Päiväkotiasiaa ja banaani-maapähkinävoimuffinit

Päiväkahvi on perheenäidin henkireikä. Liittyy tämän blogin perustamisajatukseen. Olen molemmilla äitiyslomillani pyrkinyt syömään päiväkahviaikaan paitsi jotain suolaista myös ehdottomasti makeaa, jos on saatavilla. Leipomispuuhat ei aina inspiroi, mutta onneksi joskus, jotta päiväkahveissa roti säilyy.

Olen alkukesän aikana testannut pariakin banaanileivonnaista, niihin on himo iskenyt. Lapsikin rakastui banaanimuffinsseihin, ja ei syyttä, on ne niin meheviä. Yhtenä päivänä testasin Yhteishyvän banaanimuffineita, joissa oli mukana toista herkkua, maapähkinävoita. Vaikka pähkinätahna tuokin muffineihin hieman ”kuivaa” suutuntumaa – mikä onkaan se tahnan ominaispiirre, en osaa sitä paremmin selittää – banaani tuo kosteutta, joten balanssi on hyvä. Osan muffinsseista päällystin tuorejuustokuorrutteella, kun sitä oli edellisestä banaanikakkukokeilusta jäänyt, ja se teki näistä vielä herkullisempia, tietty. (Vinkkejä tuorejuustokuorrutteeseen löytyy esim. tästä postauksesta.) Kun olin nostanut kuorrutetta muffinssille, pursotin päälle kinuskikastiketta spiraalin muotoon ja pyöräytin pinnan teelusikalla ”ruusumaiseksi”. On niitä hienompiakin koristepursotuksia, mutta tälle porukalle on tämä välttänyt.

Maapähkinä-banaanimuffinit

Oli toukokuinen helle ja päiväkahvihetki kohdillaan, sillä 7-kuukautisemme nukkui sikeästi ja 3,5-vuotias oli päiväkodissa. Nautinto. Mistä pääsemme kätevästi postauksen aiheeseen: Millainen äiti vie esikoisensa päiväkotiin, jotta voi olla kaksin vauvan kanssa ja sen nukkuessa nostaa jalat pöydälle ja syödä muffinsseja?

Vastauksia on montaa tyyppiä. Tiedän olevan ihmisiä, jotka sanoisivat, että ”Surkea luuseri”. Tiedän ihmisiä, jotka sanoisivat, että ”Väsynyt ja/tai mukavuudenhaluinen”. Onneksi tiedän myös ihmisiä, jotka vastaavat ”Ihan normaali äiti”.

Olen mielestäni normaali ihminen – ihan ihmisarvoni säilyttänyt – vaikka pidimme esikoisen päiväkotipaikan äitiyslomani alkaessa. Meillä oli käynyt niin mahtava tuuri, että omalle kylällemme avattiin tuttujen naisihmisten toimesta yksityinen päiväkoti niihin aikoihin kun esikoisemme oli tulossa maailmaan. Hoidimme miehen kanssa poikaa vuoron perään kunnes hän oli 1 v ja 2 kk. Silloin alkoi päiväkotitie, ja halusimme ehdottomasti, että äitiyslomani jälkeenkin poika voi jatkaa tutussa hoidossa tuttujen kavereiden kanssa. Niinpä päätimme, että poika käy päiväkodissa perhevapaistamme huolimatta, vähintään Kelan tukiin sun muihin oikeuttavan määrän viikossa, ja paikka pysyy meillä.

Päiväkotipäivän pituus on ollut keskimäärin 6 h, aamuyhdeksästä kolmeen. Ja en todellakaan kiellä, etteikö mukana olisi ollut sitä mukavuudenhaluakin usein, kun isomman veijarin olen vauvan kanssa päiväkotiin pudottanut. Syksyllä mietin paljon sitä, millainen uusi vauva olisi. Mietin, miten jaksaisin lasten kanssa päivän, jos vauva ei esimerkiksi nuku öisin. Jos esikoinen on kotona, en pysty nukkumaan vauvan nukkuessa päikkäreitä jne. Päiväkodin pysyminen kuvioissa on luksusta, joka helpottaa elämääni, mietin etukäteen, ja sitä se on totta vie ollut. Mitä sitä kieltämään. Mutta ei sitä kannata ääneenkään joka porukassa sanoa, sillä:

Tiesin, että toisista ihmisistä tekemäni ratkaisu on törkeä. Meidän yksityisen päiväkodin kanssa emme ole kovin syvällä ”kotona olevat äidit vievät muiden äitien päiväkotipaikat”-keskustelussa, mutta ei me varmaan olla sen tavoittamattomissakaan. Muutakin syyllistämistä piisaa, jos syyllistämispuhetta kuunnella haluaa. En ole kauheasti kuunnellut ja suhtaudun asiaan suht neutraalisti. Eli kun subjektiivista päivähoito-oikeutta parin kuukauden päästä rajoitetaan, en myöskään lähde barrikadeille muutoksia vastustamaan. Tämä ei ole meidän elämässä ollut, ei viime viikkoina eikä vuosi sitten, se kaikkein tärkein asia. En ole sitä äitityyppiä, joka jäisi vuosiksi kotiin lastensa kanssa (kaikki kunnia heille), en yhden enkä useamman. Minulle on aika sama, mitä kotona olevat äidit saavat ja voivat lasten hoitopaikkojen ja -aikojen suhteen tehdä – kaikella kunnioituksella siis ja anteeksi vaan.

