Sitruunavoi, parsa ja entrecote

Voi vitsi millä keleillä meitä on hellitty! Kunnon kesäkokkailukeleillä! Lapset viihtyvät upeasti ulkona, isompi hiekkalaatikolla, pienempi tarkkailee tilannetta pääasiassa vaunuista, päivä päivältä jo enemmän istumista muistuttavassa asennossa. Joskus harvoin äitiyslomallakin olo voi olla kuin lomalla ;)

Olen yksinkertaisten grillilautasten ystävä, ja juhlistimme männä viikonloppua hyvin koruttomalla mutta ah ihan taivaallisella kattauksella. Muru grillasi entrecote-pihvit ja vihreää parsaa, minä tein niiden kaveriksi sitruunavoin. Sitruuna sopii täydellisesti parsalle, ja italialaisista keittokirjoista olen oppinut, että se sopii täydellisesti myös punaiselle lihalle – ei vain kalalle. Omaan makuuni sitruunaa saa olla reilusti, joten sekoitin voihin Yhteishyvän ohjetta reilummin sitruunankuorta, taisi mennä tupla-annos. Lisää intensiteettiä saa puristamalla joukkoon tilkan sitruunamehua. Ja sitruuna tykkää suolastakin, eli joukkoon voi ripotella myös sormisuolaa.

Voi kannattaa tehdä hyvissä ajoin, ja kun on aika syödä, suoritetaan grillauspuuhat. Parsat neuvoisin grillaamaan raakana. Tyvestä vähän pois, kenties varren hentoa kuorimista kuorimaveitsellä, sipaisu oliiviöljyä pintaan ja sitten grilliin. Kolmisen minuuttia riittää, jos parsat ovat normikokoisia ja grilli kuuma. Ja sitten syömään!

Grillattu parsa

Mies murisi ruokansa äärellä, mikä on meillä onnistumisen merkki. Myös se, kun hän tietyllä äänensävyllä ähkäisee syömisen päälle: ”Olihan h….tin hyvää ruokaa!” Silloin tietää, että lihamies oli tyytyväinen myös lisukkeisiin. ”Tää on ihan täydellistä rasvaiselle lihalle tää raikas sitruunajuttu. Siis ihan *piip* hyvää!”

Niin se olikin. Keskustelumme soitti hämärästi kelloja viime kesältä, ja arkistosta löytyikin postaus toisesta äijäkkäästä grillilihasta ja sille tehdyistä yhtä äijäkkäistä lisukeperunoista. Jos lihakirves jäi viime kesänä testaamatta, saapi ottaa nyt revanssia, eiköhän niitä jo kaupoista löydy.

Ihania kesäisiä kokkailuhetkiä!

Toimivia lihapullapastoja ja vauvanhoitoreseptejä

Vauvamme täytti eilen 5 kuukautta. Kylläpä juoksee aika, etten paremmin sano. Ilmiö on ihan päinvastainen kuin esikoisen synnyttyä. Muistan, kuinka ensimmäisen vauvan tultua taloon aika suorastaan pysähtyi. Päivät kului hitaasti ja tunnelma oli seisahtunut, sanan positiivisimmassa mutta välillä toki harmillisemmassakin merkityksessä. Toisen vauvan tultua sitä toivoo ja suorastaan odottaa elämän pysähtymistä ja ajan verkkaista kulkua, jotta voisi keskittyä käsillä olevaan kasvun ihmeeseen. Mutta ei, tällä kertaa aika on vain juossut. Koko ajan tulee uusi kuukausi ikää täyteen ja kaikki livahtaa ohi liian pian.

En ole juuri lueskellut vauvanhoito-oppaita enkä ole ihan varma, miten kehitysvaiheet ihmislapsella vauvaiässä kulkevat. Mutta olen hämmästynyt siitä, miten selviä vaiheita meidän vauvalla on jo ollut. Vaikka luonne onkin näkynyt selvästi ja samanlaisena ihan alusta asti, jokainen kuukausi on ollut myös omanlainen. Joskus uusi vauvavaihe on alkanut jopa päivälleen taas yhden kuukauden kartuttua lisää mittariin. Tällainen kierros meillä on ollut:

Kuukausi 1. Pieni uninen ihme
Vauva saapui ja nukkui paljon, vaikka millaisessa metakassa, keskellä tupaa omassa seimessään, myös isoveljen äänekkäiden 3-vuotissynttäreiden ajan. Heräillä olleessaan hänen päämoodinsa oli tyytyväinen.

Kuukausi 2. Päivätyytyväisen vauvan iltaitkut
Päivälleen kun vauva täytti yhden kuukauden, hänen iltaohjelmaansa rupesi kuulumaan itku ja kitinä. Pääsääntöisesti hän oli päivisin erittäin tyytyväinen ja nukkui päiväunet hyvin, mutta iltaa kohti nokosten ottaminen vaikeutui ja usein ennen yöpuulle käyntiä meillä itkettiin vähintään vartin verran, joskus jopa pari tuntia, äidin tai isin olkapäällä lepäillen. Yöunet sujuivat kuitenkin edelleen mukavasti.

Kuukausi 3. Suht tyyntä myrskyn edellä
Kolmas kuukausi, joulukuun puolivälistä tammikuun puoliväliin, on vaikein lokeroida. Iltaitkuisuus jäi kertalaakista vähän ennen kuin kaksi kuukautta tuli täyteen. Päiväunien huononeminen kuitenkin jatkui. Levottomuus alkoi lisääntyä myös öisin. Elimme selkeästi vaihetta, joka oli suht tyyni, mutta myrskyn merkit näkyivät jo.

Kuukausi 4. Hurrikaani iskee
Kun tietäisi, mitä tehdä, ja aina toimisi oikein, varmaan vauvojen kanssa olisi helpompaa. Minä tuskin koskaan tiedän, mitä pitäisi tehdä, kun jotain yllättävää tapahtuu. Enkä tiennyt silloinkaan, kun vauva oli suunnilleen kolmen kuukauden ikäinen ja lopetti levollisen nukkumisen lähes kokonaan, niin päivällä kuin yölläkin. Myrsky piikkasi tämän jakson lopulla helmikuussa, jolloin meillä myös 3-vuotias sairasti ja kärsi öisin pahoista yskänkohtauksista. Nukuin niin vähän, että jos joku joskus kysyy, mitä teit helmikuussa 2016, vastaan, että olin varmaan koomassa koska en muista yhtään mitään.

Kuukausi 5. Messeä poika
Helmikuun taituttua maaliskuuksi unet alkoivat parantua. Jakson pari viimeistä viikkoa on nukuttu taas hyvin! Ja kun oma pää on vaihteeksi kunnossa, hämmästyn useita kertoja päivässä sitä miten tyytyväinen ja messeästi hymyilevä vauva meillä onkaan. On ollut koko ajan, mutta kun on väsynyt, sitä on vaikea muistaa.

