Piimäpannacottaa joulujälkkäriksi ja tilannetsekki

Jouluihmisellä joulufiilis syttyy yleensä kivuttomasti muutaman rituaalin avittamana. Vähän sytykettä ja pieni tikku, ei siinä bensaa tarvita kun jo roihuaa. Olen onnekas, ajattelin juuri tällä viikolla, kun joulumieleni on helposti roihahtavaa sorttia. Olen saanut joulumielen päälle, vaikka meillä vietetään tänä vuonna hyvin riisuttua joulunaikaa. En ole järjestänyt illanviettoja tai glögikutsuja, en juokse kaupoissa tai valkkaile hartaudella lahjoja, enkä tee suursiivousta. Me vietetään joulukuuta ovet säpissä, lattialla lasten kanssa. Yritän kerrankin tehdä äitinä jotain oikein, ja annan nyt meidän +1-vuotiaalle kaiken huomioni kotona. Päiväkotipäivät on pitkiä, ja meillä itketään iltaisin paljon. En halua kuormittaa elämäämme nyt yhtään millään yrittämisellä.

Mutta kuten todettu, tulee se joulu melkein yrittämättäkin. Kuunvaihteessa siunaantui lyhyt hetki, jolloin meillä pintasiivottiin. Laitoin pari joulukukkaa esille ja nostin tutut, joka vuosi käytetyt koristeet vanhoille paikoille. Soitin joulumusiikkia ja join glögiä. Ostimme valmiita joulutorttuja, niitä Fazerin herkullisia. Sittemmin on vaan oltu kotona. Siivoilen joka ilta muksujen jäljet ja yritän pitää vielä pari viikkoa paikat jotenkin reilassa. Aion mopata aatonaattona ja pikasiivota kylppärin ja veskit. Se on siinä. Pyhinä ollaan keskenämme ja pärjätään pienimuotoisella kokkauksella ja vieraillaan toisten pöydissä. Joulu pulkassa.

Olen huomannut, että nautin yllättävän paljon näinkin epäsosiaalisesta joulukuusta. Asioita, joita tarvitsen joulumielen syttymiseksi, on tosi vähän. Melkein kalenteriin katsominen riittää. Mutta yksi juttu on aika tärkeä, ja se on nimenomaan se joulunajan avaaminen pikkusiivouksella ja ekojen koristeiden laittamisella. Sitten syödään jotain hyvää – aiemmin hyvinkin pitkän kaavan mukaan, sittemmin vähän lyhemmän. Vaikka olin ajatellut etukäteen, että en tänä vuonna edes yritä virittää arkipäivään osuneeseen joulun starttiin erikoista syötävää, perinteen toteuttamisen halu vei voiton. Mies oli viikonlopun reissussa, joten tarjolla oli arki-ilta tai ei mitään vaihtoehdot. Uhmasin kohtaloa, valitsin sikahelpot eväät, ja onnistuimme viettämään murun ja poikien kanssa tosi kivan joulunavausillan. Näillä höyryillä kuljen jouluun asti:

Pikkuleivät

Lähdin varttia aiemmin töistä ja ehdin ennen lasten hakua käydä lataamassa jääkaappiin lautasellisen alkupaloja. Aikuisille mätileivät, lapsille juusto-kurkkuleivät. Niitä sitten napsittiin kera kuohuvan ja pillimehun, lattialla istuskellen. Napostelun lomassa mies sai ohjeet tehdä bravuuriaan pyttipannua. Siitä viritettiin jouluinen kuutioimalla perunan ja sipulin lisäksi pala lanttua. Kaikki tykötarpeet paistetaan huolella voissa, erikseen, kypsät kipataan samaan pannuun. Lopuksi paistetaan kuutioitu naudanfileepala, nopeasti kuumalla pannulla pyöräyttäen, ja sitten yhdistetään ja lämmitetään kaikki ainekset. Mausteeksi suolaa ja pippuria. Pikkumiehille paistui kanafile perunakuutioiden kaveriksi, ja kaikille maistui. Iskä ylpeili pyttärillään, jonka fiinimpää versiota kutsutaan Rydbergin pihviksi (asia jota hän ei ennen tätä kokkaussessiota tiennyt, mutta otti haltuun ja omana löytönään esitteli silmää räpäyttämättä). Loppusilaus tuli keltuaisista, jotka asetetaan annoksille munankuoressa. Ihan parasta kastiketta mitä on, ja mies laittoi omalle annokselleen kaksi. Itseäni ilahdutti hyvää ruokaakin enemmän se, että ensimmäistä kertaa pariin viikkoon 1-vuotiamme viihtyi 10 minuuttia pöydässä ja antoi minun syödä annokseni repimättä koko syömisen ajan lahkeestani lohduttomasti itkien. Ihanaa!

Rydbergin pihvi

Jälkkärit olin tehnyt valmiiksi jo edellisenä iltana poikien nukahdettua, ja ne syötiin missäs muualla kuin lattialla istuen. Pannacottamaisen piimä-kanelivanukkaan juju on tosiaan se piimä, ja maku on erinomainen. Pikkaisen liian hyytynyt lopputulos minun makuuni, ensi kerralla ehkä uskaltaisin kokeilla tätä vähentäen reseptistä yhden liivatteen. Omenahössö sopi makuun täydellisesti, mutta marjahilloke olisi toinen oikein jouluinen vaihtoehto. Pane korvan taa vinkiksi pyhiä varten, varsinkin jos leivot piimäkakun. Tölkin lopun saa helposti uppoamaan näihin maljoihin!

Piimäpannacotta

Jatkan joulukuutani lattialla, ja toivotan sinulle ihan parasta joulua, oli se puitteiltaan millainen hyvänsä!

Piimäpannarit ja lapsiperheen onnen sekunnit

Meidän perheen aamut on sorttia ”HETI MULLE TÄNNE RUOKAA!”. Vaikka joskus olisikin kiva vietellä kiireetöntä aamuhetkeä erilaisia herkkuappeita kokkaillen, emme ole nyt siinä elämänvaiheessa. Mutinat pois ja syömään!

Pannarit on yksi esimerkki aamiaisruoista, joita alan tehdä ”sitten joskus kun”. Hyvä uutinen kaltaisilleni rampautuneille äitikokeille on, että pannareita voi paistella herkkuiltapalaksikin, jos aamut ovat liian hikisiä. Ja oijoi, niin tehtiin, ja oivoi, miten hyviä tuli. Isi kokosi pinoa ripottaen sokeria joka lätyn väliin, mukaan heitettiin myös mustikoita ja annoksille vaahterasiirappia. Nappi.

Piimää sisältävät pannarit ovat lemppareitani, mutta omaa vakiohjetta ei ole vaan vaklaan muilta, joka kerta vähän eri reseptin. Tällä kertaa ohjeistuksesta vastasi Yhteishyvä (klik), paistamisesta muru alias rakkaani sydänkäpyseni mielitiettyni pupuseni. Ja kullannuput osasivat olla kerrankin hiljaa, kun äiti söi. 3,5-vuotias siksi että veti pannareita itsekin kaksin käsin, 8-kuukautinen siksi, että hän ei huuda enää nonstoppina, kuten reilu kuukausi aiemmin. Viihtyi vartin syöttötuolissa lelulla pöytää mätkien. Riittävän hiljaa, jotta äiti sai nauttia. Kiitos isi, kiitos pojat!