Mutta meidän perheen näkökulmasta olisi pari asiaa, jotka olen halunnut sanoa: Ymmärrän ihmisiä, jotka ajattelevat, että pienelle lapselle paras paikka on kotona. Harvinaiset ääriesimerkit pois lukien niin ihan varmasti onkin. Mutta jos äiti on kotona vauvan kanssa esim. vauvan ensimmäisen vuoden, esikoisen päiväkodissa käymistä puoltaa tietyt jutut. Me asutaan maalla, eikä naapurustossa ole lapsia. (Hyvä kun on naapurustoa.) 3-vuotias haluaa koko ajan leikkiä ja seuraa. Vaikka äiti haluaisi sitä antaa, vauva vie osansa. Meillä lapsi turhautuu pitkillä kotijaksoilla (esim. joulukuu jolloin lomailtiin paljon muuten vaan ja helmikuu jolloin poika oli pitkään puolikuntoinen sairastelun jälkeen). Päiväkoti tarjoaa virikkeitä, joihin minä en pysty. Leikkiä, askartelua, pöytätapojen opettelua, sosiaalisten tilanteiden hallintaa, ulkoilua, metsäleikkejä, hiekkalaatikkoleikkejä, kiipeilyleikkejä, lauluja, loruja, jumppaa, retkiä…

No, sanotaan sekin, että ei meidän isompi kuitenkaan ihan joka arkipäivä päiväkodissa käy. Mutta on käynyt enemmän, mitä etukäteen ajattelin hänen käyvän. Uhmaiästä johtuen pidin aika varmana, että jossain vaiheessa poika alkaa aamuisin kiukutella, että hän ei päiväkotiin mene. Ja olin itseni kanssa puhunut asian selväksi. Jos se tuntuisi lapsesta ahdistavalta, kun hän tietäisi äitin olevan pikkuveljen kanssa kotona, päiväkotiin ei mentäisi. Menkööt sitten paikat tai tuet tai mitä vaan, mutta väkisin päiväkodissa ei käydä.

Nyt sen uskaltaa jo kirjoittaa. Kohta 10 kuukautta perhevapaata takana, ja poika on kahtena etukäteen päiväkotipäiväksi sovittuna aamuna alkanut itkeä, että ei halua lähteä. Korostan, kahtena. Toisella kerralla sanoin, että mene vaan, koska äiti menee vauvan kanssa neuvolaan, mutta pidetään huomenna vapaapäivä. (Ja niin tehtiin.) Toisella kerralla sanoin, että selvä homma, sinun ei tarvitse mennä, saat jäädä kotiin.

Olen pitänyt tätä hämmästyttävänä asiana, sillä kaikkia muita mahdollisia ja mahdottomia asioita on meidän 3,5-vuotias uhmannut siitä asti kun täytti 2. Tätä ihmeellistä asiaa pohtien ja ”olen varmaan tosi huono äiti kun lapseni HALUAA käydä päiväkodissa” –syyllisyyttä potien olen jopa välillä ehdotellut, että ”Pidetäänkö sittenkin tänään vapaapäivä?” Lapsi kysyy, ”Onks isi kotona?”. Vastaan, että ”Ei ole, isi on töissä.” ”Mä meen sitten päiväkotiin”, poika toteaa ja lähtee iloisesti eteiseen.

Vauva nukkuu, ja nostan jalat pöydälle tai kirjoitan blogia, juon kahvia ja syön hyvää leivonnaista. Joskus perhe-elämä on raastavan haastavaa, joskus joku asia sujuu. Ajattelinkin laatia tämän puheenvuoron siksi, että mielestäni ”päiväkodit ja äidit” –keskusteluun mahtuu myös kiitoksen sana niille päiväkodissa työskenteleville, jotka haluavat tarjota laadukasta varhaiskasvatuspalvelua ja tukea kaikenlaisia perheitä JA joiden hoiva- ja muu palvelun taso on niin kova, että se kestää meidän uhmaikäisenkin tiukista tiukimman arvion.

Kiitos!
(hörppää kahvia ja mussuttaa pullaa)

Marja-murupaistos

Marjapaistos, miten mukava assosiaatio!

Huomaan, että olen helposti assosiaatioiden vietävissä olevaa tyyppiä. Olen petaamassa sänkyä, kun huomaan miehen sukat ja pieruverkkarit lattialla. Lähden viemään niitä pyykkikoriin. Huomaan sen olevan täynnä, joten päätän pistää pesukoneen päälle. Huomaan, että pesuaine on vähissä, joten päätän lähteä kirjoittamaan sen kauppalappuun. Mihin kauppalappuun, kysyn mennessäni keittiöön. Eihän meillä ole ikinä kauppalappuja. Kauppalaput ne vasta käteviä ovat, mietin, ja päätän tehdä pitkästä aikaa sellaisen. Kirjoitan pesuaineen lisäksi muutamia muita puuttuvia asioita. Aletaan murun kanssa jutella kauppaan lähdöstä, ja lapsi tulee säestämään keskustelua rytmikkäällä huudollaan ”LÄHETÄÄ PRPRRR-ISMAAN”. Huudosta tulee mieleen, että korvastani tuntui yöllä valuvan jotain vaikun tapaista, ja lähden tutkimaan sitä vessaan. Illalla makkariin mennessäni ihmettelen, miksi helkkarissa meillä on taas jäänyt sänky petaamatta.

