Toimiva pepperoni-mozzarellalasagne ja parisuhdevinkki

Lasagne on herkkuruokaa, jota ei ehdi valmistaa arkena. Melkein ehtii, koska suosin Barillan lasagnelevyjä, jotka vaativat vain parinkymmenen minsan kypsennyksen. Mutta on se niin työläs safka päiväkodista kotiutuessa tulille laittaa, että lasagne on meillä varattu viikonloppuaterioille.

Yhteishyvän pepperonilasagne kuulosti kivalta ja suolaiselta vaihtelulta perussettiin, ja testasin sitä pari viikonloppua sitten. Jauhelihakastikkeen ohje oli perinteinen, mutta mukaan tietty saksittiin niitä pepperonisiivuja. Käytin Saarioisten. Sellaisen muutoksen soosiin tein, että kuullotin sipulisilpun ennen jauhelihan lisäämistä, voi-öljyseoksessa. Näin ruukaan aina tehdä, ja sipulin heittäminen jauhelihan joukkoon raakana tuntui liian isolta askeleelta seesteisenä syyssunnuntaina. Hyvältä näytti lasagneni, ja ihanaa oli!

Lasagne

Apropoo. Toinen reseptiin tehty viilaus liittyi juustoihin. Tein lasagnen keskelle yhden ekstrajuustokerroksen mozzarellaviipaleista, silleen väljästi sommitellen. Pallo oli jäänyt yli perjantaipitsan teosta. Samasta syystä korvasin reseptissä olleen TexMex-juustoraasteen tavallisella. Suhtaudun nihkeästi ajatukseen maustetusta juustoraasteesta, mutta olisin voinut sitä nyt kokeilla, ellei meillä olisi ollut yhtä avattua ja toista avaamatonta puolen kilon juustoraastepussia jääkaapissa. Selitys: Pyysin miestä tuomaan kaupasta juustoraastetta pitsaa varten. Kun määrää ei ollut ohjeistettu, mies toi sitä kilon. Sen lisäksi, että meillä oli siis niitä mozzarellapallojakin.

”Mitä ****a!! Mikä j—lauta laittaa ihmisen ostamaan kilon juustoraastetta pitsaa varten! Ei taas järjen häivää hommissa. Idiootti”, huomasin ajattelevani kun purin ostoskassia. Ajattelin niin vielä lasagnea kootessanikin, vaikka pahimmat huurut päästäni pääsivät kun sain sen avatun pussin verran cheessiä ruoan joukkoon kaadeltua. Vaan silti. Vielä puoli kiloa juustoraastetta jääkaapissa. Tai oikeastaan 400 g mutta se on sama asia. —tu.

Syödessäni aloin ajatella asiaa vähän tuota tähditettyä tyyliä analyyttisemmin. Mikä minua niin paljon miehen juusto-ostoksissa harmitti? Mitä sitten, jos meillä on paljon raastetta, kai pussin voisi vaikka pakastaa. Tai tehdä lasagnea niin kuin tein. Ja lämpimiä voileipiä. Meillä oli kaikki hyvin, ja käsissämme positiivinen yltäkylläisyyden ongelma. Mikä siinä niin ****tti?

Ei aavistustakaan. Mutta ajattelin syyttää lapsiani tästäkin. Perhe-elämä on nimittäin hermoon käyvää, jos en ole jo kertonut ;) Samassa syssyssä minusta on tullut nillittäjä. Aina, jos puoliso sooloilee, ilmeisesti kontrollin menettämisen pelossa teen asiasta ison.

Onneksi ongelma on päässäni, totesin itselleni lautasia tiskikoneeseen laittaessani. Jos en pitäisi näitä raivokohtauksia omana tietonani vaan huutaisin S-market-kassia penkoessani, että ”Mitä sä s****na oot taas ostanut!”, niin kyllähän se alkaisi vaikuttaa parisuhteeseen. Ihan syystä.

Olin siis toimivan parisuhteen reseptin syrjässä kiinni. Tajusin, että jos aina sanoisin tässä melkoisen raskaassa lapsiperhe-elossa puolisolle, mitä ekana mieleen tulee, ei hyvä heiluisi. Toisaalta. Jos pitkään on ärsyttänyt se, että mies ei osaa sulkea vessasta tullessa ovea, niin voi siitä jo jossain vaiheessa sanoakin, painokelpoisesti. Tiivistetysti: Ei ole hyvä pitää asioita sisällään, mutta ei varmaan ole hyvä pitää puolisoa laskiämpärinäkään.

Kun lasagnet on syöty, keittiö siivottu, poikien pari riehumiskohtausta taltutettu, leikitty ja luettu koko ilta, tehty iltapesut, syöty puurot ja nukutettu lapset, kun päivä on pulkassa, voisihan sitä sen sijaan, että vieläkin mussuttaisi juustoista, sanoa jotain oleellisempaa.

”Mä rakastan sua” toimii ainakin meillä.

Papaijakuume ja vesirokko

Maailmankauppa on hurjaa hommaa. Tavarat liikkuvat paikasta toiseen tuhansia kilometrejä, eikä vastaanottajalle saati loppukäyttäjälle ole aina selvää, mitä alkupäässä ketjua on tapahtunut. Senpä takia välttelen eksoottisia, Euroopan ulkopuolelta tulevia hedelmiä ja vihanneksia, ellen löydä niistä Reilun kaupan merkkiä. Haluan olla varma.

Elämä olisi kuitenkin tylsää, jos ikinä ei voisi joustaa periaatteistaan. Olen ihaillut kuolaten S-kauppojen Kuukauden satokausituotteita ja niistä kertovia jullareita, ja viime kuussa menin ja ostin mangon, ihan pokkana. Sen satokausi oli parhaimmillaan, mikä ehkäpä tekee ostosta hieman ekologisempaa. Tässä kuussa räjäytin pankin totaalisesti. Ostin KOLME papaijaa! (Lisää tietoa huhtikuun herkuista täällä, täps!)

Erilaisten hedelmien osto on meidän perheessä myös opetusmielessä tärkeää. Eli sanotaan vaikka niin, että joustin periaatteistani lapseni tähden ;) Haluan opettaa 3,5-vuotiaallemme, että maailmassa on maut monet ja hedelmiäkin on muita kuin omenia ja (huom! aina Reilun kaupan) banaaneja.

Papaijakuumeeni nousi, kun halkaisin hedelmät ja aloitimme tutustumisen. Olen käynyt kerran Brasiliassa rantalomalla, ja siellä papaijan kotiseuduilla kun pääsin täydellisen kypsän hedelmän makuun, paluuta ei ollut. En usko, että täydellistä papaijakokemusta pystyy toiselle puolelle maailmaa viedä, mutta yksi ostamistani hedelmistä tuli lähelle. Se oli kunnolla kypsä, tumman oranssi. Lapselle lohkomani yksilö oli vähän miedompi, mutta samapa se, poika pysytteli omenalinjalla. No, jäipä äidille enemmän.