Piimäpannarit

Perhe-elämä on erilaisia hetkiä täynnä. Olen pikkuhiljaa oppinut repäisemään onnentunteen näistä pienistä hetkistä, jolloin kaikki on hyvin. Hetkistä, jolloin lapset ovat vaan, me ollaan vaan, esikoinen sanoo jotain nasevan hauskaa, kuopus väläyttää hammashymyn kaikilla neljällä nököllään. Sama se, vaikka äsken riideltiin, nyt olen onnellinen. Juuri tässä sekunnissa, tämän sekunnin ajan.

Haluamatta kuulostaa ankealta, suosittelen taidon opettelemista kaikille äideille, koska muuten onnenhetkiä ei ehkä joka päivä löydy. Välillä homma vain on niin raskasta. Tämä perhehomma siis. Esimerkki elävästä elämästä, meiltä, keltäs muulta:

Kirjoitin taannoin, että meidän vauvalla on ollut hyvin selviä vaiheita syntymästään asti. Viiden kuukauden iässä hän oppi pettymysitkujen jalon taidon, ja eikä aikaakaan kun pettymysitkemistä sattui jo useita kertoja päivässä, vähintään pikkuraivarit tuntiin. Liikkeelle lähtö alkoi kiinnostaa, mutta suksi ei luistanut, kattele siinä sitten kun muut kävelee, onhan se kurjaa, en kiellä. Ymmärsin pienokaista, enkä kokenut arkeamme raskaana.

Noin seitsemän kuukauden iässä eli toukokuun alkupuolella meillä kuitenkin alkoi vaihe, jota voisi kutsua vaikka totaalisen viihtymättömyyden kaudeksi, ja se oli kuulkaa äitille raskas setti se. Väittäisin, että vaikka meillä on ollut myös hankalia huonon unen jaksoja, kaiken sen aiemman reilun puoli vuotta olin jaksanut hoitaa pientämme 110 %:lla äidin rakkaudella (vau, omaa lastaan ihan puoli vuotta, mutta ehkä ymmärrätte mitä tarkoitan). Kun tämä uusi vauvavaihe sitten kukki, voin kertoa, että päivissäni oli hetkiä, jolloin olisi tehnyt mieli lyödä hanskat tiskiin. En jaksa, en viitsi, en välitä. Huutakaa molemmat vaikka koko päivä, ei kiinnosta, en halua olla äiti. Vaikka mitä tein, vauva kitisi. Joten ihan sama.

No, onneksi ne luovuttamisen hetket oli vain sekunteja koko päivästä. Pahin viihtymättömyys ja itkuisuus kesti kolmisen viikkoa, ja yhtenä päivänä ryömiminen alkoi sujua ja se neljäskin kutiseva nököhammas oli puhjennut. Poika hymyili päiväunilta herättyään vanhaan malliin, kujeilevaa hymyään. Pidin häntä sylissäni imetysasennossa, hänen päänsä siinä tissiäni vasten katsottiin toisiamme silmiin. Pitkästä aikaa poika oli autuas ja huokaili tyytyväisyyttään. Ihailimme toisiamme, ja niissä sekunneissa oli onni.

Ne hetket, kun koet saavasi yhteyden lapsiisi lähes yliaistillisella tasolla.

Melkein parempaa kuin jonkun toisen sinulle paistamat pannarit.

Luomukanaa ja suklaata sydänystävälle

Ystävänpäivä on hieman ”muovinen” juhla, mutta what the hell, juhlitaan sitä meilläkin, sillä juhlan aiheita on elämässä ihan liian vähän. Varsinkin tulee nähtyä liian vähän ystäviä, ja tähän ystävänpäivän tienoo toimii oivana lääkkeenä. Suosittelen kaikkia kotona perhevapaata viettäviä kohtalotovereita ottamaan luurin käteen ja kutsumaan sydänystävänsä lähitulevaisuudessa lounaalle. Kutsussa kannattaa panostaa nimenomaisiin kohtalotovereihin, sillä vauvatreffit ovat mukavia. Harvoin niiden aikana pystyy syvällisiä jutella, sillä vähintään toisen vauva kiukuttelee koko tapauksen, mutta silti käteen jää kahmalokaupalla vertaistukea!

Mitä tarjota ”mammalounaalla”?
Broileri on herkkua, ja erityisen kaunista on tarjota ystävälle luomua. Kotimaista luomubroileria löytyy hienosti vakkarikaupastani Prismasta, ja L’uomu Nokkaa tarttuu usein matkaan. Juhlafilee, eli rintafileet, sopii jos mihin. Mammalounaalle voi rakentaa vaikka lämpimät leivät. Ruokaisaa ja toimii aina. Esimerkkileivissäni on viisi elementtiä: leipä, pinaatti, broileri, kastike ja katkaravut. Resepti on ruokatoimittaja ja äyriäistieturi Anna-Maija Tantun, mutta olen ampunut siitä mutkia suoriksi. Eleganttius on laskenut mutta hässäkkätoteutettavuus kasvanut. Näin ne tehdään:

Aloita kastikkeesta hieman ennen kuin ystäväsi saapuu. Silppua kuorittu pieni porkkana, pieni (salotti)sipuli ja valkosipulinkynsi. Kuullota pehmeiksi voissa. Lisää 0,5 dl valkoviiniä, nokare kanaliemikuutiosta ja vähän suolaa ja mustapippuria. Keittele hiljalleen noin vartti ja siivilöi liemi tarkasti, lusikalla siivilää painellen. Laita liemi takaisin kattilaan ja sekoita joukkoon 2 dl ranskankermaa. Anna hautua noin 10 minuuttia ja tarkista suola. (Kastike riittää hyvin kolmelle leivälle.)

Kun ystävä on saapunut, lykkää oma, uhkaavasti kitisevä vauvasi hänelle. Kuumenna kattilassa iso köntti voita ja lisää tuoretta pinaattia (n. 50 g per leipä). Kuumenna kahdella puulastalla nostellen kunnes pinaatti menee kasaan. Tapahtuu nopeasti, minuutissa. Rouhi päälle suolaa, ja siirrä kattila sivuun odottamaan.

Viipaloi kanafileet (n. yksi per leipä), suolaa, ja paista voissa pannulla. Laita kanan paistuessa kastike kuumenemaan, jos se ehti jäähtyä, ja ota esiin toinen paistinpannu, jossa paahdat vaalean leivän viipaleet. Öljyssä kuumalla lämmöllä. Nosta paahtuneet leivät lautasille. Laita pannuun vielä nokare voita, ja paista siinä jättikatkaravunpyrstöt (jos käytät pakastetta, muista ottaa hyvissä ajoin sulamaan). Huom! Kypsiä pyrstöjä ei paistella kauaa. Minuutti-kaksi riittää. Kunhan vain saat ne kuumiksi.

Nosta lautasilla odottaville leiville pinaattia voisulineen ja kuumat kanaviipaleet. Lusikoi päälle aromikasta ranskankermakastiketta. Kruunuksi ravut. Imetitte tai ette, nyt nautitaan, joten laseihin kaadot valkkaria, jonka äsken avasit. Ja sitten syömään! Kippis parhaalle ystävyydelle!

Rapu-broilerileipä

Ravut ja broileri on loistoyhdistelmä! Tein kokatessa (vain yhden) pienen virheen. Kaadoin ihanan paksun kastikkeen kanojen päälle pannulle ennen leipien kokoamista. Broilerista irtoaa sen verran nestettä, että kastikkeesta ehti tulla löysähköä. Höh, mutta sitä vauvan kanssa kokkailu on. Muuten hyvä suoritus!

