Piimäpannacottaa joulujälkkäriksi ja tilannetsekki

Jouluihmisellä joulufiilis syttyy yleensä kivuttomasti muutaman rituaalin avittamana. Vähän sytykettä ja pieni tikku, ei siinä bensaa tarvita kun jo roihuaa. Olen onnekas, ajattelin juuri tällä viikolla, kun joulumieleni on helposti roihahtavaa sorttia. Olen saanut joulumielen päälle, vaikka meillä vietetään tänä vuonna hyvin riisuttua joulunaikaa. En ole järjestänyt illanviettoja tai glögikutsuja, en juokse kaupoissa tai valkkaile hartaudella lahjoja, enkä tee suursiivousta. Me vietetään joulukuuta ovet säpissä, lattialla lasten kanssa. Yritän kerrankin tehdä äitinä jotain oikein, ja annan nyt meidän +1-vuotiaalle kaiken huomioni kotona. Päiväkotipäivät on pitkiä, ja meillä itketään iltaisin paljon. En halua kuormittaa elämäämme nyt yhtään millään yrittämisellä.

Mutta kuten todettu, tulee se joulu melkein yrittämättäkin. Kuunvaihteessa siunaantui lyhyt hetki, jolloin meillä pintasiivottiin. Laitoin pari joulukukkaa esille ja nostin tutut, joka vuosi käytetyt koristeet vanhoille paikoille. Soitin joulumusiikkia ja join glögiä. Ostimme valmiita joulutorttuja, niitä Fazerin herkullisia. Sittemmin on vaan oltu kotona. Siivoilen joka ilta muksujen jäljet ja yritän pitää vielä pari viikkoa paikat jotenkin reilassa. Aion mopata aatonaattona ja pikasiivota kylppärin ja veskit. Se on siinä. Pyhinä ollaan keskenämme ja pärjätään pienimuotoisella kokkauksella ja vieraillaan toisten pöydissä. Joulu pulkassa.

Olen huomannut, että nautin yllättävän paljon näinkin epäsosiaalisesta joulukuusta. Asioita, joita tarvitsen joulumielen syttymiseksi, on tosi vähän. Melkein kalenteriin katsominen riittää. Mutta yksi juttu on aika tärkeä, ja se on nimenomaan se joulunajan avaaminen pikkusiivouksella ja ekojen koristeiden laittamisella. Sitten syödään jotain hyvää – aiemmin hyvinkin pitkän kaavan mukaan, sittemmin vähän lyhemmän. Vaikka olin ajatellut etukäteen, että en tänä vuonna edes yritä virittää arkipäivään osuneeseen joulun starttiin erikoista syötävää, perinteen toteuttamisen halu vei voiton. Mies oli viikonlopun reissussa, joten tarjolla oli arki-ilta tai ei mitään vaihtoehdot. Uhmasin kohtaloa, valitsin sikahelpot eväät, ja onnistuimme viettämään murun ja poikien kanssa tosi kivan joulunavausillan. Näillä höyryillä kuljen jouluun asti:

Pikkuleivät

Lähdin varttia aiemmin töistä ja ehdin ennen lasten hakua käydä lataamassa jääkaappiin lautasellisen alkupaloja. Aikuisille mätileivät, lapsille juusto-kurkkuleivät. Niitä sitten napsittiin kera kuohuvan ja pillimehun, lattialla istuskellen. Napostelun lomassa mies sai ohjeet tehdä bravuuriaan pyttipannua. Siitä viritettiin jouluinen kuutioimalla perunan ja sipulin lisäksi pala lanttua. Kaikki tykötarpeet paistetaan huolella voissa, erikseen, kypsät kipataan samaan pannuun. Lopuksi paistetaan kuutioitu naudanfileepala, nopeasti kuumalla pannulla pyöräyttäen, ja sitten yhdistetään ja lämmitetään kaikki ainekset. Mausteeksi suolaa ja pippuria. Pikkumiehille paistui kanafile perunakuutioiden kaveriksi, ja kaikille maistui. Iskä ylpeili pyttärillään, jonka fiinimpää versiota kutsutaan Rydbergin pihviksi (asia jota hän ei ennen tätä kokkaussessiota tiennyt, mutta otti haltuun ja omana löytönään esitteli silmää räpäyttämättä). Loppusilaus tuli keltuaisista, jotka asetetaan annoksille munankuoressa. Ihan parasta kastiketta mitä on, ja mies laittoi omalle annokselleen kaksi. Itseäni ilahdutti hyvää ruokaakin enemmän se, että ensimmäistä kertaa pariin viikkoon 1-vuotiamme viihtyi 10 minuuttia pöydässä ja antoi minun syödä annokseni repimättä koko syömisen ajan lahkeestani lohduttomasti itkien. Ihanaa!

Rydbergin pihvi

Jälkkärit olin tehnyt valmiiksi jo edellisenä iltana poikien nukahdettua, ja ne syötiin missäs muualla kuin lattialla istuen. Pannacottamaisen piimä-kanelivanukkaan juju on tosiaan se piimä, ja maku on erinomainen. Pikkaisen liian hyytynyt lopputulos minun makuuni, ensi kerralla ehkä uskaltaisin kokeilla tätä vähentäen reseptistä yhden liivatteen. Omenahössö sopi makuun täydellisesti, mutta marjahilloke olisi toinen oikein jouluinen vaihtoehto. Pane korvan taa vinkiksi pyhiä varten, varsinkin jos leivot piimäkakun. Tölkin lopun saa helposti uppoamaan näihin maljoihin!

Piimäpannacotta

Jatkan joulukuutani lattialla, ja toivotan sinulle ihan parasta joulua, oli se puitteiltaan millainen hyvänsä!

Sesongissa nyt: lehtikaali ja omena

S-ryhmä uutisoi tällä viikolla, että Prismoissa ja S-marketeissa panostetaan jatkossa entistä enemmän kauden sesonkikasvisten esiintuomiseen hedelmä-vihannesosastoilla. Mistään isosta mullistuksesta ei ole kyse, onhan niitä saanut myymälöistä aiemminkin. Mutta kaupan maailmasta kiinnostuneelle muutos kyllä osui silmään molemmissa liikkeissä, eilen Prismassa ja tänään paikallisessa ”ässässä”. (Ai miksi käyn joka päivä kaupassa? Eikö kaikki raskaana oloon väsyneet vie kolmevuotiaan joka päivä kauppaan, jotta päivään tulee maksimi paljon muuta ohjelmaa kuin lattialla leikkimistä?)

Huomasin sisään astuessa heti, kuinka komeasti ja ”isosti” myymälöissä oli laitettu esille kurpitsoja, kotimaisia omenoita sekä päärynöitä ja lehti- ja kyssäkaalia. Poimin muita mukaan, paitsi omenoita, joita sain juuri paljon naapurilta, ja niitä somia päärynöitä. Kävi harmittamaan, olisi pitänyt ottaa päärynöitäkin, en ole kotimaisia koskaan maistanut. Noh, vielä ehdin. Yhdellä kaverilla on kotona satoisa päärynäpuu, ihme jonka näin ensimmäisen kerran tänä syksynä. Hän puhui keittäneensä (tai kärtsäyttäneensä) hedelmistä hilloa. Jäi jonnekin takaraivoon soimaan. Taidan vielä hakea niitä päärynöitä ja testata hilloa minäkin.

Mutta niin tynnyrissä kasvanut en kuitenkaan ole, ettenkö olisi maistanut muita satokauden ykkösiä. Huolestuttavaa kyllä, aika moni suomalainen on ihan pihalla sesongeista. Siksi arvostan ruokakauppani vetoa. Kun satokauden kauneimmat ovat esillä näyttävästi, mukana infolaput tuotteista, ja vieläpä luvataan tarjota hyviä reseptejä niiden käyttöön Yhteishyvä.fi:ssä, olen varma, että moni tarttuu haasteeseen ja uskaltautuu kokeilemaan jotain muutakin kuin kurkkua ja porkkanaa.

