Kalapuikkojen kaverit mango, lime ja inkivääri

Satokausisyöminen on hirveän virkistävää. Olen ollut aina hyvin hajulla eri hedelmien ja vihannesten satokausista, mutta mitä eksoottisempiin herkkuihin on menty, sitä vähemmän käryllä olen niiden sesongista ollut. Muoti-ilmiön ansiosta myös kaupoissa satokauden parhaat ovat nykyisin paremmin esillä, joten ostoksilla käydessä voi aidosti oppia jotain ruoanlaitosta. Miten kätevää – ja inspiroivaa.

Kävimme viikko sitten lauantaina 4-vuotiaan kanssa kaksin kaupassa, luksusreissu siis, ja tarkoitus oli hakea kalapuikkotarpeita. Kuinkas sattuikaan silmään mangojen maailmasta kertova juliste ja viittaus netistä löytyvään reseptiin kalapuikoille sopivaan kylmään kastikkeeseen. Hei! Ei tylsää perunamuusia tänään, vaan vähän mielikuvituksellisempia satokausikavereita kalapuikoille: hedelmäistä, mangoa ja limeä sisältävää kastiketta sekä inkiväärillä maustettua juureslisuketta it is! Ei kun tarpeet koriin ja kokkaamaan.

Aloitamme mango-kermaviilikastikkeesta kuutioimalla mangon pienen pieneksi kermaviilin joukkoon. Maustetaan limemehulla sekä currylla, nopeaa ja erilaista. Sitten juuresranskalaiset uuniin: Leikkasin porkkanaa ja palsternakkaa ranskismaisiksi lohkoiksi ja levitin pellille. Mausteeksi rouhin suolaa ja pippuria ja ripottelin joukkoon myös ruokokidesokeria. Sitten kuumensin kattilassa pari ruokalusikallista öljyä ja ruokalusikallisen verran voita ja kuumentelin siinä hetken silputtua inkivääriä (noin 1 rkl verran, kun juureksia oli alle kilo mutta yli puoli kiloa). Sitten silasin juurekset inkivääri-öljyseoksella ja kääntelin hieman (alkuperäinen idea Maku.fi:stä). Kypsennys kiertoilmalla 225 asteessa noin 25 minuuttia, lohkojen paksuudesta riippuen.

Kun juurekset kypsyvät, paistetaan kalapuikot: Leikataan kuhafileistä kookkaita paloja ja maustetaan suolalla (tai jätetään suola pois kun lapsia on pöydässä ja lisätään suola vasta valmiiden kalapuikkojen päälle aikuisten annoksilla). Otetaan työpöydälle kolme lautasta. Yhteen laitetaan vehnäjauhoja, yhteen kevyesti vatkattua munaa, yhteen korppujauhoja. Kieritetään kalapalat ensin huolella vehnäjauhoissa, sitten munassa, sitten korppujauhoissa. Kuumennetaan paistinpannussa reilusti ruokaöljyä, noin sentin kerros. Kun vaalean leivän pala tirisee öljyyn tiputettaessa mukavasti, se on sopivan kuumaa. Paistetaan kalapuikkoja muutaman minuutin ajan molemmin puolin, kunnes ne ovat saaneet mukavasti väriä, ja sitten pöytään.

Kalapuikkopäivä oli meidän talviloman eka päivä, ja tietysti 1-vuotias vetäisi itsensä heti ekana yönä nuha-kuumeeseen. Mutta jos hakemalla haemme tilanteesta hyviä puolia, se on se, että kuumeinen 1-vuotias on uninen ja hieman pihalla koko ajan. Hän istui koko ruokailun kuistimme sohvalla unipupu nyrkissä ottamatta tilanteeseen mitenkään kantaa. Äiti sai nauttia kevätauringosta, kuhasta, mangosoosista ja inkivääriranuista – sekä lasillisen Rieslingiä – ihan rauhassa.

P.S. Inkivääristä, limestä, mangosta ja muista maaliskuun sesonkituotteista löydät tietoa esimerkiksi tästä artikkelista, klik.

Appelsiinia tuorepuuroon ja punajuurisalaattiin

Ruokatrendien 2017 ennustaminen on nyt kova juttu, joten ennustanpa minäkin. Ennustan, että kun kasvisten syönti yhä vaan lisääntyy, suomalaiset oppivat käyttämään myös hedelmiä ruoanlaitossa enemmän. Ei siis vain purkkiananasta pitsaan –tyyppisesti, vaan monipuolisemmin. Bongasin vastikään reseptin, jossa kuskussalaattiin oli yhdistetty pannulla paistettuja persimonlohkoja. Tätä pitää vielä kokeilla, espanjalaisia persimoneja taitaa vielä löytyä kaupoista.

Mutta ainakin hedelmä-vihannesosastot pursuavat nyt appelsiineista, joten niistäkin on helppo aloittaa. Ja vaikka varovasti siten, että käsittelee appelsiinin kalvottomiksi lohkoiksi, leikkaa paloiksi ja lisää iltapala- tai aamiaispuuroonsa. Otin joulunaikaan talteen seuraamastani Fanni ja Kaneli –blogista jouluisen tuorepuuron reseptin, jossa appelsiini oli yksi aineista. Tein loppiaisena, ja kyllä oli herkullinen tapa hyvästellä joulu. Jogurtin ja kaurahiutaleiden yhdistelmä on herkku! Veden korvasin maidolla, ja pähkinöiden ja kuivattujen karpaloiden sijaan kippasin joukkoon manteli-rusinasekoituksen, joka oli pari viikkoa kuivahdellut glögitarvike-esillepanossani – toimi sekin. Vaahterasiirappia lorautin mukaan hieman reseptiä rohkeammin, se on nääs herkutteluruokavuosi mulla meneillään. Nam! Oikein hyvä tuorepuurovinkki löytyy myös tästä postauksestani, klik. Tässä appelsiinituorepuurossa nesteenä käytetään appelsiinimehua. Makua niinkin, suosittelen kokeilemaan molempia puuroja.

Kalvottomista appelsiinilohkoista on moneksi. Porkkanaraasteeseen tupataan appelsiinia lisäämään, mutta niitä kantsii koitella rohkeasti muihinkin salaatteihin. Hyvää väriä. Appelsiinista puristettua mehua ja öljyä kun sekoitetaan, saadaan myös hyvä salaatinkastike. Tästä postauksesta löydät vinkit (juustokakun lisäksi) herkulliseen appelsiinisalaattiin, jossa on raejuustoa. Ehkä paras ”hedelmäsalaatti” jota olen syönyt!

