Härkis-kulhoruoka ja voimahetkeni

Mifu oli testattu, oli toisen uutuuden, Verson Härkiksen vuoro. Härkis on kotimaisista härkäpavuista valmistettu tuote, josta voit lukea lisää täältä. Ulkonäköä ja makua on mainostettu kypsää jauhelihaa muistuttavaksi, ja totta vie näin on, varsinkin jos Härkiksen maustaa reippaasti. Suutuntumassa on pavuille ominaista jauhomaisuutta, mutta kuivalta se ei maistu. Tykkäsin siis!

Hain inspiraatiota Härkis-kokkailuun ja törmäsin nyhtökaurareseptiin, jossa oli mukava meininki. Burritokulho on sikälikin hot, että ruokien kulhosta syömisen trendi jatkuu edelleen. Ihan hassu trendi ja termi, kulhoruoka, mutta hauskahan se on välillä, että astia, mistä syödään, nostetaan esiin. Esillepano on tärkeää syömisessä sekin.

Tein Härkiksestä kulhoannokset burritokulhon reseptiä seuraillen. Kuumensin Härkistä kattilassa, muutama ruokalusikallinen vettä mukana, ja sekoitin salsaa joukkoon. Kokosin kulhoihin romainesalaattia, kurkkua, kirsikkatomaattia ja avokadoa. Mausteeksi rouhaisut suolaa ja pippuria ja varovainen limemehupirskottelu. Koska viikonlopun meksikolaisesta oli jäänyt salsan lisäksi yli Jukolan juuston Aito Cheddar Herkkunapua, sitä lisättiin, samoin reilut ruokalusikalliset ranskankermaa. Tämä lienee kulhosyömisen yksi hyvä puoli: mukaan on helppo piilottaa erilaisia jääkaapin jämäaarteita.

Burritokulho

Muru tykkäsi, ja olin hänestä ylpeä. Kotoa olisi löytynyt jauhelihaa, mutta hän pärjäsi Härkiksellä. Vannoutuneelle lihansyöjämiehelle nämä on isoja loikkia. Viime kerrasta poiketen uusista vauvoista kasvisruoka ei häntä saanut avautumaan, mitä uumoilinkin. Pistin asian kertahairahduksen piikkiin. Perheen koon kasvattaminen ei ole oikeasti seuraavana peliliikkeenä meillä kummallakaan mielessä. Näissäkin asemissa riemua riittää.

Olemme itse asiassa suhtautuneet lasten tekoon, kummallakin kerralla, aika analyyttisesti. Hetken tunnehurmokset tai hormonipuuskat eivät ole päätöksiin vaikuttaneet. Kun esikoinen oli reilu puolitoistavuotias, otin toisen lapsen mahdollisuuden murun kanssa puheeksi. Oltiin vessassa ja harjattiin hampaita. Sanoin, että kun kaksi lasta on luonnostasolla pöydällä aina ollut, niin milloin ajattelit, että sitä toista alettaisiin yrittää. Jos useampi vuosi kuluu, en jaksa ralliin ehkä uudelleen lähteä. Mies tuhahti, että tässä hädin tuskin selvitään elämästä yhden lapsen kanssa.

Sen verran nuiva oli suhtautuminen, etten ottanut asiaa enää puheeksi. Meni useampi kuukausi, ja viimein mies itse viritti tunnelmaa kuiskuttelemalla, että anteeksi se taannoinen, tunteet menee laidasta laitaan koko ajan. Silloin oltiin siinä laidassa, jossa isikin sisaruksen esikoiselle haluaa, ja toive toteutuikin aika pian.

Uusi tulokas oli helppo. Mutta ainahan sitä kaikenlaista hänkslää lasten kanssa on. Kun pieni oli kuukauden ikäinen, meillä alkoi vaihe, jossa kitistiin ja itkeskeltiin ennen yöunille käymistä. Kun kuvio oli jatkunut useita päiviä, aloin pohtia, että mitä jos tämä rassaa miestä. Mitä jos hän on ihan meisseli ottassa siitä, että taas on illat yhtä vauvan hyysäämistä. Mitä jos hän ei niin paljon halunnutkaan toista lasta.

