Päiväkotiasiaa ja banaani-maapähkinävoimuffinit

Päiväkahvi on perheenäidin henkireikä. Liittyy tämän blogin perustamisajatukseen. Olen molemmilla äitiyslomillani pyrkinyt syömään päiväkahviaikaan paitsi jotain suolaista myös ehdottomasti makeaa, jos on saatavilla. Leipomispuuhat ei aina inspiroi, mutta onneksi joskus, jotta päiväkahveissa roti säilyy.

Olen alkukesän aikana testannut pariakin banaanileivonnaista, niihin on himo iskenyt. Lapsikin rakastui banaanimuffinsseihin, ja ei syyttä, on ne niin meheviä. Yhtenä päivänä testasin Yhteishyvän banaanimuffineita, joissa oli mukana toista herkkua, maapähkinävoita. Vaikka pähkinätahna tuokin muffineihin hieman ”kuivaa” suutuntumaa – mikä onkaan se tahnan ominaispiirre, en osaa sitä paremmin selittää – banaani tuo kosteutta, joten balanssi on hyvä. Osan muffinsseista päällystin tuorejuustokuorrutteella, kun sitä oli edellisestä banaanikakkukokeilusta jäänyt, ja se teki näistä vielä herkullisempia, tietty. (Vinkkejä tuorejuustokuorrutteeseen löytyy esim. tästä postauksesta.) Kun olin nostanut kuorrutetta muffinssille, pursotin päälle kinuskikastiketta spiraalin muotoon ja pyöräytin pinnan teelusikalla ”ruusumaiseksi”. On niitä hienompiakin koristepursotuksia, mutta tälle porukalle on tämä välttänyt.

Maapähkinä-banaanimuffinit

Oli toukokuinen helle ja päiväkahvihetki kohdillaan, sillä 7-kuukautisemme nukkui sikeästi ja 3,5-vuotias oli päiväkodissa. Nautinto. Mistä pääsemme kätevästi postauksen aiheeseen: Millainen äiti vie esikoisensa päiväkotiin, jotta voi olla kaksin vauvan kanssa ja sen nukkuessa nostaa jalat pöydälle ja syödä muffinsseja?

Vastauksia on montaa tyyppiä. Tiedän olevan ihmisiä, jotka sanoisivat, että ”Surkea luuseri”. Tiedän ihmisiä, jotka sanoisivat, että ”Väsynyt ja/tai mukavuudenhaluinen”. Onneksi tiedän myös ihmisiä, jotka vastaavat ”Ihan normaali äiti”.

Olen mielestäni normaali ihminen – ihan ihmisarvoni säilyttänyt – vaikka pidimme esikoisen päiväkotipaikan äitiyslomani alkaessa. Meillä oli käynyt niin mahtava tuuri, että omalle kylällemme avattiin tuttujen naisihmisten toimesta yksityinen päiväkoti niihin aikoihin kun esikoisemme oli tulossa maailmaan. Hoidimme miehen kanssa poikaa vuoron perään kunnes hän oli 1 v ja 2 kk. Silloin alkoi päiväkotitie, ja halusimme ehdottomasti, että äitiyslomani jälkeenkin poika voi jatkaa tutussa hoidossa tuttujen kavereiden kanssa. Niinpä päätimme, että poika käy päiväkodissa perhevapaistamme huolimatta, vähintään Kelan tukiin sun muihin oikeuttavan määrän viikossa, ja paikka pysyy meillä.