Loppiaisviikonloppuna koittelin punajuuren ja appelsiinin yhdistelmää. Keitin ison joulusta jääneen punajuuren, kuorin ja viipaloin. Pesin appelsiinin hyvin ja leikkasin aivan ohuiksi siivuiksi, kuorineen. Sommittelin viipaleet vadille, ja sekoitin 0,25 dl ruokaöljyä ja 0,25 dl appelsiinin mehua. Maustoin ripauksella suolaa ja kuivatulla salvialla. Liemi päälle ja pariksi tunniksi jääkaappiin maustumaan.

Salaatti toimi lisukkeena blogimaailmasta niinikään joulun aikaan bongaamalleni reseptille. Kaikki äitini reseptit –blogissa tehtiin Atrian joulubroileria hedelmäisellä tvistillä. Olen päättänyt, että meidän perheessä siirrytään käyttämään luomubroileria ”aina, paitsi ihan pakottavissa tilanteissa ja saatavuushaasteiden saartamina, ja lisäpöytäkirjamerkinnällä, että muru saa kerran vuodessa ostaa hornetteja”. Nanna kuitenkin kehui joulubroileria niin, että olisin sen ostanut, vaan en loppiaisena enää kaupasta löytänyt. Nimihän haiskahtaa kausituotteelta, voipi olla, että sitä ei enää löydy. Ostin siis kokonaisen broilerin, mutta maustoin Nannan vinkeillä. Ensin tipun pinnan kärtsäys grillivastuksen alla, sitten päälle pekonipeitto ja ympärille vuoka täyteen appelsiini- ja sitruunalohkoja. Uuniin ja kypsennys pakkauksen ohjeiden mukaisesti.

Oli herkkua, ja lisuke sopi tähän erinomaisesti. Murukaan ei mutissut appelsiineista. Toisin on ollut, kun olen yrittänyt lisätä hedelmien käyttöä ruoanlaitossamme lohkomalla kasvispannuun juuresten mukaan omenan. Ihan parasta mitä itse tiedän, mutta miehet ei aina ymmärrä. Joka kerta kuuluu pöydästä hieman epäuskoisella äänellä: ”Onks tässä OMENAA?”. 4-vuotias on mestari imemään ilmassa väreileviä vaikutteita, ja alkaa heti suureen ääneen apinoimaan: ”Lämmintä omenaa! MINÄ EN KYLLÄ TÄTÄ SYÄ!”

Ennustan, että näistä kipupisteistä ei meidän perheessä päästä kokonaan yli tänäkään vuonna. Onneksi trendit ja runsaan kasvissyönnin valtavairtaistuminen ei ole meidän pienen kehitystiimimme varassa. Muilla on mahdollisuus.

Uuden vuoden ruokalupaukset ja ihana juuresmättö

Olen päättänyt aloittaa uuden elämän. Kuten joka vuosi näihin aikoihin, mutta eniveis, päättänyt olen. Meillä oli hyvin raskas loka-marras-joulukuu, kun 1-vuotiaamme on käytännössä istua nököttänyt sylissäni kaiken ajan. Päiväkotielämä on ollut pienelle yllättävänkin raskasta, ja ymmärrän sen, kun on niin pieni vielä. Mutta symppauksesta huolimatta en ole kokenut kotielämäämme kovin autuaana. Nyt on onneksi orastavia hyviä merkkejä ilmassa. Ei itketä enää ihan koko ajan, joskus äidin läsnäolo riittää. Välillä peuhataan isoveljen kanssa painia, joka 1- ja 4-vuotiaiden poikien välillä on hieman epäsuhtaista, mutta ilosta kiljutaan silti.

Hyvin varovaiset paremmat ajat ovat saaneet minut muistamaan, että mikään lapsen huono kausi ei ole ikuinen. Joskus risukasaan tulee valoa. Ja minä olen uuden vuoden kunniaksi luvannut itselleni, että alan vahvistamaan niitä harrastuksia jotka minua voimaannuttavat eniten ja joita tässä tilanteessa vaalia voin. Ne ovat syöminen ja juominen.

Rakastan molempia melkein yhtä paljon kuin lapsiani. Välillä jopa enemmän. Tänä vuonna aion panostaa nimenomaan nautintopuoleen ja hakea vastapainoa heräilyöille ja vaikeille taapero- ja leikki-ikäisvaiheille, joita Luoja tietää, että päällä on ja uusia odottaa kulman takana. En yritä kokata mitään mihin aika tai voimat ei riitä, mutta aion syödä kaikkea hyvää niin paljon kuin ehdin.

Aion panostaa määrään ja tuhtiin sapuskaan. Heivaan keitot ja piperryssalaatit helkkariin, ja vaihdan ne tuhteihin kulhollisiin täyttäviä juureksia, kasviksia ja linssejä, papuja, spelttiä, ohraa tai kuskusia. Vuohenjuustoa ja fetaa. Viikonloppuna haudutan punaviiniin lihapataa, jota syön polentan tai perunamuusin kanssa. Aamiaisella vetäisen pannareita vaahterasiirapilla tai teen mantelimaitoon puuron, jonka päälle kippaan hunajaisia pähkinöitä, rusinoita ja ruskistettua voita. Haluan haukata valtavan kokoisesta korvapuustista niin, että laidat osuvat korviini. Teen 5 senttiä paksuja mokkapaloja joissa on 1,5 sentin kuorrutekerros ja syön niitä kunnes maha pömpöttää. Paistan banaanikakun jonka päälle kaadan kinuskia kunnes tarjottimen laidat vuotaa. Illalla surautan smoothien, jossa on marjoja ja turkkilaista jogurttia ja joka on niin paksua että meinaan tukehtua siihen kun nielen sitä liian ahnaasti. Teen paahtopaistileivän rapeaan ciabattaan, ja laitan neljä siivua paistia päällekkäin. Bataattihampparien jauhelihapihvissä olkoon pekonikuutioita ja välissä ihan liikaa majoneesia. Tortillaletun täytteeksi panen niin paljon kasvispaistosta, kanaa ja avokadoa, että sitä on vaikea taittaa kiinni, mutta silti saan mukaan mahtumaan 150 g ranskankermaa. Jälkkäriksi juon friikkipirtelön jossa on enemmän suklaakastiketta kuin muita aineita.

Unohdan ensimmäistä kertaa elämässäni sen, että naiset lihovat jos syövät enemmän kuin kuluttavat. En halua kasvaa seuraavaan vaatekokoon, mutta en vain jaksa välittää asiasta. Tarvitsen tämän ruokavuoden. Psyykkisesti, melkein fyysisestikin, sillä olen myös toista lastamme imettänyt (liian) pitkään, nyt sen kohta 15 kuukautta. Mutta se on toinen tarina.