Meillä mies on lähtökohtaisesti vähän ennakkoluuloinen kaikelle, minkä nimessä on sana kaali, mutta en antanut hänelle vapautusta eilisestä iltaruoastamme. Teimme lehtikaalivokkia. ”Ihan sairaan hyvää”, tunnusti murukin. Lehtikaalin, paprikan, sipulin ja valkosipulin yhdistelmä sai tulisuutta chilistä ja makeutta rusinoista ja hunajasta. Pähkinöiden sijaan käytin kaapista löytynyttä siemensekoitusta. Molemmista tulee mukavaa rapeutta vokkiin. Ja pähkinäistä makua patamme sai öljystä, sillä käytin tavallisen sijaan seesamiöljyä. Aivan nappivokki!

Lehtikaalivokki

Koska kasvisruoka ei ole miehen mielestä ruokaa, paistoimme vokin kanssa Naapurin Maalaiskananpojan paistileikkeitä. Siinä muuten hyvä tuote, maistuu KANALTA. Jos olet unohtanut miltä kana ja sen rapeaksi paistettu nahka maistuu, valitse paketti kaupasta mukaan ensi kerralla.

Kaalivokkia ja kanaa

Kaalipussista jäi puolet, joten tänään syötiin iltaruoaksi lehtikaali-papukeittoa. Jo mainituista syistä johtuen paistoimme keiton joukkoon, kuten reseptissä kehotettiin lihaihmisiä tekemään, mausteisia makkaraviipaleita, Snellmannin chorizoa. Tuunasimme italialaishenkistä soppaa lisäämällä pinnalle myös parmesaanilastuja. Nappinakkikeitto arki-iltaan!

Papu-lehtikaalikeitto

Jälkkäriksi jotain omenoista. Törmäsin piirakkareseptejä selatessani jenkkipai-tyyppiseen ratkaisuun amerikkalainen omenapiiras. Siis mummoankan piirakka. Kuoritaikina oli nopea valmistaa, eikä täytteessäkään kauaa nokka tuhissut. Yksi huomautus reseptiin: ainakaan minun vuokani pohjalle ja reunoille ei riittänyt 1/3 taikinaa. Teinkin niin päin, että 2/3 taikinasta kaulin pohjaksi, 1/3 kanneksi. Miten vaan, taikinakuoresta tulee ohut. Mutta maistamisen hetkellä kiittää reseptiä siitä. Tunnin paistoajan aikana ainakin minun omenani soseutuivat kokonaan. Piirakka painuu jäähtyessään hieman kasaan, joten kuorta on juuri sopivasti. Jos tuunaisin reseptiä, tavoittelisin lopputulosta, jossa omenoita jäisi myös paloiksi piirakankuoreen. Mutta anyway, kelpo jälkkäri satokauden parhaista. Jos kermavaahto tai vaniljakastike lisukkeena on jo nähty, testaa samaa mitä me: norjista Valion vaniljarahkaa maidolla, ja tarjoa piirakan kanssa.

Amerikkalainen omenapiiras

Herkullista viikonloppua kauden antimista! Toivotaan, että meilläkin satoa syntyisi eli päästäisiin pian synnytyspuuhiin.

Omena-myslimurupaistos

Syyskliseet, osa 2: Omenapaistos

Omena-kaurapaistos on syyskliseistä suurin. Kulunut resepti, moneen kertaan nähty, ei edes kovin trendikäs, mutta vaan niin herkullista, että sitä on pakko tehdä uudestaan ja uudestaan.