 

Mitä jälkkäriksi?
Suklaa maistuu ystävänpäivänä, tai oikeastaan aina. Suklaamousse on ranskalaishenkisen klassikkoleivän jälkeen luonteva vaihtoehto. Mutta nyt mieleni teki kokeilla suklaavanukasta, reseptissä kun oli lapsuudesta tutun suklaapuuron henkeä. Käytin maitosuklaata, jota lisäsin pari palaa ohjeen määrää enemmän. Vanukas jäi silti hieman löysäksi, ja saattaisin ensi kerralla laittaa Maizenaa 3 ruokalusikallista. Muuten: kuin suklaapuuron ja suklaamoussen sekoitusta, nam!

Suklaavanukas

Hyvää ystävänpäivää!

P.S. Jos leipä ei innosta, tyttöystävien keskisellä lounaalla voi syödä myös helposti valmistuvaa savuporopastaa, johon löytyy viittoja viime postauksestani. Jos puolestaan aiot järjestää kahvikestit, tarjoa sydämenmuotoisia leivoksia ja poropiirakkaa, josta vinkkasin toissa ystävänpäivänä. Hemmottelumenu omalle rakkaalle löytyy viime ystävänpäivän postauksesta: ranskalainen hernesosekeitto Crème Ninon, paahtopaistisalaatti ja sitruuna-lakumousse!

P.P.S. Ilmaisia lounaita ei ole, mutta joskus joku piffaa luomukanan: Saanen ylpeänä ilmoittaa tämän olevan koko kaupallisen yhteistyöblogini historian ihka ensimmäinen kaupallisessa yhteistyössä tehty postaus! :D

Yhteistyössä SOK:n marketkaupan ketjuohjaus

Katkarapuleivät

Täydellinen some-elämä ja loppiaisherkut

Loppiainen tarkoittaa, että juhlat alkaa olla juhlittu. Joulukauden rituaalinomainen lopettaminen on meillä yhtä tärkeää kuin sen avaaminen. Koristeita pakkaillaan pikkuhiljaa, kuusi viedään ulos, heitetään joulukukkia tunkiolle. Samalla voi haikeilla ja fiilistellä: Tällainen joulu tänä vuonna, mitähän ensi vuonna..?

Juhlan säädylliseen päättämiseen sopii hyvin syöminen. Meillä tehdäänkin yleensä juhla-ateria paitsi adventin tienoilla ja joulun alkaessa, myös sen päättyessä. Sillä tavalla ympyrä sulkeutuu kivasti. Jos halajat samaa, tässä vinkkejä loppiaisillalliselle – suurin osa kaupoistahan palvelee vapautuneiden aukioloaikojen takia ja tarvikkeet on vielä helppo hankkia. Myös tuleva viikonloppu on hyvä ajankohta joulun hautaamiselle, vaikkapa kera kuohuvan, jos kaipaat ekstratunnelmaa.

Mitä alkupalaksi?
Toast Skagen eli katkarapuleipä on meidän perheen herkkua. Minikokoisena ne ovat täydellinen alkupala, varsinkin, jos lasissa on tilkka sitä kuohuvaa. Täyte riittää useammalle pikkuleivälle, ja makujen osalta Yhteishyvän resepti on tikissään. Suosittelen! Lapsille voi myös paistaa leivät, ja päällystää ne juustolla.

Toast Skagen

Mitä pääruoaksi?
Aloitetaan lisukkeesta. Siksi sopii esimerkiksi juurespyree maa-artisokasta. Se valmistetaan keittämällä kuorittuja ja lohkottuja maa-artisokkia vähässä vedessä, kunnes ne ovat ihan pehmeitä. Kaadetaan vesi pois, soseutetaan, ja lisätään kermaa, kunnes koostumus on pyremäinen. Maustetaan suolalla ja pippurilla.

Maa-artisokkaa on ollut S-kaupoissa hienosti esillä, se kun oli joulukuun satokausituote. Samaan tapaan voit tehdä pyreetä tammikuun ykkösestä eli palsternakasta. Myös selleristä tulee ihana pyre, johon kannattaa lisätä perunapyreen tapaan hävyttömän paljon voita. Ja punajuuripyree se vasta hyvää on! Komeaa olisikin tehdä ja tarjoilla useaa sosetta rinnan, vaikkapa kolmen kimarana.

Pyreiden kaveriksi käy luonnollisesti hyvin pippuroitu ja paistettu naudanfileepihvi. Epäystävällistä ilmastolle, mutta toimii juhlatilanteissa ja on aina saatavilla. Jos löydät kotimaista karitsan ulkofileetä esimerkiksi kauppasi pakastealtaalta, osta heti talteen. Näihin herkkuhetkiin niitä kelpaa sulatella ja sihauttaa paistinpannulla.

Maa-asrtisokkapyree

Mitä jälkiruoaksi?
Jos et ole syönyt suklaasta itseäsi vielä uuvuksiin, suklaa-appelsiinitiramisu on ihana jälkkärivaihtoehto!

Suklaatiramisu

Hyvää loppiaista!

P.S. Saan joskus palautetta ”Kuinka ihmeessä jaksat kokata noin hienoja kun teillä on nyt lapsia” tai ”Ei meidän perheessä olisi mahdollista syödä kolmea ruokalajia kun meillä on nyt lapsia”. Hyvät ihmiset. Somessa saa hyvin harvoin oikean kuvan muiden elämästä. Sosiaalinen media, kuten FB tai blogit, kun on valjastettu keulimiseen. Kaikki näyttää ja kuulostaa teksteissä ja kuvissa paljon taianomaisemmalta kuin aito todellisuus. Esimerkki: Ei meidänkään 3-vuotias tosiaan viihdy aloillaan alkupalojen ajan. Jos pöytä on täytetty leluilla, kuten Ponsse-metsäkoneella ja sen kavereilla, on teoreettinen mahdollisuus saada syödä alkupalaleipänsä itse suht rauhassa. Kattaus ei näytä hyvältä, mutta kuvaa voi rajata sometarkoituksiin.

Alkupalat ja lelut

Yhtä helppoa kuin metsäkoneen rajaaminen on jättää annoskuvan ulkopuolelle se pääruoan ajan sitterissä pirtinpenkillä huutanut alta kahden kuukauden ikäinen vauveliini. Huokaus. Vaikka ne olisi itkemättä koko päivän, varma romahdus tapahtuu silloin kun äidillä on filee ja pyree lautasella… Eikä siinä vielä kaikki: Somessa sompaillessa et myöskään huomaa, kun aikajana katkeaa. Oikeasti katkarapuleipien ja karitsan jälkeen meillä juotiin glögiä – kylläkin herkku sellaista – ja maisteltiin namihyllyltä bongattuja tryffeleitä, koska paukut eivät enää riittäneet enempään kokkailuun. Tiramisua syötiin viikkoa myöhemmin.

Se, mitä somessa luulet näkeväsi, on tosi harvoin ihan todellista elämää.

