Elokuun sato yhdellä lautasella

Paistinpannulla kypsennetyt kasvis-juuressekoitukset on vakilisuke meidän perheessä: Lorautetaan pannulle oliiviöljyä, laitetaan lämpö kovalle, heitetään kyytiin ronskeiksi paloiksi leikattuja kasviksia ja/tai juureksia (hifistelyhetkinä lisäilen kasvikset kypsymisjärjestyksessä, useimmiten yhtenä könttinä), annetaan niiden ottaa selkeää väriä pintaansa kannen alla (joka estää roiskeet), pienennetään lämpö kohtuulliseksi, ja annetaan hautua, kunnes haluttu kypsyysaste on saavutettu. Meillä päin al dente, napsahtavan napakka. Mausteeksi riittää rouhaisut suolaa ja pippuria.

Alkukesästä ekat lisukkeet tehdään uusista potuista ja porkkanoista sekä kesäsipulista. Sitten aletaan hullutella kotimaisella paprikalla. Porkkana-paprika-sipulipannu on hurjan hyvää ja sopii myös tortilloihin. Elokuussa viimeistään on mistä valita. Tällä kauppareissulla noukin ostoskoriini keskikokoisen kesäkurpitsan ja parsakaalin sekä pienehkön fenkolin, kaikki kotimaista tietty. Porkkana- ja sipuliniput kotoa löytyikin, ja sitten ei kun pilkkomaan. Kesäkurpitsasta paksuja kiekkoja ja edelleen puolikuita, parsakaali kukinnoiksi, porkkanat ja sipulit lohkoiksi, fenkoli suikaleiksi. Oliiviöljy pannuun ja humpsis kasvikset joukkoon. Kun pinnat olivat poksahtaneet sopivasti, keskilämmöllä muhittelua kunnes porkkanat olivat napakan kypsiä.

Normista poiketen päätin hieman maustaa. Nostin volyymin uudestaan tappiin ja kaadoin pannulle reilun ruokalusikallisen siirappia ja annoin sen kiehahtaa. Sitten sekoitus kasvisten joukkoon. Mausteeksi rouhaisut niistä suola- ja pippurimyllyistä, silputtua chiliä – kotimaista kun on saatavilla just nyt – ja vielä kuivalla pannulla paahdettuja seeseminsiemeniä sekaan. Mies vastasi lihan grillaamisesta, ehdin ottaa yhden kuvankin sillä aikaa kun hän leikkasi possua. Ja sitten syömään!

Syöminen on ruoanlaiton se paras osuus, mutta ikävä kyllä liian usein meidän ruokailuhetket menee kuitenkin siihen, että 1,5-vuotias alkaa säätämään. Haaveilen jo ensi kesästä, kun sillä saralla alkaa helpottaa. Että saan syödä herkkurehuni rauhassa ja ilman keskeytyksiä.

Ja kun haaveilemaan alettiin, miksi jättää se siihen. Haaveilen myös kesästä, joka koittaa viiden vuoden päästä. Arvioni mukaan silloin nuoremmankin pojan täytyy olla jo niin fiksu (vaikka mitkään merkit ei arviota vielä puolla), että sitä ei joudu vahtia herkeämättä. Haaveilen viltistä nurmikolla tai terassin aurinkotuolista. Pojat viihtyy pihalla leikeissään ja touhuaa omiaan. Ne ei huuda äitiä kerran minuutissa – ehkä vain kerran vartissa – ja minä voin lojua, rentoutua, olla hiljaa, katsella pilviä, pitää silmiä kiinni. Kun se kesä koittaa, aion myös lukea kaikki kaapeista löytyvät ruokalehdet, ei selaten vaan syventyen, ja poimia ideoita keittiöömme, auringon paahtaessa ihoa, viltin vieressä lasi kylmää juotavaa.

Elämän pienet asiat on tärkeimpiä, olen tajunnut.

Kommentoi