Aamiaissämpylät

Yön yli –sämpylät ja –elämä

Aloitetaan sämpylöistä. Tuoreina niitä söisi mielellään aamupalalla, mutta kuka pienten lasten äiti herää vapaaehtoisesti tosi aikaisin ja laittaa taikinan kohoamaan? (Älkää vaan vastatko, jos olette sellainen, tässä on alemmuusfiilistä tänä aamuna muutenkin.)

Onneksi on yön yli –leipäreseptit. Taikina tehdään illalla ja laitetaan jääkaappiin turpoamaan. Aamulla sämpylät pellille ja paistumaan aamutoimien ajaksi. Onnistuu huonommissakin perheissä, kuten meillä!

Yhteishyvän resepti, jolla tehtyjä leipäsiä tänä aamuna maistelimme, oli oikein hyvä. Jauhot on ikuisuuskysymys, kun täsmämäärää on resepteissä mahdoton antaa. Taikina tuntui illalla jäävän vähän löysäksi, mutta päätin luottaa reseptiin enkä intuitiooni. Aamulla taikina oli pikkaisen liian tahmainen. Toki siihen voi nuijia lisää jauhoja, mutta yön yli –leipästen idea on, että taikinaa ei tarvitse vaivata. Siitä siis se helppous. Sen kun vain lyö paloiksi ja heittää uuniin.

Yön yli -sämpylät

Noh, epätäydellisiä tai ei, kylläpä maistui tuore, lämmin sämpylä aamuteen kanssa ihanalta, kun takana on liuta huonosti nukuttuja öitä. En ennen lastentekoa edes ymmärtänyt, miten tärkeä toiminto nukkuminen on ihmisen terveydelle. Esikoinen oli vaihteleva nukkuja. Joskus meillä oli hyviäkin jaksoja, joskus hän heräili tissiä tai huolenpitoa vaatimaan tunnin välein. Tilanne ei (onneksi!) missään vaiheessa mennyt niin pahaksi, että olisin joutunut nostamaan kädet ihan pystyyn. Ehkä toista kättä välillä miehen naaman edessä heiluttelin, mutta en molempia yhtä aikaa. Niin huonoja kausia meillä välillä kuitenkin oli, että ymmärrän todella, miten ahtaalle ihminen saattaa unettomuuden takia joutua.

Kun esikoinen oli 15 kuukauden ikäinen, hän oppi nukkumaan. Ja on sen jälkeen nukkunut hyvin. Tällä hetkellä käynnissä on ilmeisen vilkkaan mielikuvituksen vaihe, sillä jonkun kerran viikossa heräämme yöllä 3-vuotiaamme itkuun. Yleensä kyseessä on painajainen. Taitaa olla tavanomaista, kun lapset opettelevat elämää päivisin niin intensiivisesti. Aivot surisee yölläkin.

Uusi vauva on tietysti muuttanut jo aika mallikkaasti sujunutta yöelämäämme paljon. Se on hyvin samanlainen tapaus ollut ensimmäiset reilun 3 kuukautta kuin esikoinenkin. On öitä, jolloin vauvaa saa käännellä ja väännellä ja hyssytellä ja imettää useamman kerran, mutta sitten on öitä, jolloin se nukkuu hyvin levollisesti heräten vain muutaman kerran syömään. Sekä esikoisen että uuden kaverimme kanssa kokeilin aluksi muutamana yönä vauvan siirtämistä syöttöjen välillä omaan petiinsä meidän sänkymme viereen. Mutta aina ne havahtuvat siihen siirtelyyn. Niinpä meillä on menty perhepedissä eli vauva äiskän kainalossa nämä ensikuukaudet tälläkin kertaa. Toimii meillä parhaiten.

Ihan ekat viikot vauvamme oli hirveän hyvä nukkuja sekä päivällä että yöllä. Kerkesin jo ajatella, että kohdallemme on osunut mieletön tuuri, itsestään nukkuva lapsi! No, pilatahan sen jotenkin osasin, ja sittemmin on tosiaan mennyt vaihtelevammin. Huonojen öiden määrä on lisääntynyt koko ajan, ja nyt niitä on ollut parin viikon sisällä tosi monta, mistä tämä kirjoituskin kumpusi.

Tällä hetkellä elämme vaihetta, jossa yritän vain selvitä taas yhden yön yli. Ja lähes jokainen yö on pettymys. ”Höh, en taaskaan saa nukkua!” Vauva tuhisee, puhisee, ähisee, äännähtelee, kiljaisee, nyyhkyttää ja vaipuu uneen. Tällaista vuoristorataa mennään parikin tuntia. Se ei herää huutamaan tai syömään, muttei vaivu syvään uneenkaan. Usein yöstäni kuluu vähintään pari tuntia tätä kuunnellen ja miettien, mitä pitäisi tehdä. Suhistelu eli ”shhh”-äänen päästely on toiminut yllättävän hyvin. Olen vauvan syntymästä asti aina iltanukutuksen yhteydessä tehnyt tätä ”shyssyttelyä”, ja ilmeisesti pieni tietää sen tarkoittavan, että äiti on vieressä ja tässä on turvallista nukahtaa. Jopa kevyen unen läpi vauva siis tuntuu rauhoittuvan, kun kuulee suhinan.

Mutta miksi minun vauvani eivät jo parin kuukauden iässä nuku öitään putkeen, kuten IHAN kaikkien muiden vauvat, sellaisissa fiiliksissä heräsin tänä aamuna. Onneksi minulla on yksi kohtalotoveri (mutta VAIN yksi, siis ihan kaikkien muiden vauvat nukkuu!). Tämä kohtalotoveri on sukua, eli meillä kulkee geeneissä se, että pilaamme vauvojen unet, oli niillä sitten syntyjään miten hyvät unenlahjat tahansa. Johtuu ilmeisesti rintamaidosta, sillä KUKAAN MUU kuin me, ei täysimetä lastaan ensimmäistä 4-6 kuukautta, kuten suositukset sanoo.

Ennen kuin joku loukkaantuu, lienee paikallaan mainita, että tuo oli vitsiksi tarkoitettu ja itseironisesti kirjoitettu. Silti:

Ainut minua tänä aamuna lohduttava asia, josta saan näennäistä ylemmyydentunnetta, on se, että täysimetän lastani, kun kerran maitoa riittää. Olen silti jo päättänyt senkin, että kun kahden viikon päästä vauvalle tulee ikää 4 kuukautta täyteen, huolimatta ihan uusimmista täysimetyssuosituksista me taidetaan aika nopeasti aloittaa kasvisvellien maistelu, jos se vaikka tämän kaverin unia parantaisi.

Marttyyrin elämä on kivaa, mutta ei niin kivaa kuin hyvin nukkuminen.

Kun Pata ja kuppi nurin menivät

Putin-juusto oli vain alkusoittoa, saimme huomata. Markkinoille, joita Prismoiksikin kutsumme, perjantaiaamuna saatu Valion Maslo, viralliselta nimeltään Putin-voi, odotti esiripun takana kello kahdeksaa. Pääesiintyjän julkistaminen aiheutti sellaisen aamuruuhkan S-ryhmän ruokakaupan Patarumpu-blogissa, että se meni hetkeksi aikaa jäkkiin kuin Olympiastadionin sisäänkäynnit Cheek-uskovaisista hieman myöhemmin.