Päiväkotipäivän pituus on ollut keskimäärin 6 h, aamuyhdeksästä kolmeen. Ja en todellakaan kiellä, etteikö mukana olisi ollut sitä mukavuudenhaluakin usein, kun isomman veijarin olen vauvan kanssa päiväkotiin pudottanut. Syksyllä mietin paljon sitä, millainen uusi vauva olisi. Mietin, miten jaksaisin lasten kanssa päivän, jos vauva ei esimerkiksi nuku öisin. Jos esikoinen on kotona, en pysty nukkumaan vauvan nukkuessa päikkäreitä jne. Päiväkodin pysyminen kuvioissa on luksusta, joka helpottaa elämääni, mietin etukäteen, ja sitä se on totta vie ollut. Mitä sitä kieltämään. Mutta ei sitä kannata ääneenkään joka porukassa sanoa, sillä:

Tiesin, että toisista ihmisistä tekemäni ratkaisu on törkeä. Meidän yksityisen päiväkodin kanssa emme ole kovin syvällä ”kotona olevat äidit vievät muiden äitien päiväkotipaikat”-keskustelussa, mutta ei me varmaan olla sen tavoittamattomissakaan. Muutakin syyllistämistä piisaa, jos syyllistämispuhetta kuunnella haluaa. En ole kauheasti kuunnellut ja suhtaudun asiaan suht neutraalisti. Eli kun subjektiivista päivähoito-oikeutta parin kuukauden päästä rajoitetaan, en myöskään lähde barrikadeille muutoksia vastustamaan. Tämä ei ole meidän elämässä ollut, ei viime viikkoina eikä vuosi sitten, se kaikkein tärkein asia. En ole sitä äitityyppiä, joka jäisi vuosiksi kotiin lastensa kanssa (kaikki kunnia heille), en yhden enkä useamman. Minulle on aika sama, mitä kotona olevat äidit saavat ja voivat lasten hoitopaikkojen ja -aikojen suhteen tehdä – kaikella kunnioituksella siis ja anteeksi vaan.

Mutta meidän perheen näkökulmasta olisi pari asiaa, jotka olen halunnut sanoa: Ymmärrän ihmisiä, jotka ajattelevat, että pienelle lapselle paras paikka on kotona. Harvinaiset ääriesimerkit pois lukien niin ihan varmasti onkin. Mutta jos äiti on kotona vauvan kanssa esim. vauvan ensimmäisen vuoden, esikoisen päiväkodissa käymistä puoltaa tietyt jutut. Me asutaan maalla, eikä naapurustossa ole lapsia. (Hyvä kun on naapurustoa.) 3-vuotias haluaa koko ajan leikkiä ja seuraa. Vaikka äiti haluaisi sitä antaa, vauva vie osansa. Meillä lapsi turhautuu pitkillä kotijaksoilla (esim. joulukuu jolloin lomailtiin paljon muuten vaan ja helmikuu jolloin poika oli pitkään puolikuntoinen sairastelun jälkeen). Päiväkoti tarjoaa virikkeitä, joihin minä en pysty. Leikkiä, askartelua, pöytätapojen opettelua, sosiaalisten tilanteiden hallintaa, ulkoilua, metsäleikkejä, hiekkalaatikkoleikkejä, kiipeilyleikkejä, lauluja, loruja, jumppaa, retkiä…

No, sanotaan sekin, että ei meidän isompi kuitenkaan ihan joka arkipäivä päiväkodissa käy. Mutta on käynyt enemmän, mitä etukäteen ajattelin hänen käyvän. Uhmaiästä johtuen pidin aika varmana, että jossain vaiheessa poika alkaa aamuisin kiukutella, että hän ei päiväkotiin mene. Ja olin itseni kanssa puhunut asian selväksi. Jos se tuntuisi lapsesta ahdistavalta, kun hän tietäisi äitin olevan pikkuveljen kanssa kotona, päiväkotiin ei mentäisi. Menkööt sitten paikat tai tuet tai mitä vaan, mutta väkisin päiväkodissa ei käydä.

Nyt sen uskaltaa jo kirjoittaa. Kohta 10 kuukautta perhevapaata takana, ja poika on kahtena etukäteen päiväkotipäiväksi sovittuna aamuna alkanut itkeä, että ei halua lähteä. Korostan, kahtena. Toisella kerralla sanoin, että mene vaan, koska äiti menee vauvan kanssa neuvolaan, mutta pidetään huomenna vapaapäivä. (Ja niin tehtiin.) Toisella kerralla sanoin, että selvä homma, sinun ei tarvitse mennä, saat jäädä kotiin.

