Lapsellisen helppo banaanismoothie

Meidän 3-vuotias on normaali perusronkeli miehenalku. Tykkää hedelmistä ja syö niitä mielellään, mutta vihannes-juurespuolella lempparit ovat harvemmassa. Kurkkua toki menisi pötkötolkulla, muihin ei himoa ole. Esimerkin näyttäminen ja sinnikäs tarjoaminen ovat tiet, joita pitkin olen ajatellut (kaikkien elämäni miesten kanssa) kulkea. Uusimman Yhteishyvän artikkelissa lasten ravitsemus- ja ruokailutottumusasiaa käsiteltiin monipuolisemmin ja ilahduttavan suorasanaisesti. Tässä kaksi nostoa, jotka puhuttelivat minua:

”Pienenä opitut asiat kannetaan aina mukana. Ei tarvitse sitten tehdä myöhemmin elämäntaparemonttia, kun asiat ovat menneet jossain vaiheessa päin persettä.” (kokki ja ruokakirjailija Pipsa Hurmerinta)
”On harmi, jos ruoasta nauttiminen ja kulinaristiset kokeilut katoavat elämästä lasten vuoksi.” (toimittaja-ruokakirjailija Maija Koski)

Siinäpä kiteytetysti syyt, joiden vuoksi edes vähän yritän lapsiani ruokakulttuurin saralla kasvattaa. Eli lasten tulevaisuuden takia ja minun nykyisyyteni takia! Kehtaan kyllä myöntää, että jälkimmäinen perustelu painaa tällä hetkellä enemmän. Sue me. Esimerkiksi viikko sitten torstaina ”söimme” luomukanaa ja Caprin salaattia. 3-vuotias ilmoitti kokatessani, että ottaisi mieluummin eilistä nakki-makaroni-hässäkkää. Omahan on mielipiteensä, ja sitä sai mitä halusi eli eiliset jämät. Tärkeintä on, että saan itse hyvää ruokaa.

Toinen nolo tunnustus. Lasten makumaailman laajentaminen ja elämykselliseen syömiseen oppiminen on minusta tärkeämpää kuin kokkailutaitojen hankkiminen. Sama suomeksi: Puhun 3-vuotiaallemme ruoasta, laitan hänen lautaselleen samaa mitä meidän, ja syömme edes joskus muutakin kuin makaronia. Mutta keittiöön en jaksaisi häntä ottaa mukaan. Sotkua ja hässäkkää on koko ajan muutenkin tarpeeksi. Tiedän tiedän, lapsille pitää opettaa kotitöitä, ja he myös nauttivat osallistumisesta. Kun 3-v kävi mummolla ja oli viikon verran innoissaan yhteisestä sämpylöiden leipomishetkestä, rohkaistuin tekemään yhdessä joulutorttuja. Torttumuotin painaminen kaulittuun taikinaan oli spektaakkeli lapselle. Pari viikkoa sitten teimme isille perjantaipitsaa yhdessä. Keksin antaa pojalle oman vaivatun taikinapalan, ja sen pyörittelystä omalla kaulimella riitti riemua pitkäksi aikaa.

Miksikö mainitsen juuri nuo kaksi kertaa? Koska ne ovat ainoat kerrat, kun olen antanut poikamme osallistua kokkailuun. Hävettää. Siksi päätin tänään, että nyt tai ei koskaan. Tekisimme yhdessä jotain. Helppoa. Koska helpompaa kokkailtavaa en keksi kuin smoothien sekoittaminen, päädyin siihen. Puolukka-banaanismoothien resepti vaikutti herkulta välipalalta, ja kaikkia aineksia löytyi kotoa (sillä korvasimme kauraleseet kaurahiutaleilla). Ei kun mitat ja muut systeemit esiin ja tehosekoittimen kannu pöytään!

Lapsen kanssa kokkailua

Teimme puolitoistakertaisen satsin (banaania käytimme kaksi kokonaista). Annoin lapsen mitata itse kaikki ainekset. Autoin vain painavan jogurttitölkin kaatamisessa pitämällä pohjasta kiinni ja kuorin banaanit. Lapsi sai itse leikata banskut paloiksi ruokaveitsellä. Tekemisen ilo oli käsin kosketeltava.