Äiti kutsuu ilmiötä IMTHO:ksi. Se on ”iän mukanaan tuoma häsläämisongelma”. Tunnetteko taudin?

Minulla assosiaatiopakkomielle vaikuttaa kaikilla elämänalueilla, myös reseptien kokeiluun. Joskus en ehdi kokeilla mitään reseptiä, kun yhdestä bongaamastani kivasta tuleekin mieleen toinen, siitä mieleen vielä parempi versio samasta, siitä mieleen huonompi, mutta sellainen, missä pääsee käyttämään jotain kotoa jo löytyvää, siitä mieleen jotain muuta, mikä myös pitäisi kaapeista saada kulumaan. ”Mitähän siitä voisi tehdä” ajattelen, ja siinä meni sekin viikonloppu kokeilematta sitä kivaa reseptiä jonka yllättäen löysin.

Vähän sama vika blogissa. Mustikkakakun kanssa tarjotusta ”juhlahankintojenhävikinhallinta-vaniljakastikkeesta” tuli mieleen ylipäätään juhlakauden tarjoilut. Juhlista, jossa ei tarjottaisi kahvia, mieleen tuli rakas kahvi. Sen kanssa viikonlopuksi tehdystä juustokakkupiirakasta tuli mieleen ne punaherukat, joita on vieläkin pakkasessa. Onkohan jollain muulla vielä pakastemarjoja, pitäisiköhän vinkata blogissa siihen sopiva resepti, assosioidun.

Alkaessani kirjoittaa, mieleeni tuli, että taidan olla aika helposti assosioituvaa tyyppiä. Ja tuloksen voitte nyt lukea tästä postauksesta. Mutta ennen kuin unohdan, siitä reseptistä:

Onhan äiti opettanut teillekin, että kesällä ja syksyllä kuuluu sienestää ja marjastaa henkihieverissä, ennen kuin joku muu ehtii röyhäisemään apajille? Tosikerääjä ei edes säilö itse, vaan kerää yli omien tarpeiden kädet ruvella ja jakaa saaliin lähipiirille. Se se muuten on vielä pahempi sairaus kuin IMTHO, ja liittyy vahvasti iän karttumiseen sekin. Olen kuitenkin pelkästään kiitollinen, että äitini ja sen siskot sairastavat keräilijätaudin vakavinta versiota. Pysyy silleen oma pakastin hyvässä kuosissa, vaivattomasti.

Tautiin kuuluu olla vähän paniikissa koko ajan, että ne täysin yli oman talouden tarpeiden mitoitetut säilöntävarastot kuitenkin hupenevat ennen pääsiäistä. Siksi pakastin on täynnä vielä toukokuussakin. Pakastemarjareseptit tulevat hyvään tarpeeseen. Itse tykkään kaikista paistoksista, ja marja-murupaistos, johon tulee mysliä, tuli löydettyä vuosi sitten. Tosi ihana kevättalven jälkkäri, ja sopii myös alkukesän ekoille päiväkahveille, jotka juodaan pihalla. Tein sitä taannoin, marjoina käytin punaherukka-vadelmasekoitusta. Ken tuntee sielussaan piston, että on taas tänäkin vuonna nuukaillut marjojensa kanssa, ei kun paistosta tekoon omalla marjamiksillä ja pihalle kahveille!

Marjapaistos vadelmista

P.S. Loppuun arvoitus ja psyykettä ja minuuttasi luotaava kysymys:

2,5 v. lapsesi saa ihan järkyttävät aamuraivarit herätessään. Mitä ajattelet päiväkotiin lähdön hetkellä, kun raahaat kiljuvaa ja potkivaa lasta etkä saa sitä turvaistuimeen?

a) En ymmärrä kysymystä. Miksi veisin lapsen päiväkotiin, koska aion olla niiden kanssa kotona kunnes ne täyttävät 15?
B) Tämä kuuluu tähän kasvuvaiheeseen. Lapsi itsenäistyy ja opettelee omien halujensa hallintaa. Olen todella onnellinen, että lapsemme käy läpi kaikki normaalit kasvuun kuuluvat kehitysvaiheet. En vaihtaisi päivääkään, ja suunnittelen hoitovapaalle jäämistä, jotta saan imeä itseeni kaiken tämän upean ajan ja nämä ihanat muistot. Jos naapurin Aimo kuulee ja tulee katsomaan, tapanko täällä sikaa, pyydän häneltä apua lapsen turvaistuimeen rauhallisessa ja lempeänjämäkässä kiinnittämisessä. Sitten kutsun hänet kahville illalla, koska olen elämälle niin kiitollinen, että ajattelin leipoa jotain työpäivän jälkeen, yhdessä lapsen kanssa tietysti.
C) Voi JUMAL…A! Niin kuin tässä yhdessä ei olisi ihan tarpeeksi, olen tietysti raskaana, ja toinen tällainen hirviö syntyy lokakuussa. Jos meillä ei olisi päiväkotia fiksuine täteineen, harkitsisin vakavasti katoamista yön pimeyteen. Kun saan jätettyä lapsen kiukunkyyneleet silmissäni turvakeitaaseeni, istun autoon ja hymyilen. Tänään se alkaa, kesäloma!