Olen kade! Ei puhettakaan, että oma blogini olisi ikinä sortunut sisältöjen ääreen rynnivien ihmisten painosta. Ja eniten sapettaa se, että patarumpulaisilla on hallussa jotain minkä funtsaaminen on, kuten viimeksi kerroin, itselläni vaiheessa: Onnistunut kaupallinen blogitoteutus kaupallisessa S-maailmassa. DÄÄM JUU päivittäistavarakaupan tyypit!

Seurasin voihässäkkää somen välityksellä kotioloista, sillä lapsi sairasti. Samalla kun vaklasin puhelimesta Twitteriä ja tyrkkäilin pojan räkäisiä autoja pitkin keittiön lattiaa, läpsin aineksia kakkuvuokaan. Marjastajan juustokakkuun tuli mansikkaa, mustaherukkaa ja mustikkaakin. Namia, ja viimeiset hatsit kaudesta, ennen kuin syksy saapuu. (Poika, joka näkyy taka-alalla, ei arvostanut yritystäni keskittyä päiväkahvikuvamme ottoon, vaan tekee kaikkensa poistuakseen tuolistaan.)

Taas vilkaisu Twitteriin. Patarummun porukka vinkkasi, että hyvän blogin aineksista yksi on persoonallisuus. Eli erottuva, omantyylinen, yllätyksellinen blogi. Hmm… Sopii minulle! Rakastan esimerkiksi tabujen ja pinttyneiden käsitysten riepottelua. Yksi postausta tällä saralla vaativa aihe onkin roikkunut mielessä pitkään. Se on imetys ja alkoholi! Ei kun läppäri esiin ja vinkistä vaarin.

Tiedän nyt suututtavani monta täydellistä mammaa kun kerron, että en usko lapsen vaurioituvan, jos sitä imettävä ihminen juo annoksen pari alkoholia silloin tällöin. Rintamaidossa on saman verran alkoholia kuin veressä, kun äiskä on väkijuomia nauttinut. Siis no big deal, sanon minä!

Jostain syystä suomalaisiin on kuitenkin piintynyt käsitys, että jos äiti on ottanut, lapsi saa rintaruokinnassa samaa tavaraa mitä äiti on kiskonut. Eli olutta, jos äiti imettää saunan päälle, viiniä, jos äiti imettää illallisvieraiden lähdettyä, ja kossua, jos äiti on isä.

Mistä ihmeestä tämmöinen ajatus tulee?! Veressä ja maidossa alkoholi mitataan promilleissa, alkoholijuomissa prosenteissa. Yläasteen matematiikalla jo pärjää ja voi päätellä olennaisimman: Rintamaidossa on kohtuukäytön jälkeen niin pieniä määriä alkoholia, ettei sitä voi vauvasta (tai minun tapauksessani kohta eskaria käyvästä esiteinistä) edes mitata. Yrittäneet ovat.

Vajaa kaksi vuotta sitten kuuluin näihin samoihin itsensä ruoskijoihin, joiden käsityksiä tänään ihmettelen. Kun vauva oli syntynyt, funtsailin ensimmäisen puoli vuotta todella tarkkaan, mihin kellonlyömään (ja missä kalenterikuussa) uskallan ottaa hörpyn miehen kolmosoluesta siellä saunassa. Vai kastaisinko kuitenkin vain kieleni, pohdin. Ei, parempi on olla ottamatta mitään!

Soopaa. Olen lukenut aiheesta todella paljon, koska olen imettänyt todella (liian) pitkään. Imetyksen tuki ry:n sivuilla on loistava kirjoitus ”Tupakka, viina ja villit mammat”. Harmittaa, että löysin tekstin vasta, kun olin niiden muutamien saunakaljojen ja –siiderien juomisesta ja pitkään kaapissa odottaneen samppanjapullon juomattomuudesta saanut itseni lietsottua jo lähes eksistentialistiseen kriisiin.

Eri asia on kokonaan, TARVITSEEKO imettävä äiti alkoholia. Ymmärrän täysin niitä äitejä, jotka päättävät, etteivät tarvitse. Jokuhan ei juo kahviakaan, jottei kofeiinia mene vauvaan. Alkoholi on ilman muuta pienelle lapselle myrkky. Koska se ei ole välttämätön aikuisen elintoiminnoille, siitä voi hyvin luopua imetysajaksi, kun raskausaikana luopuminen tulee joka tapauksessa tutuksi. Samoilla höyryillä voi hyvin jatkaa pari vuotta.

Mutta. Sitten olemme me äidit, jotka tykkäämme tosi paljon viinistä ruoka- ja rentoutusjuomana. Olen juonut entisessä elämässä lähes joka viikonloppu ruoan kanssa viiniä, ja tykkään juoda kesäpäivänä oluen ja lauantai-iltana sen saunasiiderin. Kaikille teille tällä hetkellä ensimmäistä lasta odottaville kaltaisilleni kiltin tytön syndroomasta kärsiville sanon: Nauttikaa elämästä, vaikka imettäisittekin! Satunnainen kohtuukäyttö ei tutkimusten mukaan vahingoita lastasi. Ja pakkohan ei ole imettää ja nauttia alkoholijuomaansa samaan aikaan.

Koska suomalaiset ovat maailman amerikkalaisin kansa, on hyvä lisätä tämän ”persoonallisen” saarnani loppuun vielä pienellä painettu präntti tyyppiä ”älä laita kissaasi mikroon”. Eli: Itse en HUMALASSA hoitaisi pientä lasta, saati imettäisi. Tämähän on selvä asia, eikä liity mitenkään mihinkään edellä mainittuun. Ja muistutetaan sekin, että puhun nyt vauva-ajasta, en siitä sikiöajasta, jolloin äiskän ja lapsen ruoansulatukset ja siten nautitut ravintoaineetkin ovat aika paljon läheisemmissä tekemisissä.

Suljen läppärini ja jatkan leikkimistä lapsen kanssa. Kun isi tulee kotiin pitkälle iltaan venyneeltä työreissulta, fiksaan meille perjantaicocktailit kakun teosta jääneestä marjapyreestä. Ja ihan hyvällä omalla tunnolla nautin juomani, vaikka meillä vieläkin satunnaisesti imetetään.

Suomalaiset ryyppäävät liikaa, mutta nauttivat alkoholi(st)a liian vähän. Ei muuta kuin järki käteen ja kupit nurin rakkaat kanssasiskot ja –äidit!

 

Tätä postausta ei tehty yhteistyössä patarumpulaisten kanssa eivätkä tässä esitetyt imetykseen ja alkoholiin liitetyt väittämät kerro S-ryhmän ruokakaupan ammattilaisten suhtautumisesta aiheeseen. Kyse on yhden viestintäihmisen henkilökohtaisista mielipiteistä vain. ”Jotka se voisi välillä pitää omana tietonaan”, puoliso pyysi lisättävän.

Mamman marjaisa perjantaicocktail

1-2 rkl (makeutettua) marjapyreetä
2 tl sokeria
1.5 cl vodkaa
3 cl marjalikööriä
omena- tai karpalomehua
jäitä

Valmista marjapyree soseuttamalla erilaisia marjoja sauvasekoittimella. Jos käytät happamia marjoja kuten herukoita, makeuta pyree sokerilla.

Laita lasiin marjapyreetä, lisää sokeria ja jäämurskaa (joka tehty esim. sitä varten tarkoitetuilla jääpalapusseilla). Sekoita lusikalla. Mittaa sekaan vodka ja marjalikööri. Lisää jäitä ja jatka juoma pitkäksi mehulla (tai matalahiilihappoisella kivennäisvedellä). Sekoita lusikalla, koristele halutessasi marjoilla, ja nauti hyvällä omallatunnolla.