Kaikilla vauvoilla on suunnilleen samanlaisia kotkotuksia, mitä meillä on nähty, mutta silti kaikki me ihmiset ollaan jo vauvoina omia persoonia. Olen useita kertoja tehnyt jotain juttua, mikä toimi esikoisen kanssa, ja hakannut sen kanssa kuin päätä seinään, kunnes olen tajunnut, että hei, ehkä tämä ei tämän vauvan kanssa toimikaan. Kun olen koeponnistanut jotain toista lähestymistapaa, asia onkin yhtäkkiä sujunut. Pätee kaikissa asioissa karstan hoidosta soseiden maisteluun, yörauhoitteluista aamutoimiin.

Seuraavassa tämän postauksen isoin aasinsilta ruokahöpinöihin: Tarve koeponnistaa omia maneerejaan ja rutiinejaan pätee myös kokkailuun! Kaikkihan me teemme tuttuja juttuja, tyyliin ”kun näin olen ennenkin kokannut”. Aina ei kannattaisi. Kun vähän raottaa ovea, sisään saattaa tulla vaikka miten hienoja yllätyksiä: Teen hyvin usein tomaattikastikkeessa keitettyjä lihapullia, ja reseptin olen jakanut aiemmin (postaus sisältää myös muistoja esikoisen synnytyksestä). Tällä kertaa lihapullapastahimon yllättäessä päätin antaa meidän pulliemme serkuille mahdollisuuden ja kokeilla Yhteishyvän uunilihapullia tomaattikastikkeessa. Toteutin homman muuten ohjeen mukaan, mutta lisäsin lihapullataikinaan palan HK:n metukkapötköstä kuutioina, kun sattui olemaan. Kastikkeeseen lisäsin murskatun valkosipulinkynnen sipulien kanssa kuullottumaan. Ja veden sijaan käytin nesteenä punaviiniä, kun avattu pottu jääkaapista löytyi. Söimme pullat ja soosin pastan ja parmesaanin kanssa. Oikein hyvää perusruokaa!

Lihapullapasta

Mutta mutta. Huolimatta toimivasta reseptistä, tykkäsin omista keitetyistä pullistani ja kasarisoosistani enemmän. Kokeilu ei siis täysin lyönyt laudalta sitä, minkä olin vuosien saatossa hyväksi havainnut.

Siinäpä tärkein oppi myös vauvanhoidon puolelle: Kaikkea kannattaa koittaa ja kyseenalaistaa omia rutiinejaan, mutta edes joskus me äidit itse ja vaistonvarassa tiedetään, mikä juuri meillä toimii parhaiten!

Vauva 5 kk

Luomuporkkanaa koko perheelle

Luin ystävänpäivän alla vuoden takaisen Valentine-postaukseni ja nauratti, että olemme myös vuosi sitten tammi-helmikuussa vannoneet terveellisemmin syömisen nimiin. Raskaaksi tuleminen resetoi aivoni niin hyvin, että unohdin koko asian. Niinpä jälleen ja taas uusi vuosi sai aikaan tutun tunteen: pitää syödä terveellisemmin, kasvisvoittoisemmin ja monipuolisemmin. Ja on me tällä kertaa syötykin.

Kasviksiin olen panostanut erityisesti ja laittanut niitä ruokiin runsaasti. Viime viikolla päätin tehdä porkkanapitoista arkiruokaa rakkaan ystäväni luomuporkkanan kunniaksi. Se on yksi harvoja ruoka-aineita, jota meillä on kaapissa aina. Peruna-sipuli-porkkanapannu on yleisin lisukeruoka mitä meillä syödään, kattilassa tehdyt voiporkkanat ja uunissa tehdyt hunajaporkkanat hyviä kakkosia. Välillä intoudun piilottamaan porkkanaa perunamuusiin, ja porkkanakakku on suosikkileivonnaiseni. Siinäpä jo syitä porkkanapussin ostamiseksi säännöllisesti pari kertaa kuussa.

Nyt tein ensimmäistä kertaa porkkanalihapullia. Siis lihapullia, joihin oli lisätty porkkanaraastetta. Mehevöittää lihapullamassaa ja tuo siihen makeuttakin. Uunissa tehdyt pullat ovat terveellisempiä, kun paistorasvaa ei käytetä, vaikka myönnettävähän se on, että pannulla ne parhaat pulla tehdään. Mutta hyvin meni arkena näinkin, ennen kaikkea valmistui suitsait. Mikä hauskinta: Tunnustin taannoin, etten kauheasti harrasta lapsen kanssa kokkailua. No ei mennyt kuin pari päivää kun oltiin taas perinteistä toista kertaa yhteisissä kokkailupuuhissa. Lapsi sai mitata lihapullataikinan aineksia ja pyöritellä pullia yhdessä äidin kanssa! Hän teki miniatyyripullia pikkuveljelle, mutta juuri ennen uuniin laittoa päätti, että tekeekin niistä isille yhden ison lihapullan. Tunnistaako sitä kuvasta, en ole ihan varma…

Lihapullia lapsen kanssa

Porkkanapullien kanssa syötiin herneitä ja vanhanajan porkkanamuhennosta. Vähän löysää tuli, eli porkkanoita olisi pitänyt olla hieman enemmän vaikka olin tarkkaan punnitsevinani. Mutta hyvää silti!

Porkkanapullat

”Vauva täyttää 4 kuukautta, ja nyt hänkin saa alkaa maistella porkkanaa. Jos pikkuveli vaikka alkaisi nukkua sitten paremmin”, kerroin 3-vuotiaalle pääkokillemme kun olimme syöneet. ”Mmm”, hän vastasi ja tuijotti piirrettyjä.

”Tehtäisiinkö huomenna porkkanasosetta”, kysyin. ”Mmm. Ei ku ei. En mä haluu sitä”, kuului hajamielinen vastaus.

”Jaa. No mitäs huomenna syödään?”
”Kastiketta.”
”Okei. No minkä kanssa sä haluat kastiketta syödä?” kysyin.
Lapsi mietti hetken, ja sitten keksi.

”Isin kanssa.”

Palsternakkapaistos

Palsternakkapaistosta semihuonoon arkeen

Hyvä arki. Termi, joka tulee vastaan joka tuutista. Se varmaan tarkoittaa sellaista arkipäivää, jolloin kaikki kulkee tuttuja rutiineja noudattaen aamusta iltaan ilman kommelluksia. Väleissä on aikaa pysähtyä ihmettelemään, kuinka kaikki on tässä ja nyt. Silloin ihminen niin sanotusti elää hetkessä. Tärkeä taito.

Yksi hyvän arjen ilmentymä on onnistunut iltaruoka. Kuten palsternakka-jauhelihapaistos. Se on helppo valmistaa ja vaatii vain hieman vaivaa. Lopputulos on perusmaukas. Jos lautasen reunalle jaksaa vielä nostaa jotakin vihreää, ollaan astetta varmemmin kiinni hyvän arjen peruspilareissa.