Linssi-juuressalaatti

Tunnustettakoon, että olen mässyttelyvuoteni kanssa siinä mielessä onnellisessa asemassa, että himoruokani eivät ole kaikkein epäterveellisimpiä. Niin kuin nyt vaikka nämä juuresmätöt, joista uusi elämä aloitettiin. Yhteishyvän kvinoa-juuressalaatti oli juuri se, mitä mielessä oli. Korvasin kvinoan luomu vihreillä linsseillä joita meillä oli, ja tofun sijaan paistoin homman kukkuraksi Mifua. Harmittelin, kun ruusukaaleja ei enää/ tällä kertaa kaupassa näkynyt, ne jätin siksi pois ja korvasin bataatilla. Valinta oli enemmän murun mieleen, kuin myös se, että hän sai paistaa kasvisten kaveriksi kanafileen. Minun kulhoni ei sitä kaivannut, ja söin niin paljon kuin napa veti. Jälkkäriksi ähkin pullavanukasta maailman parhaalla reseptillä, siitä olen täällä ennenkin vinkannut. Marjoina mustikoita, hillona mustikkahillo. Maidon korvasin kermalla, tietty, mausteeksi mukaan vähän kardemummaa.

Tällainen ruokavuosi mulla tiedossa. Mites sulla?

Mifu-perunalaatikko ja mieshormonit

Tässä postauksessa on kaksi punaista lankaa. Toinen on yllättävän hyvät kasvisruoat. Toinen on perheen kasvattaminen uusilla lapsilla. Kumpikaan tarinalinja ei ole uusi. Jälkimmäisessä kulma, jonka mieheni asiaan keksi, on kuitenkin perheemme normista poikkeava. Varautukaa järkytykseen.

Aloitetaan ekasta stoorista, eli Mifusta. Valion uutuus paistettava ruokarae. Tehty maidosta, ei siis vege vegaaninen (EDIT 2.9.), mutta liittyy kasvisruokavalioon, ja syksyn kiinnostavista tuoteuutuuksista satuin testaamaan tätä ekana. Tein peruna-mifulaatikkoa, ja se onnistui mielestäni mukavasti. Mifu on loistotapa lisätä kasvisruoan proteiinipitoisuutta, jos haluaa välillä välttää lihaa. Minä haluaisin, muru ei. Mutta siltä ei aina kysytä, ja niin söimme Mifu-laatikkoa. Mies oli naama pitkänä. Pelkäsi tofua. Mutta Mifupa ei ollutkaan pahaa tai kumimaista. Ulkonäkö kuin isoa raejuustoraetta, rakenne mukavan napakka mutta hampaissa miellyttävä. Maku mieto. Sopi miehellekin, ja laatikko kelpasi.

”Tämähän on hyvää”, muru hoki yllättyneenä. Hän ei suostu vielä 37-vuotiaanakaan uskomaan, että ruoka ilman lihaa voi olla hyvää. Kuten sanottu, ei mitään uutta tietoa teille tässä, vanha tarina.

Mifua

Sitten siihen toiseen punaiseen lankaan, eli perheen kasvattamiseen uudella lapsella. Meillä ollut hyvinkin tapetilla toisen lapsen saamisen vuoksi, mutta ’kolmas lapsi’ on ollut tähän asti lähinnä kirosanana käytetty termi. Tyyliin VOIHAN KOLMAS LAPSI!

Ilmeisesti Mifu sisältää jotakin mieshormonit sekoittavaa ainetta, en kerta kaikkiaan keksi muuta selitystä syönnin päälle kuulemalleni keskustelulle. Muru hempeili esikoisen kanssa pitkään sylikkäin, ja toinen poika konttaili ja kiipeili heidän ympärillään 11-kuukautisen apinanraivolla. Silloin kuulin miehen kuiskaavan hempeällä äänensävyllä esikoiselle jotakin, josta sydämeni meni kurkkuun: ”Arttu. Olisikos kivaa, jos meille joskus vielä tulisi lisää vauvoja ja sinä saisit pikkusiskon?”.

En tiedä minkä kuvan tämä minusta antaa ihmisenä ja äitinä, mutta sanon silti. Olen juuri pykännyt maailmaan toisen pojan. Vaikka ihania hetkiä on ollut paljon, elämämme on nyt niin heviä ja täynnä meteliä ja olen poikiin niin sidottu, että uudet vauvat ja pikkusiskojen yrittämiset tuntuvat yhtä läheisiltä ajatuskuvioilta kuin vaikkapa toisen jalkani myyminen eniten tarjoavalle. Tarkoitan, että onhan sitä kai hullumpaakin joskus tapahtunut, mutta kovin montaa älyttömämpää ratkaisua en tähän hätään keksi.

Olin juuri huutamassa viereisestä huoneesta, että nyt isi on vähän väsynyt ja kipeä ja puhuu siksi ihan hölmöjä, että ottakaa vaikka suklaata tai jotain ja rauhoittukaa. Mutta onneksi 3,5-vuotias ehti ensin. Täysin hölmistyneellä äänellä ja pikkuveljeään tuijottaen hän sanoi isille. ”Oishan se ihan kiva. Mutta mihin me Pate sitten laitetaan?”

Rakas mieheni. Lapsikin sen tietää. Ei meille mahdu – symbolisesti eikä fyysisestikään tähän syli- ja käsiparimäärään nähden – enempää ihmisiä taloon.

P.S. Lapsihaaveita aiheuttavista sivuvaikutuksista huolimatta söimme lopun Mifun nakkikeiton kanssa. Paistoimme Mifun pannulla, ja lappasimme keittoannoksille yhdessä mausteisten nakkimakkaroiden kanssa. Nam!

Satokausi piiloutui Suomi-pitaan

Oli keskiviikko ja lähdimme hyvää aavistamattomina kauppaan. Hellekelit ja pää oli jumissa muun muassa sen suhteen, mitä tänään syötäisiin. Vaan mitä oli vastassa kun kaupan ovista päästiin? No kesä tietenkin, siis kesäsato! Kotimaista paprikaa, varhaiskaalia, retiisejä, sipulinippuja… Ei kun koriin ja kassalle. Vielä koukkaus maitohyllylle ja hiiva mukaan. Muistin nimittäin pakastimessa lepäävän ylikypsän possunlihan. Tänään tehtäisiin kunnon pitaa.

Aloitin tekemällä paprikaslaw-salaatin. Tuplasin varhaiskaalin ja kastikkeen ainesmäärät, mutta viipaloin mukaan vain yhden paprikan ja lisäsin ekstrana useamman viipaloidun retiisin. Jääkaappiin maustumaan, sitten pitaleipätaikina kohoamaan. Hykertelin tyytyväisyyttä, kun blogikumppanilta löytyi teemaan sopiva resepti: Taskuleivät ovat pitaleipiä, joihin tuodaan perinneherkkumme rieskan makumaailmaa lisäämällä taikinaan ohrajauhoja. Illallisestamme oli tuleva pitaa suomalaisittain, jep jep, tiedotin pojille.

