Päiväkotiasiaa ja banaani-maapähkinävoimuffinit

Päiväkahvi on perheenäidin henkireikä. Liittyy tämän blogin perustamisajatukseen. Olen molemmilla äitiyslomillani pyrkinyt syömään päiväkahviaikaan paitsi jotain suolaista myös ehdottomasti makeaa, jos on saatavilla. Leipomispuuhat ei aina inspiroi, mutta onneksi joskus, jotta päiväkahveissa roti säilyy.

Olen alkukesän aikana testannut pariakin banaanileivonnaista, niihin on himo iskenyt. Lapsikin rakastui banaanimuffinsseihin, ja ei syyttä, on ne niin meheviä. Yhtenä päivänä testasin Yhteishyvän banaanimuffineita, joissa oli mukana toista herkkua, maapähkinävoita. Vaikka pähkinätahna tuokin muffineihin hieman ”kuivaa” suutuntumaa – mikä onkaan se tahnan ominaispiirre, en osaa sitä paremmin selittää – banaani tuo kosteutta, joten balanssi on hyvä. Osan muffinsseista päällystin tuorejuustokuorrutteella, kun sitä oli edellisestä banaanikakkukokeilusta jäänyt, ja se teki näistä vielä herkullisempia, tietty. (Vinkkejä tuorejuustokuorrutteeseen löytyy esim. tästä postauksesta.) Kun olin nostanut kuorrutetta muffinssille, pursotin päälle kinuskikastiketta spiraalin muotoon ja pyöräytin pinnan teelusikalla ”ruusumaiseksi”. On niitä hienompiakin koristepursotuksia, mutta tälle porukalle on tämä välttänyt.

Maapähkinä-banaanimuffinit

Oli toukokuinen helle ja päiväkahvihetki kohdillaan, sillä 7-kuukautisemme nukkui sikeästi ja 3,5-vuotias oli päiväkodissa. Nautinto. Mistä pääsemme kätevästi postauksen aiheeseen: Millainen äiti vie esikoisensa päiväkotiin, jotta voi olla kaksin vauvan kanssa ja sen nukkuessa nostaa jalat pöydälle ja syödä muffinsseja?

Vastauksia on montaa tyyppiä. Tiedän olevan ihmisiä, jotka sanoisivat, että ”Surkea luuseri”. Tiedän ihmisiä, jotka sanoisivat, että ”Väsynyt ja/tai mukavuudenhaluinen”. Onneksi tiedän myös ihmisiä, jotka vastaavat ”Ihan normaali äiti”.

Olen mielestäni normaali ihminen – ihan ihmisarvoni säilyttänyt – vaikka pidimme esikoisen päiväkotipaikan äitiyslomani alkaessa. Meillä oli käynyt niin mahtava tuuri, että omalle kylällemme avattiin tuttujen naisihmisten toimesta yksityinen päiväkoti niihin aikoihin kun esikoisemme oli tulossa maailmaan. Hoidimme miehen kanssa poikaa vuoron perään kunnes hän oli 1 v ja 2 kk. Silloin alkoi päiväkotitie, ja halusimme ehdottomasti, että äitiyslomani jälkeenkin poika voi jatkaa tutussa hoidossa tuttujen kavereiden kanssa. Niinpä päätimme, että poika käy päiväkodissa perhevapaistamme huolimatta, vähintään Kelan tukiin sun muihin oikeuttavan määrän viikossa, ja paikka pysyy meillä.

Päiväkotipäivän pituus on ollut keskimäärin 6 h, aamuyhdeksästä kolmeen. Ja en todellakaan kiellä, etteikö mukana olisi ollut sitä mukavuudenhaluakin usein, kun isomman veijarin olen vauvan kanssa päiväkotiin pudottanut. Syksyllä mietin paljon sitä, millainen uusi vauva olisi. Mietin, miten jaksaisin lasten kanssa päivän, jos vauva ei esimerkiksi nuku öisin. Jos esikoinen on kotona, en pysty nukkumaan vauvan nukkuessa päikkäreitä jne. Päiväkodin pysyminen kuvioissa on luksusta, joka helpottaa elämääni, mietin etukäteen, ja sitä se on totta vie ollut. Mitä sitä kieltämään. Mutta ei sitä kannata ääneenkään joka porukassa sanoa, sillä:

Tiesin, että toisista ihmisistä tekemäni ratkaisu on törkeä. Meidän yksityisen päiväkodin kanssa emme ole kovin syvällä ”kotona olevat äidit vievät muiden äitien päiväkotipaikat”-keskustelussa, mutta ei me varmaan olla sen tavoittamattomissakaan. Muutakin syyllistämistä piisaa, jos syyllistämispuhetta kuunnella haluaa. En ole kauheasti kuunnellut ja suhtaudun asiaan suht neutraalisti. Eli kun subjektiivista päivähoito-oikeutta parin kuukauden päästä rajoitetaan, en myöskään lähde barrikadeille muutoksia vastustamaan. Tämä ei ole meidän elämässä ollut, ei viime viikkoina eikä vuosi sitten, se kaikkein tärkein asia. En ole sitä äitityyppiä, joka jäisi vuosiksi kotiin lastensa kanssa (kaikki kunnia heille), en yhden enkä useamman. Minulle on aika sama, mitä kotona olevat äidit saavat ja voivat lasten hoitopaikkojen ja -aikojen suhteen tehdä – kaikella kunnioituksella siis ja anteeksi vaan.

