Mokkapaloja vauvakutsuille

Jos on ystävänpäivä jenkkibullshittia, niin vauvakutsut olivat aikoinaan mielestäni amerikkalaisen idiootteuden huippu. Tyhjäpäisiä raskaana tai muuten vain vauvoista innoissaan olevia naisia samassa tilassa, kaikki kirkuu ja kikattaa, ja sankarille – aikuiselle ihmiselle – kannetaan krääsää. Osallistuminen sellaisiin hilupilttuisiin olisi ollut 25-vuotiaalle minulle jopa suurempi rangaistus kuin se, että jouduimme serkkuni kanssa aika railakkaan lauantai-illanvieton jälkeen osallistumaan hänen isosiskonsa haiseville suitsuke- ja kynttiläkutsuille. Ilman virvokkeita.

Muistelen 25-vuotiasta itseäni kuin se olisi joku ihminen, jonka kauan sitten tunsin, mutta johon en löydä enää paljon samaistumispintaa. Monet käsitykseni ovat vajaassa kymmenessä vuodessa muuttuneet. Myös suhtautumiseni vauvakutsuihin on täysin erilainen.

Ensiksikin asiaan vaikuttaa luonnollisesti se, että vauvakutsut eivät ole enää tuttuja vain elokuvista ja Frendit-sarjasta, vaan nykyään niitä järjestetään myös meillä. Ovat jopa muodissa. Toiseksi siihen on vaikuttanut se, että olen itse saanut vauvan. Yhtäkkiä sellaista aikaa, jolloin kokoonnutaan tyttöjen kesken juttelemaan mukavia ja syömään hyvin, ei ole enää. Sellainen illanvietto on luksusta. Vauvakutsukutsu on ilonaihe!

Samainen serkkuni, jonka kanssa ennen vietin lauantai-iltoja, oli juuri toista kertaa raskaana. Saatiin ensimmäiset vauvat yhtä aikaa, nyt heille puski tammikuussa toisen. Vauvakutsuja vietettiin loppiaisen tienoilla. Idean isänä häärivät serkkuni paras ystävä sekä hänen isosiskonsa. Kaikki oli järkätty viimesen päälle. Tuleva äiti oli huijattu saapumaan paikalle, ja kun ovi aukesi, kaikki huusivat YLLÄTYS! Lapsivedet eivät menneet, joten kutsut jatkuivat iloisella jutustelulla ja vanhojen muistelulla. Ääntä riitti. Paikalla oli sukua, perhettä ja ystäviä. Tarjoilut oli koottu nyyttärityylillä. Pöydässä oli suolaisia piirakoita, salaatteja ja pikkusyötävää. Maljat kohotettiin tietysti, ja minä sain vastata puheen pitämisestä, koska kaikki tiesivät, että esiintyisin vaikka ei pyydettäisi. Sankarin isosisko oli lastensa kanssa koonnut vaippakakun, siis valtavan tornin vaipoista kera pikkulahjojen, josta pisteet heille. Melkein yhtä taidokas kuin minun puheeni.

Ilta kului tulevan vauvan sukupuolta ja nimeä arvuutellen. Ystävät olivat laatineet tietovisan, joka liittyi juhlakaluun sekä hämärään yleistietoon, kategorioina muun muassa Kanarian saarten maantiede ja Suomen poliittinen järjestelmä. Kilpailuhenkisenä ihmisenä runttasin itseni tasapisteisiin sankarin kanssa. Sovimme, että hän saisi palkinnon, kun oli hänen päivänsä ja kaikkea. Paketista paljastui blenderi. ”Lisää koneita kaappiin pölyttymään, jee… Onko tää pakko ottaa vastaan” sankarimme kiitteli tahdikkaasti. Kun häntä muistutettiin, että vehkeellä voisi soseuttaa vauvanruokia kätevästi, blenderi sai hyväksynnän. Sitten kisattiin vauvanpuennassa sokkona – eli vaippa ja mekko nuken päälle silmät sidottuna. Ja sitten syötiin makeaa.

Kutsujen emännän tekemä vatsan muotoinen kakku oli upea! Minua pyydettiin tuomaan jotain pientä kahvipöytään. Mietin ensin kuppikakkuja, mutta ne eivät oikeastaan ole pientä makeaa. Niinpä päädyin retroklassikkoon, joka on niin nähty, että se on tavallaan jo muodikas. Siis mokkapaloja mukaan!

Vertasin perinteisten ja suklaisten mokkapalojen ohjeita, ja tulin siihen tulokseen, että haluan tehdä perinteisiä, nomparellipäällysteisiä leivospaloja, mutta halusin kokeilla suklaista pohjaa. Niinpä valmistin pohjan pähkinä-suklaamokkapalojen ohjeella ilman pähkinöitä, ja päällisen perinteisellä ohjeella. Pohja hieman kuivahti, koska en tarkkaillut sitä uunissa. Meidän uuni tuppaa paistamaan kaiken hieman ohjeaikoja nopeammin. Kannattaa siis olla tarkkana, jos oma uuni tekee samaa.

Mokkapalat

Pikkuleivoksia jäi kuormasta, ja vaikka hyviä olivat, täytyy todeta, että eivät ne iltakahvilla ihan yläasteaikojen malliin maistuneet. Täytyypä testata mokkapaloja joskus kakkuna. Toista yläasteaikaista suosikkiani porkkanapiirakkaa tulee nimitäin tehtyä herkullisessa amerikkalaisessa kakkumuodossa vähintään kerran vuodessa. Piirakkana en taida olla yläasteen jälkeen tehnyt. Aika aikaansa kutakin.

Mistä mieleen: serkkuni, nykyään kahden pienen pojan äiti, joka silloin vajaa kymmenen vuotta sitten pidätti oksennusta kanssani parvekkeella, johon käry ei yltänyt, esittelee niitä suitsukkeita ja kynttilöitä nykyään itse. Tuo kuulemma mukavaa vaihtelua vauva-arkeen.

Aika aikaansa kutakin, my Friends, aika aikaansa kutakin.

Kommentoi