Jauhelihalaatikko

Minä en jaksanut nostaa. Ja tällä hetkellä lähes poikkeuksetta epäonnistun muutenkin hyvän arjen toteuttamisessa. Vaikka uusi vauva on viime viikot ollut perustyytyväinen oloonsa, huonosti sujuvista päiväunista on tullut pysyväisilmiö. Se tekee arjesta hieman työläämpää, kun beibi pitää nukuttaa useita kertoja päivässä. Se, mikä tekee arjesta tosi paljon työläämpää, on 3-vuotiaamme muutaman viikon takainen havainto, että paikasta auringossa pienen veljensä kanssa voi vääntää, ja kunnolla.

3-vee kiukuttelee, romahtelee ja haluaa kaiken huomion erityisesti jos olemme kolmisin kotona. Tavanomaista on, että kun menen makuuhuoneeseemme imettämään vauvaa, isoveli ryysää paikalle kevytläpsimään ja tökkimään meitä, tuijottaen samalla koko ajan minua kuin miettien, miten saisi hermoni palamaan. Kiellän, joskus jopa aikuismaisesti, ja sanon vieväni hänet pois makuuhuoneesta, jos tökkiminen ei lopu. ”SAANPAS! ENPÄS LOPETA!” kuuluu vastaus, ja pian hän joutuu olkkarin puolelle ja siitäkös pakka lopullisesti sekoaa.

Päivistäni on lasten myötä tullut mosaiikkitauluja. Ne koostuvat pienenpienistä hetkistä. Joukossa on paljon hyviä ja paljon huonoja. Esimerkki: Pate oli reilun kuukauden ikäinen ja olimme ensimmäistä kertaa kolmisin lasten kanssa vähän pitemmällä vaunulenkillä. Arttu jaksoi kävellä koko puolituntia reippaasti, ja Pate nukkui. Kipusimme pirteässä, loppusyksyisessä säässä mäen päälle, joka kylpi auringossa. Katselimme Artun kanssa kaunista maalaismaisemaa, ihan hiljaa. Kaikki oli tässä ja nyt.

Ennen kuin pääsimme kotiin, oli lapsi kuitenkin kastellut housunsa syvään lätäkköön hypätessään ja raivosi, että haluaa eri housut. Visainen toive toteutettavaksi vaunulenkillä. Kotipihassa huudettiin jo täysiä. Pari vähän erilaista mosaiikkipalaa tauluun, siis.

Hyvä arki -tunteen kannalta oleellista lienee, että taulu eli päivä on kokonaissävyltään positiivisen eikä masentavan värinen. Aika usein niin onkin. Viime aikoina – toisen lapsen myötä, käsiparien vähetessä, vauvan vaatiessa päivä päivältä enemmän huomiotani, 3-vuotiaan uhmakkuuden kasvaessa jatkuvasti ja mustasukkaisuuden lisääntyessä eksponentiaalisesti – taulut ovat kyllä olleet välillä synkkiäkin.

Aika monta elokuvaa, TV-sarjaa ja kirjaa on tehty siitä kaipauksesta, joka meihin ihmisiin arjen ympyröissä iskee. Haaveilemme elämästä toisessa kaupungissa tai toisessa maassa, ihan erilaisen arjen parissa. Joku haaveilee sykkivästä Lontoosta, joku eksoottisesta laiskottelijan elämästä Thaimaassa. Monet ihmiset – sinkut, dinkut ja perheelliset – toteuttavat näitä unelmia joka päivä. Näitä ihmisiä ihaillaan, sillä ajatellaan vaativan rohkeutta lähteä kauas kotoa uuden äärelle ja tuntemattomaan, haaveidensa perässä.

Paskanmarjat. Päätös etsiä hyvän arjen tunnusmerkkejä niissä puitteissa, jotka ympärillä on, se se vasta siviilirohkeutta vaatii.

Uuden vuoden kasvislupaus

Ostettiin Prismasta eilen kuntopyörä. Tähän on tultu. Olen kohta neljä vuotta, ensimmäisestä raskaudestani asti, luetellut oikeita syitä ja keksinyt tekosyitä sille, miksi en harrasta enää liikuntaa. Elämänmuutos oli raskauden myötä melkoinen, sillä alle kolmekymppisenä viikko-ohjelmaani kuului viitisen liikuntasuoritusta. Kävin kolme kertaa viikossa salilla ja sen päälle juoksin tai kävin spinningissä 2-3 kertaa viikossa. Raskauspahoinvoinnin myötä se jäi. Esikoisen vauva-aikana olin siinä joko liian kiinni tai sittemmin liian väsynyt aloittaakseni harrastusta uudestaan. Ennen kuin huomasin olinkin jo toisen kerran raskaana. Loppu on historiaa.

Jatkossa en pääse sanomaan syyksi ainakaan sitä, että en ehdi harrastamaan kodin ulkopuolelle. Mies raahasi kuntopyörän osia äsken pitkin rappusia. Jos pitää lupauksensa, pyörä on kasassa pian.

Uusi vuosi on täynnä lupauksia. Terveellisemmän elämän aloittaminen on ihan varmasti suosituimpia. Minä olen luvannut ottaa pari kertaa viikossa hetken itselleni ja fillaroida kroppani lämpöiseksi kylmässä yläkerrassamme. Mies meinasi, että voisi tehdä saman. Terveellisemmin on myös luvattu syödä. Molempia kun kiinnostaisi muutaman kilon painonpudotus. Ensimmäisen raskauden jälkeen palasin muutamassa viikossa normimittoihin, mikä ei tietysti motivoinut liikkumaan. Nyt ei tarvitse tsemppiä hakea muulla tavoin kuin yrittämällä pukeutua vaatteisiin, joita käytin ennen toista raskautta. Ei mahdu. Siis yläkertaan.

Terveellinen syöminen voisi meidän perheessä tarkoittaa kasvisvoittoisten ruokien lisäämistä ruokavalioomme. Ja annas olla. Loppiaisen alla luin, että S-ryhmä haastaa koko Suomen lisäämään kasvisten käyttöä eli tekemään kasvislupauksen. Sopi täydellisesti ajatuksiini.

Uuden elämän suunnittelu aloitettiin tietysti kauppareissulla. Tunnen aika hyvin eurooppalaiset satokaudet, ja olin ajatellut, että tammikuun kunniaksi herkuteltaisiin avokadoilla. Appelsiinien lailla niiden satokausi on Espanjassa nyt. Yhteishyvästä löytyi resepti. Tekisimme salaattia, avokadokastiketta ja lehtipihvejä.

