Sansibarin tuorekakku

Viisi syytä leipoa dementiakakku

1. Psorilääke kakussa on hauskaa piruilua

Kuten moni muu leipomusten ystävä, en liiemmin nirsoile kun tarjolla on makeaa. On silti olemassa leivonnaisia, joita en jaksaisi alkaa itse tehdä. Ruokatoimittajat ry:n Kakkujen kuningattaret on siitä ihana keittokirja, että voisin hyvin kuvitella testaavani kirjasta lähes joka reseptin. Lähes.

Lokakuun leivonnaisissa oli yksi, jonka olin päättänyt ohittaa. ’Sansibarin tuorekakku’ oli kaunis ja kiinnostava, mutta tiesin, että olisin omillani sen syömisessä. Kuivattuja hedelmiä sisältävä pohja sekä sokeriton avokado-pähkinätäyte ei uppoaisi miehiseen makuun.

Annas olla. Muru sairastaa viheliäistä psoriasista, minkä seurauksena meillä kuluu erilaisia linimenttejä ja sukkia kuin leipää. Mies tuli isänpäivän alla kotiin, kädessään luontaistuotekaupasta haettu purkki. Hän aikoi sivellä sitä päähänsä suihkun jälkeen. Luomu kookosöljyä, sanoi etiketti. Sain flashbackin ja kurkkasin kakkukirjaani. Kyllä vaan, Sansibarin torttuun tarvittiin muutama lusikallinen psorilääkettä. Vielä kun muru jatkoi, että myyjä sanoi öljyä käytettävän myös muistisairauksien hoidossa, kuulin pääni sisällä äänen:

Pitäisiköhän isille leipoa isänpäivänä piruilumielessä sansibarilaista, eli kakkua, jolla olisi hänen molempia vaivojaan lääkitsevä terveysvaikutus?

Puolisollani on nähkääs Pohjoismaiden pahanhajuisimpien psorikorvantaustojen lisäksi edustamansa ikäluokan huonoin miesmuisti. Vähän aikaa sitten hän väitti toisen nimensä olevan Ilmari, sama kuin pojallamme. Muistutin, että muru on kyllä Kalevi. Voi sitä pettymystä! Hän tuijotti minua kurjana, ja sanoi, että hänkin haluaisi olla Ilmari.

Taputin murua päähän ja lohdutin: Sinä unohdat rakas sen pian!

 

2. Oma synttärilahja oli aika ottaa käyttöön

Yhden jutun muru kuitenkin syyskuussa syntymäpäivänäni muisti! Olen haaveillut vuosia ostavani Kitchen Aid -tehosekoittimen, jolla voi tehdä jos mitä keittiöhommia. Kun avasin pakettia, tirautin onnenkyyneleet, mutta nyt vehje oli nököttänyt käyttämättömänä jo puolitoista kuukautta, koska… no, kyllä te tiedätte, äideillä ei ikinä ole aikaa tehdä aamiaissmoothieta ja niin edelleen!

Ihana vekotin eli Kitchen Aid

Ihana vekotin eli Kitchen Aid

Tarkistaessani tuorekakun reseptistä, että mitä muuta kuin kookosöljyä siihen tarvittiinkaan, huomasin, että sekä pohja että täyte tehtäisiin sauva- ja/tai tehosekoittimella. Pääsisin sansibarilaisen teossa siis viimein testaamaan uutta masiinaani… Noh, järki käteen. En aio leipoa kakkua, joka suurella todennäköisyydellä jäisi meillä syömättä!

 

3. Viikunaista sherryä jäi vielä

Rauhallisen kahvihetken lisäksi päivässä on pari muutakin tuokiota, joiden avulla pysyn uudessa elämässä järjissäni. Sellaisina iltoina, kun lapsi nukahtaa yöunille aikaisin, istumme hetkeksi television ääreen ja herkuttelemme jaetulla oluttölkillä tai parilla palalla suklaata. Kun eräänä viikonloppuiltana poika sammahti jo puoli yhdeksältä, löin uuniin omenapannun, joka on ihan vietävän hyvää ja valmistuu nopeasti.

Omenapaistos, joka tehdään paistinpannulla

Omenapaistos, joka tehdään paistinpannulla

Omena-kaurapannu

n. 8 kotimaista, keskikokoista omenaa
2 rkl voita
0,25−0,5 dl sokeria (omenien happamuudesta riippuen)
1 tl kanelia
Kauratoska:
100 g voita
1 dl sokeria
3,5 dl kaurahiutaleita

Pese omenat ja poista siemenkota. Leikkaa omenat siivuiksi. Sulata voi uuninkestävällä, valurautaisella paistinpannulla. Lisää omenalohkot, sokeri ja kaneli. Paista noin viiden minuutin ajan, kunnes lohkot pehmenevät hieman.