Mutta meidän perheen näkökulmasta olisi pari asiaa, jotka olen halunnut sanoa: Ymmärrän ihmisiä, jotka ajattelevat, että pienelle lapselle paras paikka on kotona. Harvinaiset ääriesimerkit pois lukien niin ihan varmasti onkin. Mutta jos äiti on kotona vauvan kanssa esim. vauvan ensimmäisen vuoden, esikoisen päiväkodissa käymistä puoltaa tietyt jutut. Me asutaan maalla, eikä naapurustossa ole lapsia. (Hyvä kun on naapurustoa.) 3-vuotias haluaa koko ajan leikkiä ja seuraa. Vaikka äiti haluaisi sitä antaa, vauva vie osansa. Meillä lapsi turhautuu pitkillä kotijaksoilla (esim. joulukuu jolloin lomailtiin paljon muuten vaan ja helmikuu jolloin poika oli pitkään puolikuntoinen sairastelun jälkeen). Päiväkoti tarjoaa virikkeitä, joihin minä en pysty. Leikkiä, askartelua, pöytätapojen opettelua, sosiaalisten tilanteiden hallintaa, ulkoilua, metsäleikkejä, hiekkalaatikkoleikkejä, kiipeilyleikkejä, lauluja, loruja, jumppaa, retkiä…

No, sanotaan sekin, että ei meidän isompi kuitenkaan ihan joka arkipäivä päiväkodissa käy. Mutta on käynyt enemmän, mitä etukäteen ajattelin hänen käyvän. Uhmaiästä johtuen pidin aika varmana, että jossain vaiheessa poika alkaa aamuisin kiukutella, että hän ei päiväkotiin mene. Ja olin itseni kanssa puhunut asian selväksi. Jos se tuntuisi lapsesta ahdistavalta, kun hän tietäisi äitin olevan pikkuveljen kanssa kotona, päiväkotiin ei mentäisi. Menkööt sitten paikat tai tuet tai mitä vaan, mutta väkisin päiväkodissa ei käydä.

Nyt sen uskaltaa jo kirjoittaa. Kohta 10 kuukautta perhevapaata takana, ja poika on kahtena etukäteen päiväkotipäiväksi sovittuna aamuna alkanut itkeä, että ei halua lähteä. Korostan, kahtena. Toisella kerralla sanoin, että mene vaan, koska äiti menee vauvan kanssa neuvolaan, mutta pidetään huomenna vapaapäivä. (Ja niin tehtiin.) Toisella kerralla sanoin, että selvä homma, sinun ei tarvitse mennä, saat jäädä kotiin.

Olen pitänyt tätä hämmästyttävänä asiana, sillä kaikkia muita mahdollisia ja mahdottomia asioita on meidän 3,5-vuotias uhmannut siitä asti kun täytti 2. Tätä ihmeellistä asiaa pohtien ja ”olen varmaan tosi huono äiti kun lapseni HALUAA käydä päiväkodissa” –syyllisyyttä potien olen jopa välillä ehdotellut, että ”Pidetäänkö sittenkin tänään vapaapäivä?” Lapsi kysyy, ”Onks isi kotona?”. Vastaan, että ”Ei ole, isi on töissä.” ”Mä meen sitten päiväkotiin”, poika toteaa ja lähtee iloisesti eteiseen.

Vauva nukkuu, ja nostan jalat pöydälle tai kirjoitan blogia, juon kahvia ja syön hyvää leivonnaista. Joskus perhe-elämä on raastavan haastavaa, joskus joku asia sujuu. Ajattelinkin laatia tämän puheenvuoron siksi, että mielestäni ”päiväkodit ja äidit” –keskusteluun mahtuu myös kiitoksen sana niille päiväkodissa työskenteleville, jotka haluavat tarjota laadukasta varhaiskasvatuspalvelua ja tukea kaikenlaisia perheitä JA joiden hoiva- ja muu palvelun taso on niin kova, että se kestää meidän uhmaikäisenkin tiukista tiukimman arvion.

Kiitos!
(hörppää kahvia ja mussuttaa pullaa)

Hyydytetty lohikakku

Tarjottavat valmistujan juhlapöytään

Ylioppilas- ja valmistujaisjuhlat ovat alkukesän suola. Perinteinen tapa hoitaa tarjoilut on kattaa kahvipöytä. Voileipäkakkua tai valmiita voileipiä, täytekakkua, kuivakakkua ja paria keksiä. Se on siinä. On myös varmasti kaikkein emäntäystävällisin tapa, sillä kakut voi tehdä jopa koristelua myöten valmiiksi edellisenä päivänä. Mutta muitakin tapoja on.