Erinomainen resepti. Pari tekovinkkiä:
Tomaatteja voi surutta pitää uunissa kauemminkin kuin 20 minuuttia. Maku vain paranee, mitä enemmän ehtivät kuivua. Meidän avokadot olivat aika pieniä, käytin niitä kaksi kastikkeeseen. Ei ollut liikaa. (Loppu kastike syötiin seuraavana päivänä meksikolaisen kanssa, ja se korvasi guacamolen hyvin!) Muista, että jos avokadot ovat ostettaessa vielä kovia, niitä pitää kypsyttää kotona. Kovasta avokadosta kastiketta ei pysty valmistamaan.

Huom! Kuvassa näkyvä ruipelo ei liity painonpudottajaporukkaamme, vaan häntä pyritään tänä vuonna lihottamaan.

IMG_6330

Lisää pointteja: Liha kannattaa nuijia hyvin ohueksi, sillä paistaessa pihvi vetäytyy kumminkin hieman kasaan ja ns. paksuuntuu. Meidän pakastimesta löytynyt ulkofileepala painoi 400 g ja teimme siitä kolme pihviä. Pihvit olivat siis hieman kookkaampia kuin reseptissä, mielestäni hyvät. Itselleni olisi kyllä riittänyt 100 g lihaa, mutta mies söi omansa lisäksi puolet lapsen pihvistä.

Siitä voisi päätellä, että syönnin päälle aloittamamme keskustelu kasvislupauksesta ja siitä, mitä se meidän perheessä voisi tarkoittaa, ei ole helpoin puheenaihe. Muru on kaikkiruokainen, tykkää kasviksista ja syö niitä mielellään monipuolisesti. Mutta olin ajatellut jotain konkreettisempaa lupausta. Kuten yhtä kasvisruokapäivää viikossa. Tai edes kahta kuussa.

Mies katsoi minua vähän tuskastuneena ja silmistä näki hänen ajattelevan ”Miksi h….issä me aina yritetään sopia kaikkea tällaista”. Jatkoin höpöttelyäni. ”Jokin konkreettinen kasvislupaus, eikö se olisikin paljon komeampaa?”

Muru huokaisi. ”Eikö me voida vaikka luvata, että syötäisiin tänä vuonna enemmän kalaa?”

Nauroin mielessäni vielä nukkumaan käydessäkin. Punaisen lihan ystävälle iso lupaus tuokin. Eikä edes vitsiksi tarkoitettu.

Muikunmätiä leivällä

Joulumenu kahdelle ja puolelle

Uusi vauva oli elämänsä ensimmäisen kuukauden melko helppo ja hyvä nukkumaan. Toinen kuukausi osoittautui työläämmäksi. Yöt ovat menneet koko ajan ihan hyvin, mutta päivisin Pate herää ja havahtuu velipojan mölyämiseen, ovikellon kilahdukseen tai jopa lattian narahtamiseen. Unessa pitämisessä on ollut hommaa, ja iltaisin yöunille valmistautumista on säestetty muutaman tunnin hyvinkin itkuisella ääntelyllä – suomeksi huutorallilla.

Marras-joulukuun vaihteessa pohdimme joulunviettoa ja mietimme, mahtaako Paten uusi vaihe olla tullut jäädäkseen. Jos olisi, vieraiden kestitseminen tuntui hieman raskaalta tavalta juhlia aattoa. Kun ei voinut tietää miten käy, päätimme viettää jouluaattoa perheen kesken iltaan asti. Illalla sitten koko porukka olisi meille tervetullut pukkia tapaamaan ja lahjoja availemaan.

(Se oli hyvä ratkaisu, vaikka kuun puolenvälin paikkeilla ja Paten täyttäessä kaksi kuukautta itkuisempi vaihe tuntuikin jäävän taakse. Huippu-unenlahjoja ei ole saatu takaisin, mutta yhtäkaikki vauvamme elämän kolmas kuukausi näyttäisi kuluvan taas seesteisissä merkeissä.)

Aattoaamu kulki riisipuuroa syöden, televisiota katsellen ja saunoen. Kun joulurauha oli julistettu maahan, isi nosti sähkösavustimestaan lohen ja avasimme pikkupullon kuohuvaa. Herkkuleivillä oli lohen kaverina piparjuurella ja tillillä maustettua ranskankermaa ja muikun mätiä. Pate torkkui alkupalojen ajan, ja koska Arttu ei vielä ymmärtänyt olla joulupukin odottamisesta ihan vauhkona, hän malttoi jopa syödäkin. Tyylilleen uskollisena eli vähän ronkelisti, mutta kumminkin.

Herkkuleipiä

Kinkkua emme pienen perheen jouluun viitsineet paistaa, mutta isi pyöräytti aatonaattona jääkaappiin odottamaan possurullan parin kilon kokoisesta luuttomasta kyljestä. Inspiraatio rullaan saatiin uusimmasta Glorian ruoka ja viini –lehdestä. Possu paistui kypsäksi, meheväksi ja rapeakuoriseksi yhdessä imelletyn perunalaatikon kanssa. Rullan levätessä pyöräytin kattilassa vielä voiporkkanoita lautasille väriä tuomaan. Ja lienee tarpeetonta kertoa: Lohi oli savustettu isimme mielestä jo ihan viimesen päälle, mutta possurulla oli sitten parasta, mitä hän on koskaan syönyt, ja varmasti parempi, mitä moni muukaan on onnistunut itse tekemään!

Komeahan se oli ja herkullista, pakko myöntää.

Possurulla

Illalla, kun pukki oli lähtenyt ja lapset touhusivat eli sekoilivat lahjojensa kanssa, keitettiin kahvit. Tarjolla oli joulupipareita, luumuhillolla täytettyjä lusikkaleipiä, macaron-leivoksia ja paria itse värkkäämääni joulusuklaata, joihin otin vinkit Teresä Välimäen Hyvää joulua –kirjasta. Taateli-suklaakakku oli puolestaan tehty Yhteishyvän ohjeella. Täytyy kehua: erinomainen, suussa sulava taatelikakku! (Päälle tuleva kuorrute on hieman pieni, jos haluaa kuorruttaa kakun kuvan tyyliin. Puolitoistakertaisella annoksella pääsee pidemmälle.) Kahvin jälkeen vielä vähän juustoja ja portviiniä nassuun, ja niin on jouluherkkuja masu taas pullollaan ja yksi onnistunut aatto vietetty!

Jouluherkkuja

Suklaa-taatelikakku

Kohti uutta vuotta käydään, uusia vauvavaiheita odotellen – ja uusia reseptejä tietysti testaillen :)

Pienet mustikkakukot

Vinkkejä isänpäivään ja yksi mukava reissu

Viikonloppuna juhlitaan. Yhteishyvän poppoo kokosi 4 erilaista menuvinkkiä, jotka kannattaa tsekata, jos mietit, mitä teillä isänpäivänä syötäisiin. Erityisen kutkuttavalta kuulosti kanamenu ranskalaisittain. Sipulikeittoa, kukkoa viinissä ja uunibrie – aika kolmikko!