Persimoni-kardemummapaistos

Satokausi kulhossa ja lautasella

S-ruokakauppojen satokausituotteet jatkavat inspiroimistani. Marraskuun alkaessa Prismoissa ja S-marketeissa nostettiin esiin laatikkotolkulla ranskalaisia Honey Crunch –omppuja sekä espanjalaisia satsumia ja persimoneja. Honey Crunch on suosikkihedelmiäni, ja nyt siitä on tullut koko meidän perheen lemppari. Kookas ja mehevä omena maistuu pojalle ja jopa puolisolle. Lapsi on vedellyt myös satokauden ensimmäisiä mandariineja kaksin käsin. Aamupalaksi, iltapalaksi ja tietysti myös päivälliseksi ja lounaaksi.

Persimoni (samainen hedelmä kuin sharon) on minulle ennestään tuttu vain siksi, että me ruokaharrastajat tuppaamme tuntemaan kaikki mahdolliset raaka-aineet. Hedelmä on tullut vastaan resepteissä, mutta koskaan en ole sitä ostanut tai maistanut. Oli aika. Rohkeasti vaan kaupasta mukaan. Hedelmälajitelma on ollut keittiössä melkoinen marraskuun aurinko, niin iloisen värisiä pompulat ovat.

Hedelmiä

Meillä on Paten tultua syöty arkisin yhä nopeammin ja vähemmällä vaivalla valmistuvia ruokia. Koska vauva on edelleen suht lunki tapaus, olen kuitenkin panostanut kokkailuun viikonloppuisin, jolloin mies voi hetken hyysätä kääröä. Sunnuntaina söimme broileria. Prismasta saa kokonaisia jyväbroiskuja myös tuoreena, ja maustamiseen ja lisukkeisiin löysin inspiraation mistäs muusta kuin Kuukauden satokausituotteista. Satsumien ja persimonien välimaastosta löytyi kotimaisia valkosipuleita ja nauriita. Kyytiin.

Tein broilerin näin: Huuhtaisin ja taputin sen kuivaksi talouspaperilla. Työnsin vatsaan lohkottua sipulia, muutaman todella kookkaan kuoritun valkosipulinkynnen, riivittyä rosmariinia ja lohkotun luomusitruunan. Kiedoin rosmariinin oksia sidottujen koipien ympärille ja tein broilerin pintaan vielä pari viiltoa, joihin työnsin valkosipulia ja rosmariinin lehtiä. Pinnalle rouhin reilusti suolaa ja vähän pippuria. Lopuksi hieroin broiskun sitruunan puolikkaalla. Toisen puolen puristin lasiin ja lisäsin joukkoon vähän vettä. Sillä valelin tipua pari kertaa paiston aikana, kuin myös vuokaan valuneella liemellä. Paketissa käskettiin paistaa 175 asteessa 1,5 tuntia. Sen tein, ja kypsää tuli.

Lisukkeena syötiin uunijuureksia. Viime kerralla postasin, että nauris on hyvä lisuke. Isoista voi tehdä nauriskuutioita, pienistä tulee sieviä ja uskomattoman herkullisia täytettyjä nauriita. Nyt ostin pari keskikokoista. Kuorin ja lohkoin, kuten myös porkkanaa ja palsternakkaa. Perunat vain harjasin hyvin ennen lohkomista, samoin maa-artisokat, nekin oikein herkullisia uunissa kokonaisina kypsennettynä. Maustoin muut suolalla ja juoksevalla hunajalla, perunat suolalla ja timjamilla. Kaikkien päälle pirskotin oliiviöljyä. Kiertoilmauuniin pellillä suunnilleen lintujen kypsennyksen puolivälissä (palsternakat ja porkkanat tulivat sen verran pieniksi tikuiksi, että ne heitin mukaan vasta parikymmentä minuuttia ennen broilerien valmistumista).

Huumaavan tuoksuinen ruoka. Kotimainen valkosipuli, jota ei turhan usein tule ostettua, teki vaikutuksen!

Kokonainen valkosipulibroileri

Jälkiruokarintamalla testattiin persimoni-kardemummapaistosta. Persimonit osoittautuivat tosi maukkaaksi ja mehukkaaksi hedelmäksi. Rakenne vähän kuin säilötyssä persikassa. Yhteishyvän paistosresepti oli sekin oikein hyvä ja erityisesti kauteen sopiva. Makean mausteiset hedelmät maistuivat jäden kanssa jälkkärinä, jääneen paistoksen söin turkkilaisen jogurtin kanssa aamupalalla. (Lorotin jogurttiannokselle vielä juoksevaa hunajaa. Taivas ja autuus.)

Persimonipaistos

Kipinkapin satokausiostoksille! Ensi viikolla jo joulukuu pilkottaa, sekä uudet sesonkituotteet. Ihanaa. Tasapuolisesti :)

Pienet mustikkakukot

Vinkkejä isänpäivään ja yksi mukava reissu

Viikonloppuna juhlitaan. Yhteishyvän poppoo kokosi 4 erilaista menuvinkkiä, jotka kannattaa tsekata, jos mietit, mitä teillä isänpäivänä syötäisiin. Erityisen kutkuttavalta kuulosti kanamenu ranskalaisittain. Sipulikeittoa, kukkoa viinissä ja uunibrie – aika kolmikko!

Mikäli seitsemän yhteiselon vuoden jälkeen olen miestäni oppinut tuntemaan, hän valkkaisi nelosmenun, jossa tarjoillaan kunnon pihviä ja suklaakakkua. Kun muru vietti juuri synttäreitään, tarkoitukseni olikin kokkailla hänelle jotain sen suuntaista, kävisiväthän reseptit vinkiksi blogiin näin isänpäivän alla. Meni puoliksi maaliin. Jälkkärissä suunnitelma muuttui, mutta tärkein löytyi, eli tarjolla oli kunnon pihviä hyvillä lisukkeilla, konjakki-kermakastikkeessa ja maalaisranskalaisten kanssa.

Teen itse konjakki-kermakastikkeen usein näin: Paistettuamme pihvit kääräisen ne hetkeksi folioon ja kaadan kuumalle pannulle puoli desiä konjakkia. Samalla pyöritän pannulla puulastaa, jotta pihvin paistoherkut irtoavat. Konjakki höyrystyy ja lähes poistuu pannulta, mutta tilkka jää, maku mukaan lukien. Sitten kaadan pannulle purkin kuohukermaa ja lisään nokareen lihaliemikuutiota. Ja mustapippuria ja tai eri pippurien sekoitusta niin paljon, kuin mieli sillä kerralla tekee. Sitten keittelen kastiketta kokoon aika voimakkaalla lämmöllä pari minuuttia. Pihvit takaisin pannulle ja ei kun syömään!

Nyt testasimme Yhteishyvän konjakki-kermakastiketta, joka maustettiin konjakin lisäksi sinapilla. Ruokakerman korvasin kuohukermalla, muuten noudatin reseptiä tarkasti. Kastikkeesta tuli hieman ”litkumpi” kuin omastani – johtuu siitä, että tähän lisättiin desi lihalientä. Mutta oikein hyvänmakuista oli, mittarina toimi tuttu juttu: mies nuoli lautasen. Erityiskiitoksen saivat maalaisranskanperunat, joiden tekoon mies itse osallistui vahvasti. Koska minulle oli viikon ikäinen käärö sylissä. Olimme molemmat samaa mieltä: Vaikka ranujen teossa pari vaihetta onkin, tuo on ehdottomasti paras itse tehtyjen ranskalaisten resepti, heti niiden upporasvakeitettyjen jälkeen, johon olemme ikuna törmänneet. Tulevat rakenteeltaan hyvin lähelle rasvakeitettyjä perunatikkuja. Vauvanhoidon lomassa tämä toiminee jopa paremmin, koska rasvakeittämisessä on aina pieni stressaava ekstrajännite mukana. Kehuinkohan jo tarpeeksi? Laittakaa kokeiluun, vaikka heti isänpäivänä.