Sulata kauraseoksen voi kattilassa ja lisää muut aineet. Sekoita ja ripottele omenien päälle. Nosta paistinpannu uuniin. Kuumenna 225 asteessa uunin alatasolla noin 15 minuuttia, kunnes pinta saanut hieman väriä ja omenat ovat pehmeitä. Tarjoa vaniljakastikkeen tai jäätelön kanssa.

 

Isänpäivän alla olimme pojan aikaisesta nukahtamisesta niin mehuissamme, että hulluttelimme korkkaamalla arki-iltana pikkupotun makeaa sherryä! Maistellessa ihanaa juomaa hermot lepäsivät ja mieleen juolahti, että loppupullon kaveriksi pitäisi viikonloppuna leipoa jotakin, jossa olisi viikunaa ja taatelia. Kävin kurkkaamassa ”santsipaarin” ohjetta. Pohja sisälsi viikunaa ja taatelia.

 

4. Prisman ärsyttävän hyvät luomuvalikoimat ajoivat nurkkaan

Seuraavana päivänä lähdimme Artun kanssa Prismaan ruokaostoksille. Taustatiedoksi teille: Olen sopinut itseni kanssa, että yritän tehdä ruokakaupassa mahdollisimman vastuullisia valintoja. En ostele turhaan kaukotuontituotteita, ja jos ostan, valitsen luomua ja Reilua kauppaa. Olin päättänyt, että jos löydän sansibarilaisen tarveaineet Prismasta luomuna, leivon kakun!

Huomatkaa, etten edelleenkään halunnut leipoa, viis aiemmista merkeistä. Ja olin mielestäni turvallisilla vesillä, sillä kakkuun tarvittiin kookosjauhoja. En kuunaan uskonut sellaisia löytyvän Prismasta luomuna. Hymyilin tyytyväisenä, kun kuljimme kärryinemme kohti leivontatarvikehyllyä. Järkytykseni oli keskikokoinen. Hyllyllä komeili iso pussi luomu kookosjauhoja.

Jos työpuhelimeni olisi ollut mukana, olisin kaivanut myyntipäällikön numeron esiin, soittanut ja kysynyt, että mihin tämä maailma, jota myös S-ryhmäksi kutsumme, on menossa: ”Oletko miettinyt, että tarjontamme alkaa luomussa olla jo vähän liiankin hyvää?” kuvittelin huutavani puhelimeen.

Koska oikeasti olin Prisman fani, nielin pettymykseni. Puhumattakaan siitä, että olin lukuisilla ”voisinko saada sitätätäjatotakin luomuna” –palautteillani todennäköisesti jo vuosia sitten paljastanut karvani tällekin myyntipäällikölle. Oli turha itkeä. Sitä saa mitä tilaa. Ei kun kassalle ja leipomaan.

 

5. Monitulkintainen postauskin niin velvoitti

Autossa aloin miettiä, että mitä järkeä tässä on! Miksi leipoisin äijälle kakun, jota se ei halua syödä (ehkä korkeintaan vain levittää sen päähänsä)? Onko se, että pääsee piruilemaan toisen huonosta muistista ”Tässä sinulle dementiakakkua isi!” -toivotuskortilla todella vaivan arvoista?

Päätin kotona tarkistaa, mitä olinkaan kirjannut ensimmäiseen postaukseeni. Muistan mieheni nimittäin julkaisun alla kysyneen, että leivommeko me kakkukirjan kaikki 52 kakkua. ”Älä hulluja puhu. Leivotaan ne, mitkä maistuu!” muistan vastanneeni.

Istahdin koneelle ja aloin lukea. Postaus on monitulkintainen. En lupaa leipoa 52 kakkua, mutta teksti antaa kieltämättä niin ymmärtää.

Voi hemmetin hemmetti.

Nostin tulostimen ja näytön piuhoja nakertavan hamsterin syliini, kannoin keittiöön, laskin lattialle, heitin tarvikkeet tehosekoittimeeni ja aloin tehdä pohjaa. Pikkujyrsijä säntäsi allaskaapille ja punnersi sen auki. Lapsi oli jo oppinut, että kun äitin kädet ovat täynnä, on aika syödä tiskiainetabletteja ja pelailla fairypullolla.

Poika kääntyi ovella vielä olkansa yli, katsoi minua ja väläytti leveän hymyn. ”Ihanaa taas leipoa yhdessä” sen silmät sanoivat, ennen kuin se katosi kaappiin.

Voi hemmetin hemmetti.