Oikea vastaus: C, hyvät ihmiset, meillä se on C. Vietän juuri ihanaa aamuhetkeä kahden lempimuruni kanssa, eli läppärin ja kahvikupin! Pojat vielä nukkuvat. Siunattu kesäloma ja hetken rauha, kippis ja skool :)

Pääsiäisen päiväkirjamerkinnät

Rakas päiväkirjani.

Olipa ihana pääsiäinen! Ehdittiin rentoutua JA päästä lomatunnelmaan, mikä on meillä harvinainen yhdistelmä. Jälkimmäinen kun tarkoittaa tässä perheessä yleensä pakonomaista puuhastelua erilaisten hommien parissa. Mutta kuten sanottu, nyt ehdittiin tehdä molempia, puuhastella ja levätä, sopivassa suhteessa.

Yksi listalla pitkään olleista puuhasteltavista on ollut siivous. Sain siivottua kiirastorstain ekstravapaapäivänäni tyydyttävällä tavalla, ja jo se oli omiaan korkkaamaan minilomatunnelmani. Korkkasin varmuudeksi myös oluen, kun sain mopin siivouskaappiin. Jottei jäisi epäselväksi töistä ja päiväkodista saapuville muruille, että äiskä on aikeissa myös rentoutua pääsiäisenä.

Otin lunkisti erityisesti leipomispuolella. Käytin pitkäperjantaina joulusta jääneet torttutaikinalevyt: taikinaneliölle lusikallinen vadelmamarmeladia ja toinen tuorejuustoa, sitten ummistus kolmion muotoon, voitelu ja uuniin. Kelpasi kahvivieraille, joten jatkoin valmistaikinointia itse pääsiäispäivänäkin. Viikon kakkuni, pakastevoitaikinaan tehty aprikoosi-mantelitorttu, valmistui nopeasti ja näytti linnunpesältä, jossa kaikki munat ovat hajonneet. Vähemmän kaunis mielleyhtymä, mutta värit sopivat hyvin pääsiäisinstallaatiooni suklaamunien ja Arabian pupufiguurien rinnalle.

Artulla oli pääsiäisen alla tuomisina päiväkodista istutus, jota arvelin mullasta nousseiden oraiden perusteella vehnäksi. Jälleen yksi elementti juhlapyhiin, jota meillä ei ole aikaisemmin ollut, elikäs lasten askartelut. En usko, että meidän poika on ihan itse höyheniä liimaillut, kuten ei varmaan ihan kaikki muutkaan kaverilapsosensa. On juuri siksi erityisen hellyttävää ajatella, kuinka ne innoissaan ovat siellä väkertäneet vierekkäin, terve puna poskilla, toinen toistaan ylpeämpinä valmiista töistä. Siis ne meidän päiväkodin tädit. On ne ihania ;)

Leipomispuolella mentiin aidan matalimmasta kohtaa, ja koen pientä häpeää siitä, että käytän uudessa elämässäni valmiita voitaikinoita. Tuppasin ennen, uskokaa huviksenne, tekemään ne itse, ja olen varmaan joillekin joskus leveillytkin, etten käytä pakasteita. Hivenen ennenaikaista vannomista todistaneet tutut on varmaan vaan parasta leikata ystäväpiiristä, jotten joudu muistelemaan menneitä virhelauseitani.

Sen sijaan ruoanlaittopuolella tein tänä pääsiäisenä parikin annosta, jossa oli kaikki kohdallaan ja jopa karvan verran yritystäkin. Lauantaina paistoimme kunnon entrecôtet, joille tein bearnaisekastikkeen. Ja jos et ole ikinä maistanut hyvän pihvin, öljyssä friteerattujen itse tehtyjen ranskanperunoiden sekä voikastikkeen yhdistelmää, tee se pian! Me oikaisimme perunoissa ja teimme kiertoilmauunissa kunnolla öljyttyjä lohkoja, mikä ajoi suunnilleen asian. Suosittelen! Kastikkeeseen käytetään yleensä rakuunaa, mutta minä korvasin sen tuoreella timjamilla, samaisella, josta olin tehnyt pihveille yrtti-öljymarinadin. Toimi!

Toinen huippuannos sunnuntailta: Kokonaisena kypsennetty broileri, joka on ennen uuniin laittamista päällystetty kuutioidulla voilla ja valkosipuliviipaleilla. Rinnalla pannulla kypsennettyjä juureskuutioita, jotka on maustettu siirappilorauksella ja rosmariinilla. Wau! Jos et ole ikinä tehnyt itse kokonaista broileria uunissa, testaa tätäkin. Lähes joka marketin pakastealtaasta löytyy kanoja, useasta myös luomuna. Nam!

Vielä maanantai: Lihamureketta sekä bravuuriani, valkosipuliperunoita. Murun lempilisuke. Suositan tätäkin! Valmistamiseen tarvitset korkeareunaisen, kannellisen paistinpannun.

Valkosipuliperunat pannulla

n. 8 kiinteää perunaa
n. 2 dl kuohukermaa
3-4 valkosipulin kynttä (koon ja mieltymysten mukaan)
öljyä ja voita, suolaa

Kuori perunat ja viipaloi paksuhkoiksi viipaleiksi. Huuhtele ne lävikössä ja taputtele kuiviksi talouspaperilla (tuntuu turhalta vaiheelta vaan parantaa lopputulosta tuntuvasti).