Mikäli seitsemän yhteiselon vuoden jälkeen olen miestäni oppinut tuntemaan, hän valkkaisi nelosmenun, jossa tarjoillaan kunnon pihviä ja suklaakakkua. Kun muru vietti juuri synttäreitään, tarkoitukseni olikin kokkailla hänelle jotain sen suuntaista, kävisiväthän reseptit vinkiksi blogiin näin isänpäivän alla. Meni puoliksi maaliin. Jälkkärissä suunnitelma muuttui, mutta tärkein löytyi, eli tarjolla oli kunnon pihviä hyvillä lisukkeilla, konjakki-kermakastikkeessa ja maalaisranskalaisten kanssa.

Teen itse konjakki-kermakastikkeen usein näin: Paistettuamme pihvit kääräisen ne hetkeksi folioon ja kaadan kuumalle pannulle puoli desiä konjakkia. Samalla pyöritän pannulla puulastaa, jotta pihvin paistoherkut irtoavat. Konjakki höyrystyy ja lähes poistuu pannulta, mutta tilkka jää, maku mukaan lukien. Sitten kaadan pannulle purkin kuohukermaa ja lisään nokareen lihaliemikuutiota. Ja mustapippuria ja tai eri pippurien sekoitusta niin paljon, kuin mieli sillä kerralla tekee. Sitten keittelen kastiketta kokoon aika voimakkaalla lämmöllä pari minuuttia. Pihvit takaisin pannulle ja ei kun syömään!

Nyt testasimme Yhteishyvän konjakki-kermakastiketta, joka maustettiin konjakin lisäksi sinapilla. Ruokakerman korvasin kuohukermalla, muuten noudatin reseptiä tarkasti. Kastikkeesta tuli hieman ”litkumpi” kuin omastani – johtuu siitä, että tähän lisättiin desi lihalientä. Mutta oikein hyvänmakuista oli, mittarina toimi tuttu juttu: mies nuoli lautasen. Erityiskiitoksen saivat maalaisranskanperunat, joiden tekoon mies itse osallistui vahvasti. Koska minulle oli viikon ikäinen käärö sylissä. Olimme molemmat samaa mieltä: Vaikka ranujen teossa pari vaihetta onkin, tuo on ehdottomasti paras itse tehtyjen ranskalaisten resepti, heti niiden upporasvakeitettyjen jälkeen, johon olemme ikuna törmänneet. Tulevat rakenteeltaan hyvin lähelle rasvakeitettyjä perunatikkuja. Vauvanhoidon lomassa tämä toiminee jopa paremmin, koska rasvakeittämisessä on aina pieni stressaava ekstrajännite mukana. Kehuinkohan jo tarpeeksi? Laittakaa kokeiluun, vaikka heti isänpäivänä.

Pihvit konjakki-kermakastikkeessa

Itse tehdyt maalaisranskalaiset

Koska kauppareissulla sattui kupru, suklaamoussea ei tehty, mutta ex tempore mustikkajälkkärikin maistui murulle. Sille isommalle, joka näkyy kuvassa taustalla kauempana. Pieni mies, joka puhuu puhelimessa kaukosäätimeen, ei pitänyt.

Annoskokoiset mustikkakukot ovat parhaita, kun ovat jäähtyneet ja mustikkatäyte on kiinteytynyt hieman. Meillä ne syötiin mascarponemoussen kanssa: Sekoita sähkövatkaimella, pienin kierroksin, mascarponen joukkoon hieman maitoa, jotta se notkistuu moussemaiseksi. Mausta sokerilla ja vaniljasokerilla (mutta vain hieman, koska mustikkakukot ovat tosi makeita).

Mustikkakukot

Vaikka elämä uuden vauvan kanssa onkin alkanut hyvin ja meillä on jopa kokattu, fakta on, että välillä on kädet hieman täynnä. Ei ole ihme, jos kauppareissulla unohtuu ostaa tavara tai toinenkin. Paras tähänastinen esimerkki uudesta elämästämme ja tilanteesta, jossa settini mureni täysin, tapahtui eilisellä kauppareissullamme. Jaksatteko lukea?

Lähdimme paikalliseen S-markettiin, minä, vauva ja 3-vuotias esikoinen. Arttu oli polleana, koska hän on siirtynyt autokärryjen suurkuluttajasta isoksi pojaksi ja työntää itse omia pikkukärryjään. Huolimatta siitä, että niitä oli kiva lähteä lykkimään, kauppaan lähdössä kesti ja kesti ja vatuloitiin ja soudettiin ja huovattiin vaatevalintojen kanssa ja sitten vielä kiukuteltiin. Vauva oli ollut lähtövalmiudessa jo yli tunnin, joten arvelin, että karman laki määrää pienen heräämään nälkäisenä juuri kun ollaan tositoimissa.

Hyvin tunnen kohtaloni. Olimme juuri keränneet Artun kärryihin hänelle mieluisan ostossatsin, kun vauva heräsi täysrähinä päällä. Työnsimme kärrykaravaaniamme eteenpäin maitohyllyiltä, mutta kananmunille päästyämme pieni oli nikotuksissa ja tukehtumaisillaan raivoonsa. Kysyin Artulta, jätettäisiinkö kärryt tähän ja käytäisiinkö kahvilassa imettämässä vauvaa. Ei todellakaan, ”MÄ HALUAN MAKSAA!” poika parkaisi sen verran kovaa, että tiesin mihin tilanne kassoja ohitettaessa johtaisi. Monivalintatehtävä:

Kun kolmen viikon ikäinen vauva huutaa nälissään ja olette pattitilanteessa kaupan kananmunaosastolla, mitä teet?
a) Annan sen huutaa, kerään loput ostokset, maksan ne ja menen kahvilaan imettämään.
b) Kaarran makaronivälikköön ja sanon esikoiselle, että nyt seistään tässä vähän aikaa, ole paikallasi, äiti vähän syöttää vauvaa, ja tästä ei sitten puhuta kotona isille.

Oikea vastaus on b, kuten jo arvasitte. Kun vauva pääsi rinnalle, se rauhoittui heti kuten aina ja pahin nälkä tyydyttyi kolmessa minuutissa. Nopea toimitus siis. En silti kokenut onnistuneeni äitinä, vaan suorastaan kuulin, miten arjen pyörittämisen korttitaloni sortui äänekkäästi samalla kun vauvan imuote saavutti nännini ”ihan pikkaisen” epätyypillisessä paikassa. Onni onnettomuudessa makaronia osti niiden minuuttien aikana vain kolme orimattilalaista. Koska tässä tuppukylässä mikään, saati nolot tilanteet, eivät pysy salassa, kolmesta ihmisestä kaksi oli tuttuja. Jeejee, vauva kärryihin, ja matka jatkui.