Tutkin joka syksy uusia paistosreseptejä, ja Yhteishyvän omena-muromyslipaistos kolahti nyt. Tein alkukesästä marja-murupaistosta, johon käytin mysliä, ja olin kovasti tyytyväinen. Nyt pääsin maistamaan myslimuruja omenoiden kanssa, ja tämä oli kuulkaa vielä parempaa! Koska en raatsinut käyttää 4 dl muromyslistämme, laitoin taikinaan 2 dl muromysliä ja 2 dl kaurahiutaleita. Hyvä sekoitussuhde, vinkiksi muillekin piheille. Toinen vinkki: Voi kuuluu sulattaa, mutta sen varmaan tiedättekin. Ja vielä viimeinen: Yltiömakean paistoksen kanssa kannattaa testata vaniljakastikkeen sijaan vaniljasokerilla maustettua luonnonjogurttia. Hävytön iltapala, joka upposi myös molempiin muruihin.

Omena-murupaistos

Mainitsin viime kerralla, että ruokamaailman tavoin parisuhteessa elävät ovat jumittuneet kliseisiin. Mies-naisroolit vain kumpuavat jostain, vaikka vastaan yrittäisi taistella. Yksi perinteisimpiä roolijakoja on se, että nainen on miestä enemmän kiinnostunut huushollista ja haluaa tai joutuu hoitamaan sitä miestä useammin. Olen pyrkinyt tietoisesti välttämään nalkutusta, joka liittyy kotitöihin. Olen onnistunut siinä mielestäni erinomaisesti. Silti huomaan lasten tulon myötä sortuvani hyvin usein ajatuksiin, kuten ”kaikki muut täällä vaan sotkee, paitsi minä” ja ”kukaan muu ei huomaa tätä kaaosta, paitsi minä”.

Muistan elävästi hetken, kun mies jäi esikoisemme kanssa jatkamaan vanhempainvapaata minun palatessa töihin. Vauva oli viiden kuukauden ikäinen. Moderni ratkaisu jakaa perhevapaa täysin puoliksi, enkä ole sitä koskaan katunut. Mutta muistan sen hetken. Pienen pelon, joka sisällä kyti. Mietin, kuinka siellä pärjätään kuusituntisen työpäiväni ajan. Ja ennen kaikkea mietin, miltähän koti näyttää kun avaan oven.

Pojat eivät pettäneet odotuksiani. Kaikki mahdolliset vimpaimet, vauvanhoitotarvikkeet, vaatteet, ruokailuvälineet, lapsen ja miehen välipalat, astiat, jopa DVD-levyt (miksi??) oli levitetty pitkin huushollia, sain huomata kotiin palatessani. Pikkumuru nökötti tukevasti kantorepussa, isompi muru käveli pitkin kämppää hytkykävelyä. Hikisenä. Vauva vaikutti viihtyvän, mutta murun ilmeestä päätellen se ei ollut viihtynyt ihan koko päivää.

En huomauttanut mitään sotkusta, koska se oli epäoleellinen asia sen päivän keskusteluagendalla. Kannustin ja kehuin murua. Olet kovin jätkä ikinä.

Tänä syksynä huomaan ajatusteni olevan hieman samansuuntaisia kuin sinä ekana työpäivänä. Sisimmässä jäytää pieni pelko. Poistun kohta kodistamme pariksi päiväksi sairaalavisiitille, putkauttamaan yhden sottapytyn lisää. Pojat jäävät kaksin. Mitenköhän ne pärjää, ja miltäköhän täällä näyttää, kun palaan kotiin.

Sain asiasta esimakua reilu kuukausi sitten. Pöksyihin lorahti iltalenkillä jotakin. Ja uudestaan kun pääsin kotiin. Aprikoin hetken, mitä tehdä. Päätin soittaa raskaana olevien helpdeskiin eli synnärille, varmuudeksi. He käskivät tulemaan tsekattavaksi, mikä ehkä vähän yllätti, mutta toisaalta, mitä sellaisen änkytyspuhelun päälle odotin heidän neuvovan. No, ei kun auton rattiin ja lääkäriin. Pojat jäivät iltatoimia hoitamaan.