 

Tisu- ja misuviikot jatkuvat…

Vaikka kuinka pelkäsin ja etukäteen piruja seinään maalailin, lapsen paluu päiväkotiarkeen sujui upeasti. Itki se parina aamuna äitin lähtiessä, mutta ei kauan. Hakiessa poika oli mitä asiallisin, illat kotona onnellinen. Pikkukaveri oli ilmeisesti loman aikana kasvanut ihmisenä paljon, kun vielä ennen kesälomaa hyvinkin tavallisia olivat säännölliset purkautumisraivokohtaukset eteisessä, kun päivän askareista kotiuduttiin.

Tästä onnenpotkusta ja arkielämän sujumisesta johtuen olen jopa kokannut parina iltana ihan mukiin menevää ruokaa. Italialaiset fiilistelyt jatkuivat, ja söimme isomman murun lempparia, Caesar-salaattia. Kastikkeen valmistuksessa on monta koulukuntaa, mutta meillä siihen kuuluu anjovis, muna, oliiviöljy ja valkosipuli. Ihanan rauhallinen ruokahetki!

Caesar-salaatti
(2:lle)
romaine-salaattia
parmesaania
siivu tai pari vaaleaa leipää
valkosipulia
öljyä
2 broilerin rintafileetä
Kastike:
4 anjovisfileetä
oliiviöljyä
muna
1 rkl sitruunamehua
valkosipulinkynsi hienonnettuna
suolaa, pippuria
(1 tl Worcestershire-kastiketta)

Hienonna anjovisfileet morttelissa (tai muussaa haarukalla tai tee kastike sauvasekoittimella). Lisää oliiviöljyä ja hiero seoksesta vellimäinen. Lisää muna ja mausteet. Sekoita.

Revi salaatti kulhoon. Leikkaa leipä kuutioiksi ja paahda kuutiot pannulla öljyssä parin valkosipulinkynnen kanssa. Yhdistä kuutiot ja parmesaaniraastetta salaattiin. Lisää kastike. Nostele sekaisin. Syö sellaisenaan tai paista rinnalle broilerin fileet.


No. Ei sellaista kehuvaa blogikirjoitusta elämäni miehistä ettei siihen mukaan jotain ärsyttävääkin heistä mahtuisi. Syönnin jälkeen mentiin ulos. Lapsi halusi harjoittaa uusinta lempiharrastustaan, autokiipeilyä. Se alkaa niin, että hän menee roikkumaan auton ovenkahvaan ja vaatii päästä sisälle, kunnon huudolla, jos muu ei auta. Sisällä autossa hän hyppii kuskin penkin, apukuskin penkin ja takapenkiltä löytyvän oman istuimensa välillä. Keskikonsolin kohta on hauska seisomateline, ratin ympäriltä löytyvät vipstaakkelit mukavia rämpyttää. Hätävilkut laitetaan tietysti heti päälle, samoin radio. Kynät, nenäliinat, kolikot sun muut pikkutavarat, joita autosta löytyy, työnnetään johonkin mielenkiintoiseen paikkaan. Esimerkiksi kojelaudan rei’istä sisään jonnekin, minne aurinko ei paista.

Muru ei jostain syystä tykkää tästä autoharrastuksesta yhtään. Jännä sinänsä, luulisi olevan kiitollinen, että poikaa kiinnostaa samat pelit kuin häntä. Ehei, muru yrittää kaikin tavoin tukahduttaa lapsen innon ja keksiä autokiipeilykohtauksen tullessa jotain muuta tekemistä. Nyt lähdimme ilta-ajelulle.

Lapsi ei viihtynyt. Ajoimme tieltä apilapellolle (tiedoksi naapureille: omallemme), totta kai, jotta lapsi yllättyisi ja lopettaisi kitinän. Ei auttanut. Painoimme kaasua, kansan kielellä revittelimme. Ei auttanut. Sitten teimme ultimaatin peliliikkeen. Se on käsijarrukäännös. Siis apilapellolla, kovassa vauhdissa. Auto pölyyntyi ja renkaat saivat kyytiä. Ihan vain siis siksi, jotta lapsi ei painele turhaan hätävilkun nappia tai jotta sen kengänjäljet eivät jää keskikonsolin kanteen. Autohan voisi moisesta lapsen leikistä kulua, herranjumala!

Kun palasimme kuolemanajelultamme kotiin, vetäisimme jälkkärinä Kakkujen kuningattarista bongaamaani, vartissa valmistuvaa pikatiramisua: Tiramisukeksit kostutetaan marjaviinissä tai –mehussa, ladotaan puolet lautaselle, lisätään puolet seoksesta, jossa on vispikermaa ja mascarponea sekä marjoja, lisätään loput keksit, juustoseos ja marjoja.

Sen oikean ja parhaan tiramisun reseptin olen jakanut aiemmassa postauksessani, käykää poimimassa talteen, sillä ei marjamisu oikealle tiramisulle vertoja vedä. Toisaalta. Auttaa tämäkin v-ukseen, jota elämän miehet aiheuttavat. Autossa tai kotisohvalla.

Siinä me nimittäin istuimme tutussa imetysasennossa pojan kanssa ja yritimme selvitä (molemmat) suuttumuksestamme isille. Minä siitä, että virtsasin melkein housuun leppoisalla ilta-ajelulla, lapsi siitä syystä, että ei saanut toteuttaa itseään autossa. Paitsi misu myös tisu siis maistuu meillä, edelleen!

Mies kääntyi puoleemme, oli aikeissa sanoa jotain, mutta kiinnittikin huomionsa yllättyneen näköisenä imetysvarustukseeni. ”Onks sulla valkoisetkin imetysliivit?” hän kysyi. ”Miten niin?” tarkensin.
”Ei kun mä muistin, että ne on mustat.”
”On mulla mustatkin.”
”Onks sulla KAHDET imetysliivit?”
”Ei. Mä olen tietysti vuoden ja yhdeksän kuukautta imettänyt meidän lasta ja pärjännyt koko ajan yksillä liiveillä. Mä en pese näitä koskaan.”
”Niin niin, että on useemmat. Aikamoista. Kyllä lapsiin uppoaa rahaa!”

Jep. Meillä on kaikenlaisia värkkejä ja välineitä ja moottoroituja vehkeitä autotalli, varastot ja ladot pullollaan. Ostin Prismasta kaksi vuotta sitten parit imetysliivit, muistaakseni hintaan 15 euroa kipale. Mielestäni aika halvat harrastusvälineet nuo.

Ei pysty, jaksa eikä halua ymmärtää, mitä miesten päässä välillä liikkuu.

Tisu- ja misuviikot

Jatketaan siitä mihin viimeksi jäätiin: Jatkuvan kiireen tunteen lisäksi äitiys on tuonut minulle paljon oppia. Olen esimerkiksi oppinut liudan uusia sanoja! Viime postauksessa pureksitun ’oma aika’ –termin ohella ehdoton lempparini on ’lapsentahtisuus’. Ja sitä meillä tehdään täydestä sydämestä.

Pyrkimyksemme lapsentahtisuuteen ei johdu kasvatusfilosofioistamme. Sen järkevyys on kirkastunut puhtaan kustannus-hyötyanalyysin tuloksena. Kun päivän rytmit sovittaa lapsen tahtiin ja touhuaa asioita, jotka hänelle ovat mieluisia, koko perhe voi paremmin. Simppeliä logiikkaa.

