Uuden vuoden ruokalupaukset ja ihana juuresmättö

Olen päättänyt aloittaa uuden elämän. Kuten joka vuosi näihin aikoihin, mutta eniveis, päättänyt olen. Meillä oli hyvin raskas loka-marras-joulukuu, kun 1-vuotiaamme on käytännössä istua nököttänyt sylissäni kaiken ajan. Päiväkotielämä on ollut pienelle yllättävänkin raskasta, ja ymmärrän sen, kun on niin pieni vielä. Mutta symppauksesta huolimatta en ole kokenut kotielämäämme kovin autuaana. Nyt on onneksi orastavia hyviä merkkejä ilmassa. Ei itketä enää ihan koko ajan, joskus äidin läsnäolo riittää. Välillä peuhataan isoveljen kanssa painia, joka 1- ja 4-vuotiaiden poikien välillä on hieman epäsuhtaista, mutta ilosta kiljutaan silti.

Hyvin varovaiset paremmat ajat ovat saaneet minut muistamaan, että mikään lapsen huono kausi ei ole ikuinen. Joskus risukasaan tulee valoa. Ja minä olen uuden vuoden kunniaksi luvannut itselleni, että alan vahvistamaan niitä harrastuksia jotka minua voimaannuttavat eniten ja joita tässä tilanteessa vaalia voin. Ne ovat syöminen ja juominen.

Rakastan molempia melkein yhtä paljon kuin lapsiani. Välillä jopa enemmän. Tänä vuonna aion panostaa nimenomaan nautintopuoleen ja hakea vastapainoa heräilyöille ja vaikeille taapero- ja leikki-ikäisvaiheille, joita Luoja tietää, että päällä on ja uusia odottaa kulman takana. En yritä kokata mitään mihin aika tai voimat ei riitä, mutta aion syödä kaikkea hyvää niin paljon kuin ehdin.

Aion panostaa määrään ja tuhtiin sapuskaan. Heivaan keitot ja piperryssalaatit helkkariin, ja vaihdan ne tuhteihin kulhollisiin täyttäviä juureksia, kasviksia ja linssejä, papuja, spelttiä, ohraa tai kuskusia. Vuohenjuustoa ja fetaa. Viikonloppuna haudutan punaviiniin lihapataa, jota syön polentan tai perunamuusin kanssa. Aamiaisella vetäisen pannareita vaahterasiirapilla tai teen mantelimaitoon puuron, jonka päälle kippaan hunajaisia pähkinöitä, rusinoita ja ruskistettua voita. Haluan haukata valtavan kokoisesta korvapuustista niin, että laidat osuvat korviini. Teen 5 senttiä paksuja mokkapaloja joissa on 1,5 sentin kuorrutekerros ja syön niitä kunnes maha pömpöttää. Paistan banaanikakun jonka päälle kaadan kinuskia kunnes tarjottimen laidat vuotaa. Illalla surautan smoothien, jossa on marjoja ja turkkilaista jogurttia ja joka on niin paksua että meinaan tukehtua siihen kun nielen sitä liian ahnaasti. Teen paahtopaistileivän rapeaan ciabattaan, ja laitan neljä siivua paistia päällekkäin. Bataattihampparien jauhelihapihvissä olkoon pekonikuutioita ja välissä ihan liikaa majoneesia. Tortillaletun täytteeksi panen niin paljon kasvispaistosta, kanaa ja avokadoa, että sitä on vaikea taittaa kiinni, mutta silti saan mukaan mahtumaan 150 g ranskankermaa. Jälkkäriksi juon friikkipirtelön jossa on enemmän suklaakastiketta kuin muita aineita.

Unohdan ensimmäistä kertaa elämässäni sen, että naiset lihovat jos syövät enemmän kuin kuluttavat. En halua kasvaa seuraavaan vaatekokoon, mutta en vain jaksa välittää asiasta. Tarvitsen tämän ruokavuoden. Psyykkisesti, melkein fyysisestikin, sillä olen myös toista lastamme imettänyt (liian) pitkään, nyt sen kohta 15 kuukautta. Mutta se on toinen tarina.

Linssi-juuressalaatti

Tunnustettakoon, että olen mässyttelyvuoteni kanssa siinä mielessä onnellisessa asemassa, että himoruokani eivät ole kaikkein epäterveellisimpiä. Niin kuin nyt vaikka nämä juuresmätöt, joista uusi elämä aloitettiin. Yhteishyvän kvinoa-juuressalaatti oli juuri se, mitä mielessä oli. Korvasin kvinoan luomu vihreillä linsseillä joita meillä oli, ja tofun sijaan paistoin homman kukkuraksi Mifua. Harmittelin, kun ruusukaaleja ei enää/ tällä kertaa kaupassa näkynyt, ne jätin siksi pois ja korvasin bataatilla. Valinta oli enemmän murun mieleen, kuin myös se, että hän sai paistaa kasvisten kaveriksi kanafileen. Minun kulhoni ei sitä kaivannut, ja söin niin paljon kuin napa veti. Jälkkäriksi ähkin pullavanukasta maailman parhaalla reseptillä, siitä olen täällä ennenkin vinkannut. Marjoina mustikoita, hillona mustikkahillo. Maidon korvasin kermalla, tietty, mausteeksi mukaan vähän kardemummaa.

Tällainen ruokavuosi mulla tiedossa. Mites sulla?