Papaijaa

Tarkoitukseni oli tässä postauksessa paitsi kannustaa teitä hedelmäostoksille vielä tämän viikon aikana, myös jakaa tarinoita muistakin kuin maisteluun liittyvistä 3,5-vuotiaan kanssa pieleen menevistä asioista. Mutta säästetään uhmaikäjuttuja toiseen kertaan, ja tilitetään vielä akuutimmasta ongelmasta, elikäs vesirokosta! Koska se lähes joka lapsiperheessä edessä on jossain vaiheessa, kirjasin muutamia pointteja meidän kokemuksista. Jos niistä jollekin on hyödyksi tai tueksi, hyvä niin. Isät voisi lukea ainakin tuon ihan lopun.

 

TARINAA VESIROKOSTA:

3,5-vuotiaallemme puhkesi rokko reilu 2 viikkoa sitten. Perjantaina huomattiin ekat näpyt kylvyssä, ja lauantaina diagnoosi oli varma. Kropassa oli illalla jo runsaasti eri kehitysvaiheessa meneviä näppyjä. Alkavia, vesikellollisia ja sitten puhjenneita, joihin tulee nopeasti ruven näköinen pinta. Lauantaina pojalla oli pientä lämpöä, joten panadolia otettiin. Hain myös apteekista heti aamulla viilentävää ja kutinassa jeesaavaa vaahtoa, jota levitettiin monta kertaa päivässä. Taisi se auttaa, mutta veikkaan, että hirveän kutisevia eivät pojan näpyt olleet, kun se raapi niitä niin vähän. Uusia näppylöitä tuli n. 4 päivää, sitten kaikki olivat enää rupisia patteja. Rasvailtiin paljon perusvoiteella. Pahannäköistä, mutta poika ei juuri ollut moksiskaan. Oma ärsyttävä uhmakas itsensä, muttei kipeä. Piece of cake.

Meni kaksi viikkoa siitä kun isoveljen patit ilmestyivät, ja huomasimme torstaina vaipan vaihdossa, että vauvallekin on tullut näppylöitä. Olin jo varmistanut neuvolasta, onko 6-kuukautisen rokon kanssa mitään erityisjuttuja huomioitava, ja ei kuulemma juuri ollut. Moni on jopa sanonut, että vauvoilla rokko voi mennä ohi aika lievänä. Sitä ei kenties edes huomaa, tai saattaa jäädä epäselväksi, sairastiko vauva vesirokon vai ei.

No me emme kuuluneet siihen onnekkaiden arvuuttelijoiden porukkaan. Perjantaina näppylöitä oli jo paljon, lauantain aikana ne lisääntyivät räjähdysmäisesti, samalla alkoi runsas itkuisuus. Kuume ei noussut, mutta suppoja käytimme varmuuden vuoksi, toiveissa, että ne helpottaisivat vauvan oloa. Yöt menivät tosi paljon itkiessä, eikä tissikään maistunut. Soitimme sunnuntaina päivällä keskussairaalan päivystykseen ja kysyimme ohjeita, kun varsinkin vaippa-alue oli jo yhtä punaista näppylämattoa. Vesikelloja oli paljon etenkin pyllyvaossa ja nivusissa. Neuvoivat antamaan paketin ohjeita vähän suuremman särkylääke- eli suppoannoksen ja katsomaan vielä, josko kotona pärjättäisiin. Kun sunnuntai-iltana poika vain huusi ja väleissä itkeä tihrusteli eikä yöpuulle menemisestä tullut mitään, olisin lähtenyt päivystykseen varmistamaan, ettei kyseessä ainakaan ole samanaikainen korvatulehdus, kun räkäkin valui koko ajan. Olin myös sitä mieltä, että vaippa-alue ei enää ole normaalia rokkoa. Epäilin, että risaan ihoon on päässyt vaikkapa kakan mukana joku bakteeri ja se on tulehtunut pahasti. Muru rauhoitteli minua sellaisella ärsyttävällä ”miksi minun pitää olla tämän kodin ainut tolkun ihminen” -äänellä, että ”Ei me mihinkään lähdetä, se itkee vaan kun sitä harmittaa ja nukuttaa”.

Meinasin sanoa, että on se helppoa tehdä sieltä olohuoneen sohvan tilapäismajoituksen vällyjen välistä noita viiltäviä diagnooseja, kävisi minullekin sen pään rooli, mutta tyydyin menemään takaisin makuuhuoneeseen ettei esikoinen herää. Ja maanantai-aamuna lääkäriin, jossa todettiin se, minkä mies oli fiksuna jätkänä jo tiennyt. Harmillinen rokko, muttei tulehduksia korvissa eikä ihossa. Eikä näin pienille ole lääkettä, jota kutinaan voisi antaa, joten ei kun kotiin lusimaan.

No nyt on taas yksi päivä lusittu, ja viime yö meni jo paremmin. Tilapäismajoituksen henkilö nukkui kuin pieni porsas ja soitti äsken töistä, että ”Mites teillä sujui yö? Mä oon niin väsynyt, että nukuin koko yön kuin tukki enkä tiennyt mistään mitään! Siis ihan sellasta kuolaunta. Vitsi miten syvässä unessa olin kun kello herätti. Hyvä kun kuulin. Siis kato ihan umpiunessa, halolla päähän lyöty. Huhhuh, on tää aikamoista!”

Siinäpä juuri ne asiat, jotka neljä vuorokautta valvonut vaimo haluaa kuulla heijatessaan itkuista vauvaa päiväunille.

No, vesikelloja ei enää ollut, joten helpottaisiko kutinakin nyt koska vauva on nukkunut päikkärit tosi hyvin, tiedoksi sinne miehellekin. Oli aikaa kirjoittaa, ja juoda oikein kunnon kahvit! Oikeen sellaset istumakahvit. Ja vessassakin kävin yksin. ”Huhhuh, on tää aikamoista!”

Pizza bianco

Manuaalit pitsaperjantaihin ja synnytystukihenkilöille

Syntyihän se vauva. Viikko sitten keskiviikkoiltana oltiin 11 päivää yli lasketun ajan, kun astetta napakammat supistukset alkoivat. Joko NYT, mietin alkuyöstä ennen kuin sain unen päästä kiinni. Neljältä heräsin ja olin varma. Kyllä nyt. Artun pikkuveli näki päivänvalon hieman ennen keskipäivää, ja kaikki meni hyvin. Eihän se herkkua puuhaa ole, mutta yllättävän moni siitä selviää aika pienin ruhjein. Ja onhan se merkillistä päästä kanavoimaan uutta elämää maailmaan. Ehdottomasti tunneasteikolla plussan puolelle päästiin.

Lupailin viime postauksessani jakaa reseptin hyvään pitsaan. Oikeastaan se on paras pitsa, mitä olen pitkään aikaan syönyt, ei siis vähä mitään. Mukana vinkit perheenäideille, miten tehdä pitsaperjantaista täydellinen.