Ensimmäisen kerran kuulin lapsentahtisuudesta Päijät-Hämeen keskussairaalassa, kun ihana yöhoitaja antoi minulle imetysvinkkejä. Olin epävarma, kuinka usein otan vauvan rinnalle. Aina kun se kitisee? Katsonko kellosta imetysajat? Jos teen väärin ja imetän liikaa tai liian vähän, saavummeko viimeistään pojan päästyä teini-ikään takaisin, mutta psykiatriselle puolelle?

Hoitaja neuvoi lempeästi, vaikka olen ihan varma, että kysymysteni seurauksena tietoihini vaihdettiin nimen kohdalle ’H. Moilanen’.

Minulle kerrottiin, että vauva valitsee ruokailuaikansa itse, mitä kutsutaan lapsentahtiseksi imetykseksi. Varmistin asian neuvolassa, ja he sanoivat samaa. Tiesivät mistä puhuvat, sillä tunnen monia perheitä, jossa on imetetty täysin lapsentahtiin, mutta silti viimeistään vuoden ikään mennessä lapsi on tajunnut, ettei nännissä roikkuminen ole enää erikoisen jännää puuhaa. Juotavaa saa pullosta tai mukista nopeammin, ja jos kaipaa hellyyttä, sylissä voi istua repimättä äidin paidankaulusta joka suuntaan.

Emme ole noita perheitä, tunnustettakoon, vaikka taisitte arvatakin. Minulla on parin viikon päästä 1,5 vuotta täyttävä lapsi, jota imetän edelleen. Vaihtelevasti, mutta lähes poikkeuksetta aamulla kun herätään, kun saavumme päiväkodista (pitkä, usein pari eri imetyskertaa vaativa sessio), ja vielä illalla ennen nukkumaanmenoa. Tutti tai tuttipullo ei ole ikinä kelvannut, ja jos imetyksen yrittää väistää, lapsi huutaa. En tarkoita itkemistä, vaan totaalista huutoromahdusta. Koko perheeltä.

Pitkällä imetyksellä on hyviä puolia (joita en muista), paljon puolia, jotka ovat neutraalia ’elämä on’ –osastoa, ja jonkin verran puolia, jotka haittaavat muuta elämää. Viimeiset 9 kk plus 1,5 vuotta yksi pannassa olevista mieliteoistani on esimerkiksi ollut viininlipittely. Lasin voi toki juoda, vaikka lapsi ei vielä nukkuisi, mutta kaksi lasia aiheuttaa jo tunnontuskia. Siksi yksi hauska perinne, joka on ollut Artun ilmaantumisen jälkeen jäähyllä, on niin kutsutut naisten illat.

Olemme jo vuosia kokoontuneet äidin ja kummitädin kanssa säännöllisesti luokseni viinilasillisille. Samalla puhutaan naisten juttuja ja syödään hyvää. Viime viikonloppuna totesin, että koska en saa imetystä ikinä loppumaan, on parempi palata mukaviin perinteisiin, vaikka hieman varovaisesti toteuttaen. Ajoin murut lepikkoon muutamaksi tunniksi, ja kutsuin naiset iltakylään.

Alkuun söimme etanoita. Herkkusienen lakeissa, voitaikinalevyiltä tarjoiltuna, päällä sinihomejuusto-persiljavoita (idea Glorian Ruoka&Viini –lehdestä nro 3/2005). Toisena iltapalana vetäistiin sitruunaiset lohihuikopalat, ja jälkkäriksi olin leiponut Kakkujen kuningattarista tiramisu-suklaakakkua. Amarettoa sen kanssa, sillä lapsi jo nukkui! (kakun resepti löytyy postauksen lopusta)

 

Ilta oli juuri sitä mitä tarvitsin! Kakusta mieleeni myös tuli, että sitä oikeaa tiramisua pitäisi taas tehdä. ’Tiramisu’ on nähkääs italiaa, ja tarkoittaa, että tämän ruoan voimalla ’noustaan ylös’.

Koska olen imetyksenlopetusstressini vuoksi suosta noston tarpeessa, päätin tänään kokeilla vanhan tuttuni (muistattehan?) Henri Alenin misua hänen uusimmalla Twitter-reseptillään. Ne nautittiin äsken. Hyvän ruoan päälle vetäistyn misun jälkeen olo on niin runollinen, että päätin twiitata: ”Kun 1,5 v. lapsen lempiruoka on tisu, stressiin auttaa Henri Alenin misu!”

 

Oudointa stressissäni on muuten se, että olen maailman ainut nainen, joka harjoittaa taaperoimetystä ilman mitään elämänkatsomuksellista syytä tahi äitiyteen liittyvää periaatetta. En tunne ketään, kuka imettäisi näin pitkään, vaikka ei edes haluaisi. Analyysejä luonneviastani saa laittaa kommentit-kenttään, kiitos. Luen niitä ja syön samalla oheisella, hyväksi havaitulla lempireseptilläni tehtyä tiramisua (Alenin mukaan turistiversio Amarettoineen, mikä ei haittaa, sillä en kuulu kantaväestöön).

Tätä meillä tehdään tästä lähtien joka viikko, kunnes tuttini ovat jälleen omani!

 

Tiramisu

500 g mascarponea
4 keltuaista
2 valkuaista
1,5 dl tomusokeria
2 cl Amarettoa
1 dl vahvaa kahvia
200 g savoiardikeksejä
kaakaojauhoa

Käytä tasapohjaista (24 cm) irtopohjavuokaa, jonka pohjalle olet pingottanut leivinpaperin. Lado puolet kekseistä pohjalle ja valele ne puolella kahvista.

Erota keltuaiset ja valkuaiset. Vatkaa keltuaiset ja sokeri vaahdoksi ja sekoita mascarpone-juuston joukkoon. Mausta liköörillä. Vatkaa valkuaiset vaahdoksi ja kääntele juustoseokseen. Levitä puolet seoksesta pohjan päälle.

Lado loput keksit juustomassan pinnalle, kostuta lopulla kahvilla ja peitä lopulla juustoseoksella. Ripota kaakaojauhetta kakun pinnalle siivilän lävitse samalla vuokaa pyörittäen.

Anna vetäytyä kylmässä useamman tunnin ajan, jopa seuraavaan päivään. Siirrä tarjoilualustalle leivinpaperia apuna käyttäen.

Alkuperäinen resepti: Susanna Rahkamo, Glorian paras ruokakirja

 

Yleisön pyynnöstä mukaan myös viikon kakkuni resepti (vinkkejä löytyy kommentit-kentästä):

Tiramisu-suklaakakku (Mari Harjula, Kakkujen kuningattaret)

Pohja
250 g tummaa suklaata
175 g voita
2 dl ruokosokeria
4 munaa
2,5 dl vehnäjauhoja
1 tl leivinjauhetta
1 tl espressopikakahvijauhetta ja
0,75 dl maitoa TAI 0,75 dl vahvaa kahvia

Täyte
2 dl vispikermaa
250 g mascarponetuorejuustoa
2-3 rkl tomusokeria
1 vaniljatanko
2-3 rkl manteli- tai kahvilikööriä tai konjakkia

Lisäksi
noin 25 g tummaa suklaata rouhittuna
tuoreita kirsikoita
kaakaojauhetta

Sulata suklaa vesihauteessa tai paksupohjaisessa kattilassa miedolla lämmöllä. Vaahdota voi ja sokeri. Lisää munat yksitellen vaahtoon. Lisää sula suklaa. Sekoita jauhot ja leivinjauhe (ja kahvijauhe) keskenään ja lisää erissä taikinaan. Lisää lopuksi maito (tai vahva kahvi) ja sekoita tasaiseksi.