Kaikki oli hyvin, eivätkö lorinat olleet lapsivettä nähneetkään. Paikoista voi falskata raskausaikana kuulemma muutakin. Kiva tietää, kiitos ja näkemiin. Ja sitten kotiin, jonne palasin siinä puoli yhdentoista kieppehissä, reilu kaksi tuntia lähtöni jälkeen.

Pojat eivät taaskaan pettäneet. Keittiö oli hävityksen kauhistus, leluja joka puolella. Pöytä oli täynnä jälkiä suklaavanukkaasta. Epäterveellinen iltapala siinä missä omenamurupaistoskin, en mä sillä, mutta voisihan sitä syödä eikä levittää ympäriinsä. Tyhjät jogurtti- ja vanukastötteröt nurin tahralammessa, lusikat ja laseja sopassa mukana. Lehtiä levitettynä ja niin edelleen. Vessan ovessa tahmainen kädenjälki.

Siivosin keittiön ja menin suihkuun. Suihkussa oli muutama pari kenkiä. Kun ei kysele, ei joudu kuuntelemaan vastausta, tuumasin itsekseni, vein kengät eteiseen ja palasin suihkuun. Pesun päälle kömmin murun viereen sänkyyn. Kaikki hyvin rakastan sua –tekstarit oli jo vaihdettu, joten raskauteen liittyvälle tilannetsekille ei tarvetta ollut. Kysyin kuitenkin muodon vuoksi, ”miten teillä sujui?”

”Tosi hyvin. Me pärjätään aina!”

Niinpä niin. Kova jätkä – vai klisee?

;)

Kinuskikakkua lehti-ihmisille

Olen tällä viikolla totutellut takaisin jo hieman unohtuneisiin, normaaleihin arkirutiineihin: Ylös, päälle jotain (huom!) ihmismäistä ja siistiä, naamaan pikameikki (jonka asiaa huulirasva ei täysin aja). Outoa!

Töihin paluu on tuntunut hyvältä. 1 v 3 kk ikäisen pojan äitinä se merkitsee toki ei-niin-ihanaltakin tuntuvia asioita (lapsen vieminen päiväkotiin, yhteisen ajan väheneminen sekä jatkuva kiire). Mutta NAISENA töihin paluu merkitsee minulle vain todella tärkeitä asioita, sellaisia kuten tasa-arvo sekä naisten ja miesten yhdenvertainen asema työmarkkinoilla.

Sovimme mieheni kanssa jo ennen pikkumurumme syntymää, että jakaisimme vauvan hoitovastuun ja töistä poissaolon hyvinkin tasapuolisesti. Minä olin vauvan kanssa kotona kunnes hän oli hieman vajaa 5 kk ikäinen. Sitten palasin töihin (80 %:lla työajalla, mutta kumminkin), ja isi jäi kotiin vanhempainvapaan loppujaksolle.

Ilmeisesti aika oli valmis siihen, että nainen moisen ratkaisun tekee, sillä kukaan ei kummeksunut asiaa kahvihuoneessa, kun naamani näkyi siellä verraten lyhyen poissaolon jälkeen uudelleen. Kaikki olivat kannustavia, eikä kukaan ihmetellyt haluani palata töihin. Toki heitä, jotka pohtivat, miten ihmeessä MIEHESI halusi jäädä kotiin, riitti. Hauskin kommentti: ”Mä en olisi ikinä uskaltanut jättää lapsia miehelle, vaikka se olisi halunnut!” totesi eräs työkaveri ja nauroi päälle. Äänensävystä kuitenkin kuuli, ettei se ihan pelkkää leikkiä ollut.