Koska synnytys tuoreessa muistissa on, jaan viisauttani ja kokosin myös toisen manuaalin. Se on tarkoitettu synnytystukihenkilöille. Ohjeistus ei ole sukupuolineutraali, vaikka perheitä on nykyään monenlaisia. Koska omani on – mitä tulee jäsenistön sukupuolijakaumaan – niitä normaaleja, tekstissä puhutaan miehestä. Voisi suorastaan luulla, että kirjoitan omasta aviomiehestäni. Mutta ei kai manuaalissa esiintyvää pönttö-Einaria voi oikeasti olla olemassa. Olisiko bloggarin keksimää legendaa? Päätelkää te.

Hyviä lukuhetkiä ;)

 

RESEPTI TÄYDELLISEEN PITSAPERJANTAIHIN: Punkkua, omaa rauhaa ja pizza bianco

Ota esiin Yhteishyvän Valkoisen pizzan resepti. Hommaa ainekset hyvissä ajoin, jotta et joudu kauppaan perjantaina. Varaa lapsille heille maistuvaa syötävää kuten nakkeja. Kun on ruoanlaiton aika, häädä muut perheenjäsenet pois keittiöstä ja käske toisen aikuisen varmistaa, että kaikki, myös hän itse, tottelee. Avaa punaviinipullo. Kevyttä italialaista, sellaista, jonka Alkon hyllynreunaetiketistä löytyy pitsan tai kasvisten kuva. (Alkoholiton siiderikin käy, jos et ole synnyttänyt ajallasi.) Kaada lasillinen ja tee pohjataikina. Pohjan kohotessa selaile hyvää aikakauslehteä. Kauli taikina kahdeksi pyöreäksi pitsaksi ja täytä. (Vähän sovelsin reseptiä: käytin pari parmankinkkusiivua enemmän ja laitoin palat mytyissä pizzoille jo ennen paistoa.) Kata pöytä ja paista pitsat, mieluiten pizzakivellä, jolloin pohjasta tulee täydellinen. (Vinkki: Hukka-pizzakiviä myydään Prismassa vähän epäloogisesti saunatarvikevälikössä. Hae omasi!) Viimeistele pizzat. (Mozzarellaa voi repiä päälle ohjeen mukaista enemmänkin). Kutsu perhe pöytään. Käske kaikkien syödä hipihiljaa ja kaada itsellesi toinen lasi punaviiniä.

Täydellinen, rapea pitsapohja

Valkoinen pizza

Perfect!

 

MANUAALI SYNNYTYSTUKIHENKILÖILLE: Rooleja, joita kannattaa välttää

Hei miehet! Synnytyksen käynnistyminen on naiselle harvinaislaatuinen ja siksi outo ja pelottavakin hetki. Naista jännittää mitä tapahtuu seuraavaksi, sattuuko ja niin edelleen. Ja aina se sattuu. Synnytystukihenkilön, siis tulevan vauvan isin, rooli on myötäelää prosessissa statistina, äitiä tukien. Jotta sinusta isi on äidille hyötyä eikä ainakaan haittaa, kannattaa erityisesti välttää haksahtamasta muutamaan stereotyyppiseen kategoriaan, joihin te miehet arkielämässä usein lankeatte. Näitä voisi keksiä kymmeniä, mutta vältä nyt ainakin seuraavien roolien ottamista:

Kuusnolla-mies – ketään ei kiinnosta!
Teillä on miehet outo tapa yrittää pistää kumppania paremmaksi kaikessa. Teette sitä koko raskausajan (”Jostain syystä mulla on tänä aamuna sika paha olo, vaikea selittää, tosi oksettava fiilis!”), joten voisittehan siitä yrittää luopua synnytyksen käynnistyttyä. Esimerkiksi. Esikoinen on lähtenyt upeaksi sattumaksi mummolaan yökylään, ja vaimo sanoo saunassa, että nyt supistaa kyllä tosi paljon, alkaisikohan synnytys tästä. Vatsassakin on outo olo, kuin olisi maha menossa sekaisin. Älä sano siihen, ”Mulla on muuten pakki ihan sekasin!”. Kun vaimo jatkaa, että supistukset tuntuvat jo selänkin puolella, älä ala heittämään hulluna löylyä ja papattamaan, että ”Ainiin! Mulla on se lääkäri ens viikolla! Tää on ihan jumissa taas tää selkä, ja niska, hullun kipee koko ajan!”

Mies-mies – äijäilevä dorka
Vaimosi herättää sinut viideltä ja kertoo, että kyllä tämä synnytystä tietää. Nyt supistuksia tulee noin 20 minuutin välein ja kipeitä ovat. Naaras liikuskelee levottomasti pitkin kämppää, minkä huomaat, kun puoli tuntia netti-Iltistä luettuasi vääntäydyt olohuoneeseen. Tuleva äiti pohtii, mitä pitäisi tehdä seuraavaksi, ehkä syödä vähän aamupalaa. Hei mies: Älä heittäydy äijäkkäästi sohvanmutkaan iPad kädessäsi ja huudahda, ”Hyvä idea! Keitäs muija oikeen kunnon kahvit!” Vaikka tammasi ilmeen nähtyäsi kuinka nopeasti ravaisit itse sumpin keittoon, et juuri äsken osoittanut olevasi korskea ori vaan tunteeton dorka.

Huutokauppakeisari – why God, why?
Saavutte sairaalaan kahdeksan maissa, supistusten väli välillä 20, toisinaan vain 10 minuuttia. Jostain käsittämättömästä syystä alat epäillä, että vaimoasi ei otettaisi tosissaan. Alat parkkipaikalla prepata häntä. Vaimon pitää sanoa supistuksia tulevan jo tosi tiheään, reilun viiden minuutin välein. Synnytysosastolla vastaanotossa oleva kätilö tuhoaa masterplanisi kysymällä vaimolta, kuinka pitkään yksittäinen supistus kestää. Älä hyvä mies nosta kättäsi pystyyn kuin huutokaupassa ja karjaise, että ”Pari minuuttia”, jos supistusten kesto ei ole lähelläkään sitä. Kätilö ei ole ekaa kertaa pappia kyydissä. Toinen fakta: Synnytyssaleja ei myydä eniten tarjoavalle, vaan niihin kyllä pääsevät kaikki, kun aika on, ihan jo siisteyssyistä.