Ruskista perunat kevyesti, voi-öljyseoksessa, korkeareunaisessa paistinpannussa, muutamassa erässä. Nosta kaikki viipaleet takaisin pannulle, säädä lämpö maltilliseksi, mausta suolalla, ja hauduta viipaleita hetki kannen alla.

Lisää joukkoon silputut tai murskatut valkosipulinkynnet. Kaada joukkoon kerma. Sitä tulee olla niin paljon, että kerma peittää alimmat kerrokset hyvin, mutta ei koko vuokaa. Kypsennä perunoiden lajikkeesta riippuen noin 45 minuuttia – tunnin, maltillisella lämmöllä ja kansi päällä. Sekoita muutaman kerran kypsennyksen aikana, varovasti. Kuohukerma tiivistyy ihanaksi kastikkeeksi, joka tarttuu perunoihin.

 

Kuten todettu, vapaapäivinä meillä aina puuhastellaan. Kohta vuoden on asuttu uutta taloa, ja aina on joku projekti kesken. Ehkä pisimpään olen mankunut murua kyhäämään eteiskuistille vanhan ajan arkkupenkin. ”Sellaisen ällän mallisen. Pitkälle sivulle kansi. Lyhyellä sivulle ilman etuseinää, hyllyllä, kiitos, sellainen, johon saa kengät. Siis arkkupenkki-kenkäteline, pliis rakas. Olen nähnyt sellaisen kerran naistenlehdessä vuonna -86, haluan just sellaisen, mutta en enää muista, millainen se oli. Mutta haluan just sellaisen ihanan. Se on mun lempitoive!”

Vähän kolmatta päivää siinä pääsiäisestä meni, mutta lopputulos on täydellinen. Aika muru mulla! Ja sen verran hyvällä itsetunnolla varustettu, että kehui itseään pari tuntia penkin valmistuttua. On kuulemma niin hieno, että hän alkaa valmistaa tuollaisia ihan tilaustöinä. Sanoin, että tilaisin sitten heti kiitos pari arkkupenkkiä sinne saunan eteiseemme. Eli pukuhuoneeseen. Sekin kun on pitänyt jo kohta vuoden kalustaa. Että mihin sen tilauksen voi tehdä ja käykö murulle Visa Electron?

Mies mutisi jotain mennessään, että tässä on nyt alkamassa maataloustyökausi, pitää kattoa niitä penkkejä joku toinen kerta. On niin paljon kaikkea puuhasteltavaa.

Ja sitten ne lähtivät pikkumurun kanssa kaivuuhommiin. Pihojakin meillä nimittäin puuhasteltiin pääsiäisen ihanilla keleillä. Lapsi oppi uuden sanan, ’paijaa’. Se ei tarkoita sitä, mitä luulisi. Hän ei toivo siis paijausta, vaan hän haluaa kaivaa. Puhui unissaankin raukka, silleen hempeällä äänellä. Tänään päiväkodista kotiuduttuamme desibelit olivat toiset. ”PAIJAAAA!” poika huusi kun isi puki häntä. Yritin sanoa, että pysykää hetki paikoillanne, otan teistä kuvan. Mutta ei ne ehtineet.

Veikkaan, että tämä näky tulee minulle hyvin tutuksi: Aina kun on konehommia tarjolla, molemmista muruista näkyy vain selät. Ja arkkupenkit sun muut akkojen hömpötykset joutuvat odottamaan.

Loma-albumin satoa ja synnytysmuistoja

Viime viikko vietettiin talvilomaa. Oli mukavaa olla koko perhe kotona, katsella olympialaisia ja puuhastella rästihommien parissa. Annoimme lapsen osallistua kaikkeen mihin hän omasta mielestään pystyi, eli kaikkeen. Lomaekstrana Arttu pääsi myös isin mukaan autotalliin miesten hommiin. Hommista palasi pikkupoika, joka oli yltä päältä autotallin lattian tomussa, naamassa mustaa töhnää, onnellinen ilme kasvoilla!

Myös lapsemme oli viihtynyt reissulla, mikä oli kiva!

 

Loman kunniaksi yritin laittaa ruokia, jotka maistuisivat kaikille. Tomaatti-lihapullapastan resepti on oiva, ja jopa meidän nirsoilija näykkäili lihapullan paloja. Soosista ja pullista voi tehdä mausteisemman tai vähemmän mausteisen, oman ruokakunnan vastaanottokyvyn mukaan. Huomatkaa, että tämä nerokas ruoka sopii myös arkeen, koska se valmistuu lähes itsestään!

Lihapullapasta

Lihapullat:
500− 750 g naudan jauhelihaa (tai riistaa)
1 sipuli silputtuna
3 valkosipulinkynttä
1 tl suolaa
1 rkl pippurisekoitusta
rouhaisut mustapippuria

Kastike:
7 dl − 1 l tomaattimehua
1 prk tomaattipyrettä
2 lihaliemikuutiota
3 valkosipulinkynttä
2 rkl sokeria
1 rkl kuivattuja yrttejä (basilika, oregano…)
mustapippuria

Sekoita lihapullataikinan ainekset kulhossa. Kaada tomaattimehu korkeareunaiseen paistinpannuun ja lisää muut aineet. Kuumenna kiehuvaksi.