Pari sanaa siitä possusta. Tein taannoin ylikypsää kasleria, sellaista, jota pystyi leikata kauhalla. Kun sitä jäi, nyhdin lopun ja pakkasin pakastusrasiaan. Nyt lämmitin sen taskuleipiämme varten kattilassa, ja olin onnellinen, että nyhtöpossuamme ei ollut ylimaustettu esim. bbq-kastikkeella vaan se oli melko naturel. Sopi sekin teemaamme.

Täytimme leivät paprikaslaw-salaatilla ja possunlihalla sekä retiisisiivuilla. Sipulinvarttakin lipsahti mukaan. Mehevää ja rapeaa, herkullista, satokauden ja hämäläis-karjalaisten juurieni makuista. Syödessä mietin, että lämminsavulohi olisi maistunut ylikypsän possun vaihtoehtona tässä varmasti – ja se tuntui niin maukkaalta idealta, että taidan testata vielä sitäkin versiota.

Pitaleipää suomalaisittain

Olen sen sortin muija, että jos naamaani lähestyvä ruoka soi, minulle tulee hyvä mieli vaikka muilla olisi nokka miten pitkänä. Mutta kyllä se silti syömistilannetta aina lämmittää kun lapselle maistuu. Isi teki pojalle oman ”hampurilaisen”, jossa oli eilispäivältä jäänyttä broilerin koipea, nyhdettyä siis sekin. Poika kehui leipää herrrrrkulliseksi. Voi onnenkyynel!

Maukasta kesää kaikille!

Perheenäidin lohturuoka, ihana munakoisovuoka

Kun näin runollisesti otsikoi, on pidettävä se mitä lupaa. Ja jos olet italialaiseen keittiöön tai kasvisruokaan kallellaan, niin lupaan, että tästä tykkäät. Tutustuin munakoisovuokaan vasta reilu 5 vuotta sitten, vaikka reseptejä nähnyt olin. Sattuman kautta kokeilin, ja heti iski kutkutus: Tätä voisi harjoitella! Usean munakoisovuoan jälkeen olen löytänyt siitä aidon ystävän, joka lohduttaa aina kun on harmaata. Nyt kun hellepäivät ovat vaihtuneet sateisempiin ja kalpeampiin keleihin, potkua taas tarvittiin. Ei kun ostoksille.

Yhteishyvän resepti munakoiso-mozzarellavuokaan sisälsi muutaman koukun, jota en ollut aiemmin kokeillut. Tässä parmesaaniraaste sekoitettiin tomaattikastikkeeseen (antoi lisää tuhtia makua, joten taidan kokeilla pastakastikkeessa tätä kikkaa!) ja vuoan päälle lisättiin pieniä leipäviipaleita. Ihanaa tuli! Pari muistutusta: Kun paistat munakoisoviipaleita, älä kitsastele oliiviöljyn kanssa. Käytä sitä reilusti, ja unohda reseptin viitteellinen ”1 rkl”. Mozzana käytän hyvin muotonsa pitävää Riitan Herkun mozzarellaa (250 g) jonka kaveriksi pilkoin myös yhden mozzapallon (125 g). Vuoan kokoamisessa tyyli on vapaa, Yhteishyvän kuvassa vuoka on peitetty tomaattikastikkeella ennen leipien lisäystä. Minä säästin muutaman siivun mozzaa myös pinnalle. Kuten miten, herkkua on!

Munakoiso-mozzarellavuoka

Lohturuoka. Sitä perheenäiti tarvitsee, ja mieluusti usein, säällä kuin säällä. Minulle herkullinen ruoka, ehkäpä viinilasillisen kanssa, antaa hyvän mielen ja rauhallisen ”kyllä tää tästä” -olon. Se on vaan niin tärkeää. Vaikka äitiysloma onkin mennyt kuin siivillä ja yleisesti minulla on hyvä fiilis poikien kanssa elämään opettelusta, niin harmittaviakin juttuja on, sellaisia, jotka rassaa päivittäin. En haluaisi pitää valivali-blogia kun meillä ei kuitenkaan ole oikeita surun aiheita – sairauksia tms. – mutta silti pienetkin asiat kasvaa valtaviksi, jos niistä ei puhu. Tai kirjoita kaikelle kansalle. Koska tykkään jälkimmäisestä, tässä jakoon pari asiaa, jotka repivät hiuksiani viime viikolla, ja joiden vuoksi munakoiso juustolla ja tomaatilla tuli täysin lääkkeeksi. (Viinilasillisesta nyt puhumattakaan.)

Vauvan vaikea vaihe. Lukuun ottamatta nukkumattomuusjaksoa helmikuussa ja vesirokkovaihetta huhtikuussa, olen kokenut vauvan hoidon lunkina. Pusuteltu ja hellitelty on paljon, enkä ole ressaillut pikkuasioilla. Nyt, kun pieni on jo 7 kk, meillä on kuukauden verran eletty ”Haluan jo liikkeelle”-vaihetta, mikä on kyllä bitch kehitysvaihe, pakko tunnustaa. Se alkaa pettymysitkuilla siitä kun lelut putoilee tai asioihin ei yllä. Kun vatsalleen on opittu kääntymään, selällään ei viihdytä yhtään, vaan lattialla on heti käännyttävä ja alettava huudella näköpiirissä oleville esineille. Kun ne eivät tule luokse, pitää pyrkiä eteenpäin. Kun ei pääse, se itkettää. Lopulta ollaan tilanteessa, jossa elämä aiheuttaa jo raivareita. Eilen poika huusi sitterissä kädet ja jalat puikoiksi jäykistettynä ja veri päähän kohonneena täydellä äänellä ”AAAARRRRR!!!”, kuin olisi isompaakin settiä vaippaan tulossa. Hätiin en päässyt, koska esikoisella oli oikea number 2 –tilanne päällä ja pyllyä pyyhittiin juuri. Ohhoijaa, huokailen useita kertoja päivässä. Opi pikkumuru jo konttaamaan, pliis, jotta tämä vaihe jää taakse…

Uhmaikäisen provoisointi. Kirjoitin loppuvuonna siitä, miten uhmaikä ilmenee meidän 3,5-vuotiaassa. Yleinen häröily, iloisesti riehuminen samalla ihmisiä huitoen (eli tosi iloisessa tarkoituksessa) ja joka asiasta vääntäminen (suomeksi mussuttaminen) ovat ne tavallisimmat. Lapsi on lisäksi usein pahalla tuulella. Aamu voi alkaa siten, että hän tulee huoneestaan ulos normaalin näköisenä, mutta kun erehdyn huikkaamaan ”Huomenta”, hän reagoi kiljahtamalla ”ÄITI! Älä sano SITÄ!” ja alkaa murjottaa. Murjotusta seuraa naurun säestämä häröilyepisodi pikkuveljen päällä. Aikuisella puhuttaisiin vakavasta mielialanvaihteluhäiriöstä, mutta lapsella tämä lienee normi kehitysvaihe. (?)