Banaanismoothie

Kun kaikki oli mitattu, surautin välipalajuomamme tehosekoittimella. Lapsi ihaili lopputulosta. Tuliko tästä mansikkarahkaa, hän kysyi. Ei, vaan tällainen marjapirtelö, vastasin. ”Ahaa, sitten minä en tykkää siitä. Se on liian kirpeää”, lapsi vastasi.

Mutta hei. Tulipahan kokattua yhdessä!

Puolukka-banaanismoothie

Poika, joka saapui juuri oikeaan huonoon aikaan

Viime postauksessani esiteltyjen isin synttäreiden jälkeen meillä vietettiin pojan päiviä. Yksivuotiaamme sai parikin kakkua, sillä päädyin rakentamaan tarjottavia sekä aikuiseen makuun että paremmin pienille serkuksille sopiviksi. Aikuisten pöydässä oli rommilla kostutettua puolukka-valkosuklaakakkua, konvehteja ja lohileipiä, lapset saivat maitosuklaa-banaanitäytekakkua, keksejä ja jauhelihapiirakkaa. Aikuisten kakun ohjeen nappasin Kakkujen kuningattarista, jauhelihapiiraan resepti on Yhteishyvän sivuilta, lohileivistä vastasi muru (mistä kuultiin päivän aikana moneen kertaan) ja idean lasten kakkuun kekkasin seikkailtuani kotileipurien hyvin tunteman Kinuskikissan sivuilla.

valkosuklaa-puolukkakakku

valkosuklaa-puolukkakakku

 

lohileipiä

lohileipiä

synttärikakkuja ja jauhelihapiirakkaa

synttärikakkuja ja jauhelihapiirakkaa

 

Synttäripojan suklaa-banaanitäytekakku

Pohja:
Kinuskikissan mehevä suklaakakkupohja
Kostutus:
 n. 1,5 dl maitoa
Täyte:
 3-4 banaania siivuina
Kinuskikissan banaanikakun täyte kaksinkertaisena 
Kuorrutus:
Kinuskikissan kakunkuorrute maitosuklaasta
2 dl kermaa ja sokeria maun mukaan

Leivo pohja ohjeen mukaan ja valmista täyte.

Kokoa kakku: Kostuta alin levy, lado päälle banaanisiivut ja (melkein) puolet täytteestä. Nosta päälle keskikerros, kostuta ja lisää loppu täyte. Nosta päälle kansi, kostuta, laita päälle kevyt paino ja anna vetäytyä jääkaapissa seuraavaan päivään.

Valmista maitosuklaakuorrute ohjeen mukaan ja kaada kakun pintaan. Vaahdota kerma ja makeuta. Levitä kermaa lastalla tasainen kerros kakun ympärille ja pursota loppukerma ”kukiksi” kakun reunaan.

 

Vieraat nautiskelivat sulavasti tarjoiluja molemmista pöydistä. Viimeisenkin lähdettyä poika uppoutui leikkimään uusilla leluillaan. Häntä katsellessa tuntui uskomattomalta, että synnytysreissusta oli kulunut jo vuosi. Ja jo vuosi ja yhdeksän kuukautta siitä, kun lapsi laitettiin alulle!

Koska en uskalla tuoreessa, vielä lukijoita etsivässä blogissa käyttää sanaa ’paska’, sanotaan niin, että vuosi ja yhdeksän kuukautta sitten tapahtuneilla asioilla oli ’huono’ ajoitus. Vahingosta ei ollut kysymys, yllätyksestä kyllä. Olimme pohtineet lapsen teon aloittamista jo jonkun aikaa, minä vauvakuumetta, mies minun vauvakuumetta odottaen. Ei kuulunut kuumeita, ja kesän jälkeen mittariini nasahti pelottavat lukemat. Se kuuluisa kolmekymppiä, jonka jälkeen naistenlehtien mukaan me kauniimman sukupuolen edustajat alamme viimeistään raihnaantua peleistä, joita lapsenteossa tarvitaan.

Asiaa jonkun aikaa mutusteltuamme tulimme siihen tulokseen, että ei näin vanhoilla pieruilla kumminkaan heti tärppää. Touhu voi viedä vaikka vuoden. Päätimmekin ottaa käyttöön kaikkein kuuluisimman vauvainteon menetelmän ”tulee jos on tullakseen”. Tästä päätöksestä noin kahden tunnin ja neljänkymmenenviiden minuutin päästä olin raskaana.

