Puolukka-vaniljapullat ja isot pullapojat

Kuopus täytti tänä viikonloppuna vuoden. Koska isoveli täyttää 4 kahden viikon päästä, yhteissynttärit pidetään puolivälissä ensi viikolla. Pikkuisen vuosipäivä kului nyt perheporukassa, ilman numeroita.

Tuntuu merkilliseltä, että vauvan maailmaan tulosta on jo vuosi. Niin nopeasti on mennyt aika. Toisaalta tuntuu olevan elämän mitan matkaa siitä, kun tulokas oli helppo, syliin tuudittuva, olkapäätä vasten kulkeva kevyt nyytti. Poju on kasvaessaan muuttunut. Nyt hän on kaikkea muuta kuin silmät tapillaan ja rauhallisesti maailmaa seuraava pikkumies. Nyt hän on raisusti leikkivä, tavaroita heittelevä, paikat alati sotkeva, laatikot tyhjentävä, pinnat likaava, hoiperrellen horjuva täystuho, joka huitoo käsillään kaikella voimallaan, jos nostan hänet pois esimerkiksi muksimasta television ruutua. Hän kirkuu ja murisee, ehtii ja ylettyy.

Leivoimme silti pullaa, onhan vähän raskaampaakin vaihetta läpikäyvä muksu kuitenkin päivänsä sankari. Puolukka-vaniljakierteet kiinnostivat äitiä, sillä vaniljakastikkeeseen en ole koskaan pullataikinaa tehnyt. Ei kun kokeiluun ja taikina kohoamaan. Kaulitun taikinalevyn päälle levitettiin voi-sokeritäyte ja ripoteltiin puolukoita. Esikoinen halusi ehdottomasti auttaa. Puskutraktorilla. Ja lipomalla täytettä, jonka vuoksi pari pahiten nuoltua pullaa jäi paistamatta. Muuten meni putkeen, ja päiväkahvihetki sujui vielä sitäkin mukavammin, kun sankari sippasi päiväunille. Maistoi kyllä myöhemmin pullaa, ja kovasti tykkäsi!

Pullaa pojan kanssa

Puolukka-vaniljapullat

Esikoinen suunnitteli pullaa syödessämme tulevia yhteissynttärijuhlia, niitä joihin kutsuttaisiin oikein vieraita. Täytän neljä, hän kertoi sormillaan huitoen. Jo neljä, huokailin mielessäni. Miten iso poika, ja niin muuttunut hänkin tämän vuoden aikana. Vaikka sähläämistä on tahtiin 24/7, uhmaiän kanssa olemme täysin eri vaiheessa, kuin vuosi sitten. Jurotusta ja mussuttamista harrastetaan, mutta itkuun päättyvät uhmakohtaukset ovat vähentyneet ihan huomattavasti, lähes jääneet (toistaiseksi) taakse. Koen olemisen pojan kanssa paljon helpompana. Voisiko perhetilanteemme tiivistää siis niin, että 1-vuotias on tullut viimeisen 6 kuukauden aikana koko ajan vaativammaksi, mutta 4-vuotias helpommaksi. (Balanssi pysyy.)

Vaikka toki siis meillä on 4-vuotiaan kanssa edelleen hetkiä, jolloin tekisi mieli repiä hiukset päästä, useammin toivon, että olisi aikaa näihin pullanleipomis sunmuihin yhteisiin juttuihin, joissa poika on aurinkoisimmillaan. Haluaisin enemmän aikaa olla hänen kanssaan, ilman vaativaa pikkuveljeä. Siksi teimme viikko sitten yhteisen reissun, lasten teatteriin. Kävimme kaksin isolla kirkolla, ja vietimme hauskan lauantaipäivän. Perillä ihmeteltiin isoa rakennusta, sitten vietiin takit narikkaan. Kävimme monta hyvää keskustelua, joista mieleen painuvin narikan jälkeisellä vessareissulla, kun äitiä pissatti. Otin pojan mukaan koppiin, sillä en uskaltanut laskea sitä silmistäni. Nuori herra tapitti minua silmiin, kun istuin pöntölle.

