Puolukka-vaniljapullat ja isot pullapojat

Kuopus täytti tänä viikonloppuna vuoden. Koska isoveli täyttää 4 kahden viikon päästä, yhteissynttärit pidetään puolivälissä ensi viikolla. Pikkuisen vuosipäivä kului nyt perheporukassa, ilman numeroita.

Tuntuu merkilliseltä, että vauvan maailmaan tulosta on jo vuosi. Niin nopeasti on mennyt aika. Toisaalta tuntuu olevan elämän mitan matkaa siitä, kun tulokas oli helppo, syliin tuudittuva, olkapäätä vasten kulkeva kevyt nyytti. Poju on kasvaessaan muuttunut. Nyt hän on kaikkea muuta kuin silmät tapillaan ja rauhallisesti maailmaa seuraava pikkumies. Nyt hän on raisusti leikkivä, tavaroita heittelevä, paikat alati sotkeva, laatikot tyhjentävä, pinnat likaava, hoiperrellen horjuva täystuho, joka huitoo käsillään kaikella voimallaan, jos nostan hänet pois esimerkiksi muksimasta television ruutua. Hän kirkuu ja murisee, ehtii ja ylettyy.

Leivoimme silti pullaa, onhan vähän raskaampaakin vaihetta läpikäyvä muksu kuitenkin päivänsä sankari. Puolukka-vaniljakierteet kiinnostivat äitiä, sillä vaniljakastikkeeseen en ole koskaan pullataikinaa tehnyt. Ei kun kokeiluun ja taikina kohoamaan. Kaulitun taikinalevyn päälle levitettiin voi-sokeritäyte ja ripoteltiin puolukoita. Esikoinen halusi ehdottomasti auttaa. Puskutraktorilla. Ja lipomalla täytettä, jonka vuoksi pari pahiten nuoltua pullaa jäi paistamatta. Muuten meni putkeen, ja päiväkahvihetki sujui vielä sitäkin mukavammin, kun sankari sippasi päiväunille. Maistoi kyllä myöhemmin pullaa, ja kovasti tykkäsi!

Pullaa pojan kanssa

Puolukka-vaniljapullat

Esikoinen suunnitteli pullaa syödessämme tulevia yhteissynttärijuhlia, niitä joihin kutsuttaisiin oikein vieraita. Täytän neljä, hän kertoi sormillaan huitoen. Jo neljä, huokailin mielessäni. Miten iso poika, ja niin muuttunut hänkin tämän vuoden aikana. Vaikka sähläämistä on tahtiin 24/7, uhmaiän kanssa olemme täysin eri vaiheessa, kuin vuosi sitten. Jurotusta ja mussuttamista harrastetaan, mutta itkuun päättyvät uhmakohtaukset ovat vähentyneet ihan huomattavasti, lähes jääneet (toistaiseksi) taakse. Koen olemisen pojan kanssa paljon helpompana. Voisiko perhetilanteemme tiivistää siis niin, että 1-vuotias on tullut viimeisen 6 kuukauden aikana koko ajan vaativammaksi, mutta 4-vuotias helpommaksi. (Balanssi pysyy.)

Vaikka toki siis meillä on 4-vuotiaan kanssa edelleen hetkiä, jolloin tekisi mieli repiä hiukset päästä, useammin toivon, että olisi aikaa näihin pullanleipomis sunmuihin yhteisiin juttuihin, joissa poika on aurinkoisimmillaan. Haluaisin enemmän aikaa olla hänen kanssaan, ilman vaativaa pikkuveljeä. Siksi teimme viikko sitten yhteisen reissun, lasten teatteriin. Kävimme kaksin isolla kirkolla, ja vietimme hauskan lauantaipäivän. Perillä ihmeteltiin isoa rakennusta, sitten vietiin takit narikkaan. Kävimme monta hyvää keskustelua, joista mieleen painuvin narikan jälkeisellä vessareissulla, kun äitiä pissatti. Otin pojan mukaan koppiin, sillä en uskaltanut laskea sitä silmistäni. Nuori herra tapitti minua silmiin, kun istuin pöntölle.