Besserwisser-mies – ärsyttävä ääliö
Kätilö ohjaa teidät huoneeseen, jossa vaimollesi laitetaan anturit masun päälle. Nyt kuunnellaan vauvan sydänääniä ja luodataan jotain, josta vaimosikaan ei vielä kahden raskauden jälkeen ole varma. Hän käy makuulle, ja vieressä olevalle näytölle alkaa piirtyä käppyröitä. Vaikka laitteet kuinka kiinnostaisivat, nyt ei ole aika tutustua tekniikkaan. Älä mene kätilön poistuttua räpläämään vempaimia ja tihrustamaan näyttöä. Ja kun vaimosi aloittaa jutustelun sanomalla, että ”Tuo alimmainen käyrä liittyy varmaan jotenkin…”, älä ala huutaa ”Minä tiedän minä tiedän!” Ja kun vaimosi alkaa manata, että ”Nyt taas tulee, ai juma nämä on jo kivuliaita, aargh…”, älä ala huutaa päälle ”TIEDETÄÄN, TIEDETÄÄN! Näin tosta alakäyrältä ja tiesin jo ennen sua että TAAAAAS TULEE!”

Imbesilli-mies – säälittävä ja hyödytön tumpula
Vaikka olisit suhtautunut synnytyksen käynnistymiseen kuinka rennosti, varoitan sinua mies. Se hetki tulee, kun sinuakin alkaa jännittää. Viimeistään jossain vaiheessa kun olette siirtyneet synnytyssaliin, alat tuntea olosi avuttomaksi. Esimerkiksi kun vaimo puristaa kättäsi uudelleen sen äsken jo toivomasi alle kymmenen minuutin päästä. Yhtäkkiä kaikki se viisaus, joka asui sinussa aiemmin, kaikki ne hetket kun sinulla oli vielä isompi pipi selässä kuin vaimollasi ja olit kätilöitäkin etevämpi supistustulkki, yhtäkkiä kaikki ne hetket ovat muisto vain. Taannut imbesilliksi, joka ei ymmärrä mitään. Vaikeaa se voi olla, mutta yritä pitää oma koppasi kunnossa. Kun vaimosi alkaa voihkia jo aika lyhyeksi käyneen tauon jälkeen jälleen kerran, älä ala sopertaa pelon sekaisella äänellä ”Taasko tulee?”. Onhan se nyt ju—–ta jo selvä asia, mitä tilanteessa tapahtuu.

Läppändeerus-mies – Voiko myötähäpeään kuolla?
Vaikka kaikki edellä mainitut stereotypiat kuvaavat hyvin ärsyttäviä miestyyppejä, läppää heittävä isi on kaikkein ärsyttävin. Jos huonot vitsit tulevat luonnostaan, minkäs niille voit. Mutta yritä suitsia juttujasi. Jos olet esimerkiksi juuri päässyt imbesillivaiheen ohi, todistanut kyyneleisiin liikuttuneena, rakastavana aviomiehenä toisen poikasi syntymän, harkitse jäämistä siihen vaimoasi miellyttävään, täydellisen miehen moodiin. Älä lähde käyttäytymään luonteellesi tyypillisellä tavalla eli älä ala heittää mielenvikasta läppää. Vaimosi tuntee pelkästään myötähäpeää, kun sanot kätilölle ”Aika tussaamista tää taas oli! Ämmät meinaa olla synnytyshommissa vaan tiellä!” tai ”Jos kolmas meille tulee, ei me lähdetä tänne ollenkaan, mulla on jo täysin hallinnassa tää homma” tai ”Jos meille kolmas tulee, vahinkohan se on, niin kuin nää aiemmatkin”. Vaikka kätilö yrittäisi vääntää kiusaantunutta naurua, typerät vitsit lähinnä pilaavat tunnelmaa. Huom! Tämä pätee myös kotiin lähdön hetkellä, kun vaimosi yrittää kiittää synnyttäneiden osaston henkilökuntaa kanslian ovella. Älä mene siihen väliin tekemään kainalopieruja ja hihkumaan, että ”Kiitoskiitos! Tämä on kyllä kaikkein paras synnytyssairaala. Siis niistä missä minä olen käynyt!”

The End.

Omena-myslimurupaistos

Syyskliseet, osa 2: Omenapaistos

Omena-kaurapaistos on syyskliseistä suurin. Kulunut resepti, moneen kertaan nähty, ei edes kovin trendikäs, mutta vaan niin herkullista, että sitä on pakko tehdä uudestaan ja uudestaan.

Tutkin joka syksy uusia paistosreseptejä, ja Yhteishyvän omena-muromyslipaistos kolahti nyt. Tein alkukesästä marja-murupaistosta, johon käytin mysliä, ja olin kovasti tyytyväinen. Nyt pääsin maistamaan myslimuruja omenoiden kanssa, ja tämä oli kuulkaa vielä parempaa! Koska en raatsinut käyttää 4 dl muromyslistämme, laitoin taikinaan 2 dl muromysliä ja 2 dl kaurahiutaleita. Hyvä sekoitussuhde, vinkiksi muillekin piheille. Toinen vinkki: Voi kuuluu sulattaa, mutta sen varmaan tiedättekin. Ja vielä viimeinen: Yltiömakean paistoksen kanssa kannattaa testata vaniljakastikkeen sijaan vaniljasokerilla maustettua luonnonjogurttia. Hävytön iltapala, joka upposi myös molempiin muruihin.

Omena-murupaistos

Mainitsin viime kerralla, että ruokamaailman tavoin parisuhteessa elävät ovat jumittuneet kliseisiin. Mies-naisroolit vain kumpuavat jostain, vaikka vastaan yrittäisi taistella. Yksi perinteisimpiä roolijakoja on se, että nainen on miestä enemmän kiinnostunut huushollista ja haluaa tai joutuu hoitamaan sitä miestä useammin. Olen pyrkinyt tietoisesti välttämään nalkutusta, joka liittyy kotitöihin. Olen onnistunut siinä mielestäni erinomaisesti. Silti huomaan lasten tulon myötä sortuvani hyvin usein ajatuksiin, kuten ”kaikki muut täällä vaan sotkee, paitsi minä” ja ”kukaan muu ei huomaa tätä kaaosta, paitsi minä”.

Muistan elävästi hetken, kun mies jäi esikoisemme kanssa jatkamaan vanhempainvapaata minun palatessa töihin. Vauva oli viiden kuukauden ikäinen. Moderni ratkaisu jakaa perhevapaa täysin puoliksi, enkä ole sitä koskaan katunut. Mutta muistan sen hetken. Pienen pelon, joka sisällä kyti. Mietin, kuinka siellä pärjätään kuusituntisen työpäiväni ajan. Ja ennen kaikkea mietin, miltähän koti näyttää kun avaan oven.

Pojat eivät pettäneet odotuksiani. Kaikki mahdolliset vimpaimet, vauvanhoitotarvikkeet, vaatteet, ruokailuvälineet, lapsen ja miehen välipalat, astiat, jopa DVD-levyt (miksi??) oli levitetty pitkin huushollia, sain huomata kotiin palatessani. Pikkumuru nökötti tukevasti kantorepussa, isompi muru käveli pitkin kämppää hytkykävelyä. Hikisenä. Vauva vaikutti viihtyvän, mutta murun ilmeestä päätellen se ei ollut viihtynyt ihan koko päivää.