Nostele jauhelihamassasta isohkoja lihapullia rauhallisesti kiehuvaan kastikkeeseen. Keitä vähintään tunti, mieluummin pari. (Suurusta kastike tarvittaessa Maizenalla pakkauksen ohjeiden mukaan.) Tarjoile keitetyn pastan kanssa.

 

Kakkujakin lomalla leivottiin. Kakkujen kuningattarista löytyi helmikuun kohdalta sopiva makeannälän taltuttaja: kinuskia, vaniljamoussea ja lakkahilloa! Postauksen pääkuvassa näkyvä tekele jos mikä maistuu lomaviikolla, jolloin pääsee nauttimaan rauhallisista päiväkahveista joka päivä, lapsen uniaikaan!

Kun kulmaa laajentaa, kuvasta paljastuu tupamme uusin tulokas. Lomalla tehtiin siis myös hyviä ostoksia: patakaappi löytyi netistä ja käytiin poimimassa kyytiin Lahdesta, täsmäpaikalle astiakaappini viereen. Jes!

 

Teimme myös lyhyen tripin kotiseutujen ulkopuolelle. Yövyimme Turussa, ja Artun elämän toinen hotellireissu sujui erinomaisesti. Olin ylpeä, mutta paljon hämmästyneempi siitä, että myös 2,5 h paluumatka kotiin sujui itkuitta!

Syy ja ansio siitä, että 1 v ja vajaa 4 kk:n ikäinen lapsi viihtyi autossa koko matkan, oli erään itse asiassa synnytystä varten ostetun laitteen! Voitteko uskoa:

Kävin raskauteni viimeiset viikot näyttämässä mahaani keskussairaalassa nk. kasvukontrolleissa, koska pienokaisemme ei täyttänyt jossakin byrokraattisessa hallintoelimissä määriteltyjä standardimittoja. Viimeinen käynti oli kirjattu muutama päivä lasketun ajan jälkeen. Röhnöttäessäni tutkimushuoneessa omasta mielestäni ihan kelpo kokoisena, kerroin lääkärille, että viikonloppuna mahastani lirahti jotakin alakautta ulos. Oletin lapsivedeksi, mutta sitten mitään ei mennytkään/ tullutkaan enempää.

Lääkäri sanoi, että tuskin se sitten sitä oli, mutta testataan.

Testitulos paljasti ”järkyttävät” faktat. Lapsivettä oli pihissyt pikku hiljaa ulos muutaman päivän ajan. Lääkäri oli topakan oloinen. Kysyi, enkö tiennyt, että jos lapsivettä tihkuu, pitäisi tulla lääkäriin, sillä tila vaatii antibioottihoitoa tulehdusten varalta.

Kaikki raskaana olleet tietävät, että – anteeksi nyt vaan – raskauden loppuaikana pöksyihin lirahtelee nestemäisiä asioita vähän väliä. Ja kaikki ovat nähneet elokuvissa, miten lapsivesi menee. En löytänyt omasta vaatimattomasta tipastani yhtymäkohtia TV:stä tuttuihin holahduksiin.

Lääkäri totesi kylmästi, että ”Te jäätte nyt sisään”. Mietin, että toivottavasti vauva ei kuullut, koska en olisi jaksanut sitä enää päivääkään kantaa. Lääkäri kääntyi päätteensä ääreen, ja muru vieressäni alkoi välittömästi panikoida. EVÄÄT JÄI!

Hän oli nähkääs lukenut neuvolan ohjeista, että miehet voivat pakata synnytysreissulle mukaan evästä, kanttiini kun ei ole 24/7 auki. Odotimme viitisen minuuttia lisäinfoa siitä, mitä sisään jääminen tarkoitti, minä miettien, voisinko laittaa housut jalkaani vai alanko jo ponnistaa, mies miettien makkarapakettiaan. Mukava hoitaja päästi meidät piinasta ja alkoi selittää, mitä tapahtuisi seuraavaksi.

Saisimme perhehuoneen, jossa voisimme oleilla telkkaria katsellen. Tutkimus näytti, että synnytys ei ollut enää kaukana. Oli miten oli, odotusaika oli arvoitus, joten mies voisi lähteä hakemaan henkkoht tavaroita tulevalle äidille sekä itselleen HK:n bleu tai Kabanossi-paketin, kumpaa nyt sitten enempi tekikään mieli.

Parin tunnin päästä muru saapui perhehuoneeseen kuin olisi ollut isompaakin sakkia tulossa maailmaan auttamaan. Mukana kassillinen ABC:ltä ostettuja eineksiä ja uusi matkakokoinen DVD-soitin!

Vaikka mieleni olisi, supistusten alettua ja jännityksen kasvaessa, tehnyt mieli työntää se DVD-salkku sinne minne aurinko ei paista, kysyin rauhallisesti, että mihin laitteistoa täällä tarvitaan. Jos tulee tylsää, mies voisi katsella elokuvia, tietysti, hän selvensi. ”Ja tämmöisen hommaaminen on joka tapauksessa edessä. Automatkoja varten. Se ja se ja sen ja senkin tuttu kertoi, että ilman ei lapsiperhe pärjää” muru selitti tohkeissaan ja viritti vehkeitään.

Katsoimme sinä iltana muutaman vanhan jakson Frendejä, kunnes mies nukahti väsyneenä eväidensä mähkimisestä, suunnilleen yhdeksän aikaan. Minä jäin sängyn toiselle laidalle supistusteni kanssa herkuttelemaan.

