Päiväkotiasiaa ja banaani-maapähkinävoimuffinit

Päiväkahvi on perheenäidin henkireikä. Liittyy tämän blogin perustamisajatukseen. Olen molemmilla äitiyslomillani pyrkinyt syömään päiväkahviaikaan paitsi jotain suolaista myös ehdottomasti makeaa, jos on saatavilla. Leipomispuuhat ei aina inspiroi, mutta onneksi joskus, jotta päiväkahveissa roti säilyy.

Olen alkukesän aikana testannut pariakin banaanileivonnaista, niihin on himo iskenyt. Lapsikin rakastui banaanimuffinsseihin, ja ei syyttä, on ne niin meheviä. Yhtenä päivänä testasin Yhteishyvän banaanimuffineita, joissa oli mukana toista herkkua, maapähkinävoita. Vaikka pähkinätahna tuokin muffineihin hieman ”kuivaa” suutuntumaa – mikä onkaan se tahnan ominaispiirre, en osaa sitä paremmin selittää – banaani tuo kosteutta, joten balanssi on hyvä. Osan muffinsseista päällystin tuorejuustokuorrutteella, kun sitä oli edellisestä banaanikakkukokeilusta jäänyt, ja se teki näistä vielä herkullisempia, tietty. (Vinkkejä tuorejuustokuorrutteeseen löytyy esim. tästä postauksesta.) Kun olin nostanut kuorrutetta muffinssille, pursotin päälle kinuskikastiketta spiraalin muotoon ja pyöräytin pinnan teelusikalla ”ruusumaiseksi”. On niitä hienompiakin koristepursotuksia, mutta tälle porukalle on tämä välttänyt.

Maapähkinä-banaanimuffinit

Oli toukokuinen helle ja päiväkahvihetki kohdillaan, sillä 7-kuukautisemme nukkui sikeästi ja 3,5-vuotias oli päiväkodissa. Nautinto. Mistä pääsemme kätevästi postauksen aiheeseen: Millainen äiti vie esikoisensa päiväkotiin, jotta voi olla kaksin vauvan kanssa ja sen nukkuessa nostaa jalat pöydälle ja syödä muffinsseja?

Vastauksia on montaa tyyppiä. Tiedän olevan ihmisiä, jotka sanoisivat, että ”Surkea luuseri”. Tiedän ihmisiä, jotka sanoisivat, että ”Väsynyt ja/tai mukavuudenhaluinen”. Onneksi tiedän myös ihmisiä, jotka vastaavat ”Ihan normaali äiti”.

Olen mielestäni normaali ihminen – ihan ihmisarvoni säilyttänyt – vaikka pidimme esikoisen päiväkotipaikan äitiyslomani alkaessa. Meillä oli käynyt niin mahtava tuuri, että omalle kylällemme avattiin tuttujen naisihmisten toimesta yksityinen päiväkoti niihin aikoihin kun esikoisemme oli tulossa maailmaan. Hoidimme miehen kanssa poikaa vuoron perään kunnes hän oli 1 v ja 2 kk. Silloin alkoi päiväkotitie, ja halusimme ehdottomasti, että äitiyslomani jälkeenkin poika voi jatkaa tutussa hoidossa tuttujen kavereiden kanssa. Niinpä päätimme, että poika käy päiväkodissa perhevapaistamme huolimatta, vähintään Kelan tukiin sun muihin oikeuttavan määrän viikossa, ja paikka pysyy meillä.

Päiväkotipäivän pituus on ollut keskimäärin 6 h, aamuyhdeksästä kolmeen. Ja en todellakaan kiellä, etteikö mukana olisi ollut sitä mukavuudenhaluakin usein, kun isomman veijarin olen vauvan kanssa päiväkotiin pudottanut. Syksyllä mietin paljon sitä, millainen uusi vauva olisi. Mietin, miten jaksaisin lasten kanssa päivän, jos vauva ei esimerkiksi nuku öisin. Jos esikoinen on kotona, en pysty nukkumaan vauvan nukkuessa päikkäreitä jne. Päiväkodin pysyminen kuvioissa on luksusta, joka helpottaa elämääni, mietin etukäteen, ja sitä se on totta vie ollut. Mitä sitä kieltämään. Mutta ei sitä kannata ääneenkään joka porukassa sanoa, sillä:

Tiesin, että toisista ihmisistä tekemäni ratkaisu on törkeä. Meidän yksityisen päiväkodin kanssa emme ole kovin syvällä ”kotona olevat äidit vievät muiden äitien päiväkotipaikat”-keskustelussa, mutta ei me varmaan olla sen tavoittamattomissakaan. Muutakin syyllistämistä piisaa, jos syyllistämispuhetta kuunnella haluaa. En ole kauheasti kuunnellut ja suhtaudun asiaan suht neutraalisti. Eli kun subjektiivista päivähoito-oikeutta parin kuukauden päästä rajoitetaan, en myöskään lähde barrikadeille muutoksia vastustamaan. Tämä ei ole meidän elämässä ollut, ei viime viikkoina eikä vuosi sitten, se kaikkein tärkein asia. En ole sitä äitityyppiä, joka jäisi vuosiksi kotiin lastensa kanssa (kaikki kunnia heille), en yhden enkä useamman. Minulle on aika sama, mitä kotona olevat äidit saavat ja voivat lasten hoitopaikkojen ja -aikojen suhteen tehdä – kaikella kunnioituksella siis ja anteeksi vaan.

Mutta meidän perheen näkökulmasta olisi pari asiaa, jotka olen halunnut sanoa: Ymmärrän ihmisiä, jotka ajattelevat, että pienelle lapselle paras paikka on kotona. Harvinaiset ääriesimerkit pois lukien niin ihan varmasti onkin. Mutta jos äiti on kotona vauvan kanssa esim. vauvan ensimmäisen vuoden, esikoisen päiväkodissa käymistä puoltaa tietyt jutut. Me asutaan maalla, eikä naapurustossa ole lapsia. (Hyvä kun on naapurustoa.) 3-vuotias haluaa koko ajan leikkiä ja seuraa. Vaikka äiti haluaisi sitä antaa, vauva vie osansa. Meillä lapsi turhautuu pitkillä kotijaksoilla (esim. joulukuu jolloin lomailtiin paljon muuten vaan ja helmikuu jolloin poika oli pitkään puolikuntoinen sairastelun jälkeen). Päiväkoti tarjoaa virikkeitä, joihin minä en pysty. Leikkiä, askartelua, pöytätapojen opettelua, sosiaalisten tilanteiden hallintaa, ulkoilua, metsäleikkejä, hiekkalaatikkoleikkejä, kiipeilyleikkejä, lauluja, loruja, jumppaa, retkiä…

No, sanotaan sekin, että ei meidän isompi kuitenkaan ihan joka arkipäivä päiväkodissa käy. Mutta on käynyt enemmän, mitä etukäteen ajattelin hänen käyvän. Uhmaiästä johtuen pidin aika varmana, että jossain vaiheessa poika alkaa aamuisin kiukutella, että hän ei päiväkotiin mene. Ja olin itseni kanssa puhunut asian selväksi. Jos se tuntuisi lapsesta ahdistavalta, kun hän tietäisi äitin olevan pikkuveljen kanssa kotona, päiväkotiin ei mentäisi. Menkööt sitten paikat tai tuet tai mitä vaan, mutta väkisin päiväkodissa ei käydä.

Nyt sen uskaltaa jo kirjoittaa. Kohta 10 kuukautta perhevapaata takana, ja poika on kahtena etukäteen päiväkotipäiväksi sovittuna aamuna alkanut itkeä, että ei halua lähteä. Korostan, kahtena. Toisella kerralla sanoin, että mene vaan, koska äiti menee vauvan kanssa neuvolaan, mutta pidetään huomenna vapaapäivä. (Ja niin tehtiin.) Toisella kerralla sanoin, että selvä homma, sinun ei tarvitse mennä, saat jäädä kotiin.

Olen pitänyt tätä hämmästyttävänä asiana, sillä kaikkia muita mahdollisia ja mahdottomia asioita on meidän 3,5-vuotias uhmannut siitä asti kun täytti 2. Tätä ihmeellistä asiaa pohtien ja ”olen varmaan tosi huono äiti kun lapseni HALUAA käydä päiväkodissa” –syyllisyyttä potien olen jopa välillä ehdotellut, että ”Pidetäänkö sittenkin tänään vapaapäivä?” Lapsi kysyy, ”Onks isi kotona?”. Vastaan, että ”Ei ole, isi on töissä.” ”Mä meen sitten päiväkotiin”, poika toteaa ja lähtee iloisesti eteiseen.

