Rapupasta, uppomuna ja uhmaiän ihanuus

Aloitetaan munasta. Loistotuote, joka sopii moneen ruokaan! Kunnolla löysäksi jätetty keitetty kananmuna värittää meidän keittiössä erityisesti salaattiannoksia – usein maalaissalaatiksi kutsuttuja. Sinappi-öljykastikkeella maustetun salaattisekoituksen, kasvisten ja muiden tykötarpeiden sekä lohen tai broilerin päälle kun leikkaa valuvan munan, siitä ei salaatti parane.

Uppomuna on keitettyä hieman työläämpi valmistaa, mutta ei kovin paljon. Kun on pari kertaa tehnyt, siihen tulee rutiini. Emme ole salaatin ja brunssiaamiaisten ohella uppomunia tehneet, ja mielessä oli kytenyt niiden pyöräytys pasta-aterialle. Valuva keltuainen kun toimii upeasti kastikkeena. Kiirastorstaina sanasta miestä. Yhteishyvän rapupasta uppomunilla oli niin houkutteleva resepti, että vesi kielellä odotin murua töistä kotiin ja kattiloiden tulille saamista. Eikä pettänyt vaistoni, ei. Pasta oli herrrrrrrkullista. (Yksi pieni epäjohdonmukaisuus ohjeessa oli: Reseptissä puhutaan jättikatkaravunpyrstöistä mutta kuvassa on jokiravunpyrstöjä. Molemmat varmasti toimii, ja minä valkkasin niitä jokirapuja, koska ovat lemppariäyriäisiäni.)

Rapupasta

Chiliä sisältänyt pasta oli sopivasti tulinen. Kuitenkin sen verran tulinen, että lapselle tein oman annoksen. Sille kuvassa näkyvälle 3,5-vuotiaalle. Ja voi kun tekisi mieli leikkiä täydellistä perheidylliä ja lopettaa tämä postaus vain kuittaamalla, että pasta oli kuin lapsemme. ”Sopivasti tulinen”.

Mutta miksi pitäisi blogia valehdellakseen lukijoilleen. Eli katinkontit. Kyllä minulle vähemmän tulinen lapsi maistuisi. Erityisen varma olen siitä tänään, kun olen juuri viettänyt viime viikon ihanasti lasten kanssa kotona ilman arkeamme jeesaavia päiväkotipiipahduksia. Vaikka mummoloiden ovia kolkuteltiinkin, niin keskinäistä kotiaikaa tuli taas kylliksi. Uhmaikä on nimittäin meidän murmelissa niin tiukassa tällä hetkellä, että ihan hirvittää. Loppuuko tämä ikinä? Jatkuuko murrosikään asti? Painitaanko me täällä kohta 15-vuotiaan kossin kanssa, joka osaa jo pistää aika paljon enemmän hanttiin voimapuolella?

Erityisen hankalaa on silloin, kun pelaan poikia vastaan alivoimalla. Viikonloppuisin ja iltaisin kun isukki on kotona, me niin kutsutuin tasakentällisin pärjätään mukavasti. Toinen voi hyysätä vauvaa, toisella on aikaa käydä uhmaikäisen kanssa loputtomia keskusteluja tai leikkiä loputtoman pitkiä leikkejä, joissa hän ei yksin vielä kovin hyvin viihdy. Kun isukki lähtee töihin ja auto katoaa näkyvistä (usein sutien… hm…), silloin 3,5-vuotias tietää tilaisuutensa tulleen. Nyt vaan kaikki keinot kehiin mitä keksin jotta saisin mutsin hermostumaan, hän tuumaa. Ja aika usein onnistuu.

Vaan eipä enää. Koin viime viikolla valaistumisen hetken, kun yhtenä päivänä pojat pistelivät ylivoimamaaleja oikein huolella (vauva pani viattomana, mutta kuitenkin, myös parastaan ja isoveljen raivokohtauksen aikana virtsasi kaksi kertaa peräkkäin hoitoalustalle lattioita ja seiniä myöten). Lamppu syttyi päässäni kun tajusin, että joka kerta kun hermostun, korotan liikaa ääntäni tai tulen pahalle tuulelle lapsen hönöilyistä, se on sille palkinto. Hän elää toisten negatiivisistä reaktioista ja on kuin draamanarkkari. Haluaa lisää, vaikka hänelle tulee taisteluista itselleenkin paha mieli.

Ja niin päätin, että nyt meillä rauhoitutaan. Ylirauhallinen asenteeni toimi viikonlopun uhmatilanteissa hämmentävän hyvin. Ja ennen kaikkea oma pääni voi illalla nukkumaan käydessä paremmin. Joten taidan jatkaa harjoituksia ja kirjoitella uhmaiästä tänne pian enemmänkin. Voisin kuvitella, että sillä osastolla vertaistuki tulee yhtä tarpeeseen kuin vauvanhoidossakin. Ja olen viime aikoina alkanut ajatella, että uhmaikäisen kanssa sitä tarvitaan jopa enemmän.

Kommentoi