Olen pitänyt tätä hämmästyttävänä asiana, sillä kaikkia muita mahdollisia ja mahdottomia asioita on meidän 3,5-vuotias uhmannut siitä asti kun täytti 2. Tätä ihmeellistä asiaa pohtien ja ”olen varmaan tosi huono äiti kun lapseni HALUAA käydä päiväkodissa” –syyllisyyttä potien olen jopa välillä ehdotellut, että ”Pidetäänkö sittenkin tänään vapaapäivä?” Lapsi kysyy, ”Onks isi kotona?”. Vastaan, että ”Ei ole, isi on töissä.” ”Mä meen sitten päiväkotiin”, poika toteaa ja lähtee iloisesti eteiseen.

Vauva nukkuu, ja nostan jalat pöydälle tai kirjoitan blogia, juon kahvia ja syön hyvää leivonnaista. Joskus perhe-elämä on raastavan haastavaa, joskus joku asia sujuu. Ajattelinkin laatia tämän puheenvuoron siksi, että mielestäni ”päiväkodit ja äidit” –keskusteluun mahtuu myös kiitoksen sana niille päiväkodissa työskenteleville, jotka haluavat tarjota laadukasta varhaiskasvatuspalvelua ja tukea kaikenlaisia perheitä JA joiden hoiva- ja muu palvelun taso on niin kova, että se kestää meidän uhmaikäisenkin tiukista tiukimman arvion.

Kiitos!
(hörppää kahvia ja mussuttaa pullaa)

Ihan hyvä marjapiirakka, osa 2.

’Ihan hyviä’ leivontareseptejä tarvitaan elämässä paljon. Kaikki leipomiset eivät tietenkään edes voi olla superfantastisia tajunnanräjäyttäjiä, mutta nyt tarkoitan ennemminkin sitä, että kun tulee vieraita, moni haluaa tarjota jotakin ’uutta’. Tarvitsemme siis jatkuvasti sellaisia reseptejä, joita lukiessa tulee fiilis, että tästä tulee on todennäköisesti ’ihan hyvä’. Sellaisia löytyy keittokirjoista ja monista hyväksi havaituista verkkolähteistä.

Minulla oli kesällä leipomistarve useamman kerran, kun meillä tehtiin pihoja ja paikalla oli oman miehen lisäksi monena päivänä toinenkin työmies. On kiva tarjota päiväkahvilla makeaa ja kutsua pihahommia puuhaileva naapurikin paikalle. Tein marjapiirakkaa samalla vanhalla ohjeella kuin aina, mutta sen lisäksi testailin muutamaakin uutta reseptiä. Yhteishyvän pankista bongasin mielenkiintoisen marja-jogurttipiirakan ohjeen viime syksyltä. Vaniljajogurtti tuntui hauskalta vaihtelulta, ja pohjaan tuli kaurahiutaleita, joka on oma suosikkiaineeni. Ei kun testiin! Kaiken kukkuraksi piirakka tehtiin pakastemarjoista, joita minulla oli kesäkuussa vielä pikkiriikkiset pussilliset jäljellä. Reseptissä kehotettiin käyttämään puolukkaa ja mustaherukkaa, minä laitoin omaani vastaavat määrät punaherukkaa ja lakkoja. Ja muutaman vatun koristeeksi.

Piirakkaa tulee pellillinen, sekin usein tarpeellinen ominaisuus reseptissä. Pellillisiä makeaa tarvitaan talkoissa, ja vaikka syysjuhlissa. Meillä piirakka kului parin päiväkahvin aikana, ja mies kehui tätä oikein onnistuneeksi. Minä sanoisin, että ’ihan hyvä’!