En huomauttanut mitään sotkusta, koska se oli epäoleellinen asia sen päivän keskusteluagendalla. Kannustin ja kehuin murua. Olet kovin jätkä ikinä.

Tänä syksynä huomaan ajatusteni olevan hieman samansuuntaisia kuin sinä ekana työpäivänä. Sisimmässä jäytää pieni pelko. Poistun kohta kodistamme pariksi päiväksi sairaalavisiitille, putkauttamaan yhden sottapytyn lisää. Pojat jäävät kaksin. Mitenköhän ne pärjää, ja miltäköhän täällä näyttää, kun palaan kotiin.

Sain asiasta esimakua reilu kuukausi sitten. Pöksyihin lorahti iltalenkillä jotakin. Ja uudestaan kun pääsin kotiin. Aprikoin hetken, mitä tehdä. Päätin soittaa raskaana olevien helpdeskiin eli synnärille, varmuudeksi. He käskivät tulemaan tsekattavaksi, mikä ehkä vähän yllätti, mutta toisaalta, mitä sellaisen änkytyspuhelun päälle odotin heidän neuvovan. No, ei kun auton rattiin ja lääkäriin. Pojat jäivät iltatoimia hoitamaan.

Kaikki oli hyvin, eivätkö lorinat olleet lapsivettä nähneetkään. Paikoista voi falskata raskausaikana kuulemma muutakin. Kiva tietää, kiitos ja näkemiin. Ja sitten kotiin, jonne palasin siinä puoli yhdentoista kieppehissä, reilu kaksi tuntia lähtöni jälkeen.

Pojat eivät taaskaan pettäneet. Keittiö oli hävityksen kauhistus, leluja joka puolella. Pöytä oli täynnä jälkiä suklaavanukkaasta. Epäterveellinen iltapala siinä missä omenamurupaistoskin, en mä sillä, mutta voisihan sitä syödä eikä levittää ympäriinsä. Tyhjät jogurtti- ja vanukastötteröt nurin tahralammessa, lusikat ja laseja sopassa mukana. Lehtiä levitettynä ja niin edelleen. Vessan ovessa tahmainen kädenjälki.

Siivosin keittiön ja menin suihkuun. Suihkussa oli muutama pari kenkiä. Kun ei kysele, ei joudu kuuntelemaan vastausta, tuumasin itsekseni, vein kengät eteiseen ja palasin suihkuun. Pesun päälle kömmin murun viereen sänkyyn. Kaikki hyvin rakastan sua –tekstarit oli jo vaihdettu, joten raskauteen liittyvälle tilannetsekille ei tarvetta ollut. Kysyin kuitenkin muodon vuoksi, ”miten teillä sujui?”

”Tosi hyvin. Me pärjätään aina!”

Niinpä niin. Kova jätkä – vai klisee?

;)

Porkkanakakku

Syyskliseet, osa 1: Porkkanakakku

Kirjoitin viime syksynä, että parisuhteessa elävät ihmiset ovat fakkiutuneet kliseisiin, eikä auta, että asian tietää. Silti sitä naisena sortuu kaikenlaisiin ruikuttaviin ”mikset sä koskaan” -konventioihin. Ihan hauska teksti, vaikka itse sanonkin, sai minut hymyilemään taas itselleni.

Myös ruokamedia on fakkiutunut kliseisiin, joista suurin on se, että kokkaamisen kuuluu kietoutua kalenterivuoteen ja kauteen sopiviin raaka-aineisiin. Mutta näin se on, sillä mitä muita tapoja kokata oikeastaan on? Ei kesäkuussa kiinnosta taatelikakun ohje eikä syksyllä raparperipiirakka. Ei, syksyllä – esimerkiksi blogeissa – kuuluu käyttää omppuja, ja se on mulle enemmän kuin fine.

Jaoin samaisessa vuoden takaisessa postauksessa hyvän, blogimaailmasta pöllityn paahdettujen papujen reseptin ja kerroin, että meillä tehdään joka syksy ainakin kerran porkkanakakkua. Syksyinen klisee punajuuri-suklaakakun lailla, varmaan siitä syystä, että syyskuussa salaatit ja kasvikset vaihtuvat keittiössä juureksiin. Kakkua oli pakko tehdä tänäkin vuonna, ja nyt testasin amerikkalaista porkkanakakkua blogikumppanini Yhteishyvän reseptillä. Outoa ohjeessa oli se, että se julkaistiin viime TAMMIKUUSSA. Hitto mitä rajojen rikkomista ja reunalla eloa S-mafialta!

No, vaikka mieli olisi tehnyt, en lähtenyt talvella testaamaan, vaan säästin koitosta, kuten tapoihin fakkiutuneen kokin kuuluu. Ja pakko on kehua: Odotus kannatti, on kyllä tosi hyvä resepti. Porkkanakakkuintoilijana tiedän mistä puhun. Muhkea, mutta silti mehevä lopputulos.

Ainut miinus reseptille siitä, että tuorejuustokuorrutteessa käsketään käyttämään margariinia. Ohhoh! Mitä ne siellä Yhteishyvän reseptitehtaassa yrittää, saada meitä laihtumaan vai? Näyttäkää kättä margariinille tässä kohtaa ja valitkaa ronskisti oikeaa voita. Se on aidon jenkkiläisen kuorrutteen must raaka-aine.

Mutta mutta. Jos ei joskus kokeile uutta, ei koskaan löydä mitään virkistävää. Voinen tuorejuustokuorrute on aika tuhti, jos tykkää usein leipoa tämän tyylisiä kakkuja, cupcake-leivoksia ja niin edelleen. Jos kaipaat tuorejuustokuorrutteen tyyliä ja makua, mutta hieman vähemmän voisena (eikä yhtään terveellisempänä) versiona, kannattaa testata tuorejuusto-kermakuorrutetta. Hyvä, yhteen kakkuun menevän satsin suhde on 400 g tuorejuustoa ja 3 dl kuohukermaa. Ne yhdessä kulhoon, sitten sekoitetaan rauhallisesti sähkövatkaimella, kunnes kuorrute on paksua. Mukaan tietysti sokeria oman maun mukaan. 1,5 dl on mielestäni hyvä määrä. Mausteeksi teelusikallinen vaniljasokeria ja vaikka luomusitruunan tai parin raastettu kuori. Sopii porkkana- ja omenakakuille, kuppikakuille, muffineille…

Syksyisiä leivontahetkiä joka tupaan! Täällä vielä odotellaan :)

Amerikkalainen porkkanakakku

Alkupalalautanen

Aviokriisin statuspäivitys ja kynttiläillallinen

Kirjoitin vuosi sitten syntymäpäiväni jälkimainingeissa, että olen menettänyt jonnekin ennen niin rautaisen naiseuteen liittyvän itsetuntoni. Olin viettänyt tuoreena äitinä pari vuotta huomioimatta juuri itseäni ja samalla hitaasti alkanut epäillä vetovoimaisuuttani. Kun itse ei tykkää itsestään, alkaa luulla, että muutkaan ei tykkää, niin se menee. Epäilyt siitä, että mieheni ei enää ole niin rakastunut minuun kuin aiemmin, tekivät tosi surulliseksi, vaikka tiesin, että aviokriisimme käytiin omien korvieni välissä. Ei auttanut, että tajusin asian. Mutta yksi asia auttoi: vajavaisuuteni tunnustaminen blogissa.