Kun se mistä loppuvuonna kirjoitin, eli fyysisen kontaktin ottaminen, törmäily ja tökkiminen, oli jatkunut jo hyvin pitkään, vedin ässän hihastani. Sovimme joulun jälkeen miehen kanssa, että nyt ei enää huutamis-komenneta lasta, vaan aina kun sekoilu alkaa, lasta otetaan kädestä kiinni ja mennään hänen omaan huoneeseensa juttelemaan. Selitimme pojalle kokeilun alkaessa, että läpsiminen ja tökkiminen harmittaa äitiä ja isiä ja se on ilkeää. Jatkossa mennään aina juttelemaan, jos sellaista tapahtuu. Ja niin toimittiin. Huono käytös lähti karsiutumaan tehokkaasti. Lapsi rauhoittui paljon ja pahin jäi taakse. Mutta nyt pukkailu ja käsien heiluttelu perheenjäsenten naaman edessä on taas palannut. Se on selvää uhmaa, koska hän tietää asian olevan kielletty. Minua kohti huitaistessaan hän ikään kuin sanoo ”Hähää, uskalsin tehdä tämän”. Mutta hän ei kuitenkaan huitaise niin että osuu. Eli hän ei tavallaan tee kiellettyä asiaa. Miten siihenkin pitäisi reagoida, ettei tästä tule vieläkin ja ihan turhaan isompi asia, mikä tästä on jo tullut?

Yleensä (ja onneksi) arjen rutiinit sujuvat eikä meillä juuri uhmata esimerkiksi syömis- ja nukkumaanmenotilanteissa tai julkisilla paikoilla. Mutta lähtötilanteet ovat vaikeita. Vatulointia on pukemisessa, kävelemisessä, tottelemisessa, ihan kaikessa. Kaikki kestää ja sitten ollaan jo myöhässä. Sellainen episodi oli tänä aamuna, mistä hermoni paloi pitkästä aikaa ihan täysin (jos muistatte, kun kirjoitin, että olen lääkinnyt provokaatiota myös ylirauhallisella suhtautumisella, mikä sekin on toiminut aika hyvin… kun pystyn ylirauhallinen olla). Ja tästä hermojen palamisesta kumpusi nyt tämä kirjoituskin. Pinna paloi, huusin pojalle että ”NYT LAITAT SEN KENGÄN JALKAAN!!”, poika alkoi itkeä, vauva alkoi itkeä ja lähtöhetki mureni lopullisesti. Minkäs teet, ihmisiähän tässä vaan.

Outoa on se, että lapsi ei opi tuosta paljon, vaikka sille tuli tosi paha mieli. Ensi kerralla hän vatuloi taas. Ja taas. Ja taas. Muistan, kuinka ala-asteikäisenä katselin tallissa ja joskus pääsin mukaan tapahtumaan, kun varsalle laitettiin ensimmäistä kertaa päihtiä päähän. Ne säntäilee, pelkää ja vikuroi. Mutta kun solki korvan lähellä napsahtaa, niin napsahtaa varsan niskatkin. Elämä isännän kaverina ja apulaisena alkaa.

Miksi ihmislapset eivät ole yhtä fiksuja? Miksi niitä joutuu ajamaan suitset kädessä takaa monta kertaa päivässä? Jopa tunnissa ja minuutissa. Ne ei usko, ne ei opi. Why God, why?

Hevosmies isäni totesi kerran (kylläkin hieman eri asiayhteydessä) sellaisella kaiken nähneen viisaalla äänensävyllä, että ”Turha huolia. Ei sellaista hevosta olekaan, jolle ei kengittäjää olisi löytynyt.”

Niin se taitaa kuulkaa olla. Elämä opettaa meidänkin lapset, väistämättä.
Se on yhtä aikaa lohdullinen ja tosi pelottava asia.
Ei muuta kuin uutta munakoisovuokaa tulille.

Oodi bataatille

Oi bataatti, että olet sitten maistuva juures!
Kukahan lienee viisaudessaan suures
tuonut sinut kotoasi jostain kaukaa, ekan kerran,
meidänkin saataville, niin talonpojan kuin herran.

Sinua voi paahtaa ja lisukkeena syödä,
muttei ihanan mausteista sosekeittoa meinaa mikään laudalta lyödä.
Löysin täydellisen reseptin, sisältää valkosipulia ja jeeraa,
se heitti laulutuulelle, teki mieli hoilata Kaunista Veeraa.
No isäntä tietty annostaan chorizolla tuunasi ja porukan petti,
mutta se nyt on kasvisruokien kanssa meillä aina niin, siis normisetti.

IMG_6637

Maistuvaa pataakin sinusta tehdä voi,
sellaista joka kasvisruokana tai lisukkeena aivan nuotilleen soi.
Annetaan valurautaisen pannun pohjan peittyä oliiviöljyyn,
ja heitetään siivutettu sipuli, valkosipulinkynsi ja paprikaa följyyn.
Ohuiksi siivuiksi leikattua bataattia – sinua – vielä mukaan,
ja tietysti pari paloiteltua tomaattia, mitä siitä tulee, tietääkö kukaan?
Se on tietysti bataatti-ratatouille,
niin hyvää, ettei siitä raaskisi tarjota muille!

Niin se menee, että kun reilulla lämmöllä ensin kasviksia pyöritelty on,
laitetaan pannu uuniin hautumaan, noin vartti, ja syöjä on sanaton!
Sopii yhteen kanssa broilerin, eikä maalaisleipääkään unohtaa sovi,
sillä kun pannun pohjan liemeen leipää kastellaan, pöydässä vierähtää varmasti tovi.

Bataattipannu

Oi bataatti, olet suloinen kuin pieni hauva!
Ja tänään sinua sai maistaa ekan kerran myös meidän herttainen vauva.
Ensitreffinne eivät ihan sulavasti sujuneet, vaan ulos pullahdit Paten suusta.
Mutta ehkä poika on kuin isänsä, ei siis kauas pudonnut lihansyöjien puusta.

Älä huoli, kyllä sekin aikanaan makuusi ihastuu,
tai jos ei, meidän äiskä sille tosi pahasti vihastuu!

Kasvislupauksesta miestä: Arkiviikon ruokapäiväkirja

Lupailin vuoden ekassa postauksessa, että meillä osallistutaan kasvislupaukseen elikäs lisätään kasvisten määrää lautasilla. Terveellisemmin yritetään syödä muutenkin, puhumattakaan siitä että yritetään saada nirso miehenalku syömään monipuolisemmin ja maistelemaan rohkeasti uutta.