Kuukausi kului, ja aloin epäillä tulevani flunssaan, koska olo oli niin paha. Piruuttani, miestä pelotellakseni, ostin pari raskaustestiä. Tein ensimmäisen yksin. Positiivinen. Mieheni, jonka mielestä ämmät eivät osaa mitään teknisiä asioita, halusi tulla tarkkailemaan testintekotilannetta. Teimme yhdessä toisen. Oli positiivinen. Mies teki viimeisen testin omalla virtsallaan varmistaakseen, että tikut toimivat. Koska hän ei testin mukaan ollut raskaana, päättelimme, että minä olin.

Pikatärppi oli kinkkinen kahdesta syystä. Ensimmäinen oli se, että olin ollut verraten vähän aikaa uusissa työtehtävissäni. Vaikka esimieheni ei olekaan moukka naistenvihaaja, tuntui kurjalta olla klisee, joka sanoo: ”Kiitos uudesta työpaikasta ja moikkamoi! Jään tuotapikaa äitiyslomalle, koska minulla ei ole mitään tilannetajua!”

Toinen ja oleellisempi syy oli se, että olimme juuri päättäneet aloittaa tärkeän projektin eli uuden kodin rakentamisen. Tieto raskaudesta toi tullessaan ymmärryksen siitä, että edessä olisi tosi raskas vuosi.

Mahat kasvavat, talot valmistuvat ja vauvat tulevat maailmaan ajallaan. Mekin selvisimme kaikesta kuivin jaloin. Raskausaikana mietin kuitenkin monta kertaa, miten tulin tällaiseen tilanteeseen itseni laittaneeksi. Kun muut nauttivat laskevasta auringosta raksalla kera oluen, minä pidin päätä oksennusämpärissä, johon myöhemmin nukahdin väsymystäni.

Vauvoille ei ole tilauskuponkia, joten minkäs teet. Pitää kuitenkin kertoa samaan hengenvetoon, että vaikka jäin raskaus- ja vauva-ajan vuoksi ns. paljosta paitsi mitä tulee rakennusprojektiimme, pääsin synnytyksessä yli huonoon ajoitukseen liittyneistä ajatuksistani täysin. Enkä todellakaan siksi, että yli kolmekiloisen paketin puskeminen alapäästä olisi ollut jotenkin niin ihana kokemus. Syy huonon ajoituksen unohtumiseen on toinen:

Kun aloimme mieheni kanssa seurustella, kerroin hänelle vitsikkäästi, että minulla on ollut joitakin vuosia jo mielessä hyvä nimi tyttölapselle, joten hän saisi keksiä tulevan lapsemme nimen, jos se on poika. Sekuntiakaan ajattelematta mies heitti ilmoille pojan nimen. Se se on sitten, hymyilimme toisillemme.

Kului vuosia, ja sitten oltiin raskaana. Koska äijät ovat malttamattomia hätähousuja, mieheni utsi ultrassa tulevan lapsemme sukupuolen. Kun tiesimme, että tulokas on poika, kysäisin, että miltäs se aikoinaan heitetty nimi nyt kuulostaa. Mies sanoi, että mietitään vielä.

Noin kuukausi ennen synnytystä makustelin nimeä jälleen. En tiedä miksi, mutta jotain outoa tunsin siihen liittyvän. Löin nimen Googleen. Selvisi, että nimipäivä osuu melko lähelle laskettua aikaani. Laitoin miehelle tekstarin, että tämä on merkki! Lapsi syntyy varmasti silloin!

Ja näin kävi. Kun puoliyö koitti ja 31.10.12 vaihtui kalenteriin, me lähdettiin synnytyssaliin. Tekonimellä Arttu varustettu vauva syntyi Artun päivänä klo 3.20. Mitään muuta ristimänimeä ei näin oudon tapauksen jälkeen voinut harkita, tietenkään.

Elämässäni on sattunut pari kertaa kohtalonomaisia yhteensattumia, joiden ansiosta tiedän, että olen oikealla polulla. En ole varma miten tai miksi, mutta tiettyjä asioita on kirjoitettu ennalta, uskon. Ja tiedän, että me tunnistaisimme ne asiat kohdalle osuessa, jos vain osaisimme kuunnella itseämme tarpeeksi tarkkaan.

Siksi on samantekevää, että taloprojektimme ei mennyt niin kuin ruotsalaisissa lifestyle-ohjelmissa. Arttumme syntyi juuri silloin, kun oli tarkoitettukin, eli tosi huonoon aikaan!