”Millainen pimppa sulla oikein on?”, hän kysyi napakasti, niin että vessa kaikui. Hikikarpalot nousivat sekunnissa otsalle. Valtavan kokoisissa vessatiloissa oli paljon porukkaa, äitejä lapsineen. Tuntui, kuin olisin ollut valheenpaljastustestissä, ja kaikki minua niin paljon paremmat kasvattajat nyt kuuntelivat vieruskopeissa korva tarkkana, läpäisisinkö testin vai pilaisinko lapseni psyyken.

Mitä näihin pitää vastata? Aikaa ei ollut. Lapsi tuijotti silmiin, ja tiesin, että jos en nyt vastaa, se sanoo kysymyksen uudestaan ja kovempaa.

”No. Sellanen ihan tavallinen”, sanoin huolettomalla äänellä ja vedin vessan. ”Ai. Sellanen”, poika vastasi kuulostaen tosi pettyneeltä. Pesimme kädet ja lähdimme salia kohti, minä miettien, millaisen erikoisversion poika luuli minulta löytyvän.

Salissa oli penkkejä, mutta keskellä tila, jonne sai mennä lattialle istumaan. Suuntasimme tietysti tantereeseen. Esitys alkoi, ja siellä pimeydessä 4-vuotias iso poika, honkkelisäärinen, hivuttautui parikin kertaa äidin syliin.

Tuntui kyllä hyvältä. Ja siinä sylikkäin istuessamme mietin, että ei se poika vielä niin iso olekaan. Hyvin mahtui syliini, ja teatterin pimeydessä lapsi pitkine jalkoineen tuntui vielä tosi pieneltä. Kuitenkin.

Mifu-perunalaatikko ja mieshormonit

Tässä postauksessa on kaksi punaista lankaa. Toinen on yllättävän hyvät kasvisruoat. Toinen on perheen kasvattaminen uusilla lapsilla. Kumpikaan tarinalinja ei ole uusi. Jälkimmäisessä kulma, jonka mieheni asiaan keksi, on kuitenkin perheemme normista poikkeava. Varautukaa järkytykseen.

Aloitetaan ekasta stoorista, eli Mifusta. Valion uutuus paistettava ruokarae. Tehty maidosta, ei siis vege vegaaninen (EDIT 2.9.), mutta liittyy kasvisruokavalioon, ja syksyn kiinnostavista tuoteuutuuksista satuin testaamaan tätä ekana. Tein peruna-mifulaatikkoa, ja se onnistui mielestäni mukavasti. Mifu on loistotapa lisätä kasvisruoan proteiinipitoisuutta, jos haluaa välillä välttää lihaa. Minä haluaisin, muru ei. Mutta siltä ei aina kysytä, ja niin söimme Mifu-laatikkoa. Mies oli naama pitkänä. Pelkäsi tofua. Mutta Mifupa ei ollutkaan pahaa tai kumimaista. Ulkonäkö kuin isoa raejuustoraetta, rakenne mukavan napakka mutta hampaissa miellyttävä. Maku mieto. Sopi miehellekin, ja laatikko kelpasi.

”Tämähän on hyvää”, muru hoki yllättyneenä. Hän ei suostu vielä 37-vuotiaanakaan uskomaan, että ruoka ilman lihaa voi olla hyvää. Kuten sanottu, ei mitään uutta tietoa teille tässä, vanha tarina.

Mifua

Sitten siihen toiseen punaiseen lankaan, eli perheen kasvattamiseen uudella lapsella. Meillä ollut hyvinkin tapetilla toisen lapsen saamisen vuoksi, mutta ’kolmas lapsi’ on ollut tähän asti lähinnä kirosanana käytetty termi. Tyyliin VOIHAN KOLMAS LAPSI!