”Millainen pimppa sulla oikein on?”, hän kysyi napakasti, niin että vessa kaikui. Hikikarpalot nousivat sekunnissa otsalle. Valtavan kokoisissa vessatiloissa oli paljon porukkaa, äitejä lapsineen. Tuntui, kuin olisin ollut valheenpaljastustestissä, ja kaikki minua niin paljon paremmat kasvattajat nyt kuuntelivat vieruskopeissa korva tarkkana, läpäisisinkö testin vai pilaisinko lapseni psyyken.

Mitä näihin pitää vastata? Aikaa ei ollut. Lapsi tuijotti silmiin, ja tiesin, että jos en nyt vastaa, se sanoo kysymyksen uudestaan ja kovempaa.

”No. Sellanen ihan tavallinen”, sanoin huolettomalla äänellä ja vedin vessan. ”Ai. Sellanen”, poika vastasi kuulostaen tosi pettyneeltä. Pesimme kädet ja lähdimme salia kohti, minä miettien, millaisen erikoisversion poika luuli minulta löytyvän.

Salissa oli penkkejä, mutta keskellä tila, jonne sai mennä lattialle istumaan. Suuntasimme tietysti tantereeseen. Esitys alkoi, ja siellä pimeydessä 4-vuotias iso poika, honkkelisäärinen, hivuttautui parikin kertaa äidin syliin.

Tuntui kyllä hyvältä. Ja siinä sylikkäin istuessamme mietin, että ei se poika vielä niin iso olekaan. Hyvin mahtui syliini, ja teatterin pimeydessä lapsi pitkine jalkoineen tuntui vielä tosi pieneltä. Kuitenkin.

Syötäisiinkö tänään bataattisalaattia?

”Mitä tänään, huomenna ja myöhemmin tällä viikolla syödään?” Siinäpä kysymys. Ennen lasten tuloa pidin ihmisiä, jotka suunnittelevat ruoat etukäteen ja käyvät viikossa vain kerran pari kaupassa, pikkaisen pimahtaneina. Nihilisteinä. Tylsinä.

Onneksi Luoja on huumorintajuinen ja tykkää arjen ironiasta. Lasten tulon jälkeen Hän on släpännyt naamalleni jo monta kertaa tyyliin ”Hähähää, niin vähän aikoinaan tiesit!”. Totta tosiaan: Tästä perheralliksi kutsutusta rumbasta selviää elossa kaikkein parhaiten, kun suunnittelee mitä syö ja hoitaa tarvikehankinnat kunnon könteissä. Kaupassa käynti on mukavaa vaikka joka päivä, mutta siltä varalta että joku päivä sattuu jokin odottamaton muu ohjelmanumero, ainakin meillä lämpimän ruoan tarpeita on pakko olla varastossa edes se yksi.

Jos sinun perhettäsi vaivaa sama vika, tässä kaksi vinkkiä siihen, miten ruokalistan suunnittelu edes puolikkaaksi viikoksi onnistuu aika helposti:

Sinua inspiroivat verkkosivut ja blogit, joissa on hyvä hakutoiminto

Seuraan paljon blogeja (ja luen paljon ruokalehtiä), joista otan inspiroivia ruokavinkkejä talteen koko ajan. Joskus reseptit pölyttyvät pitkään, toisinaan on aikoja, jolloin suunnittelen syömiset kokonaan niiden perusteella. Inspiroivien ja ns. kivalta kuulostavien ruokien välissä on kuitenkin pakko tehdä ruokaa siitä, mitä kotona on, eli on hyödynnettävä jääkaapin sisältöä. Kun hommaa tiettyä tarveainetta reseptiä varten, osa jää käyttämättä. Ruokahävikki on kirosana, ja siksi kaappinsa sisältöä on joka äidin osattava huoltaa huolella. Kun homma on oikein hallinnassa, sitä muistaa jääkaapin sisällön ulkoa, mutta jos ei, kurkkaus parin päivän välein jeesaa. Näin kävi minulle taannoin. Katsoin vihanneskoriin, ja kas, olin unohtanut, että siellä köllötti pieni ja nahistumisvaarassa jo ollut luomubataatti ja samassa hädässä kirkunut chili. Pikkumuovirasiasta löytyi iso pala mozzarellapötköstä. Ja nyt tullaan siihen varsinaiseen vinkkiin.