En saanut tästä ratkaisusta isommin pyyhkeitä siviilielämässäkään, joskin epäilijöitä (”Kyllä sinä muutat vielä mielesi”) riitti. Myös minun isäni, joka ei millään meinannut uskoa, että mieheni itse halusi jäädä kotiin, ymmärsi lopulta, että se olisi lainkin mukaan nykyään ihan ok juttu.

Koska laki ja yhteiskunta itse asiassa hyysäävät isiä, he saavat (vanhassa systeemissä, jonka mukaan meidän perheemme vapaat vielä laskettiin) ylimääräisen isäkuukauden, kuin palkinnon siitä, että jäävät kotiin hoitamaan omaa lastaan. Uskomatonta bullshittia. Noh, joka tapauksessa, isimme sai viettää kotona yhteensä reilun puoli vuotta, kunnes poika oli 11 kuukautta. Lokakuusta oli minun vuoroni jatkaa kotoilua, päiväkodin aloittamiseen asti. Ja se tapahtui maanantaina.

Vaikka itkevän pienokaisen jättäminen päiväkotiin ei päässyt ihanimpien elämänkokemusteni TOP10 –listalle, ei se päässyt kaameimpienkaan kokemusteni kärkeen. Lähdin ajamaan töihin aika onnellisena, sillä työhön kuuluu mielekkäitä asioita: kivat työkaverit, mukavia työtehtäviä ja sopivasti sosiaalisia kontakteja.

Mukavat kaverit ansaitsivat kakkua, tietysti, ja päätinkin tehdä uusintayrityksen Kakkujen kuningattarista bongaamastani Sanna Aution omena-kinuskitäytekakusta. Kerroin taannoin, että pääsin Etelä-Suomeen Sanomiin kertomaan uudesta blogistani, ja tarjosin tätä kakkua silloin lehtimiehille. Gluteenittoman pohjan kanssa tapahtui kuitenkin jotakin selittämätöntä, ja se lässähti oudosti kasaan. Päätin ottaa revanssin, ja tarjota samaa kakkua toisille lempilehti-ihmisilleni.

Nimittäin: Pääsin heti ensimmäisellä työviikolla kiinni kaikkein rakkaimpaan työtehtävääni eli henkilöstölehtemme tekemiseen! Ohjelmassa oli toimituskuntamme palaveri, jossa tarjolla on perinteisesti kahvia, rakkaudella osuuskauppamme konttorin infossa työskentelevien kahviemäntien keittämää. Nyt kahvin kaverina syötiin myös kakkua, jonka pohja oli jälleen hieman lässähtänyt… Mutta omenatäyte, sitruunarahkatäyte ja kinuski ovat tosi hyvä yhdistelmä! Testatkaa, vaikkapa ihan tavallisen 6 munan sokerikakkupohjan kanssa (jos laillani pelkäätte, etteivät gluteenittomat kakkupohjat vain ole tarkoitettu onnistumaan joka kokin käsissä).

 

Puoliksi syöty kakku Hämiksen kuvaajan linssin läpi tarkastellen

Omena-kinuskikakku

Pohja:
6 isoa munaa
3 dl sokeria
2 tl leivinjauhetta
2 dl maissitärkkelystä
2 dl mantelijauhetta

Täyte:
4 omenaa
3 dl (n. 400 g) omenahilloa
2 dl kuohukermaa
½ dl sokeria
400 g sitruunarahkaa

Kostutus:
1 ½ dl maitoa
1 tl vaniljasokeria

Kinuskikuorrutus:
4 dl kuohukermaa
4 dl fariinisokeria
ripaus suolaa
2 tl voita

Koristelu:
4 dl kuohu- tai vispikermaa
koristerakeita

Vatkaa munat ja sokeri vaahdoksi. Sekoita kuivat aineet ja siivilöi ne taikinaan sekoittaen. Kaada voideltuun ja mantelijauhotettuun tasapohjaiseen kakkuvuokaan (halkaisija 26 cm, vetoisuus 3 ½ litraa). Paista uunin alatasolla 175 asteessa 35−45 minuuttia. Kumoa ja anna jäähtyä mieluiten seuraavaan päivään.