Yhtäkkiä kun kerroin maailmalle, että en pidä itseäni hyvin hoidettuna, timminä, nätisti laitettuna, hauskana ja hurmaavana puolisona, sain takaisin sen mitä tarvitsin. Eli minua koko aikuisiän miesrintamalla ja elämässä muutenkin jeesanneen ”jos en kelpaa, syytön mä siihen oon” –asenteen. Se ei tarkoita ylimielisyyttä tai välinpitämättömyyttä muista. Se tarkoittaa tervettä itsetuntoa. Että hyväksyy itsensä sellaisena kuin on ja hyväksyy nöyrästi myös sen, että kaikki ihmiset eivät lankea minun jalkoihini. Kun on tällä tavalla sinut elämälle, se yleensä näkyy itsevarmuutena, joka vapauttaa naisen turhasta mustasukkaisuudesta ja epävarmuudesta (toki vähän pitää epäillä ja kerjätä välillä huomiota, sehän kuuluu rakastuneena olemiseen!).

Oli onni, että löysin itseni uudelleen. Ihan jo siksikin, että sain helmikuussa tietää olevani uudestaan raskaana, mikä ei juuri helpota elämää tällaisten pohdintojen saralla. Selvennyksenä: En todella varsinkaan huomattavasti viimesyksyistä painavampana semivalaana pidä edelleenkään itseäni niin hyvin hoidettuna ja hurmaavana kuin pidin ennen kolmekymppisiäni! Mutta olen hyväksynyt sen. Olen sinut nykyisen minäni kanssa enkä jaksa epäillä, että äitiyden minussa aikaansaamat muutokset rassaisivat miestäni niin paljon, että hän koko ajan katselisi muita naisia kuin Elloksen katalogi kädessä, ”mitä ottais”. Ja jos ihan totta puhutaan: kyllä se isyys murunkin naamasta näkyy, että kaksin sitä vanhetaan ja rupsahdetaan ja väsähdetään, sekin on hyvä kaikkien äitien muistaa!

Olen myös oppinut kuluneen vuoden aikana hyväksymään, että elämämme on nyt tällaista. Emme voi tehdä kahdestaan ex tempore –reissuja tai harrastaa ihan yhtä täysipainoisesti ja vapaasti niitä asioita joita ennen lapsentuloa. Elämän muutoksiin tottuu. Ei ne aina mukavia ole, mutta osa normaalia elämää.

Äitiysloman alettua tuli itse asiassa todistetuksi, että kaksin olemisen hetkistä nauttii jopa enemmän kuin aiemmin, kun ne ovat harvinaisempia. Arttu on käynyt lyhyen ajan sisällä yöreissulla molemmilla mummoillaan, ja eilen me vietimme tosi mukavan synttäri-illan ravintolassa. Viikko sitten juhlittiin kaksin kotona oloa – asia, jota uuden vauvan synnyttyä meillä ei taideta ihan vähään aikaan tehdä. Ah, se tuli tarpeeseen! Kokkasimme kolmen ruokalajin illallisen, juttelimme ja olimme vaan. Ja nautimme ihan täysiä ruoasta ja juomasta. No, minä en ehkä omista alkoholittomistani niin isoa fiilistä saanut kuin muru hyvästä italialaisesta punaviinistään, mutta kaikkeen oikeasti tottuu, myös mehumaisiin alkoholittomiin viineihin. Ja mikä tärkeintä, sain rakkauden tunnustuksen, heti pääruoan jälkeen. Lihamies ei itselleen mitään voi. Kun on muija laittanut hyvää lihaa, se on joka kerta menoa. Vaan on se silti kaikkien vuosien jälkeenkin aina yhtä mukava kuulla…

 

Syksyinen kynttiläillallinen

Graavia lohta, kurkkua, mätiä, rapuja, tillikreemiä, sitruunaöljyä ja paahdettua ruisleipää

Graavilohi ja tillikreemi

Poron ulkofilee, hunajajuurekset ja viinikastike

Poron ulkofilee ja viinikastike

Sitruunamousse ja marjahilloke

Sitruunamousse ja marjahilloke

 

Alkupalat: Idean alkupalalautaseemme sain Yhteishyvän lohi-kurkkumaljojen reseptistä. Tein elementit muuten ohjeen mukaan (toki kahdelle hengelle pienempinä määrinä), mutta en koonnut annoksia maljaan vaan lautaselle. Lisäksi ostin Prisman palvelutiskistä pari raakaa jättikatkarapua, jotka paistoimme pannulla, reilu minuutti per puoli. Niille sitruunaöljy vasta sopikin! Toisella pannulla paahdettiin voissa palat ruisleipää. Leikkasin palat vielä kahtia, toisille nostin nokareen siian mätiä. Sekin herkullinen heräteostos samalta palvelutiskiltä. Nappiin mennyt alkupalalautanen!

Pääruoka: Ostin viime talvena pakastimen täyteen poroa, ja yksi herkku oli säilynyt näin pitkään. Poron ulkofileet, kerran olen aiemmin syönyt, muistin taivaalliseksi ja oikein muistin. Miten pehmeä ja maukas liha! Meidän perheen vakkarilisukkeita mille tahansa lihalle ovat hunajajuurekset ja milloin milläkin ohjeella tehdyt viinikastikkeet. Esimerkkireseptit voi kurkata aiemmasta postauksestani, kynttiläillalliselta, jossa fiilisteltiin joulunajan avausta.

Jälkkäri: Kuten selväksi tehnyt olen, olen hulluna mascarponeen. Sitruunamousse on ihana, samettinen, eikä kovin makea jälkiruoka. Sokerin määrää voi toki tuunata oman suun mukaiseksi. Minä tuunasin päällisen ja korvasin granaattiomenan siemenet mehuineen suomalaisittain marjahillokkeella: Pikkukattilaan pakastimesta marjoja, kenties tilkka vettä, päälle vähän hillosokeria, parin minuutin kiehautus ja jäähdytys, se on siinä, rakenne tai maku ei kovin kalibroitu, mutta toimii aina. Käytin tällä kertaa granaattiomenan siemeniä muistuttavia puolukoita sekä vattuja, hyvää tuli!

 

Tsemppiä kaikille vanhemmuuteen liittyvien ajankäyttöongelmien, ulkonäköpaineiden ja parisuhdearjen kanssa painiville! Syökää hyvin aina, kun siihen on mahdollisuus, siitä tulee parempi mieli!