Pingota leivinpaperi kahteen irtopohjavuokaan (20-24 cm) ja voitele vuoat. Jaa seos niihin. Paista pohjia 175 asteessa keskitasolla 30 minuuttia. Anna jäähtyä.

Valmista täyte. Vaahdota kerma. Sekoita vaahtoon mascarponejuusto ja tomusokeri. Halkaise vaniljatanko ja raaputa sen sisus täytteeseen. Lisää alkoholi ja sekoita tasaiseksi.

Nosta toinen kakkupohjista tarjoiluvadille. Levitä päälle puolet täytteestä ja ripottele päälle suklaarouhe. Nosta toinen kakkupohja päälle ja levitä sen päälle loput täytteestä. Peitä kakku ja anna tekeytyä muutaman tunnin ajan viileässä (tai seuraavaan päivään).

Pöläytä kakun päälle kaakaojauhetta ja koristele kirsikoilla. Koristeiksi käyvät myös esimerkiksi kahvipavut ja suklaamakeiset. Esimerkiksi pääsiäisenä voit koristella sen pastellin värisillä suklaatäytteisillä pääsiäisrakeilla, jouluna oivina koristeita ovat kaakao- ja lumimantelit. Kaakaojauheen sijaan kakun päälle voi ripotella myös rouhittua suklaata. 

 

 

Unettomat Orimattilassa (EI heikkohermoisille!)

Tänään on kiva päivä olla bloggaaja. Edellisen blogini, Juliet, kautta tutuiksi tulleet kuomat Etelä-Suomen Sanomista kävivät taannoin meillä kylässä, ja minun sekä pikkumuruni naamat komeilivat tämän aamun  lehdessä, Sanna Aution kakkureseptin vieressä. Wau!

Paljon on parissa vuodessa muuttunut. Kun aloitin muutama kuukausi sitten bloggaamisen uudelleen, lupasin työnantajalleni suunnilleen kerran viikkoon päivittyvän ruoka-aiheisen blogin. Lupasin kertoa sanoin ja kuvin vauva-/taaperoelämäämme sulostuttavista päiväkahveista ja jakaa hyväksi havaitsemiani reseptejä leivonnan ja yksinkertaisen kokkailumme saralta.

Olen kuitenkin huomannut, että ruoka-ajatuksiani enemmän mieleni tekee nykyisin jakaa kokemuksiani ihan vain vauva-/taaperoarjesta, erityisesti niistä vähemmän suloisista hetkistä. Jatkona edelliseen postaukseen ajattelinkin nyt käsitellä nukkumista, tai nukkumattomuutta. Aihe, josta olen oppinut vuoden aikana paljon, ja siksi postaus on pitkä. Olkoon se ikään kuin varoittava esimerkki: Jos joku on juuri saamassa vauvan, kannattaa tehdä kaikki päinvastoin kuin mitä seuraavassa kerrotaan! Kenties sinun vauvasi oppii nukkumaan itsenäisesti!

Mutta ensin resepteihin: Loppiaisviikonloppuna monessa kodissa vietiin ulos joulukuusi, meillä vietiin viimeisiä joulukahveja. Testasin Kakkujen kuningattarista Seija Laurimaan suosikkia Jouluinen marenkikakku. Onnistui todella hyvin! Kaikki eivät toki tykkää marengista sun muista äkkimakeista, eivätkä kaikki tykkää luumutäytteistä sun muista jouluhömpötyksistä, mutta joka suuta ei voi ikinä miellyttää. Omassa kategoriassaan (avainsanat joulu, marenki) tämä resepti on yliveto ja paras kakkukirjan tähänastisista kokeiluistani. Kausi on jo armottomasti ohi, mutta laittakaa resepti talteen. Kun vajaan vuoden päästä mietitte, mitä tarjota adventtikahveilla tai jouluaaton kahvipöydässä, tarjotkaa tätä!

Jouluinen marenkikakku

Viimeisiä jouluisia leivonnaisia

Jouluinen marenkikakku
(n. 10 palaa, gluteeniton)

Marenkipohja:
4 valkuaista
2,5 dl sokeria
1 rkl perunajauhoja

Luumutäyte:
200 g kuivattuja luumuja
3 rkl sokeria
2 tl kanelia
1 tl inkivääriä
vettä

Kermatäyte:
3 dl kuohukermaa
1 prk (200 g) vaniljarahkaa
1 tl vaniljasokeria
3 rkl paahdettuja mantelilastuja

Valmista luumutäyte kakun kokoamista edeltävänä päivänä. Kumoa luumut kulhoon. Sirottele päälle sokeri ja mausteet. Kaada kulhoon vettä sen verran, että luumut juuri ja juuri peittyvät. Kuumenna mikrossa 2 minuuttia. Nosta luumut jäähtyneenä jääkaappiin. (Testaajan kommentti: Meillä ei ole mikroa, joten valmistin luumut kuumentamalla niitä minuutin-pari pienessä kattilassa. En usko, että eroa maistaa.)

Tee marenkipohja. Vatkaa valkuaiset kovaksi vaahdoksi. Lisää sokeri-perunajauhoseos vähitellen, koko ajan vatkaten. Jatka, kunnes vaahto on kiiltävää ja niin kovaa, että vatkaimella nostamasi vaahto jää harjanteeksi. Pursota tai levitä seos lusikalla leivinpaperille kahdeksi (tai kolmeksi) samankokoiseksi pyöreäksi tai neliön muotoiseksi levyksi. (Testaajan vinkki: Tein kaksi suorakaidetta, jotka mahtuivat yhdelle pellille. Kätevää!)

Kypsennä rapeiksi miedossa 90-asteisessa uunissa n. 2 tuntia. Jätä levyt jäähtymään ja irrota ne paperista varovasti metallilastalla. Voit tehdä levyt muutama päivä ennen kakun kokoamista. Säilytä ne kuivassa paikassa. Jos marenkilevyt sitkistyvät säilytyksen aikana, pane ne hetkeksi 75-asteiseen uuniin rapeutumaan.

Vatkaa kerma kovaksi vaahdoksi. Sekoita siitä 2/3 rahkaan. Valuta liemi pois luumuista. Paloittele hedelmät ja sekoita rahkaseokseen. Levitä seos marenkilevyjen väliin. Mausta loppu kermavaahto vaniljasokerilla ja pursota koristeeksi kakun päälle. Sirottele vaahdon päälle paahdettuja mantelilastuja.

(Testaajan ohje siskolle: Marenkikakkua ei sitten voi koota jääkaappiin aatonaattona. Levyt voi paistaa ja täytteenkin tehdä valmiiksi, mutta kakku kootaan hetki ennen syömistä. Päälliskerman voi levittää tortulle ihan vaan lusikallakin, jolloin aikaa säästyy, jottei vikkelä kummipoika ehdi lusikkoineen jo väliin.)

 

Joimme loppiaiskahveja, maistelimme yllättävän hyvin säilytyksessäkin rapeutensa säilyttänyttä kakkua, ja olimme hiljaa ja väsyneitä. Olemme puhuneet murun kanssa lapsen nukkumistavoista vuoden aikana niin paljon, että aina ei tarvita sanoja kertomaan toiselle, että nyt olen väsynyt.