Punaherukka-lakkapiirakka

Parasta ihan hyvissä resepteissä on se, että ne voi säästää tai olla säästämättä. Vastaavia löytyy, tai jos ei, maailma ei kaadu ihan hyvän reseptin hukkaamiseen. Kokeilunhaluiselle kun reseptien kirjo keittokirjoissa, aikakauslehdissä ja etenkin verkossa on ehtymätön. Tämänkin piirakan kadottua nälkäisiin suihin voi pian hymyillen sanoa, ”mitähän sitä leipoisi seuraavaksi?” Se on tämän harrastuksen hauskin puoli!

Marja-murupaistos

Marjapaistos, miten mukava assosiaatio!

Huomaan, että olen helposti assosiaatioiden vietävissä olevaa tyyppiä. Olen petaamassa sänkyä, kun huomaan miehen sukat ja pieruverkkarit lattialla. Lähden viemään niitä pyykkikoriin. Huomaan sen olevan täynnä, joten päätän pistää pesukoneen päälle. Huomaan, että pesuaine on vähissä, joten päätän lähteä kirjoittamaan sen kauppalappuun. Mihin kauppalappuun, kysyn mennessäni keittiöön. Eihän meillä ole ikinä kauppalappuja. Kauppalaput ne vasta käteviä ovat, mietin, ja päätän tehdä pitkästä aikaa sellaisen. Kirjoitan pesuaineen lisäksi muutamia muita puuttuvia asioita. Aletaan murun kanssa jutella kauppaan lähdöstä, ja lapsi tulee säestämään keskustelua rytmikkäällä huudollaan ”LÄHETÄÄ PRPRRR-ISMAAN”. Huudosta tulee mieleen, että korvastani tuntui yöllä valuvan jotain vaikun tapaista, ja lähden tutkimaan sitä vessaan. Illalla makkariin mennessäni ihmettelen, miksi helkkarissa meillä on taas jäänyt sänky petaamatta.

Äiti kutsuu ilmiötä IMTHO:ksi. Se on ”iän mukanaan tuoma häsläämisongelma”. Tunnetteko taudin?

Minulla assosiaatiopakkomielle vaikuttaa kaikilla elämänalueilla, myös reseptien kokeiluun. Joskus en ehdi kokeilla mitään reseptiä, kun yhdestä bongaamastani kivasta tuleekin mieleen toinen, siitä mieleen vielä parempi versio samasta, siitä mieleen huonompi, mutta sellainen, missä pääsee käyttämään jotain kotoa jo löytyvää, siitä mieleen jotain muuta, mikä myös pitäisi kaapeista saada kulumaan. ”Mitähän siitä voisi tehdä” ajattelen, ja siinä meni sekin viikonloppu kokeilematta sitä kivaa reseptiä jonka yllättäen löysin.

Vähän sama vika blogissa. Mustikkakakun kanssa tarjotusta ”juhlahankintojenhävikinhallinta-vaniljakastikkeesta” tuli mieleen ylipäätään juhlakauden tarjoilut. Juhlista, jossa ei tarjottaisi kahvia, mieleen tuli rakas kahvi. Sen kanssa viikonlopuksi tehdystä juustokakkupiirakasta tuli mieleen ne punaherukat, joita on vieläkin pakkasessa. Onkohan jollain muulla vielä pakastemarjoja, pitäisiköhän vinkata blogissa siihen sopiva resepti, assosioidun.

Alkaessani kirjoittaa, mieleeni tuli, että taidan olla aika helposti assosioituvaa tyyppiä. Ja tuloksen voitte nyt lukea tästä postauksesta. Mutta ennen kuin unohdan, siitä reseptistä:

Onhan äiti opettanut teillekin, että kesällä ja syksyllä kuuluu sienestää ja marjastaa henkihieverissä, ennen kuin joku muu ehtii röyhäisemään apajille? Tosikerääjä ei edes säilö itse, vaan kerää yli omien tarpeiden kädet ruvella ja jakaa saaliin lähipiirille. Se se muuten on vielä pahempi sairaus kuin IMTHO, ja liittyy vahvasti iän karttumiseen sekin. Olen kuitenkin pelkästään kiitollinen, että äitini ja sen siskot sairastavat keräilijätaudin vakavinta versiota. Pysyy silleen oma pakastin hyvässä kuosissa, vaivattomasti.