Kun saimme loput tavarat kyytiin ja maksettua asiallisesti, vauva ilmoitteli, että voisi syödä loppuun sen mikä äsken kesken jäi. Nyt sinne kahvilaan. Vaikka ei osta mitään, se on huomattavasti vähemmän paheksuttava paikka imetykselle. Poislähdön hetkellä Arttu sanoi haluavansa juoda vettä. Juodaan kotona, sanoin, ja johdatin karavaanimme hissiin. Hissistä ulos tullessa poika muisti hanavetensä, jota ilman jäi. Koskaan ei ole liian myöhäistä romahtaa ja raivota että ei halua kotiin vaan kahvilaan. Valtavan – ja mummoille tiedoksi, että oikeasti ihan valtavan – raivohuudon yli puhuin lapselle järkeä. Että ei tämä niin vakavaa ole. Viedään ostokset autoon, ja jos rauhoitut, voidaan palata juomaan se vesi. Tuumasta toimeen. Takaisin hissillä ylös, isot hikikarpalot jo selässä ja meisseli ottassa, sitten kahvilan jonoon kitisevän vauvan kanssa, sitten kysymys, saisimmeko vettä tähän lasiin, sitten sivuun jonosta, ja sitten lasi kolmevuotiaan käteen. Hän joi veden ykkösellä alas, ojensi lasin takaisin minulle, kääntyi kannoillaan ja lähti kohti hissejä. Homma hallinnassa. Vauva huusi täysiä, mutta mitäs isoveljet pienistä.

Kuin ihmeen kaupalla vauva rauhoittui rytkyttävään menoon parkkihallin epätasaisella alustalla. Sain molemmat autoon. Istuin ratin taakse, starttasin, ja pidin kolme sekuntia silmiä kiinni. Hengittelin ja hoin mielessäni, että varmasti joku muukin on joskus imettänyt kaupassa. Avasin silmät, peruutin, ja käänsin nokan kohti kotia. Takapenkiltä kuului autuas huokaus ja sen päälle 3-vuotiaan sydämen pohjasta tuleva arvio suorituksestamme, karvan verran erilainen kuin omani:

”Olihan mukava reissu!”

Lihapataa

Klassikoita viikonloppuun: Burgundinpata ja lohipasta

Masentavaa. Pitäisi olla joku laki, joka kieltää vauvoja aiheuttamasta supistuksia ennen 38. raskausviikkoa, jos ne eivät oikeasti meinaa tulla ulos. Kun tässä raskaudessa merkkejä synnytyksen lähestymisestä (muka) on ollut niin monta viikkoa, odottavan aika on tuntunut loppua kohti todella pitkältä. Ensin tietysti jännitti, että eihän vauva vain synny liian etuajassa, mutta nyt on kolmisen viikkoa lähinnä ketuttanut, kun ei se synnykään. Ei varmaan ollenkaan. Jumahtaa sinne ja saadaan repiä se ulos väkisin.

Masentavaa jo nyt, vaikka laskettu aika on vasta ylihuomenna. Että jos tämä menee pahasti pitkäksi, millaisiin alakuloihin sitä ihminen vielä ehtii. Plääh.

Kun pinna on muutenkin tiukalla, on ”tosi kiva” viettää äitiyslomalaatuaikaa kolmevuotiaan kanssa, joka on ilman päiväkotipäiviään kuin maaninen ADHD-duracell-pupu. No, on meillä ollut oikeasti kivaakin, mutta eilen ei ollut, kun minulla oli muutenkin normia tukalampi päivä. Onneksi Arttu ilmoitti, että hän menee päiväkotiin leikkimään kavereiden kanssa. On melkein parempikin, kuittasin siihen, ja sovimme, että tänään on päiväkotipäivä. Koska hän ei koskaan halua tehdä sitä mitä on käsillä, päiväkotiin lähdön hetkellä tehtiin tietysti perustenkkapoot eteisessä, kun hän ei halunnut tätä paitaa, näitä housuja eikä ainakaan tuota takkia. Olisi halunnut lähteä päiväkotiin pelkissä kalsareissa ja uusissa ”Prrr-ismasta” ostetuissa syyskengissään, jotka kaikkien hämmästykseksi ovat mieluisat.

Luksusta päästä lapsesta eroon hetkeksi, erityisen luksusta saada olla hetken yksinään ja masentunut. Enpä olisi pari vuotta sitten uskonut sellaista luksukseksi kutsuvani, mutta sitä se on ihmiset, sitä se on. Yksin mököttäminen, hell yeah!

Piinaavan odottamisen lomassa on tullut tehtyä paria hyvää klassikkoruokaa. Ensimmäinen oli lohipasta. Simppeliä mutta ihan parasta. Teen useimmiten lohipastaa tähän tapaan, ja nyt huomasin, että hyvin vastaava savulohipasta löytyy blogikumppanini reseptiarkistosta. Purjon sijaan tosin silppusin tähän pienen sipulin, kuten aina. Olen maustanut kastikkeen yleensä tilkalla sitruunamehua, tässä kehotettiin puristamaan koko sitruuna. Tein sen, varsinkin kun luomusitruunat on aika pienikokoisia, eikä tosiaan ollut liikaa. Mikä herkkuruoka kahdelle aikuiselle ja yhdelle virtapiikkilapselle! Ja tietysti oikeasta kuohukermasta tehty, muistakaa!

Savulohipasta

Olen jakanut aiemmin reseptin, jolla teen usein burgundinpataa. Teenköhän sitä aina masentuneena? Postauksessa nimittäin vuodatetaan semimurheellisena tuntoja, joita vuosi ja kolmisen kuukautta vanhan taaperon ruokahaluttomuus sai minussa aikaan. Oma ohjeeni kuuluu, että nosta lihapadan teon aloittaessasi punkkupullo huulillesi ja ota kunnon kulaus. Tässä ”siunatussa tilassa” se ei ole kaikkein vastuullisin tapa tehdä ruokaa perheelle, joten päätin kokeilla Yhteishyvän burgundinpataa, joka eroaa omasta reseptistäni vain pienissä yksityiskohdissa. Minun ohjeessani käytetään vähän enemmän viiniä ja vähemmän vettä. Eikä siinä ole sieniä, kun muru ei niitä halua syödä. Toteutin padan nyt muuten Yhteishyvän ohjeella, paitsi että jätin ne sienet pois. Ja samalla kun ruskistin sipulit, heitin myös porkkanapalat pannun kautta, niin kuin aina teen. En hoksannut, että tässä reseptissä niin ei käsketty tehdä. No, jos jotain, niin parantaa lopputulosta. Kuin myös, pakko on sanoa, minun reseptissäni oleva liemikuutio. Se tuo lisää syvyyttä makuun. Mutta jos padan hyvistä raaka-aineista taiten tekee, ilman liemikuutioitakin pärjää, taas tuli todistetuksi: Muru nuoli lautasensa, ja odotti jo kuvaushetkellä kärsimättömästi rakkaan supermiehemme kanssa ovella syömään pääsemistä. Padan kanssa tarjottiin luomubataatista ja potuista tehtyjä maalaisranskalaisia. Pistämätön lisuke, jota myös kiiteltiin.