Olemmekin tosissamme suunnitelleet perustavamme sellaisen palvelun, jossa meidät saa tilata viereiseen ravintola- tai kahvilapöytään olemaan hiljaa. Palvelu on tarkoitettu miehille ja naisille, joiden puolisolla on vauvakuume, mutta heillä ei. Me saavumme siis pientä korvausta vastaan paikalle tilaajan määrittämään osoitteeseen, peruslookissamme, johon kuuluvat mustat silmänympärykset, valkoinen naama, paidat juoponnapissa ja sotkuinen yleisilme. Hyssytämme lasta, emmekä puhu mitään. Vauvakuumeilija osannee tehdä johtopäätökset, ja kaikki voittavat. Mekin saamme pientä korvausta tästä elämäntilanteesta, johon kenenkään ei pitäisi joutua.

Aloitan unettomuustarinani alusta. Day 1. Päijät-Hämeen keskussairaala. Päivä jolloin kaikki muuttui.

Synnytys oli koettu. Vauva vieressä. Se nukkui kuin enkeli. Söi paljon, itki vähän. Olin hereillä melkein koko yön ja tuijottelin kääröä ihmeissäni. Yöhoitaja tuli aamuyöstä kysymään listansa kanssa, milloin täällä on syöty viimeksi. Yöhoitajan listan mukaan meidän vauvamme ohjesäännön mukainen ruoka-aika olisi ollut hetki sitten. Sanoin, että vauva nukkuu, koska unohdin kertoa hänelle listasta. ”Jos se ei kohta herää, herätä se syömään”, hoitaja ohjeisti.

Hän palasi takaisin hetken päästä. Olin auktoriteetteja kunnioittavana kunnon ihmisenä juuri aloittanut vauvan herättelyn kevyesti silittelemällä. ”Mä en saa sitä hereille”, totesin hoitajalle. Hän katsoi minua lempeästi, silleen miten hyväntahtoista idioottia katsotaan, nosti vauvaa ja siirsi sen rinnalleni. Vauva alkoi syödä, ja söi siitä asti joka yö vähintään parin tunnin välein, ilman herättelyjä. Nopea oppimaan, siis.

En todellakaan halua moittia synnytyssairaalaani, josta saimme (ihan ilman sarvia ja hampaita!) erinomaista palvelua, hoivaa ja neuvoja. Lähtiessämme he muiden aidosti meillä toimineiden neuvojen ohella myös muistuttivat, että vauvalle ei saa antaa tuttia ensipäivinä, jottei imetys häiriinny.

Poika possutteli tissillä parikin tuntia putkeen, etenkin iltaisin, ja me pidimme tutit visusti rasioissaan, jottei imetys vaan häiriinny. Emme edes puhuneet tutista, jottei imuote vain sillä hetkellä katoaisi kuin pieru Saharaan. Taisin käydä suihkussakin joskus vauva tississä kiinni, jotta lapsentahtinen imetys ei kärsisi yhtään, eikä pojalle tulisi pahat tutit mieleen.

Varoajan umpeuduttua tarjosimme sinnikkäästi sekä tuttia että tuttipulloa, mutta kumpikaan ei koskaan enää kelvannut. Mutta tissi maistui! Varmistin vielä neuvolastakin, että kun vauva alkaa itkeä, ja rinta kelpaa, imetänkö aina, vaikka meidän käärö viihtyy siinä asennossa jatkuvasti. Eli voiko sillä olla nälkä koko ajan?

Neuvolalääkäri antoi vapauttavan, helpottavan lausunnon: Eläkää ensimmäisen puolen vuoden aikana juuri niin, miten kaikki viihtyvät ja miten vain arki parhaiten sujuu. Älkää miettikö turhia tai syyllistäkö itseänne. Jos vauva on onnellinen tissillä ja se äitille sopii, olkaa niin vaikka koko ilta.

Ja mehän oltiin. Ihanaa ja mukavaa, mutta samalla Arttu oppi vahvasti suu nännivakuumipumppuna nukahtamisen taidon. Autuaana tosin, enkä siitä ajasta siksi kadu päivääkään. Mutta kyllä se on varmasti osansa tuonut meidän uni- ja erityisesti uudelleen nukahtamisongelmiin.

Ensimmäisen puoli vuotta poika heräili ja nukkui vaihtelevasti. Jossain vaiheessa kun päivä rytmittyi nk. päiväuniksi ja valveilla olo ajaksi, hän alkoi niin usein kaivata tissittelyä unensa tueksi, että opettelimme nukkumaan vaunuissa. Se toimi, ja päiväunet menivät hienosti: yhdet pienet aamu-unet keinussa, varsinaiset päiväunet vaunuissa ja alkuillan unoset äidin kainalossa ja/tai tissillä. Toisinaan yötkin menivät hienosti, ja pikkumuru heräsi vain kaksi-kolme kertaa, söi nopeasti ja nukahti. Toisinaan hän heräili syömään tunnin välein.

Ja pojan tyytyväiseksi saamiseksi oli tosiaan vain yksi konsti. Imetys. Ja koska mä olen marttyyri, olivathan jo äitini ja hänen äitinsa ja hänen äitinsa marttyyreja, kuten kaikki muutkin äidit, niin minä hoivasin poikaa rinnallani öisin vaikka sata kertaa, kieltämättä siltä yhtään läheisyyttäni.

Kun Arttu oli reilun puolivuotias, muutimme uuteen kotiin. Hän oli jo muutaman viikon osannut nukahtaa suht itsenäisesti ja täysin rauhallisesti sänkyynsä, imetyksen päälle. Päätimmekin, että samalla kun vauva viedään tutusta ympäristöstä ihan uuteen, ilman verhoja ja mattoja pelottavasti kaikuvaan paikkaan, olisi ihan loogista, että samalla siirrämme hänen sänkynsä omaan huoneeseen, jossa on pilkkopimeää, ja joka on täynnä romua ja pahvilaatikoita, ja viimeistelemme loogisen elämänmuutoksen vielä laittamalla isän yöunille nukuttajaksi ensimmäistä kertaa.

Isi päätti testata pahvilaatikoiden keskellä siellä pimeydessä vielä yhtä uutta leikkiä, jota lapsi ei ollut nukkumisaikaan saanut leikkiä. Se oli itkuhälyttimen pitäminen omissa käsissä. Isin keksimään leikkiin kuului, että kun lapsi oli päässyt itkuhälyttimen makuun, se otetaan häneltä pois. Sitten kun lapsi alkaa huutaa, hänet nostetaan syliin ja hänelle näytetään, missä huoneessa hän itse asiassa oli.

Eihän nukuttamisesta mitään tullut. Ilmeisesti, kaikesta loogisuudestamme huolimatta lapsi ei vielä osannut arvostaa yritystämme hommata hänelle oma kämppä. Toimmekin sängyn omamme viereen, ja aika kauan meni sinä iltana ja parina seuraavana äidillä vakuutellessa itkeskelevälle vauvalle, että se mies, joka asuu meillä, ei vie sinua enää tuohon toiseen huoneeseen kiusattavaksi.

Kun nyyttimme oli 7-8 kuukautta vanha, olimme koko perhe kesälomalla kotona, ja päätimme kokeilla toisen ekan kerran sitä kirosanankatkuista temppua nimeltä unikoulu. Päätin, että tissille nukahtelu sai ainakin jäädä, josko ne yöunetkin siitä paranisivat.