Tautiin kuuluu olla vähän paniikissa koko ajan, että ne täysin yli oman talouden tarpeiden mitoitetut säilöntävarastot kuitenkin hupenevat ennen pääsiäistä. Siksi pakastin on täynnä vielä toukokuussakin. Pakastemarjareseptit tulevat hyvään tarpeeseen. Itse tykkään kaikista paistoksista, ja marja-murupaistos, johon tulee mysliä, tuli löydettyä vuosi sitten. Tosi ihana kevättalven jälkkäri, ja sopii myös alkukesän ekoille päiväkahveille, jotka juodaan pihalla. Tein sitä taannoin, marjoina käytin punaherukka-vadelmasekoitusta. Ken tuntee sielussaan piston, että on taas tänäkin vuonna nuukaillut marjojensa kanssa, ei kun paistosta tekoon omalla marjamiksillä ja pihalle kahveille!

Marjapaistos vadelmista

P.S. Loppuun arvoitus ja psyykettä ja minuuttasi luotaava kysymys:

2,5 v. lapsesi saa ihan järkyttävät aamuraivarit herätessään. Mitä ajattelet päiväkotiin lähdön hetkellä, kun raahaat kiljuvaa ja potkivaa lasta etkä saa sitä turvaistuimeen?

a) En ymmärrä kysymystä. Miksi veisin lapsen päiväkotiin, koska aion olla niiden kanssa kotona kunnes ne täyttävät 15?
B) Tämä kuuluu tähän kasvuvaiheeseen. Lapsi itsenäistyy ja opettelee omien halujensa hallintaa. Olen todella onnellinen, että lapsemme käy läpi kaikki normaalit kasvuun kuuluvat kehitysvaiheet. En vaihtaisi päivääkään, ja suunnittelen hoitovapaalle jäämistä, jotta saan imeä itseeni kaiken tämän upean ajan ja nämä ihanat muistot. Jos naapurin Aimo kuulee ja tulee katsomaan, tapanko täällä sikaa, pyydän häneltä apua lapsen turvaistuimeen rauhallisessa ja lempeänjämäkässä kiinnittämisessä. Sitten kutsun hänet kahville illalla, koska olen elämälle niin kiitollinen, että ajattelin leipoa jotain työpäivän jälkeen, yhdessä lapsen kanssa tietysti.
C) Voi JUMAL…A! Niin kuin tässä yhdessä ei olisi ihan tarpeeksi, olen tietysti raskaana, ja toinen tällainen hirviö syntyy lokakuussa. Jos meillä ei olisi päiväkotia fiksuine täteineen, harkitsisin vakavasti katoamista yön pimeyteen. Kun saan jätettyä lapsen kiukunkyyneleet silmissäni turvakeitaaseeni, istun autoon ja hymyilen. Tänään se alkaa, kesäloma!

Oikea vastaus: C, hyvät ihmiset, meillä se on C. Vietän juuri ihanaa aamuhetkeä kahden lempimuruni kanssa, eli läppärin ja kahvikupin! Pojat vielä nukkuvat. Siunattu kesäloma ja hetken rauha, kippis ja skool :)

Kahvi, kiitos kun olet elämässäni!

Raskaus merkkaa monelle kahvinystävälle pirullisia kuukausia. Toisille kahvi tuottaa niin vahvaa ällötystä, että nautiskella ei pysty, toiset kahvikissat kärvistelevät ihan vaan sen faktan parissa, että kofeiinista kuuluisi raskausaikana luopua tai ainakin vähentää sitä tuntuvasti. Kuulun ensimmäiseen porukkaan. Ei niin sanotusti pysty vetää.

