Antipasto-herkkuja ja äitiys-avautumista

Tämä postaus sisältää tilitystä. Mutta ennen sitä mukavat uutiset: Meillä on syöty hyvin!

Päästiin alkaneen kesäloman kunniaksi viettämään murun kanssa hetki laatuaikaa. Ajattelin ekana kolmea ruokalajia. Tokana mieleen tuli italialainen keittiö. Kolmantena pohdin, mitähän viinikaapista löytyy.

Jo aamulla kaupassa alkaneet ja koko päivän kestäneet ruokahöpinät saivat myös puolison sopivasti latautuneeksi. Siunailimme yhdessä herkkujen äärellä, mutta muistimme syödä hitaasti, kun kerrankin aiheessa oltiin ilman lapsia. Aivan nappi-ilta!

Pääruokamme oli hiilillä korvennettu flat iron steak kera samaisen käsittelyn pikaisesti saaneiden broccoliinien ja sitruuna-mustapippurimaustevoin. Perfect! Jälkkäri keräsi murulta yllätysylistykset (yleensä hän haluaa syödä jälkiruoaksi pussillisen sipsejä telkkaria katsellen, jos lapset on poissa). Tein jogurtti-pannacotat, joiden päälle kippasin balsamiviinietikkasiirapilla säikäytettyjä mansikkalohkoja. Keskelle taulua osuttiin.

Ja miksi ei olisi osuttu, olinhan jo kauppareissulla päätynyt takuuvarmoihin onnistujiin ja lemppariratkaisuihimme. Yhteisen illan avaava alkuruokamme oli siksi ja itsestään selvästi antipasto/tapas-tarjotin. Testailin tässä yhteydessä lisää saamiani Tesco Finest –tuotteita. Tarjottimelle valkkautui bresaolaa, manchegoa, täydellisen makeiksi kypsyneitä kirsikkatomaatteja ja niitä mainitun sarjan paprikatäytteisiä oliiveja. Poksautin auki myös Tesco Finest Pesto alla Genovesen, ja ainoan edes vähän kokkailua muistuttavan peliliikkeen tein paahtamalla kyytiin crostini-leipiä. (Jos et ole testannut, tee vaikka näin: Leikkaa patongista hieman vinottain ohuehkoja siivuja. Lado pellille, ripottele joukkoon valkosipulinkynsisiivuja, noin siivu per leipä ja timjaminoksia, rouhi päälle suolaa ja pirskota oliiviöljyllä. Paahda 200-225 asteisessa uunissa viitisen minuuttia, kunnes leivät ovat kunnolla rapeita mutta eivät ylikuivia. Nauti antipasto-sortimenttien kanssa.)

Muita lajikkeita syötiin suoraan suuhun tyylillä, mutta pestoa maistelimme paahdetun leivän päällä tomaattisiivujen kanssa. Hyvä yhdistelmä. Isoa fiilistä en pestosta kuitenkaan saanut. Ei purkkipestoissa mitään vikaa ole, mutta itse tehty on niin paljon parempaa, että tuskin tämänkään pariin palaan. Sen sijaan paprikatäytteiset Tesco-oliivit, oijoi mitä makupaloja. Oletteko ikinä pohtineet, miksi paprikatäytteisiä oliiveja tehdään? Itse olen, sillä eiväthän ne maistu paprikaiselle. Näitä syödessä tuli ahaa-elämys, ”ai tämän takia!”, eli näitä tulen nauttimaan toistekin.

Loppuun epäkaupalliset avautumiset:

Voiko äitiys olla millään tasolla ristiriitaisempi savotta kuin on? Ei meillä ainakaan. Revit hiuksia päästä lasten kanssa, varsinkin 1,5-vuotiaan täystuhon, mutta kun ne lähtevät ja saat laatuaikaa miehesi kanssa, kaihoisat fiilikset valtaavat mielen ja kahden aikuisen ihanan illallisen ääressä naureskelet lasten tokaisuja ja päivän sattumuksisa. Vaikka hetki aiemmin olit valmis huutamaan mukuloille kurkku suorana.

Tämä kokovartalotehosekoittimella surautettu tunnepirtelö, jota hormonit hauskuuttavat entisestään, on aika ajoin paksua nautittavaksi. Voin pahoin, kun luen perhelehtiä ja tajuan, miten päin helvettiä kasvatan lapsiani. Mikään ei ole mennyt siten, kuin ammattilaiset neuvovat. On siis helpompi lopettaa lukeminen ja mennä tilanteesta seuraavaan vailla mitään haisua siitä mitä on tekemässä. Olen luuserivanhempi.