Siinäpä tavoitteita, eikä tapahdu itsestään. Vähintään on pidettävä yllä inspiraatiota keittiössä ja tehtävä kauppalistoja, muuten arkiruoat lipsahtavat joka viikko samoihin kaavoihin ja tutun tylsiin ruokiin. Tein toissa syksynä erinomaisen hyödyllisen harjoituksen, jossa päätin kuvata ja paljastaa yhden arkiviikon aikana meillä syödyt iltaruoat. Hyödyllinen siksi, että päätös sai minut alitajuisesti todnäk pikkaisen tsemppaamaan. Kun ruoat oli kuvattu tuli myös hyvä mieli. Eihän meillä lasten (tai silloin lapsen) myötä ihan pa… huonosti syödäkään. Kasvislupauksen ja helmikuun ekan viikon kunniaksi päätin ottaa harjoituksesta revanssin. Tässä tulos, meidän viime viikon menu ma-pe, olkaa hyvät!

 

Maanantai: Täytetyt uunipaprikat

Klassisin kasvisruoka, täytetyt paprikat, on niin last season että niiden tekeminen on jo trendikästä. Ainut ja vieläpä huono muutos minkä YH:n reseptiin tein oli fetan vaihtaminen mozzarellaan. (Tällaisiin paprikoihin feta sopii kuin nyrkki silmään, mutta hävikinhallintaminäni otti ylivallan. Meillä oli viikonlopun kokkailuista jäänyt yli juuri n. 150 g pala Riitan Herkun mozzapötköstä. Kuutioin sen paprikoihin fetan sijaan.)

Täytetyt paprikat

Kasvislupaukselle maanantai teki hyvää, kun paprikoiden sisältä vieri miesväen yllätykseksi kikherneitäkin. Koska isomman murun mielestä kasvisruoka ei kuitenkaan ole ruokaa, olin ottanut pojille pakkasesta pienen jauhelihaköntin, ja he saivat paistaa siitä pihvit paprikoiden kaveriksi. Pisteet 3-veelle, joka maisteli omaa ruokaansa, myös siis paprikaa, eikä vain jauhelihaa!

Tiistai: Savuporopasta

Sain äitiltä Avotakan tammikuun numeron, jossa Hanna Gullichsen jakoi reseptejä suosikkiruokiinsa. Yksi oli poropasta. En ole pitkään aikaan tehnyt, joten inspiraatio iski ja kirjoitin savuporon kauppalistaan. Syy kokeiluun oli myös se, että en koskaan sekoita pastakastikkeissa kermaa ja tomaattituotteita tai punaviiniä. Lopputulos on vaaleanpunainen, mikä ei ole herkullista. Mutta jos Hanna tekee niin, miksen voisi kokeilla, kun jääkaapissakin oli herraties milloin avattu punkku. Näin tein pastan:

Silppusin sipulin, kookkaan valkosipulinkynnen ja punaisen chilin ja kuullotin ne voissa. Lisäsin 100 g kuutioitua kylmäsavuporoa (ostettu leikkeleenä), pyörittelin hetken, ja lisäsin vajaan ruokalusikallisen vehnäjauhoja. Taas pari pyöritystä. Sitten joukkoon 0,5 dl punaviiniä ja kunnon kiehautus. Joukkoon rouhaisut pippuria ja suolaa ja ripaus timjamia. Sitten kattilaan purkki ruokakermaa ja ruokalusikallinen sinappia. Rauhallista keittelyä kunnes pasta toisessa kattilassa on kypsää, ja sitten kastike ja pasta sekaisin. Annoksille vielä tietty parmesaania, ja syömään!

Savuporopasta

Vaaleanpunainen väri katosi pastan joukkoon ja punaviini toi kastikkeeseen muhevuutta. Erinomainen poropasta! Chili teki siitä kuitenkin niin tulisen, että lapselle tein oman pasta-annoksen. Upposi, koska pasta on makaroonia. Ei juhlittu kasviksilla, mutta hyvänmielen ruokaa tämä oli, ja sekin on tärkeää etenkin talvella ja/tai jos vauvasi ei osaa nukkua.

Keskiviikko: Appelsiinilohta ja avokado-sitrussalaatti

Meillä on syöty tammikuussa paljon meksikolaista, koska avokadot ovat sesongissa. Vielä teki viimeisiä avokadoja mieli. Päätin tehdä salaattia, jossa yhdistäisin avokadon toiseen kauden suosikkiin, veriappelsiiniin. Sen kanssa lohta, jonka marinoisin appelsiinimehulla!

Leikkasin lohifileen parin sentin levyisiksi annospaloiksi. Puristin yhden appelsiinin mehun ja raastoin kuoren. Ne sekaisin ja joukkoon reilu pari ruokalusikallista oliiviöljyä ja pari ruokalusikallista sitruunamehua. Sitten keksin silputa joukkoon maanantain ruoalta jääneen basilikan. Liemi lohipaloille ja jääkaappiin pariksi tunniksi. (Paloja voi kääntää pari kertaa.) Kun on aika syödä, nostetaan sitrusliemessä kivasti raakakypsyneet lohipalat leivinpaperille pellille, maustetaan suolalla ja pippurilla ja paistetaan 200 asteessa noin vartin, kunnes ovat kypsiä mutta mehukkaita. Ja uunissa kypsymisen aikana sekoitetaan salaatti: Lohko avokado ja pirskota lohkoille vähän sitruunamehua tummumisen estämiseksi. Joukkoon maanantain ruoalta jäänyt kirsikkatomaattirasian loppu ja suikaloitu punasipulin puolikas. Irrotetaan veriappelsiiniviipaleet kalvoista ja lisätään, kuin myös kapriksia. Rouhitaan vähän suolaa joukkoon, ripotellaan pintaan sokeria, pistetään sekaisin ja nostetaan lautasille.

Appelsiinilohi

Joskus mulla näköjään leikkaa kaupassa ja keittiössä! Vaikka luulla voisi, ei silti ihan nappisuoritus: Lapsi tuli tiistaina kipeäksi, joten hänet vapautettiin kalan maistamisesta kun naama oli niin surkea. Hän sai makaronia.

Torstai: Enchiladat

Sanoinko jo, että meillä on syöty paljon meksikolaista ja avokadoa? Jos vielä viimeistä kertaa ja jo torstaina vähän ”viikonlopputyyliä”… Testaamamme naudanliha-enchiladat oli oikein soiva resepti! Kehotan kuitenkin kaikkia meksikolaisen ystäviä välttämään valmiita mausteseoksia ja –kastikkeita eli niitä tuttuja tuotemerkkejä. Okei, tortillalätyt minäkin ostan valmiina. Mutta esim. mausteseoksen teen itse sekoittamalla juustokuminaa (löytyy jauhettuna lähes kaikista isoista marketeista) ja paprikaa, ja joskus jotain muutakin. Uskokaa pois, kun hylkää valmiit mausteseokset ja –kastikkeet, meksikolaisesta tulee jotenkin ”puhtaamman” ja paremman makuista.