Ensimmäisen raskauden aikaan työpisteeni sijaitsi kuuden hengen kimppahuoneessa. Meillä oli oma kahvinkeitin, ja se kärysi kaksi kertaa päivässä pöytäni vieressä ja hiersi tiimihenkeäni keskiraskaasti. Tämän raskauden aikaan yhtä hankalaa tilannetta ei ole ollut, ja pystyin pahimpina viikkoina vältellä kahvinhajua helposti. Mutta ei se ole se pointti. Pointti on tämä: Kahvi-ihminen ei ole kokonainen, jos se ei saa aamuisin kupillistaan. Isoa. Joku tee siinä tilalla, ei tule mitään.

Ilouutinen: Viikkoja jo reilu kaksikymmentä, ja kahvi on jälleen palannut elämääni! En juo yhtä paljon kuin normaalisti, mutta pystyn kuitenkin nauttimaan aamupalani taas tutulla kaavalla. Lehti ja kahvikuppi, joskus ainoa iloinen asia aamuissani, joita lapsen raivarit värittävät toiseen suuntaan. Aah.

Männä viikonloppuna nautin aamukupilliseni kanssa herkullisesta, juustolla täytetystä voisarvesta. Olin tehnyt edellisenä päivänä raparperikiisseliä, nyt sitä oli edessä pikkukulhollinen, silmänä kaurapuuroa (ei siis toisinpäin, huom). Täydellinen aamiaishetki.

Sain muuten kiisselireseptin löytymisestä pienet kiksit, koska meillä sattui olemaan avattu mansikkamehupullo. Tupla aah. Kauden ykköskiisselin kanssa sopii reseptin muruseoksen tai kaurapuuroni ohella valmis mysli tahi raikas maustamaton jogurtti. (Ja jos jollekin tulee tarve muistuttaa, että raskaana pitäisi välttää raparperiä, niin tiedän tiedän, ei tarvitse vaivautua kommentoimaan.)

Raparperi-mansikkakiisseli

Päivässä on vain yksi hetki, johon kahvi sopii aamua paremmin. Se on päiväkahvihetki. Tapa on meillä opittu perheellistymisen myötä. Kun eka vauva syntyi, opin tuoreena äitinä nopeasti arvostamaan lyhyitä hetkiä ilman häntä. Aloinkin äitiyslomallani nauttia päiväuniajasta, siitä pisimmästä ja varmimmasta unipätkästä, päiväkahvittelemalla. Mies mallioppi tavan viikonloppuisin ja jatkoi perinnettä omalla vanhempainvapaajaksollaan. Nyt olemme niin piintyneitä la-su päiväkahvittelijoita, että vanha kansakin kääntyy haudoissaan. Ja tämän hetken puuttumisesta olin jokin aikaa sitten todella surullinen.

Vaan en ole enää. Juon päiväkahvikupilliseni hyvällä halulla, rinnalla ehkä karjalanpiirakka ja onnellisen usein taas jotakin itse leivottua. Juustokakkupiirakka kuulosti täydelliseltä lauantaileipomiseen, me kun ollaan juustokakun ystäviä. Mukaan tuli pakastemarjoja. Ei ollut enää muita kuin punaherukoita, joiden kirpeyttä pelkäsin ja laitoin niitä ihan vähän ohjetta varovaisemmin. Turhaan, sopivatkin täydellisesti makealle kakulle. Ja taas tuli käytettyä ruokavarastoja. Tupla-tupla aah.

Marja-juustokakku

Leivoin piirakan hieman ohjeen mukaista pienempään lasagnevuokaan. Pidensin varmuudeksi paistoaikaa, kun leivoksesta tuli näin ollen paksumpi. Kun se oli hyytynyt, annoin jäähtyä täysin, ja sitten nostimme ’pojan’ yhdessä murun kanssa leivinpaperin avulla vuoasta tarjottimelle. Ja sitten päiväkahvin kimppuun!

Näiden hetkien takia ihmisellä on aistit, tuumailin kuistillani juhlakuppejani ja uutta kesää katsellen.

Kahvihetki lasikuistilla