Vauva nukkuu, ja nostan jalat pöydälle tai kirjoitan blogia, juon kahvia ja syön hyvää leivonnaista. Joskus perhe-elämä on raastavan haastavaa, joskus joku asia sujuu. Ajattelinkin laatia tämän puheenvuoron siksi, että mielestäni ”päiväkodit ja äidit” –keskusteluun mahtuu myös kiitoksen sana niille päiväkodissa työskenteleville, jotka haluavat tarjota laadukasta varhaiskasvatuspalvelua ja tukea kaikenlaisia perheitä JA joiden hoiva- ja muu palvelun taso on niin kova, että se kestää meidän uhmaikäisenkin tiukista tiukimman arvion.

Kiitos!
(hörppää kahvia ja mussuttaa pullaa)

Lue kommentit

  1. Sari kirjoitti 2 vuotta sitten Vastaa

    Päiväkodin täti kiittää palautteesta ja peukuttaa teidän perheen päätökselle

  2. Minna kirjoitti 2 vuotta sitten Vastaa

    Hienoa Jenni, että menet tulta päin ja kirjoitat nimen omaan itsesi ja perheesi näkökulmasta! Niin pitää tehdäkin. Olisi sääli jos kaikki jäisi äänettömänä harmaaseen massaan. Annoit varmaan monelle tukea ja toisaalta ajattelemisen aihetta. Arvostelu on niin helppoa, varsinkin jos kukaan ei patista kurkkaamaan kolikon toisellekin puolelle. Kiitos luottamuksesta ja aarteen jakamisesta kanssamme <3

    • Jenni Hoikkanen Jenni Hoikkanen kirjoitti 2 vuotta sitten Vastaa

      Monia perheitä, monenlaisia tilanteita, monenlaisia lapsia. Mikä toimii meillä, ei välttämättä muilla, mutta mukava on silti jakaa omia onnistuneita kokemuksia. Päiväkodeistakin voi puhua hyvää, kun oma kumppani on kunnossa :)

  3. sinikka kirjoitti 2 vuotta sitten Vastaa

    Kolme-nelivuotiaalle riittää muutaman kerran viikossa kerhossa käynti muutama tunti kerrallaan.Kaikki muut pullanmussuttajat ovat ns.sosiaalitapauksia ja silloin on parempi että lapsi on hoidossa valvovien silmien alla. Jos lapsia hankkii niin niistä täytyy myös pitää huoli.

    • Jenni Hoikkanen Jenni Hoikkanen kirjoitti 2 vuotta sitten Vastaa

      Kiitos kommentista!

  4. Tytti kirjoitti 2 vuotta sitten Vastaa

    Asiaa! Tosin subjektiivisen päiväkotioikeuden rajoittaminen on kyllä perseestä ja selkeän naisvihamielinen poliittinen teko. Perheessä käytettävään terveeseen harkintaan pitäisi yhteiskunnallakin olla luottoa. Yleensä ihmiset kuitenkin pyrkivät kaikin tavoin huolehtimaan lapsistaan parhaalla mahdollisella tavalla.

    • Jenni Hoikkanen Jenni Hoikkanen kirjoitti 2 vuotta sitten Vastaa

      Tässä olen samaa mieltä: Enemmän pitäisi lainsäädännössä ja päätöksissä huomioida ns. naisasiaa, sillä välillä tosiaan tuntuu, monessakin mielessä nuoret miehet on nuoriin naisiin nähden etulyöntiasemassa.

  5. Koskaviimeksinukkunut kirjoitti 2 vuotta sitten Vastaa

    Minä ajattelisin tätä lapsen näkökulmasta joka saa enemmän huomiota ja virikkeitä päiväkodissa kavereiden kanssa kun kotona väsyneen äidin kanssa, jonka huomion vauva vie. Nosta ihan rauhassa jalat pöydälle niin kauan kun voit!

    • Jenni Hoikkanen Jenni Hoikkanen kirjoitti 2 vuotta sitten Vastaa

      Kiitos! Meillä on nyt kesäloma alkanut myös päiväkodissa käymisen suhteen, mutta se tosiaan oli sen arvoista niin kauan kuin sitä kesti :)

Kommentoi