Ja kiitos mummoille, jotka mahdollistavat tällaiset illat :)

Vamppaajan ystävänpäiväillallinen

Ystävänpäivä. Mitä uskomatonta jenkkibullshittia, ajattelin joskus parikymppisenä. Nyt, reilu kolmekymppisenä, olen ruvennut pohtimaan että kaikki kalenteriin merkityt päivät, jolloin voi mankua ja vinkua huomiota, lahjoja, silityksiä ja romanttista kainalokkain oleskelua puolisolta, ovat tervetulleita minulle, kiitos.

Tänä vuonna ystävänpäivä osuu lauantaille. Täydellinen tekosyy työntää lapsi tai lapset hoitoon, viettää treffi-ilta miehen kanssa ja harjoittaa vamppausta. Tai sitten jättää lapsi tai lapset miehelle ja lähteä tyttöjen kanssa leffaan ja syömään. Kummalle asialle nyt on kelläkin akuutimpi tarve.

Jos mielit ensimmäistä vaihtoehtoa ja hurmata armaasi kunnolla, täältä pesee menuehdotus, jonka koostin, kun pari tuttua sopulia eli lehti-ihmistä kävi taannoin kyselemässä vinkkejä ystävänpäiväksi:

Kuten viime postauksessa kerroin, olemme päättäneet syödä – siihen asti kunnes unohdamme – terveellisemmin. Vähemmän on enemmän. Siitä illallisen aihiot. Teemamme oli ”vähän ranskalaisittain”, he kun taitavat laatuherkuttelun ilman ähkyä.

Terveellisyys on tässä tosin katsojan silmässä, sillä alkukeittoon ja jälkkäriin livahti molempiin aitoa kuohukermaa. Mutta vihreää on joka tapauksessa paljon, eikä tästä tule liian täyteen. Jaksaa sitten syönnin jälkeen vielä pussailla, vaikka vähän ranskalaisittain.

Tee alkuun sosekeitto pakasteherneistä. Usko pois, klassinen ranskalainen Crème ninon on kokeilun arvoinen. Itse värkkään omani niin, että kuullotan pienen sipulin ja valkosipulinkynnen voissa. Sitten joukkoon kaksi pussia pakasteherneitä, päälle reilu pari desiä kanalientä. Keitetään vartti ja soseutetaan. Mausteeksi ripaus valkopippuria. Sitten nostellaan kuuman keiton joukkoon vaahdotettua kermaa, niin paljon kuin kehtaa, mutta desin nyt ainakin. Tarkistetaan suola, ja viimeistellään keitto kunnon lorauksella kuohuvaa. Tarjoillaan pienistä kupeista (jottei treffien tunnelma katoa piereskelyn vuoksi), päällä kuohukermasilmä ja esimerkiksi merileväkaviaarinokare (sitä löytää ainakin Prismojen kalahyllyiltä, ja se maistuu mädiltä). Lasissa tietysti sitä kuohuvaa. (VINKKI ERITYISESTI MIEHILLE:) Samppanjaa, jos haluat treffikumppanisi hövelille tuulelle.

Hernesosekeitto

No, tämä keitto ei ole mitään terveysruokaa. Lähes identtinen resepti on Yhteishyvän oikeasti kevyt hernesosekeitto. Siinä kuohukerma on korvattu ranskankermatilkalla. Mausteeksi on heitetty viinin sijaan tuoretta basilikaa. Tätä kokeilen seuraavilla treffeillä!

No mitäpä pääruoaksi? Täydellinen valinta on marinoitu paahtopaistisalaatti. Pystyy valmistella aamulla hyvissä ajoin, treffeillä vain kootaan annokset. Tein salaattimme linkin takaa löytyvän reseptin mukaan, paitsi että valmistin paistin sijaan ulkofileepalan. Poistin n. 400 g ulkofileepalasta kalvot, paistoin pinnat voi-öljyseoksessa ja maustoin suolalla ja pippurilla. Sitten uuniin 150 asteeseen kunnes sisälämpötila 60 astetta. Ulos uunista ja folioon. Kun jäähtynyt, leikataan siivuiksi ja valellaan siivut marinadilla. Ja ei kun rasiassa jääkaappiin odottamaan salaattipetiä. Meidän salaattipohjan suolakurkut oli ranskalaisia säilykepurkista löytyviä pikkukurkkuja, ja kirsikkatomaatit paahdoin uunissa: Puolita kirsikkatomaatit ja asettele pellille leikkuupinta ylöspäin. Ripottele päälle sokeria, rouhi suolaa ja pippuria, pirskota vähän balsamicoa ja norottele oliiviöljyä. Sitten uuniin, mieluusti kiertoilmalle, 150 astetta ja muutama tunti, kunnes tomaatit kuivuneet. Sekoitellaan ja syödään. Sopii loistavasti juuri tällaiseen salaattiin tuoreen kirsikkatomaatin tilalle!

Paahtopaistisalaatti

Loppuun jotain makeaa, pieni annos. Sitruuna-lakumousse on taivaallinen ratkaisu! Kun näin reseptin, oli pakko testata, koska tiesin että nyt ollaan syntisyömisen äärellä. Tässä blogissa testailtiin näet aiemmin kakkuja, ja tykästyin lakukuorrutteeseen, joka tehdään kermasta ja Kick-patukoista. Tähän lakumousseen tuli samoja aineksia, joten varmalla tiellä oltiin. Ei pettänyt resepti, ei. Se, että valkosuklaamousse jäi löysäksi, oli vatkaajan vika, eikä vaikuta makuun. Täydellinen iskusuoritus: Mies nuoli kuppinsa putipuhtaaksi.

Sitruuna-lakumousse

Viimeiset ystävänpäiväasiat: Kirjoittelin vuosi sitten siitä, kuinka S-Etukortilla on ollut merkittävä rooli minun ja murun parisuhteessa ja sen muuttumisessa avoliitoksi. Tehdään tässä yhteydessä statuspäivitys, sillä asiassa on vuoden aikana tapahtunut merkittävä käänne. Mies vaihtoi partakoneensa nuorempaan.

No, onneksi vain sen.

Herkullista ystävänpäivää! Toivottavasti kaikkia teitä lykästää ;)

Suklaakakkua ja lohturuokaa, parempi viikko tuokaa!

Oletko koskaan syönyt kakkua pöydässä, jossa joku vääntää torttua? Reilu kaksi vuotta sitten en tiennyt sen olevan mahdollista, nyt moinen on käsin kosketeltavan – ja hajuaistein havaittavan – totta.