Näissä kuvissa ja tunnelmissa kului loman pari ekaa päivää. Sitten saimme vieraita. Henkilö, joka on ollut olemassa koko elämäni tuli käymään ja kertoi jutelleensa toisen henkilön kanssa, joka hänkin on ollut geimeissämme pitkään. Henkilö sanoi vapaasti lainaten näin: ”Juttelimme, miten korrekti ihminen sinä olet. Et räjähtele joka asiasta ja annat toisten ihmisten olla sellaisia kuin ne on ja elää omaa elämäänsä. Sen takia nämä teidän lapsetkin on varmaan niin rauhallisia ja hyväkäytöksisiä.”

Olen nyt neljä päivää maistellut noita lauseita ja mielessäni kuvitellut itseni äitiyden, joskus jopa ihmisyyden, Oscar-gaalaan, jossa em. sanojen saattelemana minulle ojennetaan pokaali, jota sitten itkuisin silmin otan vastaan kera ”emmänytolismitääntarttenu”-kiitospuheen, painaen samalla kämmenelläni tissien ja kaulan väliin jäävää rintakehän osaa, juuri silleen, kuten yllättyneet hyvät ihmiset tekevät.

On tämän postauksen elämänviisauksien yhteenvedon aika, kohdistettu teille kanssa äidit ja siskot, joista joskus tuntuu arjessa himppasen raskaalta:

1. Etsi itsellesi Se juttu. Jos se on välimerellinen ruoka, tervetuloa kerhoon. Helli itseäsi omalla jutullasi ja ota siihen puolisosi mukaan. Rakastakaa toisianne niiden ihanien yhteisten juttujenne kautta, vaikka vain kerran kesässä. Niistä hetkistä saa valtavasti voimaa.

2. Yritä pitää elämässäsi kiinni niistä ihmisistä, jotka kehuvat sinua, ansiosta tai aiheetta. Kun kuulet kehun, mässäile sillä sisäisesti niin kauan kuin pystyt. Ylpisty, hykertele, taputa itseäsi selkään. Ja kun arki iskee päin pläsiä, muistele niitä kehuja. Niistä hetkistä saa valtavasti voimaa.

Munapaistos ja pari sanaa äitienpäiväksi

Äitienpäivänä on syytä hemmotella itseään hyvällä aamiaisella. Parasta on jos joku toinen valmistaa sen, ja mahdollisuudet elävät tulevanakin viikonloppuna, sillä meillä mies toimii usein aamupalavastaavana minun vastatessa jälkikasvun aamutoimista.

Hyvällä aamiaisella syödään ainakin munia, ja testasimme yhtä oivaa reseptiä pääsiäisenä. Jakoon vinkki äitienpäivää silmällä pitäen: Muna-pinaattipaistokset ovat sopivan suolaisia ja ruokaisia jykevämmällekin aamiaiselle, ja reseptin kuva hivelee silmää. (Samaa ei voi sanoa meidän aamiaiskuvista, mutta tulipa otettua.) Pinaattia käytimme hieman ohjetta vähemmän, silti kasvispuolta oli annoksessa sopivasti. Herkkua!

Munapaistos

Äitienpäivän lähestyessä olen jälleen miettinyt tätä suurta sanaa ja sen sisältämää latausta. Äitiys. Siinäpä meillä sana, joka saa ihmisen polvilleen!

Mistä äitiys oikeastaan alkaa? Teknisesti varmaan siitä hetkestä kun tulee raskaaksi. Mutta harvapa taitaa heti homman ihan täydellisesti hahmottaa. Olen käynyt aiheesta hyviä keskusteluja oman äitini kanssa, joka on laillani kärsinyt raskauspahoinvoinnista koko rahalla. Kuvotuksen ohella tuntee ikään kuin masennusta, ja sitä on vaikea selittää ihmiselle joka sitä ei ole kokenut. Mikään ei maistu, mikään ei tunnu kivalta. Ei ainakaan raskaus ja vauvan odottaminen. Se on tavallaan tabu, eli eipä siitä tule kauheasti kenelläkään puhuttuakaan. Ei herännyt minulla silloin tunnetta, että olisin nyt äiti, ei.

Oma äitini totesi, että eipä se välttämättä tule se tunne synnytyksessäkään, vaan ajan kanssa. Niin totta! Esikoisen synnyttyä sitä oli kuin puulla päähän lyöty. Kaikki oli uutta, ja päivistä iso osa kului uuden elämän opetteluun. Ei minulla ollut sellainen olo, että tässä ollaan nyt ’tosi äitiä’. Toisella kertaa, hassua kyllä, olo oli heti erilainen. Koin vauvaan merkittävää yhteenkuuluvuuden tunnetta ja minussa heräsi heti synnytyksen jälkeen hoivavietti. Yllätyin itsekin, miten voimakkaasti sylivauvavaiheen koin. Jännää, miten erilainen kokemus ekaan kertaan verrattuna.

