Ex tempore marokkolaista kanaa

Rakastan ruokaa ja ruoanlaittoa. Erityisesti rakastan erilaisten reseptien tutkimista vaikkapa ruokalehtiä tai blogeja kahlaillen, samalla miettien, miten tästä suklaakakusta voisi kehittää oman makuni mukaisen tai missä tilanteesta tätä pataa olisi kiva tarjota.

Meillä on kotona aina arvostettu hyvää ruokaa ja kaikki sukulaiseni ovat kovia syömään niin kuin minäkin. Yläasteella innostuin mokkapaloista siinä missä muutkin, kotoa muutettuani opettelin ruskean kastikkeen ja peltipitsan teon. Mutta vasta jossain vuoden 2005 korvilla, reilussa parinkympin iässä, reseptien ja viinien maailma lähti viemään. En todellakaan ollut sitä ennen mikään erityisen kokeileva kokki. Mutta pikkuhiljaa homma eteni, ja harrastuneisuuteni hurjimpina vuosina suunnilleen 2009, 2010 ja 2011 me syötiin murun kanssa välillä todella ison vaivannäön takana olleita pöperöitä – ja koluttiin ravintola toisen perään.

Kun tulin ensimmäistä kertaa raskaaksi, useamman vuoden jatkunut hauska harrastus lässähti. Ei jäänyt kokonaan, mutta on se hankalampaa, ja joskus asiasta tulee paha mieli. Tein uuden vuoden lupauksen. Päätin, että jatkan edelleen reseptien selailua ja ruokaunelmointia, mutta lopetan harmittelun siitä, että ”tätäkään en ehdi kokeilla”. Joskus ehdin, useimmiten en, mutta mitä sitten. Kauniista ruokakuvasta ja kivasta reseptistä voi silti nauttia.

Tässä suht uudessa elämässäni kahden lapsen äitinä kokkailumyönnytyksiä joutuu tekemään vielä enemmän kuin aiemmin. Haluaisin antaa tälle blogille 110 % energiani, mutta annan 7 %, koska muu olisi tyhmää. Nyt mennään näin. Ja ehkäpä juuri siitä syystä, että ruokaan ja sen laittamiseen ihan kympillä keskittymiseen on niin harvoin mahdollisuus, se kun hetken onnistuu luomaan, se tuntuu superhienolta:

Oli viikonloppu. Jääkaapissa oli broilerin koipia, eikä paljon muuta. Kauppaan ei huvittanut lähteä, olisi siis taiottava jotain kivaa olemassa olevasta. Ihme tapahtui, ja lapset viihtyivät ja olivat vaivattomia. Rohkenin antautua ruoanlaittoon ja inspiroitua. Tein kuskusia, perinteiseen taboulleh-tyyliin. Se tarkoittaa, että mukaan pilkotaan tomaattia, puristetaan sitruunamehua, silputaan yrttejä, lisätään vaikka oliiveja ja kas, säilöttyjä kikherneitä löytyi kaapista, joten niitäkin. Jos haluaa paljon makua, kuskusin kypsennysveteen voi lisätä kasvisliemikuution. Mutta suolallakin pärjää.

Sitten valmistin broilerille henkeen sopivan mausteseoksen, jonka hieroin kuivaksi taputelluille koiville. Nappasin idean mausteseokseen tästä reseptistä, tein annoksen tuplana ja käytin 3 koipeen. Lapsille uuniin meni maustamattomat versiot. Kypsensin kanapakkauksen ohjeen mukaan ja nostin kaiken pöytään.

Olin mielettömän hyvällä tuulella. 1-vuotiaamme söi kuskusia, mikä yllätti ja nosti hyvän fiiliksen tappiin. Alitajunta puski häivähdyksenomaisesti silmilleni kuvan lämpimästä pitaleivästä ja hummuksesta, jotka olisivat täydentäneet pöydän hienosti, mutta kieltäydyin lähtemästä voivottelun linjalle. Keväinen aurinko jo hieman valaisee. Välillä asiat sujuu. Joskus parasta on käsillä oleva, siksi, koska tämä on meidän näköistä elämää. Lämmin leipä menisi jo imelän Strömsö’n puolelle (hän lohdutti itseään).

Lue kommentit

  1. Seikku A kirjoitti 5 kuukautta sitten Vastaa

    Sinun 7% on niin paljon elämänmakuisempi kuin monen muun, joka käyttää blogiinsa 110% energiaa, joten Keep up the good work!

    • Jenni Hoikkanen Jenni Hoikkanen kirjoitti 5 kuukautta sitten Vastaa

      Kiitos kauniista sanoista! Näistä kommenteista saa uskoa siihen, että ei tämä harrastus ihan harakoille mene :)

Kommentoi