Meni melkein vuosi ja neljä kuukautta, ja I’ll be damned, matka-DVD-salkku pelasti talvilomareissumme ja teki siitä lapselle oikein hauskan! Kotona meitä odotti vielä vieras, vanha ystäväni, jolle ei ehditty tässä hässäkässä leipoa, ja koska Artulle maistui matkalta kahvilasta ostettu mustikkatorttu äiskän leipomuksia paremmin, taas oli poika messeänä.

 

Kaikki hauska loppuu aikanaan. Eilen oli edessä paluu arkeen ja päiväkotiin. Pelkäsin, miten meille käy loman jälkeen, mutta sinne lapsi jäi hymyillen vilkuttamaan.

Kun iltapäivällä hain hänet kotiin, pieni mies vain vilkaisi minua ja jatkoi leikkimistä lapiollaan. Kun lopulta jouduin nostamaan hänet maasta, että nyt lähdetään, kaveri huitaisi naamalleni hiekkaa ja sai hirveät raivarit. Kaikki kiva oli kesken! Hän ei lähde, kun pitkästä aikaa tänne pääsi!

Huokailin autossa, lapsen huutaessa turvaistuimessa, että kyllä on taas äidin arki ihanaa. Välillä ei vaan ymmärrys riitä, mikä lasta miellyttäisi.

Vaikka vanha klisee ”päivääkään en vaihtaisi”, pitää äitiydenkin kohdalla paikkansa, jokunen yö ja pari puolikasta päivää täältä kyllä irtoaisi!

Hullu hiiri valtasi kotimme

Olen suhtautunut perheen perustamiseen ensimmäiset 30 elinvuottani kuten aika moni muukin sukupolveni edustaja: Äidiksi tuleminen ei ole ollut elämän ykkösasia ja ”to do” –listan kärjessä, mutta periaatteellisella tasolla oma perhe on tuntunut tärkeältä asialta, jonka joskus haluan.

Periaatteessa kiva asia, ja silti ah niin riipaiseva elämänmuutos, ajattelin, kun lähipiirin vauvoja ja lapsia seurailin. Yksi kummipojistani huusi elämänsä ensimmäinen vuoden paitsi sen vartin jonka vuorokaudesta nukkui. Kuka lapsia haluaa tehdä, näillä riskeillä, kysyin itseltäni usein.

Moni lohdutti, että kun lapset on omia, ne eivät ärsytä enää. Voin rehellisesti sanoa olevani eri mieltä! Viimeaikaisin esimerkki: Taaperomme aloitti kaksi viikkoa sitten päiväkodin, ja sen jälkeen iltaisin ja viikonloppuisin mikään ei ole ollut hyvin. Kaikki itkettää ja harmittaa. Äitin tarjoama lelu on väärä, muu touhuaminen kurjaa, ja mutsin vessaan poistuminen on maailmanloppu, joka purkautuu järkyttävänä huutokohtauksena, romahtamisena lattialle, sätkimisenä ja huitomisena. Toipuminen pettymyksestä vie noin tunnin, joten olen alkanut itsekin käyttää vaippaa, jotta pysyisi edes joku tolkku näissä illoissa.

Päiväkodin naiset ovat tietysti kehuneet poikaa vuolaasti. Hän on reipas ja sopeutunut porukkaan. Yksi jopa kertoi, että pienenpieni vauvakuume alkoi orastaa, kun meidän poika oli sylissä painanut päänsä hänen rintaansa vasten. Että voi olla saman pikkujätkän synnyttämät ajatukset niin päinvastaiset itselläni!

Noh. Pitää muistaa, että alle puolitoistavuotiaan ei voi olettaa ottavan näin isoja elämänmuutoksia vastaan tyynesti. Selvä asia, joten päiväkoti-oikeakoti-elämään tottumisessa annan armon käydä oikeutta vielä hetken. Mutta takataskussani on kyllä esimerkkejä parista muustakin raskaasta käänteestä, jotka alkoivat jo ennen päiväkotia. Yksi ärsyttävimmistä lapsemme jokin aikaa sitten tekemistä elämäntaparatkaisuista oli se, että hän päätti lopettaa syömisen.

Olemme tarjonneet kotiruokaa, vauvanruokaa, purkkiruokaa, raakaruokaa ja niin edelleen, mutta ei auta. Ensin lapsi päätti, että hän ei toisten avittamana ota suuhunsa mitään, vaan syö ainoastaan sellaista, minkä voi työntää naamariinsa itse. Kurja käänne, koska mikään ns. kunnon ruoka ei oikein vielä pysynyt sormissa. Mutta silti keitetyt porkkananpalat, makaronit ja jauhelimykeröt maistuivat, joten ei hätä mitään.

Itse kehittämän dieettinsä seuraavassa stepissä Arttu jätti pois kaiken muun paitsi banaanin, puuron, leivän ja juuston. Nyt otimme uuden askeleen ja kavensimme vanhempien näkökulmasta jo melko tarkaksi mennyttä ruokavaliota, ja jätimme pois myös puuron ja leivän.

Olemmekin nyt tilanteessa, jossa osa lapsen iltakiukuttelusta ja ärsyttävästä yöheräilystä johtunee myös siitä, että emme saa sitä syömään muuta kuin joitain paloja banaania. Päiväkodissa poika varmaan vetää yksityistä näytelmäkerhoaan ja syö tyyliin pihviä veitsellä ja haarukalla, mutta kotona huulet painetaan tiukasti yhteen. Huokaus.