Hyvää mennyttä 1-vuotissynttäriä ja nimpparia pikkumurulle! Olet (heti isin jälkeen) ehdottomasti raskain mutta rakkain kohtaloni eteen tuomista sattumuksista!

 

Arttu ja hauskin synttärilahja

Arttu ja hauskin synttärilahja

Kun äiti Alepan Kassilla polttareihin lähti

On lauantai. Iso muruni on reissussa, pikkumuruni päiväunilla, ja minä leivon. Olen avannut kakkukirjani lokakuun kohdalta.

Ensimmäinen blogileivonnaiseni tulee olemaan Amerikan malliin tehty Hummingbird cake. Siinä on tuorejuustohuntu, mikä on sopivan symbolista, sillä olen saamassa vieraaksi morsiamen. Vanha ystäväni viettää pian häitään, ja miesten paettua Riikaan meillä on aikaa treffata samanikäisten vauvojemme kanssa ja löpistä hääjuttuja.

Muussaan banaania, rouhin pähkinöitä ja sekoitan taikinaa. Glorian ruoka ja viini –lehdelle reseptejä nikkaroivan Sanna Kekäläisen kakkuohje on minulle entuudestaan tuttu. Yksi versio, tienviitat taivaallisiin kuppikakkuihin, on nimittäin julkaistu lehdessä jokunen vuosi sitten.

Olen valinnut kolibrikakun ensimmäiseksi kakkupostauksekseni tarkoituksella muistakin kuin huntusyistä. Gloria-lehtiperheellä ja ruokakirjoilla on ollut iso vaikutus elämääni, ja tutustuminen ruoka ja viini –lehteen tammikuussa 2005 oli käänteentekevää kokkailu- ja viiniharrastukseni kannalta. Siksi tuntuu hyvältä aloittaa bloggaaminen juuri tästä.

Päiväkahviseurani saapuessa uunissa on jo pientä suolapalaa. Pikaisten pitsojen resepti on yhdessä murun kanssa kehitetty. Simppeliä, nopeaa, maut kohdallaan, ja ainekset löytyvät kotimarketista!

Pikapitsat järvikyläläisittäin

Pikapitsat järvikyläläisittäin

Pikapitsat järvikyläläisittäin

isoja pyöreitä rieskoja (esim. Vaasan Lapin Rilla)
ketsuppia (esim. Felix luomu)
pepperoni- tai meetvurstisiivuja (esim. Saarioinen Pepperoni)
aurinkokuivattuja tomaatteja
mozzarellajuustoraastetta (esim. Valio)
(Mozzarella di Bufala -juustopallo)
oreganoa, ruokaöljyä

Levitä rieskat pellille leivinpaperille. Levitä pinnalle ketsuppia ja ripottele päälle pepperonisiivuja. Leikkaa pari aurinkokuivattua tomaattia saksilla kahtia (per lätty) ja lisää pinnalle. Jos saat käsiisi oikeaa mozzaa, lohko pallot ja lisää. Ripota lomaan juustoraastetta, tai lisää sitä reilummin, jos mozzaa ei löydy. Ripota pinnalle oreganoa ja tiputa pari tippaa ruokaöljyä juustolohkoille. Paista 225 asteessa noin 5 minuuttia, kunnes juusto on sulanut ja rieskat tummuneet reunoilta.

 

Pitsan jälkeen keitetään kahvia, syötetään lapsia, leikitään lattialla, yritetään aloittaa kakku, vaihdetaan vaippa, mietitään, onko kahvi jo kylmää, yritetään tukehduttaa raivokohtaus tissillä, leikataan kakkua ja lopulta maistetaan. Hyvää tuli, mutta kuppikakkuversio oli ehdottomasti parempi! Se löytyi nopealla googletuksella ainakin Patalinnun blogista. Suosittelen kokeilemaan!

Hummingbird cake

Hummingbird cake

 

”Vaan entäs ne kuppikakut, joita syötiin sinä aamuna, ne vasta hyviä olivat”, aloitamme ystäväni kanssa taannoisten polttarien muistelut. Itselleni mieleen niistä kemuista jäi erityisesti tapa, jolla saavuin paikalle. Veikkaan, että jäi parilla muullakin… Haluatteko kuulla?