Jonkin sortin trendi lienee kakkubuffet. Ei siis yhtä isoa levykakkua, vaan useampi erilainen pienempi kakku. Kenties yksi hyydytetty, yksi täytetty, yksi paistettu ja yksi raakakakku. Kuulostaa ihanalta, mutta jostain syystä itse vierastan ajatusta useista makeista kakuista. Omassa suosikkipöydässäni olisikin sen sijaan useita pieniä makeita paloja. Se jotenkin usuttaa ihmistä myös herkuttelemaan enemmän. Ehkäpä joissain perheessä kokeillaan myös tätä tänä kesänä: tarjotaan suolaiset kakkubuffetista ja makeat pieninä paloina!

Oli tyyli mikä hyvänsä, reseptejä ihmiset tarvitsevat. Harva meistä on niin virtuoosi, että ihan lonkalta juhlat vetäisee. Kokosin siksi juhliin valmistautuville lyhyen esimerkkimenun Yhteishyvän resepteistä. Sopii nimenomaan ylppäritilanteisiin, joissa ihmiset kiertävät useissa juhlissa, eikä tarkoitus ole syöttää koko porukkaa täyteen. Ohjeet löytyvät linkkien takaa ja lopun kommenteista. Alkuun se kaikkein rohkein vinkki: Älä keitä kahvia. Tarjoa kuohuvaa – samppanjaa jos lompsa kestää – ja nosta pöytään kannuissa jotakin raikasta alkoholitonta. Sellaiset juhlat keräisivät minun tyylipisteitäni 10.

 

Ylioppilasjuhlat ilman veistä ja haarukkaa

Hyydytetty lohipiiras JA/TAI mätitorttu
Katkarapu-hernebruschetat ja tomaattibruschetat
Kylmäsavuporocrustadit TAI Cocktailpiirakat kahdella tahnalla

Briejuusto, mustaleimaemmental, goudajuusto, sinihomejuusto
Viikunahilloa, punaherukkahilloa tms.
Vesikeksejä ja crackereita

Raparperikuppikakut (tuorejuustokuorrutteella)
Mustaherukka-suklaaleivokset TAI Hienot mokkapalat
Lusikkaleipiä
Macarons-keksejä (itse tehden tai pakastealtaasta)
Suklaa-mansikoita
Marmeladeja

Kahvi TAI
Kuohuviiniä, rinnalla alkoholitonta kuohuvaa kannusta

Lohikakku

Katkarapubruschetta

Porotahna korpuilla

Mansikkakuppikakut

Suklaaleivokset

KOMMENTIT JA VINKIT:

Hyydytetty lohipiiras on hyvää, mutta ihan turha on valita tähän sitä katkaraputuorejuustoa. Käytä maustamatonta. Se tuo kaikkein parhaimman maun täytteisiin. Ja kaurakorppu tarkoittaa muuten vaaleita hapankorppuja. Löytyy sieltä perinteisten vierestä.

Kylmäsavuporocrustadeihin pätee sama. Valitse se maustamaton tuorejuusto. Ja jos hyllystä ei löydy crustadeja, tähän käyvät kaikki pienet ruiskeksit/korput.

Bruschetat kannattaa viimeistellä juuri ennen tarjoilua: Tee päälliset ja tahnat valmiiksi jääkaappiin edellisenä iltana. Leikkaa ja paahda leivät uunissa aamulla ennen juhlia, ja kokoa bruschetat niin lähellä tarjoilua kuin pystyt. Patonki on hyvä leipä juhliin. Leikkaa se vinoittain.

Raparperikuppikakut ovat näyttävä kakun korvike. Tein 16 kakkua, ja paistoaikaa ihan hitusen pidensin. Jos haluaa tehdä oikeita kuppikakkuja ja käyttää kuorrutteessa kerman sijaan tuorejuustofrostingia, sellaisen ohje löytyy vadelmamuffinien reseptistä. (Jätä vain elintarvikeväri pois.) Kuorrutteen lisäksi muuta ei päälle tarvita kuin mansikka. (Kakut voi kuorruttaa edellisenä päivänä, mutta mansikkaviuhka päälle kannattaa lisätä juhla-aamuna.)

Mustaherukka-suklaaleivokset ovat tuhtia tavaraa. Leikkaa pieniksi neliöiksi. Paistoaikana 30 minuuttia on meidän uunilla liian pitkä. 22 minuuttia riitti. Kaksinkertainen annos syntyy kätevästi leivinpaperista taitellulla ja klemmareilla kiinnitetyllä, 25×40 cm kokoisessa ”vuoassa”. Leikkaa neljään osaan, levitä kahdelle osalle hilloa ja nosta toiset levyt päälle. Näin saat kolmisenkymmentä leivospalaa, yllättävän vaivattomasti.

Suklaamansikat sopivat kuppikakkujen ja pikkuleivosten sekä keksien kaveriksi hyvin. Dippaa mansikat sulaan suklaaseen, osa valkoiseen, osa tummaan. Kuivata leivinpaperilla. Ihania, mutta eivät kovin säilyviä. Auts ja harmi.

 

Ihania juhlia kaikille!