BurgundinpataLihapata punaviinistä

Takaisin masentavaan odottamiseen. Palataan pian, toivottavasti kera ilouutisten!

Päivän menu

Kesäpäivän menu aamusta iltaan

Ruoka rytmittää päivää. Kun aamulla ylös nousee ja ennen kuin päänsä tyynyyn iskee, ruoka se on ihmisellä yleensä ekana ja vikana mielessä. Lomalla ja viikonloppuisin syöminen on usein upean päivän kohokohta, arkena jopa ainut highlite.

Kun on aikaa, panostan syömisen hetkiin mieluusti. Se ei tarkoita, että reseptin pitäisi olla kummallinen tai ainesosaluettelon kilometrin pitkä. Panostaminen tarkoittaa, että teen jotain mikä kuulostaa tai on herkulliseksi todettu. Usein siihen liittyy sekin, että hankin kaupasta jotain spesiaalia. On myös kiva muistuttaa itseään, vaikkapa keittiön muistitaululla, että tänään päivästä voi herkkuhetkien ansiosta tulla pikkaisen parempi. Ikävä kyllä ruokaseuraansa ei aina, tai tuskin koskaan, voi valita. Mutta näillä mennään.

Aamiainen ja amerikkalaiset pannukakut
Ihanan aamupalan voi rakentaa monella tavalla. Varma tapa on kattaa kauniisti, keittää hyvää kahvia ja laittaa esille kunnon voita, tuoretta leipää ja croissantteja. Sitten paistetaan pannukakkuja! Amerikkalaiset pancakes –pannarit vaativat piimää, ja ne syödään esimerkiksi marjojen ja vaahterasiirapin kanssa. Valmistuvat yllättävän vähällä vaivalla, ja kerrankin kelpaa itse tehty nirsolle lapselle. Muru sanoo, ettei välitä makeasta aamuisin. ”Mutta sähän söisit pannareita vaikka joka aamu jos joku paistaisi”, hän hymähtää vähän pilkallisesti.

Hell yeah darling, eikä hävetä yhtään!

Amerikkalaiset pannukakut

Lounassoppa kalasta ja tuoreet sämpylät
Aamiaiseksi olisi kiva syödä itse tehtyä leipää, mutta haavemaailmoissa eläminen ei ole tervettä, sanovat. Eli: tuskin koskaan jaksan leipoa aamulla. Lounasaikaan kuitenkin pari kertaa vuodessa.

Sämpylätaikinaan on kiva piilottaa ekstraa, kuten vanhoja jauhopussien pohjallisia tai siemeniä. Siemensämpylät eivät meinaa maistua murulle, kun niissä on hänen yllätyksekseen siemeniä, mutta lapsi haukkaa jälleen kaksin käsin. Sämpylöiden kanssa syödään yksinkertaista kalakeittoa: Olen keittänyt kalaliemessä S-marketista poimimiani satokauden aarteita, kesäperunaa ja -sipulia, naurista sekä kyssäkaalia pieninä kuutioina. Lopuksi joukkoon lisätään pari ahvenfilettä ja pieni haukifile paloina, annetaan hautua muutama minuutti, ja saksitaan joukkoon paljon tilliä ja ruohosipulia. Ja vielä suolaa ja pippuria. Yrttinen kalakeittoannos lautaselle, päälle nokare sitruunalla maustettua majoneesia.

Ipanalle ei keitto kelpaa, mies syö mutta katsoo samalla naurisnippua ja kysyy, mistä nää on tulleet. No kaupasta, selvitän. ”Ai, siis oleksä maksanut näistä?” hän sanoo aitoa ja lapsenomaista ihmetystä äänessään.

Näin tein. Sue me.

Kesäinen kalakeitto

Siemensämpylät

Päiväkahvi ja mustikkajuustokakku
Olen varma, että Yhteishyvän Ruoka-lehdestä leikattuja reseptejä löytyy 75 %:lla suomalaisnaisista, jos aletaan kaappeja penkomaan. Lehti on ilmainen ja kuulunut suomalaisten elämään pitkään (plus että naisilla on pakottava tarve leikata reseptejä lehdistä, vaikka niitä ei koskaan käyttäisi). Joistain Yhteishyvän resepteistä on tullut hittejä. Nimetäkseni yhden: veikkaan, että laillani aika moni emäntä säästi joitain vuosia sitten julkaistun mustikkajuustokakun ohjeen. Tämä ”juustokakku” valmistetaan rahkasta, ja resepti on hyvää perussettiä. Piirakkamarjat voisi jo hakea metsästä, mutta käytän pensasmustikoita. Ja miten kaunis kakusta tulikaan!

Mustikkajuustokakku

”Näyttää ihan juustokakulta” toteaa muru pettyneenä, mutta toisin kuin poikansa syö silti palansa. Palautteensa perille menon varmistamiseksi muru muistaa vielä seuraavana päivänä kysäistä ”Onko kakusta yön aikana tullut yhtään enempää juustokakun makuinen?”

I’ll be damned jos on tullut, kun se on rahkakakku rakas.

Päivällinen grillistä eli lihaa ja kasviksia
Iltaruoaksi syödään jotakin, joka maistuu varmasti murulle, mutta ei millään muotoa lapselle. No, koska lihapullia ei jaksa syödä joka päivä, molempien murujen miellyttäminen yhtä aikaa on meillä harvinaista (kuten varmaan jo osasitte päätellä). Tänään olen ostanut lihakaupasta kunnon grillikylkeä, lapselle teen omat makaronipöperöt.

Grillikylkireseptissä kehotetaan käyttämään maustettua kylkeä, minä ostan naturellin ja hieron lihan pintaan oman mausteseoksen. Sen verran myös tuunaan glaseerauskastiketta, että mittaan ainekset kattilaan ja kiehautan niitä muutaman minuutin. Se riittää paksuuntamaan liemimäisestä soosista helposti levitettävän, paksun ja lihan pintaan paremmin tarttuvan. Muuten resepti tikissään: kastike on todella hyvää, kuittaa grillin ääressä kuolaava muru kuormasta lipaistuaan. Ja tarjottimelle nostetut grillatut kasvikset mozzarellan kanssa näyttävät nekin herkullisilta! (Grillasimme paprikan ja kesäkurpitsan lisäksi myös lohkottua punasipulia, sopi hyvin mukaan). Ei kun kimppuun!

Grillikylki ja grillatut kasvikset

Sitä voisi luulla, että tästä ruokasessiosta ei hymähtelyn aiheita löydy. Olen väärässä.
”Nää on ihan määrättömiä määriä mitä sä teet näitä ruokia kun oot raskaana!” mies tiedottaa.