Pihvit konjakki-kermakastikkeessa

Itse tehdyt maalaisranskalaiset

Koska kauppareissulla sattui kupru, suklaamoussea ei tehty, mutta ex tempore mustikkajälkkärikin maistui murulle. Sille isommalle, joka näkyy kuvassa taustalla kauempana. Pieni mies, joka puhuu puhelimessa kaukosäätimeen, ei pitänyt.

Annoskokoiset mustikkakukot ovat parhaita, kun ovat jäähtyneet ja mustikkatäyte on kiinteytynyt hieman. Meillä ne syötiin mascarponemoussen kanssa: Sekoita sähkövatkaimella, pienin kierroksin, mascarponen joukkoon hieman maitoa, jotta se notkistuu moussemaiseksi. Mausta sokerilla ja vaniljasokerilla (mutta vain hieman, koska mustikkakukot ovat tosi makeita).

Mustikkakukot

Vaikka elämä uuden vauvan kanssa onkin alkanut hyvin ja meillä on jopa kokattu, fakta on, että välillä on kädet hieman täynnä. Ei ole ihme, jos kauppareissulla unohtuu ostaa tavara tai toinenkin. Paras tähänastinen esimerkki uudesta elämästämme ja tilanteesta, jossa settini mureni täysin, tapahtui eilisellä kauppareissullamme. Jaksatteko lukea?

Lähdimme paikalliseen S-markettiin, minä, vauva ja 3-vuotias esikoinen. Arttu oli polleana, koska hän on siirtynyt autokärryjen suurkuluttajasta isoksi pojaksi ja työntää itse omia pikkukärryjään. Huolimatta siitä, että niitä oli kiva lähteä lykkimään, kauppaan lähdössä kesti ja kesti ja vatuloitiin ja soudettiin ja huovattiin vaatevalintojen kanssa ja sitten vielä kiukuteltiin. Vauva oli ollut lähtövalmiudessa jo yli tunnin, joten arvelin, että karman laki määrää pienen heräämään nälkäisenä juuri kun ollaan tositoimissa.

Hyvin tunnen kohtaloni. Olimme juuri keränneet Artun kärryihin hänelle mieluisan ostossatsin, kun vauva heräsi täysrähinä päällä. Työnsimme kärrykaravaaniamme eteenpäin maitohyllyiltä, mutta kananmunille päästyämme pieni oli nikotuksissa ja tukehtumaisillaan raivoonsa. Kysyin Artulta, jätettäisiinkö kärryt tähän ja käytäisiinkö kahvilassa imettämässä vauvaa. Ei todellakaan, ”MÄ HALUAN MAKSAA!” poika parkaisi sen verran kovaa, että tiesin mihin tilanne kassoja ohitettaessa johtaisi. Monivalintatehtävä:

Kun kolmen viikon ikäinen vauva huutaa nälissään ja olette pattitilanteessa kaupan kananmunaosastolla, mitä teet?
a) Annan sen huutaa, kerään loput ostokset, maksan ne ja menen kahvilaan imettämään.
b) Kaarran makaronivälikköön ja sanon esikoiselle, että nyt seistään tässä vähän aikaa, ole paikallasi, äiti vähän syöttää vauvaa, ja tästä ei sitten puhuta kotona isille.

Oikea vastaus on b, kuten jo arvasitte. Kun vauva pääsi rinnalle, se rauhoittui heti kuten aina ja pahin nälkä tyydyttyi kolmessa minuutissa. Nopea toimitus siis. En silti kokenut onnistuneeni äitinä, vaan suorastaan kuulin, miten arjen pyörittämisen korttitaloni sortui äänekkäästi samalla kun vauvan imuote saavutti nännini ”ihan pikkaisen” epätyypillisessä paikassa. Onni onnettomuudessa makaronia osti niiden minuuttien aikana vain kolme orimattilalaista. Koska tässä tuppukylässä mikään, saati nolot tilanteet, eivät pysy salassa, kolmesta ihmisestä kaksi oli tuttuja. Jeejee, vauva kärryihin, ja matka jatkui.

Kun saimme loput tavarat kyytiin ja maksettua asiallisesti, vauva ilmoitteli, että voisi syödä loppuun sen mikä äsken kesken jäi. Nyt sinne kahvilaan. Vaikka ei osta mitään, se on huomattavasti vähemmän paheksuttava paikka imetykselle. Poislähdön hetkellä Arttu sanoi haluavansa juoda vettä. Juodaan kotona, sanoin, ja johdatin karavaanimme hissiin. Hissistä ulos tullessa poika muisti hanavetensä, jota ilman jäi. Koskaan ei ole liian myöhäistä romahtaa ja raivota että ei halua kotiin vaan kahvilaan. Valtavan – ja mummoille tiedoksi, että oikeasti ihan valtavan – raivohuudon yli puhuin lapselle järkeä. Että ei tämä niin vakavaa ole. Viedään ostokset autoon, ja jos rauhoitut, voidaan palata juomaan se vesi. Tuumasta toimeen. Takaisin hissillä ylös, isot hikikarpalot jo selässä ja meisseli ottassa, sitten kahvilan jonoon kitisevän vauvan kanssa, sitten kysymys, saisimmeko vettä tähän lasiin, sitten sivuun jonosta, ja sitten lasi kolmevuotiaan käteen. Hän joi veden ykkösellä alas, ojensi lasin takaisin minulle, kääntyi kannoillaan ja lähti kohti hissejä. Homma hallinnassa. Vauva huusi täysiä, mutta mitäs isoveljet pienistä.

Kuin ihmeen kaupalla vauva rauhoittui rytkyttävään menoon parkkihallin epätasaisella alustalla. Sain molemmat autoon. Istuin ratin taakse, starttasin, ja pidin kolme sekuntia silmiä kiinni. Hengittelin ja hoin mielessäni, että varmasti joku muukin on joskus imettänyt kaupassa. Avasin silmät, peruutin, ja käänsin nokan kohti kotia. Takapenkiltä kuului autuas huokaus ja sen päälle 3-vuotiaan sydämen pohjasta tuleva arvio suorituksestamme, karvan verran erilainen kuin omani:

”Olihan mukava reissu!”

Omena-myslimurupaistos

Syyskliseet, osa 2: Omenapaistos

Omena-kaurapaistos on syyskliseistä suurin. Kulunut resepti, moneen kertaan nähty, ei edes kovin trendikäs, mutta vaan niin herkullista, että sitä on pakko tehdä uudestaan ja uudestaan.

Tutkin joka syksy uusia paistosreseptejä, ja Yhteishyvän omena-muromyslipaistos kolahti nyt. Tein alkukesästä marja-murupaistosta, johon käytin mysliä, ja olin kovasti tyytyväinen. Nyt pääsin maistamaan myslimuruja omenoiden kanssa, ja tämä oli kuulkaa vielä parempaa! Koska en raatsinut käyttää 4 dl muromyslistämme, laitoin taikinaan 2 dl muromysliä ja 2 dl kaurahiutaleita. Hyvä sekoitussuhde, vinkiksi muillekin piheille. Toinen vinkki: Voi kuuluu sulattaa, mutta sen varmaan tiedättekin. Ja vielä viimeinen: Yltiömakean paistoksen kanssa kannattaa testata vaniljakastikkeen sijaan vaniljasokerilla maustettua luonnonjogurttia. Hävytön iltapala, joka upposi myös molempiin muruihin.