No, totuus ennen kaikkea. En minäkään arki-iltana jaksa tomaattisalsaa tehdä. Mutta nyt sitä oli viikonlopusta jäljellä. Vähän vähemmän kuin reseptissä käsketään laittaa, mutta riittävästi kuitenkin. Täytteen jaoin kuudelle letulle. Ja vielä pieni muokkaus reseptiin: Jotta ruoka olisi vain mausteinen muttei tulinen, säilötyt jalopenot nostin murun ja minun lautasille. Näin lapsi pystyi ”syödä” samaa ruokaa kuin me (sillä salsakaan ei ollut tulista). Hän maistoi, ei kyllä syönyt. Mutta maisteli kiltisti. Lättyjen kanssa tarjoiltiin tietysti viipaloitua avokadoa, ja ranskankermaa kului. Ei kaikkein kasvisvoittoisin ruoka, mutta herkullista!

Enchiladat

Perjantai: Jämiä ja makaronia

Perjantai-iltana murulla ja lapsella oli lastenkutsuohjelmaa ja suunta kävi iltaruoka-aikaan Hoplopiin. Muru fiksasi hänelle ja lapselle keitettyä makaronia ja ruskistettua jauhelihaa, meidän tavanomaisinta pika-arkiruokaamme. Kun he lähtivät ja sain vauvan unille, lämmitin itselleni viimeisen enchiladan ja sekoitin lisukkeen säilötyistä luomupavuista. Paljon ranskankermaa päälle ja omenasiideriä lasiin. Ah, mitä lohturuokaa ja luksushetki yksin, kun olet toisen lapsen nukkumattomuudesta ja toisen sairastelusta aivan poikki!

Yhteenveto. Lapsi syö liikaa makaronia, ja me liikaa punaista lihaa. Mutta eihän tämä elämä muuten niin huonosti mene! Tuli tehtyä kivoja ruokia pitkin viikkoa, laitettua kasviksia ja väriä lautasilla, ja lapsikin maisteli. Ei muuta kuin uutta ruokaviikkoa kohti ja kauppalappua vääntämään. Josko pitkästä aikaa ostaisi valkoista kalaa. Ja tekisi vaikka juureslaatikon, josta riittäisi lisukkeeksi parillekin eri ruoalle… Hm…

Paahdetut kurpitsalohkot

Kurpitsaa ja pienipäinen vauva, kiitos

Tällä viikolla elämässäni ovat muiden muassa tapetilla satokausi- ja vauva-asiat. Näillä raskauden ah niin ihanilla mutta eittämättä tavalla tai toisella viimeisillä hetkillä en uskonut olevani kovinkaan vahvasti kiinnostunut kokkaamisesta ja bloggaamisesta. Toisin kävi. S-ryhmän lanseeraamat Kuukauden satokausituotteet saivat todella innostumaan. Konseptin tulosta täysin tietämättömänä tulin juuri postanneeksi vuodenaikojen, kalenterin ja sesonkien mukaan kokkaamisesta ja siitä, kuinka se tuottaa vuodesta toiseen samanlaisia sisältöjä ruokamedioihin, myös blogeihin. Mutta samaan hengenvetoon totesin, että ei ruoanlaittoa voi kukaan siitä kiinnostunut muulla tavoin tehdä. Ja taas se nähtiin: Ai jai miten mukava oli miettiä, mitä tekisin yhdestä Kuukauden tuotteesta, elikäs kurpitsasta.

Kilon talvikurpitsa tarttui tosiaan mukaan S-marketista ilman visiota, mitä siitä syötäisiin. Mietin kokeilevani jenkkien pumpkin pie -tyyppistä piirakkaa, mutta koska vatsa painaa, päätin kumminkin säästellä voimiani ja tehdä perinteisiä paahdettuja kurpitsalohkoja. Löysin Yhteishyvästä mukavalla tavalla vanhanaikaisen lämpimien kanaleipien reseptin, kurpitsalohkot tulisivat lisukkeeksi.

Ken tykkää bataattiranskalaisista, tykästyy myös paahdettuihin kurpitsalohkoihin: Leikkaa kurpitsasta isoja osioita, joista poistat siemenet ja keskustan ”röhnän” sekä kuoret. Leikkaa osiot kookkaiksi lohkoiksi. Lorota kulhon pohjalle oliiviöljyä, lisää ripaus pari kanelia ja ronskimmin paprikajauhetta. Sekoita, lisää kurpitsat ja pyörittele ne tasaisesti mausteseoksessa. Mausteiden määrässä ei kannata liioitella, mutta joka lohkolle on hyvä tulla mukava öljyinen maustepeite. Kippaa lohkot pellille, rouhi päälle suolaa ja norota ohuelti ja varovasti siirappia. Tuikkaa uuniin kiertoilmalle 225 asteeseen ja kypsennä kunnes lohkot ovat pehmeitä ja sopivasti paahtuneita. Lohkoja voi pyörittää lastalla paiston aikana kerran, lopputulos on tasaisempi.

Paahdetun kurpitsan maku ei ole yhtä makea kuin bataatilla, mutta hyvin lähelle se siirappilisäyksen kanssa tulee. Ja ennen kaikkea kurpitsa on kotimainen kasvis, jota meidän pitäisi syksyisin hyödyntää, ihan lisuke- ja kasvisruokina, ei vain säilykkeenä. Minunkin omasta kasvimaastani on aikoinaan pari valtavaa kurpitsaa noussut, no, siinä oli kyllä yhteen talouteen vähän liikaakin syötävää. Mutta pienehkön ostokurpitsan saa kulumaan joka perheessä.

Ai niin, ne kanaleivät. Oikein hyviä olivat. Käytin grillattua broileria, pinnalle ripotin oliivin ja säilötyn jalopenon paloja. Curryn makua en olisi leipiin kaivannut, se vähän riitele lisukkeemme kanssa. Mutta eipä minulla ollut lasissa oluttakaan, joka olisi ollut tälle annokselle nappivalinta. Että valitukset sikseen ja syömään.