Olen aina ollut surkea pitämään asioita omana tietonani, ja tämäkin epäilys ehti kalvaa sellaisen 90 sekuntia, kunnes avasin suuni. Isoveli oli jo nukkumassa, me maattiin sängyssä vauva välissämme, ja olin juuri saanut sen imettämällä nukahtamaan aika pitkän itkun päätteeksi. Katsoin miestä ja kuiskasin: ”Tehtiinkö me sun mielestä virhe, kun tehtiin lisää lapsia?”

Mies reagoi juuri niin kuin pitikin. Kulmakarvat nousi, ilme oli kysymyksestä yllättänyt. Ei miettinyt, vaan vastasi supervarmasti: ”Ei todellakaan. Patesta tulee kova äijä!” Äänessä isänrakkautta ja ylpeyttä.

Se hetki on minun voimahetkeni – vähän kuin lohduttava mättöannos kulhoruokaa. Kun sittemmin on ollut vaikeampaa, kun esikoisen uhmaikä rassaa, kun vauva on uniongelmineen valvottanut, kun lasten vesirokko vie voimat, olen usein ajatellut mieheni kasvoja ja tuota keskusteluhetkeä. Tätä me haluttiin. Me osataan, me selvitään.

Mutta ei me siis sitä kolmatta lasta nyt aleta tekemään. Piste.

Mifu-perunalaatikko ja mieshormonit

Tässä postauksessa on kaksi punaista lankaa. Toinen on yllättävän hyvät kasvisruoat. Toinen on perheen kasvattaminen uusilla lapsilla. Kumpikaan tarinalinja ei ole uusi. Jälkimmäisessä kulma, jonka mieheni asiaan keksi, on kuitenkin perheemme normista poikkeava. Varautukaa järkytykseen.

Aloitetaan ekasta stoorista, eli Mifusta. Valion uutuus paistettava ruokarae. Tehty maidosta, ei siis vege vegaaninen (EDIT 2.9.), mutta liittyy kasvisruokavalioon, ja syksyn kiinnostavista tuoteuutuuksista satuin testaamaan tätä ekana. Tein peruna-mifulaatikkoa, ja se onnistui mielestäni mukavasti. Mifu on loistotapa lisätä kasvisruoan proteiinipitoisuutta, jos haluaa välillä välttää lihaa. Minä haluaisin, muru ei. Mutta siltä ei aina kysytä, ja niin söimme Mifu-laatikkoa. Mies oli naama pitkänä. Pelkäsi tofua. Mutta Mifupa ei ollutkaan pahaa tai kumimaista. Ulkonäkö kuin isoa raejuustoraetta, rakenne mukavan napakka mutta hampaissa miellyttävä. Maku mieto. Sopi miehellekin, ja laatikko kelpasi.

”Tämähän on hyvää”, muru hoki yllättyneenä. Hän ei suostu vielä 37-vuotiaanakaan uskomaan, että ruoka ilman lihaa voi olla hyvää. Kuten sanottu, ei mitään uutta tietoa teille tässä, vanha tarina.

Mifua

Sitten siihen toiseen punaiseen lankaan, eli perheen kasvattamiseen uudella lapsella. Meillä ollut hyvinkin tapetilla toisen lapsen saamisen vuoksi, mutta ’kolmas lapsi’ on ollut tähän asti lähinnä kirosanana käytetty termi. Tyyliin VOIHAN KOLMAS LAPSI!

Ilmeisesti Mifu sisältää jotakin mieshormonit sekoittavaa ainetta, en kerta kaikkiaan keksi muuta selitystä syönnin päälle kuulemalleni keskustelulle. Muru hempeili esikoisen kanssa pitkään sylikkäin, ja toinen poika konttaili ja kiipeili heidän ympärillään 11-kuukautisen apinanraivolla. Silloin kuulin miehen kuiskaavan hempeällä äänensävyllä esikoiselle jotakin, josta sydämeni meni kurkkuun: ”Arttu. Olisikos kivaa, jos meille joskus vielä tulisi lisää vauvoja ja sinä saisit pikkusiskon?”.