Oli raskas aamu männä viikonloppuna (jolloin ei pääse pakenemaan perhettään töihin). Ei ollut paljon nukuttu, kaikkia ärsytti kaikki, ja lapsi diettasi pöydässä. Kämppä oli aamutoimien jäljiltä jo hävityksen kauhistuksessa, tavarat pengottu laatikoista ja vessapaperit silputtu pitkin pirttiä. Kuin iso lauma jyrsijöitä olisi touhunnut kodissamme. Päähiiri istui pöydän päässä, poimi järjestelmällisesti pienistä suupalan kokoisista aamuleivistään juuston, työnsi suuhunsa ronkelin näköisenä, ja nakersi edamia talttamaisilla etuhampaillaan. Katselin kelloa ja odotin päiväuniaikaa.

Päivinä, jolloin olen tosi väsynyt ja ärsyyntynyt, yksi asia nimittäin jaksaa piristää. Päiväkahvi! En ollut koskaan kuullut kuninkaiden kakusta, mutta Kakkujen kuningattarien mukaan sitä myydään Ranskassa loppiaisen tienoilla. Siitäkin hyvä väsyneen äidin leivonnainen, että se tehtiin valmiista pakastevoitaikinasta. Kiekkojen väliin piti vain sekoittaa mantelitäyte. Ruma kakku, mutta simppeliä, sutjakkaa ja hyvän makuista!

Mantelitäytteinen kuninkaiden kakku voitaikinasta

 

Hyvän kahvin voimalla elämä jatkui niin kuin aina aiemminkin valvottujen öiden jälkeen. Ranskalainen ruokateemakin pysyi yllä, sillä illalla syötiin ihanaa Burgundinpataa! Yhteishyvän resepti on perinteinen, omastani on jätetty pois sienet, joista muru ei niin tykkää. Ken ei ole ikinä tehnyt, kipinkapin kauppaan, tämä on talven ykköspata ja sopii erityisesti väsyneille perheenäideille (lue ohje niin ymmärrät miksi)!

Burgundinpataa ja polentamuusia

Perheenäidin Burgundinpata

800 g naudan (ulko)paistia
voita ja öljyä
suolaa ja mustapippuria
1/2 dl vettä
100 g pekonia
3 porkkanaa
8-10 salottisipulia
1 tl timjamia
2 laakerinlehteä
iso valkosipulinkynsi
2 rkl vehnäjauhoja
1/2 pll punaviiniä
loraus fondia tai puolikas liemikuutio
1 prk tomaattipyrettä
1 rkl fariinisokeria

Avaa punaviinipullo. Nosta pullo huulille ja ota kunnon kulaus. Kyllä se elämä taas tästä!

Leikkaa paisti ronskeiksi kuutioiksi. Ruskista lihat voi-öljyseoksessa muutamassa erässä ja kaada pataan. Mausta suolalla ja mustapippurilla. Huuhtele pannu huolellisesti vesitilkalla ja kaada neste pataan.

Paahda pannulla pekonipalat ja kaada nekin pataan. Pyöräytä myös kuoritut pikkusipulit ja porkkanapalat kuumalla pannulla voi-öljyseoksessa, kunnes pintaan tulee kaunis väri. Kaada kasviset pataan. Lisää joukkoon mausteet ja murskattu valkosipulinkynsi. Ripottele pataan vehnäjauhot ja sekoita.

Kaada pataan n. puoli pulloa punaviiniä. Nestettä tulee olla sen verran, että lihat lähes peittyvät. Lorauta joukkoon lihafondia tai murusta mukaan pala liemikuutiota. Lisää tomaattipyre ja sokeri. Sekoita.

Hauduta pataa kannen alla liedellä 1-2 tuntia. Tarjoa hyvän leivän ja perunoiden tai polentan kanssa.

Kun lapsi nukkuu illalla, juo loppu punaviini ja nauti hiljaisuudesta.

 

Söimme murun kanssa lihapataa, pikkumuru katsoi piirrettyjä tabletilta ja närppi banaania ja juustoa. Veikkasin, että ensi yönä taas valvotaan nälissään. Siitä intouduimme muistelemaan taannoista yötä, jolloin poika itkeskeli pitkään, eikä mies saanut sitä nukahtamaan. Hän tuli takaisin makkariin, kävi viereeni ja totesi vihaisena: ”Hullu se on!”

Koska mieheni on valmistunut Orimattilan ammattikoulun metallipuolelta, en ottanut diagnoosia lääketieteellisenä enkä kauhean vakavissani. Mikäli oikein muistan, taisimme hekotella hänen heikolle hetkelleen jo samaisena yönä.

Olimmekin nyt molemmat samaa mieltä siitä, että kaiken tämän ärsyttävän oheismurheen, jota perheen perustaminen tuo, jaksaisi itse asiassa ihan helposti, jos saisi aina nukkua yönsä. ”Mutta on meillä kyllä oikeastaan ihana poika”, sanoin vielä muistutellen ja vakuutellen sekä miestä että itseäni.

”Kyllä. Meidän lapsi ei osaa nukkua eikä syödä eikä viihdy valveilla, mutta muuten kaikki menee todella putkeen”, muru totesi patansa äärestä.

Hah :D Koittakaapas muut pistää siitä paremmaksi!