Perheenäidillä on hyvä olla verkossa jokin luotettava kaveri, jolta voi kysyä, mitä näistä aineksista voisi tehdä. Minulle sellainen on löytynyt blogikumppanistani Yhteishyvästä. Yhteishyvä.fi:n reseptihakutoiminto on kätevä. Nyt kirjoitin hakusanoiksi ’bataatti chili’. Hakutuloksia 13, klikkasin numeroa kaksi Bataatti-fetasalaatti. Siinäpä hyvä idea ruoaksi! Kauppalistaan rucola ja pojille vaikkapa kanafileet salaatin kaveriksi (kasvisruoka kun on toinen kirosana…). Fetan korvasin jämämozzarellallani, jonka kuutioin ja marinoin aurinkokuivattujen tomaattien öljyllä. Kas, mitä hävikkiruokaa, ja NAM!

Bataatti-mozzasalaatti

Ruokakeskustelut perheen kanssa

Kerroin aiemmin, että istutin eräs sunnuntai pojat alas ruokakeskustelulle. Jokainen saisi valita pari ruokaa, ja niitä sitten tehtäisiin seuraavalla viikolla. Kauppalistan suunnittelu olisi helppoa, äiti pääsisi vähemmällä. Vaikka alkukankeutta tehtävän suorittamisessa olikin (lähinnä isillä), niin homma oli suksee. 3,5-vuotias oli aivan myyty ruokalistan teosta, kaupassa käynnistä tuli seikkailu kun etsittiin kaikki ainekset, ja pitkin viikkoa hän halusi kerrata, mitä kukakin toivoi. Tulokset voi lukea tästä postauksesta.

Seuraavalla viikolla homma uusittiin. Poika toivoi spagettia, ja äiti teki italialaistyyppistä makkaraspagettia. Äiti toivoi lohta, ja keksi sen kaveriksi kasvis-kuskuslisukkeen. Isi toivoi lihakeittoa, ja sai sitä kesäisenä versiona, sisältäen uusia pottuja ja kesäporkkanoita sekä –sipulia ja yrttejä. Huomasin nauttivani tosi paljon ruokaviikon suunnittelusta lapsen ja miehen toiveiden pohjalta – niitä kunnioittaen mutta hieman tvistaten.

’Ruokakeskustelusta’ tulikin meillä käsite. Tätä jatkamme varmasti, kun arki kesäisten lomien jälkeen iskee vasten kasvoja. Suunnittelua jos mitä me vanhemmat tarvitsemme, jotta työntäyteinen viikko rullaa eikä kukaan näänny nälkään!

Lapsellisen helppo banaanismoothie

Meidän 3-vuotias on normaali perusronkeli miehenalku. Tykkää hedelmistä ja syö niitä mielellään, mutta vihannes-juurespuolella lempparit ovat harvemmassa. Kurkkua toki menisi pötkötolkulla, muihin ei himoa ole. Esimerkin näyttäminen ja sinnikäs tarjoaminen ovat tiet, joita pitkin olen ajatellut (kaikkien elämäni miesten kanssa) kulkea. Uusimman Yhteishyvän artikkelissa lasten ravitsemus- ja ruokailutottumusasiaa käsiteltiin monipuolisemmin ja ilahduttavan suorasanaisesti. Tässä kaksi nostoa, jotka puhuttelivat minua:

”Pienenä opitut asiat kannetaan aina mukana. Ei tarvitse sitten tehdä myöhemmin elämäntaparemonttia, kun asiat ovat menneet jossain vaiheessa päin persettä.” (kokki ja ruokakirjailija Pipsa Hurmerinta)
”On harmi, jos ruoasta nauttiminen ja kulinaristiset kokeilut katoavat elämästä lasten vuoksi.” (toimittaja-ruokakirjailija Maija Koski)

Siinäpä kiteytetysti syyt, joiden vuoksi edes vähän yritän lapsiani ruokakulttuurin saralla kasvattaa. Eli lasten tulevaisuuden takia ja minun nykyisyyteni takia! Kehtaan kyllä myöntää, että jälkimmäinen perustelu painaa tällä hetkellä enemmän. Sue me. Esimerkiksi viikko sitten torstaina ”söimme” luomukanaa ja Caprin salaattia. 3-vuotias ilmoitti kokatessani, että ottaisi mieluummin eilistä nakki-makaroni-hässäkkää. Omahan on mielipiteensä, ja sitä sai mitä halusi eli eiliset jämät. Tärkeintä on, että saan itse hyvää ruokaa.

Toinen nolo tunnustus. Lasten makumaailman laajentaminen ja elämykselliseen syömiseen oppiminen on minusta tärkeämpää kuin kokkailutaitojen hankkiminen. Sama suomeksi: Puhun 3-vuotiaallemme ruoasta, laitan hänen lautaselleen samaa mitä meidän, ja syömme edes joskus muutakin kuin makaronia. Mutta keittiöön en jaksaisi häntä ottaa mukaan. Sotkua ja hässäkkää on koko ajan muutenkin tarpeeksi. Tiedän tiedän, lapsille pitää opettaa kotitöitä, ja he myös nauttivat osallistumisesta. Kun 3-v kävi mummolla ja oli viikon verran innoissaan yhteisestä sämpylöiden leipomishetkestä, rohkaistuin tekemään yhdessä joulutorttuja. Torttumuotin painaminen kaulittuun taikinaan oli spektaakkeli lapselle. Pari viikkoa sitten teimme isille perjantaipitsaa yhdessä. Keksin antaa pojalle oman vaivatun taikinapalan, ja sen pyörittelystä omalla kaulimella riitti riemua pitkäksi aikaa.

Miksikö mainitsen juuri nuo kaksi kertaa? Koska ne ovat ainoat kerrat, kun olen antanut poikamme osallistua kokkailuun. Hävettää. Siksi päätin tänään, että nyt tai ei koskaan. Tekisimme yhdessä jotain. Helppoa. Koska helpompaa kokkailtavaa en keksi kuin smoothien sekoittaminen, päädyin siihen. Puolukka-banaanismoothien resepti vaikutti herkulta välipalalta, ja kaikkia aineksia löytyi kotoa (sillä korvasimme kauraleseet kaurahiutaleilla). Ei kun mitat ja muut systeemit esiin ja tehosekoittimen kannu pöytään!

Lapsen kanssa kokkailua

Teimme puolitoistakertaisen satsin (banaania käytimme kaksi kokonaista). Annoin lapsen mitata itse kaikki ainekset. Autoin vain painavan jogurttitölkin kaatamisessa pitämällä pohjasta kiinni ja kuorin banaanit. Lapsi sai itse leikata banskut paloiksi ruokaveitsellä. Tekemisen ilo oli käsin kosketeltava.

Banaanismoothie

Kun kaikki oli mitattu, surautin välipalajuomamme tehosekoittimella. Lapsi ihaili lopputulosta. Tuliko tästä mansikkarahkaa, hän kysyi. Ei, vaan tällainen marjapirtelö, vastasin. ”Ahaa, sitten minä en tykkää siitä. Se on liian kirpeää”, lapsi vastasi.

Mutta hei. Tulipahan kokattua yhdessä!

Puolukka-banaanismoothie