Mummon mustikkapiirakka ja nimi(päivä)asiaa

Naistenviikko pistää uunit laulamaan aika monessa kodissa, niin paljon nimipäiväsankareita ajanjaksoon mahtuu. Leipoa ajattelin minäkin, ehkäpä mustikkamuffinsseja jollain överihyvällä kuorrutteella, mustikoita kun löytyy meiltä nyt jopa omasta pihasta. Leivottua onkin tullut jo mustikkapiirakkaa sekä murotaikina- että pullapohjalla. Ainainen kädenvääntö siitä kumpi on parempaa on kyllä ihan turhaa. Molemmat on hyviä ja molempia kannattaa tehdä.

Jos päätät naistenviikolla ryhtyä mustikkapiirakkapuuhiin, tästä talteen yksi niin perusresepti kuin olla ja voi: Mamman marjapiirakka! Sitä on kaikki syöneet mummolassa, ja herkkua on. (Vähän enemmän käytin mustikoita kuin ohjeessa.) Mamman nimeä kantavaan piirakkaan kuuluu tietysti murotaikinapohja, jossa on grahamjauhoja. Niistä tulee tämän piirakan ominaismaku. Jos unohtanut jo olet, ei kun leipomaan! (Ja samalla vaivalla tekee sitten sitä pullataikinaa myös, eikös?)

Mamman marjapiiras

Nimi. Siinäpä tärkeä asia, joka alkaa meitä ihmisiä määrittämään pian jo syntymän jälkeen. Esikoiselle ei tarvinnut nimeä sekuntiakaan miettiä, tekonimi kun oli valmiina raskaaksi tultaessa, ja se jäi elämään, koska kaikki muu olisi ollut kohtalon uhmaamista rajulla kädellä. Pojan syntymäpäivä oli merkki, josta tiesin, että nyt ollaan oikealla tiellä. Tarinan löydät tästä postauksesta.

Tuossa postauksessa myös kerron, että minulla on ollut tytönnimi mielessä jo vuosia vuosia sitten. Saara. Olen lapsesta asti tykännyt Saara nimestä, naistenviikon tyttöjä sekin. Äitiä oli kutsuttu pienenä Saaraksi, ja muistan lapsena ajatelleeni, että onpa kiva nimi, sen minäkin olisin halunnut. Kun raskausviikot reilu vuosi sitten etenivät, sanoin miehelle, että jos tyttö tulee, se on sitten Saara.

No eihän sieltä tietenkään mitään kilttiä tyttöä tullut, vaan toinen pojanjullikka. (Kätilö kysyi hetki ennen H:ta, että tiedättekö kumpi tulee. Ei tiedetä, kerrottiin. Kun vauva oli ulkona, kätilö nosti lapsen kainaloista suurieleisesti, että nähtäisiin vilaus peleistä, ennen nostoa hoitopöydälle. Emme ehtineet nähdä vauvasta muuta kuin pyllyn alta roikkuvat valtavat tulipunaiset pallit. Muru katsoi minua. ”Taisi se poika olla.”)

Olen vahvasti kohtalonuskoon kallellaan, ja vaikka ennen synnytystä sekä miehen että minun etiäiset pojan puolesta puhuivat, jotenkin olin sen Saarankin mielessäni synnytyksen hetkellä nähnyt. Oli sekava olo. Pian oltiin osastolla, ja mies, joka oli joutunut heräämään kukonlaulun aikaan oli iltapäivän alkaessa jo aivan sipissä. No, te tiedätte. Hän lähti käymään kotona suihkussa ja moikkaamassa isoveljeä. Jäin nyytin kanssa kahdestaan. Se söi ja nukkui, ja kovin oli miehekäs. Musta karvoitus korvissa ja niskassa oli riittävä evidenssi, mutta hän pieraisi pari kertaa varmemmaksi vakuudeksi. Miehenalkuja tässä ollaan.

Viereisessä sängyssä oli myös tuore äiti. Meitä tuli kurkkaamaan nuori hoitaja, joka oli jo aiemmin käynyt toivottamassa tervetulleeksi. Hötäkässä en kuullut puoliakaan mitä hän minulle sanoi. Poika oli tissillä, ja yritin kurottaa mehulasia. En yletä. Hei, anteeksi, sinä, mikä sun nimi olikaan en nyt muista, hei hoitaja siellä, viitsisitkö ojentaa tuon mehulasin.

Hoitaja tuli hymyillen sänkyni viereen, ihan enkelin näköinen. Tuossa on lasi. Ja ei se mitään. Minun nimeni on Saara.

Kylmät väreet meni pitkin selkää ja puristin – tekonimi ja kuukautta myöhemmin ristimänimi – Patea vähän napakammin itseäni vasten.

I´ll be damned, uusi mussukka, me ollaan sittenkin oikeassa paikassa, oikeana päivänä ja ihan oikealla porukalla.

Lue kommentit

  1. Campasimpukka kirjoitti 2 vuotta sitten Vastaa

    Oi kuinka kävi kylmät väreet, hyvänlaiset väreet, kun luin tämän. :) Minäkin naistenviikon nimipäiväsankari, kummallakin nimelläni.

    • Jenni Hoikkanen Jenni Hoikkanen kirjoitti 2 vuotta sitten Vastaa

      Kohtalonomaiset taikahetket elämässä, niitä saisi olla enemmänkin, niin hyvältä vilun väreet tuntuu :) ONNEA kaksinverroin!

Kommentoi