Lapsi protestoi. Kun en antanut tissiä vaan annoin pojan olla pedissä, hän meni ihan outoon tilaan. Huusi, nikotteli, kakisteli ja taas huusi. Se oli ilmeisen iso henkinen järkytys, ja kun lopulta murruin ja aloin imettämään, ei poika pystynyt imeä, vaan sätki sekavana. Muistan pelänneeni, että nyt me sitten rikottiin tämä, kun neljältä yölläkin lapsi vielä nikotteli.

Tästä kokemuksesta viisastuneena päätimme, että vielä ei ollut koulutien aika. Elimme koko kesän ja alkusyksyn kuten ennenkin. Lapsi sai herätessään yöllä rintaa, mutta nukahtamissääntöä pidimme yllä säännöllisen epäsäännöllisesti. Turha tissittely oli kielletty, ja omaan sänkyyn oli siirryttävä äidin kainalosta nukkumaan ”aina, jos äiti ei ollut imetyksen aikana itse nukahtanut, tahi muuten kykenemätön muistamaan, että mitkä olivat nämä säännöt, jotka tällä tapaa olimme kirjanneet, jotta voisimme julistaa yörauhan sellaisena, kuin laki ja asetukset kustakin heräilystä ankarimmin määräävät.”

Vaihtelevasti meni. Oli öitä, jolloin lapsi nukkui kuin tukki ja heräsi aamuviideltä. Ja oli öitä, jolloin hän vaati huomiota tunnin välein. Aloin olla jo niin väsynyt, etten olisi jaksanut, mutta pakko oli, kun en jaksanut yrittää mitään muutakaan.

Kun poika täytti 11 kuukautta, päätimme, että nyt tai ei koskaan. Kaveri oli muutenkin ihan erilailla miehistynyt ja saanut ison pojan elkeitä. Kenties yöimetyksestäkin voisi viimein luopua, ajattelimme. Päätimme, että imetän ennen nukkumaanmenoa, ja sitten mies hoitaa loppunukuttamisen. Kun poika herää öisin, isi hoivaa, ja ennen aamukuutta ei äitiä näy.

Homma toimi parin ekan illan jälkeen hienosti! Tätä ihanaa aikaa kesti melkein kaksi kuukautta. Edelleen Arttu heräsi pari kertaa yössä, mutta tyyntyi heti kun kuuli isin olevan lähellä satuilemassa eli höpöttelemässä loruja ja laulunsanoja. Kuuden korvilla lapsi heräsi huutaen kuin syötävää, mutta se ei haitannut, koska silloinhan olimme sopineet ’happy hour’:in alkavan.

Olimme menossa hyvää vauhtia kohti parempia öitä ja imetyksen lopettamista, ja siirsimme lapsen sängyn viimein sinne omaan huoneeseen. Hän päätti kuitenkin lyödä kapuloita kehityksen rattaisiin (jo ennen sängyn siirtoakin, eli se ei ollut ainut syy). Arttu alkoi hillua öisin, joskus huutaen, joskus hereillä höpötellen. Yritimme pitää kiinni siitä, että isi hoivaa yöt ja makaa lastenhuoneen lattialla patjalla, mutta joskus lipsuttiin, koska valvominen väsyttää. Imetin, saimme näin pojan nukahtamaan, ja pääsimme itse takaisin nukkumaan. Uskokaa kun sanon: Sodassa, rakkaudessa ja unettomuudessa kaikki on sallittua!

Kuukausi on nyt mennyt, taas, vaihtelevasti. Lapsella on ikää 1 v 2 kk, ja se ei vaan jum—–ta opi nukkumaan! Olemme kokeilleet kaikkea muuta paitsi täydellistä huudatusunikoulua, jossa lapsi siis jätetään omaan huoneeseensa yksin huutamaan ja aamulla mennään moikkaamaan iloisena, että ”heippa, nyt on aika lopettaa huutaminen, koska nyt on aamu”. Kuulemma ne oppii silleen kaikkein tehokkaimmin nukkumaan itse, mutta jotenkin tuo sotii peace&love -elämänkatsomustani vastaan.

En tiedä, mitä tuleva vuosi tuo tullessaan, kun poika on näillä näppäimillä aloittamassa päiväkodin ja sekä äiti että isi palaavat vakituisiin töihinsä kodin ulkopuolelle. Se mietityttää usein.

Nostin katseeni loppiaiskakusta, ja avasin keskustelun siitä, millä taktiikalla meidän kannattaisi aloittaa yöpelailut sitten, kun arki koittaa.

Sovimme murun kanssa, että mennään ainakin alkuvuosi valitulla ad hoc -linjalla: Säädetään ja sählätään ja vaihdetaan taktiikkaa ja tehdään virheitä koko ajan, koska lapsi on siihen jo niin tottunut!!

Kaupallisen jouluni kuumimmat jutut

Joulun alla tulee mietittyä, mikä on omassa elämässä tärkeää. Koti, läheiset, terveys ja niin edelleen. ”Kaupallisuus” on monelle kirosana joulun alla, mutta kun työ on osuuskaupassa, kaupalliset ajatukset tunkevat väkisin mieleen. Se vielä olisi ymmärrettävää ja ok (esim. ”jääköhän noita suklaita paljon myymättä”), mutta kuluneen kuun aikana aatokseni ovat pyörineet työni ympärillä päivittäin, vaikka EN KÄY töissä! Masentavaa, ja taidan vaatia tältä ajalta palkkaa, jahka tammikuussa palaan sorvin ääreen.

Eniten ajatukseni kiertävät nimenomaan sen ihmeellisen faktan ympärillä, että olen joulukuussa kotona. En ole koko täysi-ikäisen elämäni aikana koskaan viettänyt joulukuuta niin, etten olisi ollenkaan töissä! Eli ollen vain kotona. Tekisi mieli jatkaa tätä, että ”tekemättä mitään”, mutta se ei toki ihan pitäisi paikkaansa, sillä reilun vuoden ikäinen lapsi tarvitsee vielä jatkuvaa hoitoa ja seuraa, vahtimisesta nyt puhumattakaan. Mutta oli miten oli: olen kotona. Siis en töissä. Outoa. ”Mitenköhän töissä menee?” ajattelen seuraavaksi.

Olen pyrkinyt katkaisemaan noidankehän ja nauttimaan kotona olosta sekä joulun odotuksesta hiljaisin ja pienin asioin: Päiväuniaikaan selaan joululehteä kera kahvikupin ja joulutortun, illalla lapsen nukahdettua katson televisiota kuuma glögilasi kädessä ja popsin maustekakkua. Eräs onnistuneista kokeiluista oli Yhteishyvän sivuilta löytynyt hedelmäkakku. Muunsin ohjetta korvaamalla sukaatit ja kirsikat ekstrarusinoin ja silputuilla viikunoilla, jotta sain leivottua kakun kotona olleista aineista. Melkoisen määrän viskiä sisältänyt joulunhenki maistui kuuman kupin kaverina huikealta!

Vähän erilaista jouluperinnettä edusti puolestaan luumurahkalla ja piparimuruilla täytetty kakku, jonka reseptin nappasin kakkukirjastani. Päiväkahvin kaveri maistui myös glögi-illanistujaisissa, makean suklaaglögin kanssa.