Ilmeisesti Mifu sisältää jotakin mieshormonit sekoittavaa ainetta, en kerta kaikkiaan keksi muuta selitystä syönnin päälle kuulemalleni keskustelulle. Muru hempeili esikoisen kanssa pitkään sylikkäin, ja toinen poika konttaili ja kiipeili heidän ympärillään 11-kuukautisen apinanraivolla. Silloin kuulin miehen kuiskaavan hempeällä äänensävyllä esikoiselle jotakin, josta sydämeni meni kurkkuun: ”Arttu. Olisikos kivaa, jos meille joskus vielä tulisi lisää vauvoja ja sinä saisit pikkusiskon?”.

En tiedä minkä kuvan tämä minusta antaa ihmisenä ja äitinä, mutta sanon silti. Olen juuri pykännyt maailmaan toisen pojan. Vaikka ihania hetkiä on ollut paljon, elämämme on nyt niin heviä ja täynnä meteliä ja olen poikiin niin sidottu, että uudet vauvat ja pikkusiskojen yrittämiset tuntuvat yhtä läheisiltä ajatuskuvioilta kuin vaikkapa toisen jalkani myyminen eniten tarjoavalle. Tarkoitan, että onhan sitä kai hullumpaakin joskus tapahtunut, mutta kovin montaa älyttömämpää ratkaisua en tähän hätään keksi.

Olin juuri huutamassa viereisestä huoneesta, että nyt isi on vähän väsynyt ja kipeä ja puhuu siksi ihan hölmöjä, että ottakaa vaikka suklaata tai jotain ja rauhoittukaa. Mutta onneksi 3,5-vuotias ehti ensin. Täysin hölmistyneellä äänellä ja pikkuveljeään tuijottaen hän sanoi isille. ”Oishan se ihan kiva. Mutta mihin me Pate sitten laitetaan?”

Rakas mieheni. Lapsikin sen tietää. Ei meille mahdu – symbolisesti eikä fyysisestikään tähän syli- ja käsiparimäärään nähden – enempää ihmisiä taloon.

P.S. Lapsihaaveita aiheuttavista sivuvaikutuksista huolimatta söimme lopun Mifun nakkikeiton kanssa. Paistoimme Mifun pannulla, ja lappasimme keittoannoksille yhdessä mausteisten nakkimakkaroiden kanssa. Nam!

Nutella-pannupulla ja -kierteet, aijai!

Kesästä saa leivontapuuhiin ekstravoimia. Tuoreita marjoja tarjolla ja juhlantynkää vähän joka aiheesta, mikäs sen parempi yhdistelmä. Leivon kesällä myös pullaa useammin kuin talvella, ja kun yhtenä aamuna heräsin pullanhimoon, aloin veivata taikinaa hyvin tarkka visio edessäni. Korkkaisin purkin, joka oli hommattua tullut mutta avaamatta jäänyt. Nyt maistettaisiin Nutellaa.

Nutella on italialaisen reseptinikkarin käsialaa ja luotu joskus aikana tyyliin toinen maailmansota. Meillä ei lapsena harrastettu tämän sortin suklaa-pähkinälevitteitä, mutta olen muistaakseni kerran parikymppisenä purkin ostanut. Hyvää oli, mutta yhtään en muista mihin purkin käytin – tuskin söin lusikalla kokonaan. Melko vieras elintarvike minulle siis Nutella.

Todnäk Herra Nutella tai hänen perikuntansa oli ilman minuakin muhkean tilin jo kasvattanut, vaan tuskinpa se heitä haittasikaan, kun kaikkien vuosikymmenten jälkeen someruokaihmiset keksivät, että Nutella on hot. Vastaan on tullut jos minkä sortin luomusta, ja paineet ensin Nutellan ostamiseen ja sitten korkkaamiseen ovat minullakin kasvaneet koko ajan. Testattakoon sitä nyt pullan täytteenä, vähän huuman jälkijunassa, tuumasin. Ja ei kun hommiin!