Kanaleivät ja kurpitsalohkot

Ai miksei olutta? No kun ei tämä meidän jälkikasvu tule ulos. Yhdeksän päivää yli lasketun ajan on saldo tänään. Ja kohta tauluun kilahtaa täysi kymmenen. Jollain tavalla tämä pian tulee tai otetaan ulos, sitä odotellessa tunnelma on aika jännä. Toivoisin sirpakkaa ja melko kivuttomasti ulos sujahtavaa vauvaa, sellaista, jonka pää on paljon pikkukurpitsaakin pienempi. Mutta mitäs näistä, pääasia että tulee maailmaan, olkoon vaikka millainen giganttinen polla sitten…

P.S. Mitä tehdä kurpitsalohkoista, joita jää ruokailusta yli? Minä tein kurpitsa-briejuustopizzaa: Levitä kaulitulle ja kohotetulle pohjalle viipaloitua brie-juustoa ja raastettua emmentalia, silleen sopivasti lähes pohjan peitoksi. Asettele kookkaista lohkoista ohuemmiksi siivuiksi leikattuja kurpitsapaloja ja mozzarellaviipaleita päälle. Ripottele pinnalle oliiveja. Paista, nauti syysillasta kera pitsan ja pinot noir -viinin tai odottele kärsimättömänä synnytyspolttojen alkamista ja hörpi vettä. (Kuvitelkaa keltaiseksi tullut kuva hieman kauniin oranssimmaksi kurpitsalohkojen kohdalta.)

Kurpitsa-briejuustopitsa

P.P.S. Pitsaa ilman tomaattia kutsutaan valkoiseksi pizzaksi. Ja siitä mulla on pian jaossa toinen ihan ylikylän resepti! Pysykää (synnytys)kanavilla!

Sesongissa nyt: lehtikaali ja omena

S-ryhmä uutisoi tällä viikolla, että Prismoissa ja S-marketeissa panostetaan jatkossa entistä enemmän kauden sesonkikasvisten esiintuomiseen hedelmä-vihannesosastoilla. Mistään isosta mullistuksesta ei ole kyse, onhan niitä saanut myymälöistä aiemminkin. Mutta kaupan maailmasta kiinnostuneelle muutos kyllä osui silmään molemmissa liikkeissä, eilen Prismassa ja tänään paikallisessa ”ässässä”. (Ai miksi käyn joka päivä kaupassa? Eikö kaikki raskaana oloon väsyneet vie kolmevuotiaan joka päivä kauppaan, jotta päivään tulee maksimi paljon muuta ohjelmaa kuin lattialla leikkimistä?)

Huomasin sisään astuessa heti, kuinka komeasti ja ”isosti” myymälöissä oli laitettu esille kurpitsoja, kotimaisia omenoita sekä päärynöitä ja lehti- ja kyssäkaalia. Poimin muita mukaan, paitsi omenoita, joita sain juuri paljon naapurilta, ja niitä somia päärynöitä. Kävi harmittamaan, olisi pitänyt ottaa päärynöitäkin, en ole kotimaisia koskaan maistanut. Noh, vielä ehdin. Yhdellä kaverilla on kotona satoisa päärynäpuu, ihme jonka näin ensimmäisen kerran tänä syksynä. Hän puhui keittäneensä (tai kärtsäyttäneensä) hedelmistä hilloa. Jäi jonnekin takaraivoon soimaan. Taidan vielä hakea niitä päärynöitä ja testata hilloa minäkin.

Mutta niin tynnyrissä kasvanut en kuitenkaan ole, ettenkö olisi maistanut muita satokauden ykkösiä. Huolestuttavaa kyllä, aika moni suomalainen on ihan pihalla sesongeista. Siksi arvostan ruokakauppani vetoa. Kun satokauden kauneimmat ovat esillä näyttävästi, mukana infolaput tuotteista, ja vieläpä luvataan tarjota hyviä reseptejä niiden käyttöön Yhteishyvä.fi:ssä, olen varma, että moni tarttuu haasteeseen ja uskaltautuu kokeilemaan jotain muutakin kuin kurkkua ja porkkanaa.

Meillä mies on lähtökohtaisesti vähän ennakkoluuloinen kaikelle, minkä nimessä on sana kaali, mutta en antanut hänelle vapautusta eilisestä iltaruoastamme. Teimme lehtikaalivokkia. ”Ihan sairaan hyvää”, tunnusti murukin. Lehtikaalin, paprikan, sipulin ja valkosipulin yhdistelmä sai tulisuutta chilistä ja makeutta rusinoista ja hunajasta. Pähkinöiden sijaan käytin kaapista löytynyttä siemensekoitusta. Molemmista tulee mukavaa rapeutta vokkiin. Ja pähkinäistä makua patamme sai öljystä, sillä käytin tavallisen sijaan seesamiöljyä. Aivan nappivokki!

Lehtikaalivokki

Koska kasvisruoka ei ole miehen mielestä ruokaa, paistoimme vokin kanssa Naapurin Maalaiskananpojan paistileikkeitä. Siinä muuten hyvä tuote, maistuu KANALTA. Jos olet unohtanut miltä kana ja sen rapeaksi paistettu nahka maistuu, valitse paketti kaupasta mukaan ensi kerralla.

Kaalivokkia ja kanaa

Kaalipussista jäi puolet, joten tänään syötiin iltaruoaksi lehtikaali-papukeittoa. Jo mainituista syistä johtuen paistoimme keiton joukkoon, kuten reseptissä kehotettiin lihaihmisiä tekemään, mausteisia makkaraviipaleita, Snellmannin chorizoa. Tuunasimme italialaishenkistä soppaa lisäämällä pinnalle myös parmesaanilastuja. Nappinakkikeitto arki-iltaan!

Papu-lehtikaalikeitto

Jälkkäriksi jotain omenoista. Törmäsin piirakkareseptejä selatessani jenkkipai-tyyppiseen ratkaisuun amerikkalainen omenapiiras. Siis mummoankan piirakka. Kuoritaikina oli nopea valmistaa, eikä täytteessäkään kauaa nokka tuhissut. Yksi huomautus reseptiin: ainakaan minun vuokani pohjalle ja reunoille ei riittänyt 1/3 taikinaa. Teinkin niin päin, että 2/3 taikinasta kaulin pohjaksi, 1/3 kanneksi. Miten vaan, taikinakuoresta tulee ohut. Mutta maistamisen hetkellä kiittää reseptiä siitä. Tunnin paistoajan aikana ainakin minun omenani soseutuivat kokonaan. Piirakka painuu jäähtyessään hieman kasaan, joten kuorta on juuri sopivasti. Jos tuunaisin reseptiä, tavoittelisin lopputulosta, jossa omenoita jäisi myös paloiksi piirakankuoreen. Mutta anyway, kelpo jälkkäri satokauden parhaista. Jos kermavaahto tai vaniljakastike lisukkeena on jo nähty, testaa samaa mitä me: norjista Valion vaniljarahkaa maidolla, ja tarjoa piirakan kanssa.

Amerikkalainen omenapiiras

Herkullista viikonloppua kauden antimista! Toivotaan, että meilläkin satoa syntyisi eli päästäisiin pian synnytyspuuhiin.