Härkis-kulhoruoka ja voimahetkeni

Mifu oli testattu, oli toisen uutuuden, Verson Härkiksen vuoro. Härkis on kotimaisista härkäpavuista valmistettu tuote, josta voit lukea lisää täältä. Ulkonäköä ja makua on mainostettu kypsää jauhelihaa muistuttavaksi, ja totta vie näin on, varsinkin jos Härkiksen maustaa reippaasti. Suutuntumassa on pavuille ominaista jauhomaisuutta, mutta kuivalta se ei maistu. Tykkäsin siis!

Hain inspiraatiota Härkis-kokkailuun ja törmäsin nyhtökaurareseptiin, jossa oli mukava meininki. Burritokulho on sikälikin hot, että ruokien kulhosta syömisen trendi jatkuu edelleen. Ihan hassu trendi ja termi, kulhoruoka, mutta hauskahan se on välillä, että astia, mistä syödään, nostetaan esiin. Esillepano on tärkeää syömisessä sekin.

Tein Härkiksestä kulhoannokset burritokulhon reseptiä seuraillen. Kuumensin Härkistä kattilassa, muutama ruokalusikallinen vettä mukana, ja sekoitin salsaa joukkoon. Kokosin kulhoihin romainesalaattia, kurkkua, kirsikkatomaattia ja avokadoa. Mausteeksi rouhaisut suolaa ja pippuria ja varovainen limemehupirskottelu. Koska viikonlopun meksikolaisesta oli jäänyt salsan lisäksi yli Jukolan juuston Aito Cheddar Herkkunapua, sitä lisättiin, samoin reilut ruokalusikalliset ranskankermaa. Tämä lienee kulhosyömisen yksi hyvä puoli: mukaan on helppo piilottaa erilaisia jääkaapin jämäaarteita.

Burritokulho

Muru tykkäsi, ja olin hänestä ylpeä. Kotoa olisi löytynyt jauhelihaa, mutta hän pärjäsi Härkiksellä. Vannoutuneelle lihansyöjämiehelle nämä on isoja loikkia. Viime kerrasta poiketen uusista vauvoista kasvisruoka ei häntä saanut avautumaan, mitä uumoilinkin. Pistin asian kertahairahduksen piikkiin. Perheen koon kasvattaminen ei ole oikeasti seuraavana peliliikkeenä meillä kummallakaan mielessä. Näissäkin asemissa riemua riittää.

Olemme itse asiassa suhtautuneet lasten tekoon, kummallakin kerralla, aika analyyttisesti. Hetken tunnehurmokset tai hormonipuuskat eivät ole päätöksiin vaikuttaneet. Kun esikoinen oli reilu puolitoistavuotias, otin toisen lapsen mahdollisuuden murun kanssa puheeksi. Oltiin vessassa ja harjattiin hampaita. Sanoin, että kun kaksi lasta on luonnostasolla pöydällä aina ollut, niin milloin ajattelit, että sitä toista alettaisiin yrittää. Jos useampi vuosi kuluu, en jaksa ralliin ehkä uudelleen lähteä. Mies tuhahti, että tässä hädin tuskin selvitään elämästä yhden lapsen kanssa.

Sen verran nuiva oli suhtautuminen, etten ottanut asiaa enää puheeksi. Meni useampi kuukausi, ja viimein mies itse viritti tunnelmaa kuiskuttelemalla, että anteeksi se taannoinen, tunteet menee laidasta laitaan koko ajan. Silloin oltiin siinä laidassa, jossa isikin sisaruksen esikoiselle haluaa, ja toive toteutuikin aika pian.

Uusi tulokas oli helppo. Mutta ainahan sitä kaikenlaista hänkslää lasten kanssa on. Kun pieni oli kuukauden ikäinen, meillä alkoi vaihe, jossa kitistiin ja itkeskeltiin ennen yöunille käymistä. Kun kuvio oli jatkunut useita päiviä, aloin pohtia, että mitä jos tämä rassaa miestä. Mitä jos hän on ihan meisseli ottassa siitä, että taas on illat yhtä vauvan hyysäämistä. Mitä jos hän ei niin paljon halunnutkaan toista lasta.

Olen aina ollut surkea pitämään asioita omana tietonani, ja tämäkin epäilys ehti kalvaa sellaisen 90 sekuntia, kunnes avasin suuni. Isoveli oli jo nukkumassa, me maattiin sängyssä vauva välissämme, ja olin juuri saanut sen imettämällä nukahtamaan aika pitkän itkun päätteeksi. Katsoin miestä ja kuiskasin: ”Tehtiinkö me sun mielestä virhe, kun tehtiin lisää lapsia?”

Mies reagoi juuri niin kuin pitikin. Kulmakarvat nousi, ilme oli kysymyksestä yllättänyt. Ei miettinyt, vaan vastasi supervarmasti: ”Ei todellakaan. Patesta tulee kova äijä!” Äänessä isänrakkautta ja ylpeyttä.

Se hetki on minun voimahetkeni – vähän kuin lohduttava mättöannos kulhoruokaa. Kun sittemmin on ollut vaikeampaa, kun esikoisen uhmaikä rassaa, kun vauva on uniongelmineen valvottanut, kun lasten vesirokko vie voimat, olen usein ajatellut mieheni kasvoja ja tuota keskusteluhetkeä. Tätä me haluttiin. Me osataan, me selvitään.

Mutta ei me siis sitä kolmatta lasta nyt aleta tekemään. Piste.