Lasten kanssa Kotkassa ja Tykkimäellä

Olemme intohimoisia kotimaanmatkailijoita. Lasten tultua reissujen tyyli on muuttunut mutta peruskaava pysynyt. Valitaan kiva kaupunki, uusi tai vanha tuttu, varataan pariksi yöksi hotellihuone, ja lähdetään matkaan!

Tämän kesäloman ekaa kaupunkilomakohdetta ei tarvinnut miettiä, sillä 4-vuotias oli imenyt koko alkukesän ”pädiltä” eteen tupsahtavista mainoksista vaikutteita ja Tykkimäki oli saanut kohteena jo eeppiset mittasuhteet. Perhe autoon ja sinne siis.

Kelit suosivat puuhapäiväämme, mutta oli meillä kivaa muutenkin. Alle 120 senttinen 4-vuotias ei pääse moneenkaan laitteeseen yksin, mutta vanhemman kanssa tosi moneen vehkeeseen. Mistä mieleen eka vinkki: olisi kannattanut ostaa myös isille ranneke. Puistosta sai ostettua kertalippuja vaivatta, mutta äkkiä ne kuitenkin kustantavat enemmän kuin se ranneke. Toisaalta. Irtolipuissa oli se etu, että äitikin sai laatuaikaa pojan kanssa parissa vehkeessä, ja yhteistä seikkailua Yllätysten talossa muisteltiin vielä nukkumaan käydessä.

Toinen suosikki vähemmän vauhdikkaista vempeleistä oli Mukkelis Makkelis –paviljonki, eli sisäleikkipaikka kiipeily-liukumäki-radalla. Emme olleet etukäteen tutustunut ohjeisiin (tavaramerkkimme aina kun matkustamme), joten emme tienneet varautua siihen, että sisäleikkipaikalla piti olla sukat jalassa. Toka vinkki: kantsii pakata sukat hoitolaukkuun, myös aikuisille. Niitä voi ostaa kahviosta, mutta isolle sakille sukista tulee helposti lisälaskua päivään. Meillä isi käyttää sukkia ja kunnon kenkiä sortsikeleilläkin, kiitos psoriasiksen, mutta minulle ja 4-vuotiaalle ostettiin sukat. (Tykkimäki-sukat oli lapsesta itse asiassa paras matkamuisto, onni tässäkin onnettomuudessa.)

Ruokapuoli on Tykkimäellä huvipuistoista tuttua. Helppoa settiä, joka maistuu lapsille, varsinkin, kun katsoo isoveljestä mallia. Vaikka oli hieno päivä, pahinta ruuhkaa ei ollut missään ja syömiset, vessareissut ja kaikki muu hoitui kiitettävästi. Jes!

Kouvolassa olisi varmasti ollut muutakin kivaa – kuten Actionpark ja Aquapark, lapsi tiesi kertoa – mutta yöpymispaikaksi olimme valinneet Kotkan, jonne ajaa Tykkimäeltä hujauksessa. Kohteessa Sokos Hotel Seurahuoneella oltiin puoli seitsemän aikaan, joten kovin paljon muuta ei tarvinnut tehdä kuin viedä kamppeet huoneeseen, ruokailla hotellin Fransmanni-ravintolassa, tutustua alakerran leikkipaikkaan, kipaista iltapesulle ja painua pehkuihin koko lössi.

Seuraava päivä seikkailtiin Kotkassa. Suuntasimme vaunuseurueemme ensimmäisenä Maretariumiin. Siellä oli sopivasti nähtävää. Ei valtavan suuri paikka, mutta kun mukana on malttamaton 1,5-vuotias, ei siinä koko maapallon merenalaisia maailmoja olisi katsella pystynytkään. Kotoisat kalat olivat 4-vuotiaalle tarpeeksi eksoottisia, kun joukossa oli myös jättiläissampia ja pelottavia ankeriaita, aivan siinä lasin takana.

Maretariumista suuntasimme eri kävelyreittiä pois, ihailimme kauniita puutaloja ja päädyimme torille. Isot pojat bongasivat parturin, me jäimme pienen kanssa torille vaunuttelemaan. Pikkuitkujen ja syliin pääsemisen jälkeen poika nukahti päikkäreille, joten äiti junttasi itsensä torikahvilan tuoliin ja viestitti isoille pojille että paikalle sopisi saapua kera päiväkahvien. Torikojujen kylteissä lukeva ”posso” oli pakko googlettaa kahveja odotellessa, ja kun se paljastui paikalliseksi perinneherkuksi eli kotkalaiseksi munkkipossuksi, sellainen oli saatava myös. Ja kyllä oli päiväkahvi kohdallaan. Isille maistui tuore lihapiirakka, 4-vuotiaalle jäätelö, 1,5-vuotiaalle uni. Idyllistä, aijai Suomen kesä!