Herääminen äitiyteen tuli minulla ensimmäisen pojan kanssa itse asiassa vasta, kun hän oli jo pitkän matkaa yli vuoden ikäinen. Näin painajaista, että lapsi vietiin meiltä pois. Hätäännyin unessa, huusin, itkin, juoksin. Heräsin kyyneleet silmissä, ja hetki meni, että sain rauhoitettua itseni. Tunne lapsen menettämisen kauheudesta säilyi kropassa koko päivän. Tunsin valtavaa kiitollisuuttakin, sillä ymmärsin silloin todella, että rakastin lastani aidosti ehdoitta. Me oltiin nyt me, meitä oli kolme, eikä mitään paluuta ollut. Se oli helpottava tunne. Minäkin olin äiti.

Joten jos sinä olet tällä hetkellä ekaa kertaa pappia kyydissä, etkä vielä tiedä, miltä oikein tuntuu, lohdutuksen sana: Kyllä se siitä. Se on vähän sama tilanne, kuin jos suklaalla olisi K20 ikäraja. Vielä 19-vuotiaanakin ja ennen maistamaan pääsemistä epäilisit, että mitä jos sittenkin tapahtuu se, että olen maailman ainut ihminen, joka ei rakastu suklaaseen. Älä pelkää! Et sinä ole.
Ja tulee sinullekin se päivä, kun se esikoinen, jonka odottaminen ei tuntunut muulta kuin vain pahalta, on jo 3-vuotias iso poika. Kun se käy nukkumaan, käyt antamassa – usein raskaasti uhmaa sisältäneen päivän päätteeksi – iltapusun. Siinä hetkessä kaikki on aina kohdallaan. Sanat tulevat ihan luonnostaan: ”Äiti rakastaa sinua.”

Kun olet sen tosi monta kertaa sanonut, näet lapsen silmistä, että apua, nyt se vastaa minulle. Nyt se tapahtuu ensimmäisen kerran, lapsen rakkauden tunnustus äidille! Olet ihan pakahtua ja tuijotatte lapsen kanssa nenät vastakkain toisianne silmiin. Silloin poika kuiskaa:

”Minä rakastan mutaa!”

Hyvää eilistä päivää pohjoiseen!

Tänään, kuten niin monena päivänä viime aikoina, yksi ajatus oli ylitse muiden. Kiire.

Kaikki alkoi siitä, kun vauva tuli elämäämme. Tai oikeastaan vietin sen jälkeen puolisen vuotta tavallaan aika seesteistä aikaa. Mutta kun sitten muutimme uuteen, vastavalmistuneeseen kotiimme, tuli kiire sisustaa. Yhtään huonetta en kuitenkaan saanut suunnitelmieni mukaan sisustettua, koska hankintojen ääreltä oli aina kiire vauvan luo.

Samoihin aikoihin palasin töihin, ja mies jäi vauvan kanssa kotiin. Aina oli kiire. Aamulla oli kiire imettää, koska oli kiire töihin. Töissä oli kiire, koska halusin osoittaa hoitavani hommat yhtä hyvin kuin aiemmin. Kotiin oli kello kahden maissa kuitenkin jo kova kiire, jotta ehtisin paikalle ennen kuin Arttu herää päiväunilta. Oli kiire imettämään ja olemaan pojalle läsnä.

Loppuvuodeksi jäin lapsen kanssa kotoilemaan, ja onnistuin välttämään kiireen tunteen hetkittäin. Kaikki muuttui tammikuussa, jolloin palasin töihin ja lapsi aloitti päiväkodin. Taas on koko ajan kiire. Kiire päiväkotiin tai sieltä pois, kiire laittaa ruokaa, kiire siivota sillä välin kun lapsi viihtyy lelujen kanssa. Kiire iltatoimiin ja laskemaan päänsä tyynylle, jotta ehtii nukkua mahdollisimman paljon ennen kuin kaikki kiire alkaa alusta.

Kiire on kirosana. Voihan kiire!

Olen oppinut äitiyden myötä kuitenkin myös toisen sanan. Termin, josta olin kuullut muiden äitien aina puhuvan, mutta jonka merkitystä en aiemmin syvällisesti ymmärtänyt. Se on ’oma aika’.