Oli syyskuinen aamu Helsingissä, minä ja murut Sokos Hotel Aleksanterissa aamupalalla. Koska pikkumurun eka hotellireissu meni rauhallisesti, olin ylpeydestä pakahtua. Jätin pojat pärjäilemään kahdestaan, ja onnen tunteessani aloin lampsia kohti polttariseurueemme kohtaamispaikkaa, Tunturikadun ja Runebergin kadun kulmaa, liian hitain askelin. Silloin tapahtui se, mikä minulle aina tapahtuu Helsingissä. Eksyin.

Jossain vaiheessa kohti Temppeliaukiota kulkiessani menetin siis suuntavaistoni. Runebergin kadulle siirtyminen kun pitäisi olla kuin pala kakkua, mutta minä ravasin eessuntaas ilman mitään käsitystä, mihin suuntaan mennä. Jos aikaa olisi ollut, olisin ravannut Mannerheimintielle ja ottanut tutun suunnan sieltä. Mutta kello oli viittä minuuttia vaille.

Pyörin ympyrää, itketti, koski pelkäsin missaavani polttareiden yllätysosuuden. Yritin soittaa, mutta kukaan tutuistani ei vastannut, koska ne idiootit olivat iloisissa jälleennäkemistunnelmissa ja tyttökirkumisissaan tietysti unohtaneet, että minä eksyn kumminkin.

Katseeni etsi ystävällistä kohdetta, jolta kysyä, mihin suuntaan lähden juoksemaan. Ja siinä se oli! Parkkeerattuna tien laitaan, mukavan näköinen nuori nainen ratin takana: Alepan Kauppakassi!

Koputin ikkunaan ja kysyin tietä. Nuori nainen selitti. Hätäilin ja kysyin tarkennusta: ”Siis mistä oikealle ja kuinka pitkään suoraan ja hei minulle on enää kolme minuuttia aikaa mahdankohan ehdinköhän voivoi!” ja niin edelleen. Nainen näki hätäni. Hänellä oli sama suunta, ja matkaa oli vain pari korttelia. Hän antaisi minulle kyydin.

Ihan sama miltä se näytti niistä paikalla odottavista, jotka eivät (vielä) tienneet, mihin me Vantaan Ikean ja Utsjoen välisellä maaseutuvyöhykkeellä asuvat kykenemme, kun olemme eksyneet Hesassa. ”Tiedoksenne, että meillä ei ole mitään kykyä nolostua, ainakaan jos vaakakupissa painaa myöhästyminen rakkaan ystävän polttariyllätyksestä!” huusin hypätessäni ulos Kauppakassista risteyksessä, josta kaason puoliso juuri oli kaartamassa pois ja järkytyksekseen varmaan meinasi suistua vastaantulevien kaistalle. Huhhuijaa, minä ehdin!

Nyt nauroimme tapausta yhdessä morsiamen kanssa. Lupasin ehtiä myös vihkimiseen, tunnenhan nyt Temppeliaukion kirkon tienoot vähän paremmin.

Tapauksesta jää hauska muisto, mutta työminäni löytää tästä erään toisenkin tärkeän pointin.

Olen miettinyt viimeaikoina sanaa palvelu: mitä palvelu tarkoittaa, miten sen tärkeydestä pitäisi viestiä henkilöstöllemme. Olin taannoin kuunteluoppilaana osuuskauppamme esimiehille järjestetyssä tilaisuudessa, jossa eräs viisas sanoi palvelun tarkoittavan asiakkaan odotusten ylittämistä.

On varmasti olemassa jokin sääntö, joka kieltää tuntemattomien ottamisen kyytiin Kauppakassiin, koska nykyaikana jopa me blondit maalaistollot voimme olla ties mitä huumehörhöjä. Eikä missään nimessä ole verkkoruokakaupan liikeidean mukaista toimia henkilötaksina! Kiitän silti HOK-Elantoa onnistuneesta palvelusuorituksesta! Jos ikinä milloinkaan muutan pääkaupunkiseudulle (mikä oheiseenkin perustuen lienee kyllä epätodennäköistä), tulen käyttämään Alepan Kauppakassia varmasti ja tekemään ruokaostoksia verkossa. Brändi kertoo nimittäin minulle nyt, että siellä on ihmisiä töissä, ihmisiä palvelemassa!

Toivottavasti tämän postauksen kautta kiitokseni tavoittavat myös sen lauantaiaamuna 7.9. työvuorossa olleen naishenkilön: Kaltaisiasi palvelualan ihmisiä on upea kohdata!