Valmista täyte. Kuori ja raasta omenat karkeaksi. Sekoita raaste hilloon. Vaahdota kerma ja sekoita siihen sokeri sekä rahka.

Leikkaa kakkupohja kolmeksi levyksi. Pane pohjalevy kaksinkertaisen leivinpaperin päälle. Kostuta pohja vaniljasokerilla maustetulla maidolla. Levitä pohjalle puolet omenatäytteestä ja puolet rahkaseoksesta. Kostuta ja täytä toinen kerros samoin. Älä kostuta päällimmäistä levyä.

Puhdista kakun pinta muruista. Pane kakun päälle työlauta painoksi ja anna vetäytyä kinuskin keiton ajan. Mittaa laakeaan kattilaan kerma, fariinisokeri ja suola. Anna kiehua keskilämmöllä 30−40 minuuttia, kunnes kinuski on sakeaa. Tipauta kuorrutusta kakun reunaan. Jos se ei valu, kuorrutus on valmis. Sekoita joukkoon voi.

Ota paino pois. Siisti kakun reunalta pursunneet täytteet. Kaada kinuski kakulle keskeltä aloittaen ja etene spiraalimaisesti reunoille. Nosta paperille valunut kinuski kakun reunoille.

Leikkaa paperit pois kakun ympäriltä ja nosta kakku tarjoiluvadille. Vaahdota kerma. Koristele kermapursotuksin. Ripottele pinnalle koristerakeita.

 

Kahvi virtasi, kakku maistui ja sai kehuja raikkaudestaan ja keskustelu juttuaiheista soljui tuttuun tyyliin. ”Ainakin palvelua käsitellään vuoden ekassa Hämiksessä, eikös? Ja tuosta tiimistä pitäisi tehdä juttua, ne on onnistuneet erinomaisesti tekemisissään. Entäpä tuo uusi kasvo, pitäisiköhän häntä haastatella?” juttelimme kahvimukiemme ääressä.

Nämä mukavat palaverit ovat yksi syy, mutta henkilöstölehtemme tekeminen on ihan parasta hommaa parista muustakin syystä: Saan sitä kootessani tavata työstään osuuskaupassa ylpeitä, ammattitaitoisia ihmisiä, joilla on hyvä asenne! Olen usein sanonut mukanani jutuntekomatkoilla kulkevalle lehtemme kuvaajalle, että ”Voi vitsi noilla on hyvä meininki. Mitenköhän Sale Poltinahoon/ ABC Padasjoelle/ Hämeenlinnan Public Corneriin pääsisi hetkeksi hommiin?”

Korostan sanaa ’hetkeksi’. Ainakin tällä viikolla olen nimittäin aika rakastunut taas omiin hommiini :)

Niinhän se on, että etäisyys tuo perspektiiviä: Puolen vuoden töistä poissaolo teki myös miehelleni hyvää, ja hänkin mainitsi lokakuussa, miten kiva oli päästä takaisin miehisiin töihin. Kotona olo ei kaduttanut, mutta hänen sanojensa mukaan ”normaalit miehet tekevät tällaisen ratkaisun vain täysin tietämättömyyttään, esimerkiksi ensimmäisen lapsen kohdalla”.

Rehellinen tiivistys, johon murulla lienee oikeus. Olen kuitenkin itse ajatellut, että jos meille lisää lapsia joskus tulee, mies joutuu osallistumaan tasapainoisesti sen seuraavankin hoitoon ja töistä poissaoloon. Nimittäin: Jos nainen pystyy unohtamaan ilman mitään puudutuksia tapahtuneen alatiesynnytyksen ja ylipäätään suostuu tämän kokemuksen jälkeen joskus vielä jatkamaan miehensä sukua, kyllä mieskin pystyy nielemään omalta mukavuusalueeltaan poistumisen hetket!

Shakkimatti ja I rest my case!