Joitain viikkoja synnytyksen jälkeen tajusin, että olin lopettanut kaikki harrastukseni. En kuin seinään, vaan pikkuhiljaa. Ruokaharrastus sakkasi jo raskauden alkuaikoina, jolloin kaikki kokkaaminen ällötti. Myös ruokakuvien katselu, entinen lempiharrastukseni, tökki. Pikkuhiljaa mahan kasvaessa jäivät rakkaat liikunnalliset harrastukset. Väsytti, enkä jaksanut työpäivän jälkeen juuri muuta kuin lepäillä.

Eipä silti, olen siitä onnellisessa asemassa, että satun tykkäämään työstäni. Se jeesaa. Työkin voi olla omaa aikaa.

Syksyllä funtsasin, että joitain vanhoja harrastuksia pitäisi kuitenkin jo elvyttää. Aloitin bloggaamisen, mikä on merkinnyt pientä palaa omaa aikaa jonkun kerran viikossa. Leivon, otan pari kuvaa, kirjoitan. Kahteen ensimmäiseen en juuri panosta, vaan hoidan ne vasurilla, mutta kirjoittamiseen otan aikani. Istun koneelle ja laitan oven kiinni. Jätän isän ja pojan pärjäilemään. Nyt on minun hetkeni.

Ideaalimaailmassa kiireen tunne on hallinnassa ja omaa aikaa säännöllisesti. Ei onnistu meidän keskinkertaisessa kodissamme. Eilen muistin, että viimeisimmästä postauksesta on taas hyvä tovi. Huokaus. Mielessä oli kirjoittaa perinneruoista, sillä leivoin viikonloppuna äidin reseptillä tehdyn mustikkakakun jälkihöyryissä toisen, nyt Kakkujen kuningattarista. Päälle tuli voikreemi, pohjaan talkkunajauhoja. Niistä mieleen juohtui lapsuus ja Ritva-tädin keittiössä syödyt välipalat. Monta muutakin perinneruokamuistoa tulvi mieleeni, kun istuimme ja päiväkahvittelimme, Artun mummo ja me.

En ehtinyt näistä ruokamuistoistani kirjoittaa. Mies nimittäin lähti Lappiin kelkkailemaan ja viettämään omaa aikaansa. Iltamyöhään tulleista tekstiviesteistä päättelen, että reissulla on kyllä nautittu muutakin kuin urheilujuomia. Ihan kiva hänelle. Muuta kauniimpaa sanottavaa ei tule tällä hetkellä mieleen.

Talkkunan inspiroiman perusteellisen perinneruokakatsauksen päälle olin ajatellut jakaa teille reseptin talkkunaherkkuun, jota teimme sunnuntaina. Kuten todettu, postaus, jonka kirjoittaminen olisi vaatinut hetken aikaa ilman lasta, jäi tekemättä. Noh, reseptin voin toki jakaa, sillä syy tekemiseen on hyvä: Nyt alkaa olla jo KIIRE tyhjentää pakkanen lopuista mustikoista!

Mustikkahyve

4 dl (pakaste)mustikoita
¾ dl sokeria
1 tl vaniljasokeria
¾ dl talkkunajauhoja
200 g tuorejuustoa
1 dl kuohukermaa

Pinnalle:
0,5 dl kaurahiutaleita
2 rkl sokeria

Anna mustikoiden sulaa kulhossa kohmeisiksi. Lisää sokerit ja talkkunajauho. Sekoita myös notkistettu tuorejuusto huolella joukkoon. Vaahdota kerma, ja nostele mustikka-juustoseokseen.

Paahda kaurahiutaleita ja sokeria pannulla, voinokareessa, kunnes hiutaleet saavat hieman väriä. Tarjoa mustikkahyveen kanssa.

 

Otin aikaa. Julkaisupaineiden kasvaessa käytin juuri 25 minuuttia työpäivästäni tämän postauksen kirjoittamiseen, vaikka tässä olisi töitäkin tehtävänä. Mielestäni on oikeus ja kohtuus, ihan työnantajanikin intressejä ajatellen, että arki-iltojeni ruuhkautumisesta rankaistaan oikeaa syyllistä.

Murulle siis terveisiä: Odotan tuliaisina jotain melko spesiaalia lepyttelylahjaa. Odotan myös ensi viikolla tuplasti omaa aikaa, ei siis tähän nollatilanteeseen verrattuna, vaan normiviikkoon. Ja anteeksipyyntö perinneruokapostaukseni torpedoimisesta olisi myös paikallaan! Jos et ymmärrä mitä tarkoitan, googleta Minna Canth! Eli kuten otsikossa toivotin: hyvää eilistä tasa-arvon päivää Lappiin!