Torilta suunnattiin Haukkavuoren näkötorniin. Sopivan kävelymatkan päässä sekin. Liput piti ostaa käteisellä, jota pienen kaivelun jälkeen onneksi löytyi. Sitten lähdettiin kipuamaan. Isi toivotti äitin sinne missä pippuri kasvaa ja pyysi joskus tutustumaan asioihin etukäteen. Torniin kavuttiin aika kapeaa kiviportaikkoa, ja pienemmäksi ja matalammaksi kävi. Kahdelle aikuiselle mukanaan jännittynyt ja innokas 4-vuotias homma olisi ollut perfect elämyksellinen, mutta 1,5-vuotias, jota piti kantaa, oli isille himppasen liian raskas pohjetreeninä. Äiti taas järkyttyi perillä siitä, että historiallisen kohteen huippu ei ollut lasitettu. 1,5-vuotias lähti heti juoksemaan täysiä ympäri kapeaa ja pientä tähystyspaikkaa, äiti konttasi perässä ja kirkui 4-vuotiaalle, ettei saa yrittää kammeta itseään laitojen yli. Poistuimme pikaisesti, äitillä häntä hieman koipien välissä. Suosittelen silti kohdetta – jos teillä ei ole pahimmassa vaiheessa olevaa uhmataaperoa sylilastina ja synnytyksen jälkeen puhjennutta korkeanpaikan kammoa ja onnettomuuspelkoa helmasyntinä.

Mutta saimme me reissusta paljon irtikin, sillä kävelymatkalla takaisin kerroin 4-vuotiaalle sodasta, jossa äitin pappakin oli ollut, ja Lotista, jotka vartioivat ja tähyilivät tornissa. Lasta kiinnosti tarina ja se, kuka sodan hävisi. Yllätin itseni keksimällä parhaan vastauksen ikinä: ”Tavallaan Suomi hävisi, mutta sillä ei ole merkitystä. Se, että sota loppui, oli kaikkein tärkeintä.” Lapsi nyökkäsi, ja taisi käsittää.

Ohitimme mukavan näköisen Erkan Bistro –ravintolan, jonka terassin kohdalla olikin sopivasti nälkä. 4-vuotiaan mielestä parhaat ranskalaiset ikinä. Sitten hypättiin takaisin torin kupeeseen, kierreltiin kauppakeskuksessa, löydettiin jälleen uusi leikkipaikka, ja köpöteltiin satamaan, jossa pystytettiin kansainvälisiä suurmarkkinoita. Ja niin olikin jo ilta pitkällä ja aika palata hotellille. Vaatteiden vaihdon kautta syömään, nyt Amarilloon, siihen nurkkaan tietysti, josta 1,5-vuotias pääsi pujahtamaan hotellin kahta ravintolaa yhdistävään pikkuleikkipaikkaan. Luksusta vanhemmille, kun taapero viihtyy. Syököön sitten seuraavalla reissulla.

Lapset vaativat vielä ennen iltatoimia visiittiä siihen hotellin varsinaiseen leikkihuoneeseen alakertaan. Äiti totesi hississä haikeasti, että olisihan se tällä reissulla ollut kiva jotain jälkkäriäkin saada (päiväkahvimunkki ei ole jälkiruoka, jos ette tienneet). Mies suuntasi hissillä takaisin ylös ja sovittiin, että hän hakisi baarin tiskiltä pari espressoa. Tuli tyhjin käsin takaisin. ”Ai, ei saanut viedä kahveja ravintolasta ulos”, totesin masentuneena. Ei, vaan hän oli kysynyt tiskillä, löytyisikö mitään makeaa. Tarjoilija oli sanonut, että listasta voi katsoa. Siis ravintolan ruokalistasta. Mies oli kokeellisesti todennut, että creme brulee ja suklaakakku sitten. Ystävällisesti oli pyydetty palaamaan 12 minuutin päästä takaisin. Ja niin muru lähti, ja saapui takaisin ala-aulaan parin espresson ja jälkkäreiden kanssa, joita tarjoilija kantoi. Ala-aulassa oli tasan yksi pöytä ja tuolit, siinä istuimme ja nautimme rauhallisesti jälkiruoasta, lapset kirmasivat ja viihtyivät leikkihuoneessa.

Olin hyvästä palvelusta hieman järkyttynyt. En missään nimessä kuulu ihmisiin, joiden mielestä asiakaspalveluihmisten pitäisi venyä kaikkeen mitä asiakkaat pyytävät. Ei ruokaa voi tilata mistä sattuu ja minne haluaa. Ravintolahan leviäisi kuin Jokisen eväät. Huonepalvelut on erikseen.

Mutta. Kiitos Seurahuoneelle. Kiitos kahvista ja kakkupalasta, jotka sain syödä rauhassa puolison kanssa jutellen. Tulin tapauksesta tavattoman onnelliseksi. Pienet asiat elämässä, nähkääs.

Aamu valkeni sateisena. Tarkoitus oli käydä kurkkaamassa markkinahumua ja haistelemassa alkavien Kotkan meripäivien tunnelmia, mutta pakkasimme perheen autoon ja lähdimme matkaan. Sovimme, että jos Loviisan kohdalla ei sada, pysähdytään ja vietetään pari tuntia kauniissa kaupungissa kuljeskellen. Kun satoi, ei pysähdytty. Mutta räplättiin jo puhelimella nettiä ja pohdittiin, mille reissulle seuraavaksi lähdetään.

Varoitus Jyväskylään: vaativa leikkipaikkatestiryhmämme saapunee pian niille nurkille.

Lue kommentit

  1. Outi kirjoitti 2 viikkoa sitten Vastaa

    Olette olleet hoodeilla! Mekin Kymenlaaksossa mummulassa. Kuulostaa ihan kuin meidän matkailulta. Just perfect! Ihanaa lomanjatkoa koko sakille.

    • Jenni Hoikkanen Jenni Hoikkanen kirjoitti 2 viikkoa sitten Vastaa

      Samoin virkistävää lomaa myös teille! Meillä juuri haikea puolivälin krouvi menossa, mutta vielä ehtii ja paljon :)

Kommentoi