En tiedä minkä kuvan tämä minusta antaa ihmisenä ja äitinä, mutta sanon silti. Olen juuri pykännyt maailmaan toisen pojan. Vaikka ihania hetkiä on ollut paljon, elämämme on nyt niin heviä ja täynnä meteliä ja olen poikiin niin sidottu, että uudet vauvat ja pikkusiskojen yrittämiset tuntuvat yhtä läheisiltä ajatuskuvioilta kuin vaikkapa toisen jalkani myyminen eniten tarjoavalle. Tarkoitan, että onhan sitä kai hullumpaakin joskus tapahtunut, mutta kovin montaa älyttömämpää ratkaisua en tähän hätään keksi.

Olin juuri huutamassa viereisestä huoneesta, että nyt isi on vähän väsynyt ja kipeä ja puhuu siksi ihan hölmöjä, että ottakaa vaikka suklaata tai jotain ja rauhoittukaa. Mutta onneksi 3,5-vuotias ehti ensin. Täysin hölmistyneellä äänellä ja pikkuveljeään tuijottaen hän sanoi isille. ”Oishan se ihan kiva. Mutta mihin me Pate sitten laitetaan?”

Rakas mieheni. Lapsikin sen tietää. Ei meille mahdu – symbolisesti eikä fyysisestikään tähän syli- ja käsiparimäärään nähden – enempää ihmisiä taloon.

P.S. Lapsihaaveita aiheuttavista sivuvaikutuksista huolimatta söimme lopun Mifun nakkikeiton kanssa. Paistoimme Mifun pannulla, ja lappasimme keittoannoksille yhdessä mausteisten nakkimakkaroiden kanssa. Nam!

Lohikeitto ja ruisleipäkrutongit

Kesäkeitto lohesta ja miesten suusta kuultua

Mainitsin viime postauksessani Järvenpään siskosta, jonka mies pilkkaa sitä liian pilkuntarkasta reseptien noudattamisesta. Meillä on päinvastoin. Mies mainitsee usein siitä, kuinka mitään ei noudateta niin kuin ohjeissa sanotaan. Margariinin korvaaminen voilla tai ruokakerman korvaaminen kuohukermalla on pientä variointia, kun meikäläinen kokkaa, myönnän. Vaihdan makuaineita, käytän pussin pohjalliset loppuun jolloin aineksen määrä lähes tuplaantuu, muutan paistovuoan kokoa, teen erilaisen päällisen johon saan kulutettua jonkun toisen jämän, ja lopuksi valitan, että mikä on kun ei tämä leivos näytä eikä maistu ollenkaan siltä kuin piti. Mies naureskelee tietävänä ja piruilee perään ”Eikö meillä joskus voitaisi tehdä muutakin kuin kokeiluja?”

Otan 75 % vastuun näistä reseptien muunnoksista. Se on jonkinlainen sairaus, josta olen yrittänyt päästä tietoisesti ihan eroonkin. Kuitenkin välillä tulee tilanteita, joissa muru on osasyyllinen tekemiini hätäratkaisuihin, ei vain itse tajua. Yksi varma tapa päästä varioimaan reseptiä onkin se, että laittaa miehen kauppaan. Ihmiset naureskelevat usein lasten suusta kuultuja, mutta olen ajatellut, että kirjoitan joskus kirjan nimeltä ”Kauppareissujen jälkeen miesten suusta kuultua”. Kyllä se niin paksua välillä on.

Äsken meillä esimerkiksi syötiin lounaaksi lohikeittoa ruisleipäkrutongeilla. Aivan ihana resepti! Siitä tulee mieleen kesäkeitto, jota on tuunattu lohella. Kasvisliemessä muhineet varhaisperunat ja uuden sadon porkkanat, maitoinen liemi, tilliä… Aah! Jos en olisi joskus luvannut murulle, että meillä ei ruokiin lisätä kaaleja, olisin pudottanut joukkoon kypsymään pari kukkakaalin nuppua. Mutta tähän variointiin en nyt uskaltanut lähteä. Purjon sen sijaan korvasin tavallisella sipulilla, meillä kun ei purjoa ollut. Tein siksi keiton niin, että freesasin ensin kattilan pohjalla sipulisilpun voissa, sitten lisäsin kasvisliemen ja perunat sekä porkkanat. Ja kermaa laitoin vain reilun desin, maitoa käytin vastaavasti 2,5 dl. Meillä kun ei ollut kokonaista kermapurkkia. Ja kun oikein orjallisesti kaikki muunnokset jaetaan, tunnustetaan sekin, että punnasin perunapussista 700 g pottuja eroon, mutta yksi oli niin epäilyttävä, että sen jätin pudottamatta soppaan enkä jaksanut jääkaapista kaivaa korvaavaa.