Yhteishyvän Nutellapullissa kaaviloidun taikinan päälle lisätään pähkinätahnan kaveriksi voita ja fariinisokeria. Kuulosti ekstraherkulta. Hasselpähkinärouheen jätin pois, koska a) meillä ei ollut ja b) minun teki mieli nyt ihan pehmeää, suussasulavaa pullaa ilman rouheista purutuntumaa (joka kyllä yleensä parantaa syömiselämystä, mutta nyt oli siis toiset tavoitteet mielessä).

Kerroin joulun alla pipari-pullabriossien teon jälkimainingeissa, että kierrepullat ovat minulle murheenkryyni. Ne pursuavat ja tulevat liian isoiksi. Nyt keskityin kaulimiseen ja rullan tekemiseen. Ohjeessa käskettiin kaulia taikinasta 30 x 50 cm kokoinen levy, ja mittasin homman tarkkaan. Varmuudeksi lisäsin kokoa pitkältä sivulta pari senttiä yli puoli metriä, jotta taikina olisi varmasti tarpeeksi ohut. Ja annas olla. Kun täytteet oli levitetty ja pullarulla pyöritetty, jo leikatessa sitä paloiksi huomasin, että rulla oli napakka ja tarpeeksi ohut. Pullavuokiin pystyyn nostetuista paloista tuli nättejä, ja vaikka pelkäsinkin niiden taas turpoavan uunissa, niin ei käynyt. Pullista tuli oikein somia. I’ll be damned.

Paistoin osasta rullaa kierrepullia, mutta leikkasin rullasta myös 6 leveämpää siivua. Päätin tehdä niistä bostonpullan. Varsinaisen innovaation tein kun nostin pullatornit kakkuvuoan sijaan voideltuun valurautapaistinpannuun (voitelin palojen pinnat munalla ja ripautin päälle hieman raesokeria). Paistoin 200 asteessa 27 minuuttia. Pannu oli todella kuuma ja pulla varmaan jälkikypsyi pitkään, mutta niin tai näin, kypsyysaste oli syötäessä perfect! Pulla oli pysynyt pannussa jopa hieman lämpimänä kun se nostettiin päiväkahvipöytään. Ai jai!

Nutella-kierteet

Nutella-pannupulla

Melko täydellisen pullapäivän päätyttyä oli iltapesujen aika. Mies oli iltapuhteilla vauvan kanssa ja minä suihkussa, esikoinen heitteillä yksinään. Kun tulin keittiöön, näin, että poika oli alkanut iltapalapuuhiin. Ottanut pussiin pakatun neljäsosa paistinpannun kokoisen pannupullan lopun käteensä ja söi sitä hampurilaistyyliin, kaksin käsin, ihanan tyytyväisen näköisenä. Lapsi ei ole liiemmin välittänyt pullista tai kakuista joten herkkujen syömistä ei ole jouduttu rajoittamaan. Niinpä en nytkään moittinut vaan menin pöydän ääreen, otin pojan syliin ja katselin antaumuksellista mussutusta hänen päätään silitellen.

”Äiti”, poika henkäisi. ”Miksi sä teitkään mulle tätä ihanaa ja herrrrrkullista pullaa tänään?”
Olin pakahtua.
”No koska äiti rakastaa sinua niin paljon.”
”Ai?”, poika vastasi yllättyneenä. ”Minä taas rakastan isiä koska hän teki minulle tänään sen IIISOOOON tornin legopalikoista”, pikkumies kuittasi ja jatkoi syömistä.

Niinhän se on, että ei pärjää äiti italialaistöhnällä, jos vastassa on isi tanskalaispalikoilla.

Mutta kyllä me taidettiin Nutellan kanssa tosi hyvin kampoihin skabassa pistää ;)