Luumukakku

Luumukakku

Varovaisen kodin koristamisen, pikkusiivoilun sekä sokeri- ja/tai viskihumalan tavoittelun ohella pitää tehdä oikeitakin jouluvalmisteluja. Yksi jää viimeiseen iltaan, ja se on aattoaterian huipuksi tarvittava jälkiruoka. Makeaa, pikkumäärä riittää… Hm.. Taidan mennä tänä vuonna jollakin luumuisella kiisseliratkaisulla, mutta vinkkaan teille erinomaisesta reseptistä, jos omia tarjoilujanne ette ole vielä lukkoon lyöneet. Meillä tätä syötiin muutama vuosi sitten, ja voi kun voisin sanoa, että resepti on oma. Ehei, se on Valiolta.

Valkosuklaa-puolukkamaljat

Valkosuklaa-puolukkamaljat

Valkosuklaa-puolukkamaljat
(6-8 annosta)

2 dl kuohukermaa
150g valkosuklaata
1 prk rahkaa
1 tl vaniljasokeria
3 dl puolukoita
3-4 piparkakkua

Lumipuolukat:
1 dl puolukoita
n. ½ dl tomusokeria

1. Kuumenna kerma kattilassa. Siirrä kattila pois levyltä, ja lisää joukkoon paloiteltu suklaa. Sekoita, kunnes suklaa on sulanut kokonaan (ja seos hieman jäähtynyt).
2. Lisää joukkoon rahka ja sokeri. Sekoita tasaiseksi.
3. Annostele suklaaseos pieniin jälkiruokamaljoihin kerroksittain puolukoiden kanssa. Peitä maljat ja nosta viileään.
4. Pyöritä pakastettuja, hetken huoneenlämmössä olleita puolukoita tomusokerissa, kunnes ne saavat kauniin valkoisen pinnan. Siirrä takaisin pakastimeen pienessä astiassa.
5. Koristele annokset juuri ennen tarjoilua piparkakkumuruilla tai -lohkoilla ja lumipuolukoilla.

 

Se, etten ole yrittämisestä ja reseptikokeiluista huolimatta onnistunut karistamaan työasioita kokonaan mielestäni, ei ole yksin omaa syytäni. Kaupalliseen jouluun on nimittäin tänä vuonna kuulunut pari yleisesti kiintoisaa puheenaihetta. Ensimmäinen ja valtakunnallisesti merkittävä on ollut SOK:n uuden pääjohtajan valinta. Tällä viikolla tuli tieto, että meidän osuuskauppamme toimitusjohtaja aloittaa em. pestissä vuoden alusta, kuten moni etukäteisspekuloija uumoilikin.

Kun oma työ on viestintää, jota nimitysasiat aina vaativat, uutinen ja sen odottaminen on pitänyt ajatukset työkavereissa melko tehokkaasti. Toinen kuuma ja kaupallinen puheenaihe on paikallinen ilmiö, eikä liipase omaa työtäni, mutta sekin liikkui mielessäni alkukuun. Orimattilassa avattiin nimittäin uusi elintarvikemyymälä, ja pienellä paikkakunnalla se on huomionarvoinen juttu.

Itse olen merkkiuskollinen S-ryhmälle, ja käyn vieraissa yllättävän vähän. Johtuu S-markettimme minulle sopivasta tuotevalikoimasta, mutta myös siitä, että olen sen sortin kiltti tyttö, joka punastuu, jos lähtisi sen yhden harvan kerran kilpailijan parkkipaikalta ja törmäisi juuri sillä hetkellä esimerkiksi SOK:n uuteen pääjohtajaan.

Noh. Jälleen kerran tapahtui se, mikä niin usein: Lapsemme löi kapuloita sisäsiistin ja kaupallisesti striktin elämäni rattaisiin. Hän oppi uuden sanan.

Sanat ovat oikeastaan vasta tavuhokemia. Ja hokemia sanan varsinaisessa merkityksessä. Kun poika keksii jonkun tavuyhditelmän, hän palaa siihen välittömästi kiinni ja hokee tällaista epäsanaa koko päivän. Esimerkkeinä mainittakoon viimeaikaiset suosikkimme ’japi’ ja ’nilli’. Niitä hoetaan tyylillä: ”Japiiiii. Japi. Jaaaaaapiiiii. JA-BI! Japii…. Nilli!”

Lapsemme osaa myös sanoja, joilla on vastine tosielämässä, ja yhtenä päivänä hän oppi tällaisen oikean sanan. Se tapahtui yllättäen kauppareissulla, tutussa S-marketissa, kun teimme normaalia ostoskierrosta.

Varoittamatta ja kirkkaalla äänellä Arttu hihkaisi: ”Lidl!”. Kyseisen mestan avajaiset olivat ovella, ja pari päätä kääntyi hedelmä-vihannesosastolla katsomaan, kenen lapsi halusi tuulettaa ostoskoriaan.

”Lidl”, poika toisti toteavampaan sävyyn ja katsoi minua silmiin, tomerana kärryissään. Hymyilin ja silitin häntä päästä. ”Katsopas mitä äiti ottaa tästä, banaaneja”, yritin vaihtaa puheenaihetta. ”Lidl”, Arttu toisti ja jatkoi tuijottamistani. ”Vaippoja, niitähän meidän piti ostaa”, sanoin, ja kaarsin vauvantarvikevälikköön. ”Lidl. Lidl-li. Lidli. Lidl!”, Arttu maisteli uutta sanaa.

Saimme loput ostokset tehtyä melkein hiljaisuudessa, ja unohdin jo päivän sanamme, kunnes sama ralli alkoi kassalla uudelleen. ”Lidl!”, Arttu tervehti tuttua S-marketin myyjää. Nostelin rivakasti ostoksia, ja poika jatkoi ”Lidl. Liidel. Liidel-lih. Lidl!” Aloin jo kiusaantua, koska olin ihan varma, että kaikki ajattelivat meidän vähintään tapetoineen seinämme sillä sini-keltaisella mainospostilla, jota oli luukuista tipahdellut. ”Liilii-laalaa-lillillaa-lallallaa”, yritin laulaa Artun juttelun päälle. Kardinaali munaus.

”LIDL, LIDL, LIDL, LIDL, LIDL” poika alkoi huutaa niin kovaa kuin pystyi. Aivan intoa piukassa, pää punaisena. Huutokisa äidin kanssa, miten ihanaa, lapsen silmät sanoivat.

Pakkasin tavaramme pää punaisena minäkin. Pikkuhiljaa parkkipaikalla lapsi tyyntyi ja hiljeni. Nostin hänet autoon, ja lähdimme ajamaan kotia kohti.

Katsoin lasta taustapeilistä. Se tuijotti minua silmät tapillaan. ”Lidl”, totesi, ihan käsittämätöntä kyllä, juuri oikealla kohdalla, ja katsoi ikkunasta ulos. ”Niin, siinä on uusi kauppa, jossa kummitäti on töissä”, sanoin. Lapsi jatkoi tuijottamista. ”Tissi”, se totesi yhtäkkiä hyvin vakavana.

Katsoin kelloa. ”No niinpä onkin, sehän on jo päiväuni- ja kakkuaika”, kehuin poikaa ilmoituksesta ja painoin kaasua.

Tissi, tai oikeammin sen lussuttamisesta lopullisesti eroon pääseminen, on ollut yksi tärkeimmistä mieleni päällä olleista asioista koko joulukuun. Tississä on kuitenkin paitsi sanana myös ilmiönä se etu, että siitä ei ikinä tule työt mieleen!

Ei niin isoa riesaa, etteikö siitä jotain positiivistakin löytyisi, olkoon tämän postauksen opetus.

Toivotan rauhaa ja arkisesta työstä vapaita hetkiä kaikkien jouluun!