Omena-murupaistos

Mainitsin viime kerralla, että ruokamaailman tavoin parisuhteessa elävät ovat jumittuneet kliseisiin. Mies-naisroolit vain kumpuavat jostain, vaikka vastaan yrittäisi taistella. Yksi perinteisimpiä roolijakoja on se, että nainen on miestä enemmän kiinnostunut huushollista ja haluaa tai joutuu hoitamaan sitä miestä useammin. Olen pyrkinyt tietoisesti välttämään nalkutusta, joka liittyy kotitöihin. Olen onnistunut siinä mielestäni erinomaisesti. Silti huomaan lasten tulon myötä sortuvani hyvin usein ajatuksiin, kuten ”kaikki muut täällä vaan sotkee, paitsi minä” ja ”kukaan muu ei huomaa tätä kaaosta, paitsi minä”.

Muistan elävästi hetken, kun mies jäi esikoisemme kanssa jatkamaan vanhempainvapaata minun palatessa töihin. Vauva oli viiden kuukauden ikäinen. Moderni ratkaisu jakaa perhevapaa täysin puoliksi, enkä ole sitä koskaan katunut. Mutta muistan sen hetken. Pienen pelon, joka sisällä kyti. Mietin, kuinka siellä pärjätään kuusituntisen työpäiväni ajan. Ja ennen kaikkea mietin, miltähän koti näyttää kun avaan oven.

Pojat eivät pettäneet odotuksiani. Kaikki mahdolliset vimpaimet, vauvanhoitotarvikkeet, vaatteet, ruokailuvälineet, lapsen ja miehen välipalat, astiat, jopa DVD-levyt (miksi??) oli levitetty pitkin huushollia, sain huomata kotiin palatessani. Pikkumuru nökötti tukevasti kantorepussa, isompi muru käveli pitkin kämppää hytkykävelyä. Hikisenä. Vauva vaikutti viihtyvän, mutta murun ilmeestä päätellen se ei ollut viihtynyt ihan koko päivää.

En huomauttanut mitään sotkusta, koska se oli epäoleellinen asia sen päivän keskusteluagendalla. Kannustin ja kehuin murua. Olet kovin jätkä ikinä.

Tänä syksynä huomaan ajatusteni olevan hieman samansuuntaisia kuin sinä ekana työpäivänä. Sisimmässä jäytää pieni pelko. Poistun kohta kodistamme pariksi päiväksi sairaalavisiitille, putkauttamaan yhden sottapytyn lisää. Pojat jäävät kaksin. Mitenköhän ne pärjää, ja miltäköhän täällä näyttää, kun palaan kotiin.

Sain asiasta esimakua reilu kuukausi sitten. Pöksyihin lorahti iltalenkillä jotakin. Ja uudestaan kun pääsin kotiin. Aprikoin hetken, mitä tehdä. Päätin soittaa raskaana olevien helpdeskiin eli synnärille, varmuudeksi. He käskivät tulemaan tsekattavaksi, mikä ehkä vähän yllätti, mutta toisaalta, mitä sellaisen änkytyspuhelun päälle odotin heidän neuvovan. No, ei kun auton rattiin ja lääkäriin. Pojat jäivät iltatoimia hoitamaan.

Kaikki oli hyvin, eivätkö lorinat olleet lapsivettä nähneetkään. Paikoista voi falskata raskausaikana kuulemma muutakin. Kiva tietää, kiitos ja näkemiin. Ja sitten kotiin, jonne palasin siinä puoli yhdentoista kieppehissä, reilu kaksi tuntia lähtöni jälkeen.

Pojat eivät taaskaan pettäneet. Keittiö oli hävityksen kauhistus, leluja joka puolella. Pöytä oli täynnä jälkiä suklaavanukkaasta. Epäterveellinen iltapala siinä missä omenamurupaistoskin, en mä sillä, mutta voisihan sitä syödä eikä levittää ympäriinsä. Tyhjät jogurtti- ja vanukastötteröt nurin tahralammessa, lusikat ja laseja sopassa mukana. Lehtiä levitettynä ja niin edelleen. Vessan ovessa tahmainen kädenjälki.

Siivosin keittiön ja menin suihkuun. Suihkussa oli muutama pari kenkiä. Kun ei kysele, ei joudu kuuntelemaan vastausta, tuumasin itsekseni, vein kengät eteiseen ja palasin suihkuun. Pesun päälle kömmin murun viereen sänkyyn. Kaikki hyvin rakastan sua –tekstarit oli jo vaihdettu, joten raskauteen liittyvälle tilannetsekille ei tarvetta ollut. Kysyin kuitenkin muodon vuoksi, ”miten teillä sujui?”

”Tosi hyvin. Me pärjätään aina!”

Niinpä niin. Kova jätkä – vai klisee?

;)

Alkupalalautanen

Aviokriisin statuspäivitys ja kynttiläillallinen

Kirjoitin vuosi sitten syntymäpäiväni jälkimainingeissa, että olen menettänyt jonnekin ennen niin rautaisen naiseuteen liittyvän itsetuntoni. Olin viettänyt tuoreena äitinä pari vuotta huomioimatta juuri itseäni ja samalla hitaasti alkanut epäillä vetovoimaisuuttani. Kun itse ei tykkää itsestään, alkaa luulla, että muutkaan ei tykkää, niin se menee. Epäilyt siitä, että mieheni ei enää ole niin rakastunut minuun kuin aiemmin, tekivät tosi surulliseksi, vaikka tiesin, että aviokriisimme käytiin omien korvieni välissä. Ei auttanut, että tajusin asian. Mutta yksi asia auttoi: vajavaisuuteni tunnustaminen blogissa.

Yhtäkkiä kun kerroin maailmalle, että en pidä itseäni hyvin hoidettuna, timminä, nätisti laitettuna, hauskana ja hurmaavana puolisona, sain takaisin sen mitä tarvitsin. Eli minua koko aikuisiän miesrintamalla ja elämässä muutenkin jeesanneen ”jos en kelpaa, syytön mä siihen oon” –asenteen. Se ei tarkoita ylimielisyyttä tai välinpitämättömyyttä muista. Se tarkoittaa tervettä itsetuntoa. Että hyväksyy itsensä sellaisena kuin on ja hyväksyy nöyrästi myös sen, että kaikki ihmiset eivät lankea minun jalkoihini. Kun on tällä tavalla sinut elämälle, se yleensä näkyy itsevarmuutena, joka vapauttaa naisen turhasta mustasukkaisuudesta ja epävarmuudesta (toki vähän pitää epäillä ja kerjätä välillä huomiota, sehän kuuluu rakastuneena olemiseen!).

Oli onni, että löysin itseni uudelleen. Ihan jo siksikin, että sain helmikuussa tietää olevani uudestaan raskaana, mikä ei juuri helpota elämää tällaisten pohdintojen saralla. Selvennyksenä: En todella varsinkaan huomattavasti viimesyksyistä painavampana semivalaana pidä edelleenkään itseäni niin hyvin hoidettuna ja hurmaavana kuin pidin ennen kolmekymppisiäni! Mutta olen hyväksynyt sen. Olen sinut nykyisen minäni kanssa enkä jaksa epäillä, että äitiyden minussa aikaansaamat muutokset rassaisivat miestäni niin paljon, että hän koko ajan katselisi muita naisia kuin Elloksen katalogi kädessä, ”mitä ottais”. Ja jos ihan totta puhutaan: kyllä se isyys murunkin naamasta näkyy, että kaksin sitä vanhetaan ja rupsahdetaan ja väsähdetään, sekin on hyvä kaikkien äitien muistaa!