Kaikesta muuntelusta huolimatta ihana lounas! Kuvan jälkeen jaossa vielä kuvitteellinen keskustelu, joka liittyy miesten kaupassa käyntiin ja reseptien noudattamisen tarkkuuteen, tai sen puutteeseen. Korostan, että aivan tuulesta temmattua. Meillähän ei koskaan pikkumaisesti nalkuteta toiselle ja huomautella olemattomista virheistä, saati koroteta ääntä tai puolusteta omia asemia toisesta huoneesta käsin huutaen. Varsinkaan lomalla!

Lohikeitto

MIESTEN SUUSTA KUULTUA
Huom! Näytelmä ei perustu tositapahtumiin, eikä yhtään miestä vahingoitettu sitä kirjoitettaessa.

”Ihan mielenkiinnosta, miksi ostit kirjolohta kun pyysin tuomaan lohta?”
”EI S-MARKETISSA OLLU MUUTA KALAA.”
”Hah. Ai mitään muuta?”
”EN MÄ AINAKAAN NÄHNY.”
”Okei, ne pitää niitä varmaan samassa paikassa missä Aura-juustoa.”
”NO SE ON NYT NIIN MONEEN KERTAAN KATOTTU, IHAN TURHA SIITÄ ENÄÄ! SIELLÄ EI OLE AURAA OLLUT IKINÄ KUN MÄ OLEN KÄYNYT KAUPASSA.”
”Ai koko 8 vuoteen kun on yhdessä oltu?”
”MÄ OON KATTONU, EI SIELLÄ OLE. SE EI KUULU AINAKAAN ORIMATTILAN S-MARKETIN VALIKOIMIIN. SITÄ PITÄÄ IHAN KYSYÄ JOLTAIN. KAI MÄ NYT NÄKISIN SEN JOS SITÄ OLISI.”
”Niin niin. Anna olla. Sä oot muuten ostanu järkyttävän kokoisen kiven täällä perunoiden joukossa. Hahhaa..! Miten sä et oo tuntenut kädessä, tämähän on ihan erituntuinen kuin peruna.”
”JUST!! ÄRSYTTÄÄ NE IHMISET SIINÄ PERUNALAAREILLA. NE VALKKAA JA TUSSAA JA SÄÄTÄÄ SIINÄ PUOL PÄIVÄÄ. JA PUSSI MAKSAA JOTAIN REILUN EURON. SIINÄ KOPELOIDAAN JA VATULOIDAAN JA VALKATAAN. JA TUHLATAAN PUSSEJA KUN SE KÄSI PITÄÄ TYÖNTÄÄ SINNE PUSSIIN JA SITTEN SILLÄ ROPLATAAN. MÄ EN JÄÄ SIIHEN JONOTTAMAAN JA VANHENEMAAN. MÄ OTAN PUSSIN, TYÖNNÄN MOLEMMAT KÄDET SINNE JA KAAPASEN KUNNON SATSIN MUKAAN. EN VALKKAA.”
”Okei. Et purjoa ostanut?”
”EI SITÄ LUKENU KAUPPALISTASSA.”
”Niin. Tai sitten sitäkään ei ollu.”
”SUN OSTOKSET ON NIIN OUTOJA, ETTÄ EI NIITÄ KUKAAN LÖYDÄ. KERRANKIN ETITTIIN JOTAIN KASVISTA, MINKÄ OLIT KIRJOTTANUT LAPPUUN, YHDESSÄ TUTUN NAISEN KANSSA. SEKÄÄN EI TIENNYT MIKÄ SE ON. LOPULTA SIINÄ OLI MUIJIA PUOLI KYLÄÄ, EIKÄ KUKAAN TIENNYT MIKÄ SE ON. MYYJÄKÄÄN EI ENSIN OLLUT VARMA.”
”Muistaakseni se oli fenkoli. Ja löytyhän sitä sitten.”
”NIIN, MUTTA MELKEIN EI MYYJÄKÄÄN LÖYTÄNYT!”
”Traumatisoivaa. No, okei. Se kerma. Se ainakin luki lapussa. Missä se on?”
”Hmph. No voi pe****e. Se on kaupassa.”