Syönnin jälkeen tarjottimella on jäljellä soosin jämät ja muutama punasipulin pala. Enkä todellakaan ollut meistä se joka söi eniten. I rest my case:

Kupit tyhjinä

Iltapalapiirakka ranskalaisittain
Kinkkupiirakka on murun herkkua. Teen klassikkoa, ranskalaista kinkku-juustopiirakkaa, itse asiassa ajatuksella että sitä jäisi päiväkahville seuraavaksi päiväksi. Mutta muru ja miespuolinen yllätysvieraamme päättävätkin mähkiä piirakkaa ensin katetun iltaplöröpöydän ääressä, hetkeä myöhemmin liesituulettimen alla hellaan nojaillen (olin nostanut piirakan lieden päälle, ja ilmeisesti sen siirtäminen ja oman asennon korjaaminen vähän ergonomisemmaksi oli miehen logiikalla liian iso homma). He syövät koko piirakan. Test(osteron)iryhmä kuittaa, että erinomaista oli.

Ranskalainen kinkkupiiras

Vieras lähtee, ja sitten mennään saunaan. Lapsi viihtyy kylvyssä, minä nautin hiljaisuudesta ja mietin, mitähän hyvää huomenna syötäisiin.
”Mä oon ihan ähkyssä. Huomenna mä en syö kyllä mitään!” muru huudahtaa yhtäkkiä vierestä ja heittää löylyä.

Kuten todettu, näillä mennään.

Grilliateria

Lihakirves ja potut jotka miehen kiroamaan sai

Kesäloman viimeisenä viikonloppuna lykästi taas laatuajalla. Poika meni mummolle päiväksi, ja meillä oli mahdollisuus tehdä jotain kivaa. Tultiin yhteistuumin tulokseen, että oltaisiin vain kotona ja puuhailtaisiin jotakin pientä ja sen päälle hyvää sapuskaa. Minä sanoin saavani mielenrauhan, jos voisin pikasiivota kodon lomanlopetuskuosiin ja pistää lapsen pyykit koneeseen sunnuntaista päiväkotirepun pakkailua silmällä pitäen. Muru tuumasi: ”Mulle tulisi hyvä mieli siitä, että saisin puunata autot oikein kunnolla!”

Tuumasta toimeen. Parin tunnin puuhailusessio molemmille omilla tahoilla, sen jälkeen treffit terassilla grillin sytytyspuuhissa. Viittä minuuttia vaille parin tunnin kuluttua ovi kävi äkäisesti, lävähti kiinni, ja eteisestä tupaan saapasteli hurjistunut mies: ”SE JU****TA LOPPUU SE AUTON ISTUIMEN POTKIMINEN JA PELLEILY SIELLÄ TAKAPENKILLÄ! Se on kohta pilalla se tuolin selkänoja mut eihän se vehtaaminen mihinkään lopu, naarmuja on joka paikassa ja lisää tulee ja se on ihan sama mitä maksaa mä tilaan nyt nintendolla sellasen suojan…”

Huuto ja tarina jatkuivat vaimenevana miehen lampsiessa kohti työhuonetta. Päättelin hänen tilaavan jostakin roadrage-ihmisten verkkokaupasta jonkin autoon tulevan istuinsuojan, jotta rakkauden hedelmämme sandaalit eivät enää hiertäisi hiekkaisia jälkiä murun armaaseen auton penkkiin ja miehisyyteen.

”On se hyvä että kävit tekemässä lomanlopettajaisiksemme jotakin, mistä tuli sinullekin hyvä mieli” totesin grillin ääressä hetken päästä. No, eihän miehet ironiaa ymmärrä, vaikka sillä hieroisi naamaa. Uros vain murahti, että niinpä niinpä, nyt on puhtaat autot.

Sitten laitettiin lihakirves grilliin. Ja tätä meillä oli odotettukin! Kuultuani, että Prismoista saisi tänä kesänä Tammisen Tomahawk naudan kyljyksiä, olimme kyttäilleet hyllyjä kauppareissuilla sillä silmällä. Nyt oli tärpännyt. Kirveen valmistusohje oli printattu talteen aiemmin luetusta artikkelista, enää ei tarvinnut kuin toteuttaa resepti. Lihan kanssa oli päätetty tarjoilla esikeitettyjä, vartaissa grillattuja uusia pottuja. Miehen valkkaama perunalisuke, johon tuli kunnolla grillausmaustetta. Karju urvahteli tyytyväisen oloisena kesäkeittiönsä ääressä. Nyt oli hyvän näköistä pöperöä tulossa!

Naudan kyljys grillissä

Sillä aikaa kun grilli tirisi, minä sekoitin kirveelle ja mausteisille perunoille pari dippiä. Hamppareille aiemmin tehtyä ketsuppia oli riittänyt parillekin grilliaterialle, ja vieläkin oli jämät jäljellä. Tuunasin tomaattisoosista tulisen lisäämällä siihen lorauksen Poppamiehen savuchilikastiketta. Sitten puristin kunnon satsin Felixin majoneesia (ei mitään kevytversiota!) toiseen kuppiin, maustoin sen raastetulla sitruunankuorella ja vielä puristin lohkosta mehua majoneesin päälle. Yhden lihamiehen ja yhden raskaana olevan naisihmisen alkukantainen iltamättö oli siinä!

Grillattu lihakirves

Grillatut uudet perunat

Mies alkoi silmin nähden rauhoittua appeensa ääressä. ”Tää majoneesi on täydellistä näille ***** perunoille”, hän kommentoi hymyillen ruokaa suussa. Kilon lihakirves pieneni uhkaavasti hamarapäätä kohti, lopulta jäljellä oli vain varsi. Katsoin murua rakastuneena. Niin nautinnollinen mussutusilme päällä, miten hellyttävää! Raivokohtaus oli muisto vain, villisiasta oli sulanut nasu.

”Olihan h*****in hyvä liha!” muru huokaisi ja röhkäisi vienosti päälle.

P.S. Jos hampparipostauksemme innoittamana keitit kinuskia maitosäilykkeestä, sitäkin todennäköisesti jäi, ellei sinulla ole isoa perhettä tai lihanhimoon verrattavaa syömishäiriötä. En tiedä kauan kinuski säilyy jääkaapissa, mutta maitopohjaisena tuskin kovin montaa päivää. Me syötiin sitä lempparimme leipäjuuston kanssa, idean saa kopioida:
Leipäjuusto paloiksi ja uunivuokaan. Päälle kunnon nokareita kondensoidusta maidosta tehtyä kinuskia. Vuoka uuniin pariin sataan asteeseen kunnes juusto on vähän sulanut ja kinuski pehmennyt. Tiputellaan paloille mansikkalohkoja ja syödään lämpimänä! Ihan s*****an hyvää! ;)

Kinuskia ja leipäjuustoa