Olen myös oppinut kuluneen vuoden aikana hyväksymään, että elämämme on nyt tällaista. Emme voi tehdä kahdestaan ex tempore –reissuja tai harrastaa ihan yhtä täysipainoisesti ja vapaasti niitä asioita joita ennen lapsentuloa. Elämän muutoksiin tottuu. Ei ne aina mukavia ole, mutta osa normaalia elämää.

Äitiysloman alettua tuli itse asiassa todistetuksi, että kaksin olemisen hetkistä nauttii jopa enemmän kuin aiemmin, kun ne ovat harvinaisempia. Arttu on käynyt lyhyen ajan sisällä yöreissulla molemmilla mummoillaan, ja eilen me vietimme tosi mukavan synttäri-illan ravintolassa. Viikko sitten juhlittiin kaksin kotona oloa – asia, jota uuden vauvan synnyttyä meillä ei taideta ihan vähään aikaan tehdä. Ah, se tuli tarpeeseen! Kokkasimme kolmen ruokalajin illallisen, juttelimme ja olimme vaan. Ja nautimme ihan täysiä ruoasta ja juomasta. No, minä en ehkä omista alkoholittomistani niin isoa fiilistä saanut kuin muru hyvästä italialaisesta punaviinistään, mutta kaikkeen oikeasti tottuu, myös mehumaisiin alkoholittomiin viineihin. Ja mikä tärkeintä, sain rakkauden tunnustuksen, heti pääruoan jälkeen. Lihamies ei itselleen mitään voi. Kun on muija laittanut hyvää lihaa, se on joka kerta menoa. Vaan on se silti kaikkien vuosien jälkeenkin aina yhtä mukava kuulla…

 

Syksyinen kynttiläillallinen

Graavia lohta, kurkkua, mätiä, rapuja, tillikreemiä, sitruunaöljyä ja paahdettua ruisleipää

Graavilohi ja tillikreemi

Poron ulkofilee, hunajajuurekset ja viinikastike

Poron ulkofilee ja viinikastike

Sitruunamousse ja marjahilloke

Sitruunamousse ja marjahilloke

 

Alkupalat: Idean alkupalalautaseemme sain Yhteishyvän lohi-kurkkumaljojen reseptistä. Tein elementit muuten ohjeen mukaan (toki kahdelle hengelle pienempinä määrinä), mutta en koonnut annoksia maljaan vaan lautaselle. Lisäksi ostin Prisman palvelutiskistä pari raakaa jättikatkarapua, jotka paistoimme pannulla, reilu minuutti per puoli. Niille sitruunaöljy vasta sopikin! Toisella pannulla paahdettiin voissa palat ruisleipää. Leikkasin palat vielä kahtia, toisille nostin nokareen siian mätiä. Sekin herkullinen heräteostos samalta palvelutiskiltä. Nappiin mennyt alkupalalautanen!

Pääruoka: Ostin viime talvena pakastimen täyteen poroa, ja yksi herkku oli säilynyt näin pitkään. Poron ulkofileet, kerran olen aiemmin syönyt, muistin taivaalliseksi ja oikein muistin. Miten pehmeä ja maukas liha! Meidän perheen vakkarilisukkeita mille tahansa lihalle ovat hunajajuurekset ja milloin milläkin ohjeella tehdyt viinikastikkeet. Esimerkkireseptit voi kurkata aiemmasta postauksestani, kynttiläillalliselta, jossa fiilisteltiin joulunajan avausta.

Jälkkäri: Kuten selväksi tehnyt olen, olen hulluna mascarponeen. Sitruunamousse on ihana, samettinen, eikä kovin makea jälkiruoka. Sokerin määrää voi toki tuunata oman suun mukaiseksi. Minä tuunasin päällisen ja korvasin granaattiomenan siemenet mehuineen suomalaisittain marjahillokkeella: Pikkukattilaan pakastimesta marjoja, kenties tilkka vettä, päälle vähän hillosokeria, parin minuutin kiehautus ja jäähdytys, se on siinä, rakenne tai maku ei kovin kalibroitu, mutta toimii aina. Käytin tällä kertaa granaattiomenan siemeniä muistuttavia puolukoita sekä vattuja, hyvää tuli!

 

Tsemppiä kaikille vanhemmuuteen liittyvien ajankäyttöongelmien, ulkonäköpaineiden ja parisuhdearjen kanssa painiville! Syökää hyvin aina, kun siihen on mahdollisuus, siitä tulee parempi mieli!

Ja kiitos mummoille, jotka mahdollistavat tällaiset illat :)

Voinauriit ja naudanpaisti

Viimeiset grillausvinkit: Naudanpaisti ja nektariinit

Vaikka kesä on ohi, grillikausi ei. Grillailua kannattaa näin lämpimillä keleillä jatkaa pitkälle syksyyn, ja olen itse asiassa kuullut, että jotkut grillaavat talvellakin. Meidän perheessä grillikausi päättyy yleensä ennen lumien tuloa, jossain vaiheessa lokakuuta. Talvella voi tunnelmoida toisenlaisin ruoanlaittokoukuin. Mutta kuten sanottu: vielä on kautta ja uusien reseptien kokeiluaikaa jäljellä!

Vuosien saatossa olemme grillanneet murun kanssa melkein kaikkea mitä kuvitella voi. Tänä kesänä mies on innostunut toden teolla hiiligrillailusta. Perinteinen pallogrilli on tuonut ruoanlaittoomme uutta väriä, ja taannoin keksimme grillata jotakin, jota emme olleet vieläkään kokeilleet. Valmistimme grillissä kokonaisen naudanpaistin!

Paisti valmistuu grillissä kuvun alla siinä missä uunissakin. Lämpötila kannattaa pitää mietona, näin paisti kypsyy mehevämmäksi. Uuniin laittaessa paistan lihan pinnat ensin pannulla voi-öljyseoksessa, mutta grilliin tuikkasimme paistin sellaisenaan, pintaan vain suolaa ja pippuria. Välttämätön varuste on sisälämpömittari, kypsennystavasta riippumatta. Meillä sisälämpötilaksi tavoitellaan noin 60 astetta. Silloin paisti on medium, selkeästi punainen. On jätetty joskus raaemmaksikin. Viime aikoina ja raskauksien myötä olemme suosineet vähän kypsempiä lopputuloksia. Grillissä kypsensimme paistia, kunnes sisälämpötila näytti hieman vajaata 65 astetta, ja on sisältä rosee, ei vielä kypsä. Täysin kypsä naudan paisti taitaa olla, kun lämpötila on siinä 70 asteen korvilla.

Kun haluttu sisälämpötila on saavutettu, paisti kiedotaan folioon lepäilemään. Sisälämpötila nousee lepuutuksen aikana aavistuksen. Jos siis haluaa varmistaa, että paisti on medium tai mehevä, se kannattaa ottaa grillistä pois mieluummin hieman liian ajoissa kuin myöhään. Kun paisti on levännyt kymmenisen minuuttia, tai sen ajan, kun puolison pinna kestää, se leikataan ohuehkoiksi viipaleiksi. Lisukkeeksi voi kypsentää juureksia, vaikkapa nyytissä grillissä.

Rikoin syksyn kunniaksi jo sen verran grilliaterian kaavaa, että tein meille lisukkeeksi uuninauriita. Reseptin olin nähnyt Liemessä-blogissa, ja se sisälsi lemppariani Valion valkosipulivoita. Nimellä ’voinauriit’ kulkevaa herkkua on monien muiden valkosipulivoireseptien tavoin kokeiltu kuluneen vuoden aikana varmaan aika monen bloggaajan kotona, olivathan ruokabloggaajat mukana kehittämässä tuotetta. Resepti löytyy Valion sivuilta, enkä voi sanoa muuta kuin että huikea kasvisruoka!

Kun tekee paistia, juureslisukkeiden ohella viinikastike sopii aina kuvaan. Keitin tällä kertaa punaviinisiirapin: Kattilaan saman verran sokeria ja punaviiniä, esim. 1 dl molempia, ja sitten keitellään kunnes seos sakenee. Siirappi jäpäköityy paljon jäähtyessään, joten – vähän kattilan muodosta riippuen – keittoaika on varsin lyhyt. Taisin keittää tällä kertaa 10 minuuttia.

Ja sitten syömään :)

Naudanpaisti ja punaviinisiirappi

Syönnin aikana, tai pienen luovan tauon jälkeen, grillissä valmistetaan jälkkäri. Yhteishyvän ohjeella tehdyt grillatut nektariinit olivat herkullisia. Koska meidän aprikoosihillomme ei ollut kovin makea, ripotin nektariineille myös hieman sokeria. Sopii hyvin, sillä rinnalla tarjottu mascarpone ei ole vaikkapa jäätelöön tai kermavaahtoon verrattuna yhtään niin makeaa. Mutta kuten ennenkin olen kertonut: juuri minun suuni mukaista, ai jai!

Grillatut nektariinit

Hiiligrillaus toi paistiin kivaa savuista aromia ja sopi erinomaisesti naudanlihalle. Hedelmiin tulee hiiligrillissä kuitenkin herkästi vähän liikaakin grillauksesta tuttua sivumakua. Jälkkärissämme mentiin niillä rajoilla. Vaikka hiiligrilli onkin vienyt meidän perheessä pitkän tauon jälkeen sydämet niin, että paluuta pelkkään kaasugrilliaikaan ei ole, pitää kaasugrilli kyllä tiettyinä hetkinä pintansa. Ensi kes… keväänä, kun grillikausi taas alkaa, taidan pyytää murua tekemään meille paistin grillissä, mutta grillaamaan jälkkärin kaasugrillillä. Sen verran on mies pollea terassia täyttävistä vempaimistaan, että luulen, että kahden grillin virittäminen yhtä ruokailua varten on hänelle pelkästään mieluisa tehtävä ja uroteko, josta riittää leveilyn aihetta päiviksi eteenpäin.

Nimimerkillä ”Ateriamme suunnitellut, tarvikkeet kaupasta hakenut, kaikki valmistelut ja lisukkeet ja kastikkeet tehnyt, mutta silti täysin miehisen paistosuorituksen vuoksi varjoon jäänyt vaatimaton apusyyskokki vain” ;)

Pullavanukasta ja mustikkaa

Hävikki hallintaan, vaikka pullavanukkaalla

Ruokahävikki on yksi kestosuosikkiaiheistani, joista jaksaisin puhua ja kirjoittaa loputtomiin. Ruoan heittäminen roskiin on vähän sama kuin heittäisi rahaa roskiin. Jos joku sitä tekee, sehän on sen asia, mutta kyllä se omaa maailmankatsomustani vastaan sotii ja paljon.

Tällä viikolla vietetään hävikkiviikkoa, eli ollaan todella tärkeän asian äärellä. Kaikkien pitäisi tämän viikon kuluessa ottaa pieni mietintämyssytuokio ja pohtia, miten hyvässä balanssissa oma jääkaappi, perheen ruokailutottumukset ja biojäteastia ovat.

Lautashävikki on hävikin muodoista pahin. Tähän annan vain yhden myönnytyksen: Jos on lapsia, heidän lautasiaan ei ole pakko aina tyhjentää omaan suuhun, eli ihan vähän saa ruokahävikkiä ipanoiden takia syntyä. (Mutta vain vähän. Jos ruokaa jää paljon, se pakataan jääkaappiin ja murmeli saa seuraavana päivänä eteensä saman annoksen.) Saattaa kuulostaa rasistiselta, mutta: Jos taloudessa ei ole lapsia, lautashävikille ei ole mitään perustetta!

Prinsiippi nro 2: Pilaantunutta, nahistunutta ja syömättä jäänyttä elintarviketta ei kertakaikkiaan pidä kaapeista löytyä. Jokaisen on osattava – tai ainakin muutaman harhalaakin jälkeen opittava – mitoittamaan ruokaostoksensa oman talouden tarpeisiin. Kun kokkaa paljon, biojätettä kuuluukin toki tulla. Se on eri asia kuin ruokahävikki.

Viimeiset kaneetit: Arjessa tuhottoman ruokahävikin syntyyn ei ole mitään järjellistä selitystä. Ainut paikka, jossa pieni ruokahävikin määrä on sallittava ja hyväksyttävä, ovat juhlatilanteet. Harvoin pystyy mitoittamaan isolle porukalle ruoan niin nappiin, että sitä ei jäisi. Ilmiö on tuttu meille, jotka kutsumme ihmisiä kylään jouluksi. Meillä oli viime jouluna melkein 20 ihmistä, kyllä siinä oli välipäivinä pakkailua ja miettimistä, vaikka mitään yksittäistä ruokalajia ei oltu tehty ylen määrin.

Juhlan paikkansa ne on kesälläkin. Vietimme taannoin mukavat appivanhempien juhlat, ja juhlista jäi pullakranssia. Sitä ihanaa perinteistä kunnon pullaa. Se jaettiin juhlien jälkeisenä päivänä ristillisesti, ja minä työnsin oman osuutemme pakkaseen. Useampi siivu kului, kun päiväkahvilla iski pullanhimo. Mutta lopuille teki mieli jo keksiä muuta käyttöä. Vaalealle leivälle ja kuivahtaneelle tai pakkaseen unohtuneelle pullapitkolle paras käyttövinkki on köyhät ritarit tai pullavanukas. Jälkimmäinen syntyy todella vähällä vaivalla. Ja siihen voi upottaa myös kermanjämiä. Mikä kahvikestien jälkeinen hävikkiruoka!

Minä laitoin Yhteishyvän ohjeella tehtyyn pullavanukkaaseemme mustikoita, kukin tehköön oman marjamiksinsä. Vinkki: Jos käytät pullan sijaan leipäsiivuja, lisää munamaidon joukkoon vähän kardemummaa, se on pullavanukkaan namein osuus. Eikä haittaa, jos vanukasta jää vähän syömättä, se maistuu seuraavana päivänä kylmänäkin. On kyllä niin herkullista, pannukakkumaista, mutta parempaa, että ihme on jos paljon jää syömättä…

Pullavanukas

Herkullista hävikkiviikkoa kaikille!

P.S. Jos juhlistasi jäi pullan ohella kahvikermaa, tsekkaa vinkki pullavanukkaan kanssa maistuvan vaniljakastikkeen tekoon aiemmasta postauksestani, klik.