Istut pöydässä, selailet naistenlehteä ja fiilistelet kuuman kahvin ja kakkupalan äärellä. Yhtäkkiä havaitset silmäkulmastasi, että pöydän päässä istuva ja tabletilta Nalle Puhia katseleva vierustoveri puristaa huuliaan pinkeästi yhteen naama punaisena. Olkapäät nousevat pinnistyksen merkiksi. Pöytäkumppani ei irrota katsettaan piirretyistä, vaikka pinnistys vaihtuu ähertämiseksi. Pian suustakin kuuluu ponnistamisen aiheuttamia kurkkuääniä.

Yrität pitää katseesi lehdessä, mutta hetki on menetetty. Vaikka pystyisit ignooraamaan tortun tekovaiheen, aistit kertovat, että on vaipanvaihdon aika. Suklaakakku ei maistu, ennen kuin on käyty peppupesulla. Kahvi kylmenee, mutta kakku odottaa kyllä.

Kuvassa näkyvä viime viikonlopun leipomuksemme, mustaherukkainen suklaakakku, on kunnon lohturuokaa kuten suklaa aina. Jos on paha mieli, masentaa tai muuten tarvitsee jytkyä piristystä, suklaa auttaa. Olen jakanut hyvän ja nopean pikamutakakun ohjeen jo aiemmin, ja sitä suositan äkillisiin masennuskohtauksiin, sillä sen aineksia on aina kotona.

Lohturuokatarpeeni syy lienee selvä kaikille, jotka lukivat viime postauksen. Koska osalle tutuista jutun juuri oli mennyt hieman ohi – mistä syytän heidän sisälukutaitoaan enkä tietenkään yhtään epäile omaa kykyäni kirjoittaa auki kaikki pimeimmät ja oudoimmat sielunelämäni asiat – selvennettäköön se tässä vielä:

Parisuhde-elämässäni on tällä hetkellä kaksi juonnetta, jotka ovat kaihertaneet minua jonkin aikaa. Ensimmäinen on ihan normaalia elämän kaikkiin muutoksiin liittyvää panikoitumista. Entinen tapa elää on jäänyt taakse, ja sopeutumisvaikeudet iskevät päin pläsiä. Kun on lapsia, suhteen ja yhteisten hetkien eteen on tehtävä aiempaa enemmän duunia. Ei mitään uutta auringon alla. Aavistettavaa normisettiä.

Toinen juonne on kinkkisempi. En tiedä missä vaiheessa itsetunto-ongelmani ovat salakavalasti iskeneet, mutta yhtäkkiä synttäriviikonlopun jälkeen havahduin tajuamaan, että en pidä itseäni enää niin upeana ja vastustamattomana naisihmisenä kuin joskus. Olen usein suorastaan tyytymätön itseeni. Sen seurauksena olen alkanut epäillä, että mieskään ei ole rakastunut minuun entiseen malliin. Oikeasti kaikki akrobatiatemput, joilla olen yrittänyt miestä herätellä, ovat olleet turhia. Hän ei jaksa jutella ja pohtia suhteemme olemusta ihan vaan niistä ensimmäiseen kategoriaan putoavista syistä johtuen: Ollaan kiireisiä, väsyneitä, opetellaan elämää uuden perheen jäsenen kanssa. Hän ei (vannomatta paras, mutta veikkaan) ajattele minusta erilailla kuin pari vuotta sitten. Mutta minä itse ajattelen.

Tilanne haisee. Ei yhtä pahalta kuin em. kahvipöytäepisodi, mutta ei se kauas jää.

Hajussa on kuitenkin se hyvä puoli, että se herättää aistien jälkeen myös aivot. Jotain on tehtävä, ne viestittävät. Jos äiti haluaa takaisin ”vanhat hyvät ajat”, taitaakin olla vaipanvaihdon aika äitin korvien välissä!

Männäviikolla en vielä jaksanut ryhtyä operaatioon. Halusin märehtiä itsetutkisteluni tuloksissa, ja tein toista lohturuokaa, kaurapaistosta. Teen sitä usein mustikoista, sillä niitä on pakkasessa poikkeuksetta. Suklaan tavoin toimii kuin väärä raha, enkä ollut ihan niin ruma ja väsynyt hahmo, kun sain paistosta suuhuni.

Hyvää parempaa viikkoa kaikille!

Mustikka-kaurapaistos

1 l mustikoita
1-2 tl perunajauhoja
4 dl kaurahiutaleita
2 dl sokeria
1 tl vaniljasokeria
100 g voita

Voitele korkeareunainen ja halkaisijaltaan n. 20 cm vuoka. Lisää mustikoihin hieman perunajauhoja. Sekoita hiutaleet ja sokerit. Ota voista erilleen muutama lastu ja sulata loput. Lisää rasva hiutaleiden joukkoon. Kaada puolet mustikoista vuokaan, ripottele päälle hieman kauraseosta, kaada vuokaan loput mustikat ja lisää pinnalle suurin osa kauraseoksesta sekä voilastut. Paista 175 asteessa n. 30 minuuttia, kunnes kaura on saanut hieman väriä. Syö esimerkiksi vaniljasokerilla makeutetun maustamattoman jogurtin kanssa.

Pannaria ja parisuhdeavautumista

Tuli ikää viime viikolla täyteen 33 vuotta. Syntymäpäivä oli perjantaina, jolloin minulla ja murulla oli sattumalta tiedossa toisiin juhliin osallistuminen. Synttärietkoja vietimme siksi pari päivää etukäteen. Vain minä ja murut, sillä en laskenut mitään sen varaan, että jaksaisin arkena leipoa tarjottavia vieraille. Vaan kun oikein pinnistin, jaksoin värkätä meille pienet leivokset muffinipellillä. Välissä vadelmia, päällä valkosuklaakerma.

Synttäripäivä ja ne toiset juhlat sujuivat hyvin, ja lähes aamuun astihan se meni. Seuraavana päivänä oli todella väsynyt olo, vielä sunnuntainakin aika väsynyt. Ei puhetta, että kutsuisin ketään vieläkään synttärikahveille, totesin itsekseni.

Oli rauhallinen päivä kotona ja ulkona satoi. Kun lapsi kävi päikkäreille, kaivauduimme mekin vällyjen väliin. Lueskelin sisustuslehtiä, muru nukahti, ja minä kävin laittamassa pannarin uuniin päiväkahvia varten. Tuli hyvää ja käytettyä samaa oivallusta kuin muffinipellillä tehdyissä annosleivoksissa: Tein pienen pannarin piirakkavuokaan. Järkevää pienessä perheessä.

Pannukakku piirakkavuoassa

2 kananmunaa
2 dl maitoa
2 dl kermaa
2 dl vehnäjauhoja
½ tl leivinjauhetta
ripaus suolaa
1/4 dl sokeria
1 tl vaniljasokeria
50 g sulatettua voita

Riko kananmunien rakenne. Sekoita joukkoon maito. Yhdistä leivinjauhe vehnäjauhoihin, ja lisää taikinaan sekoittaen. Lisää kerma, ja mausta suolalla ja sokereilla. Anna taikinan turvota vähintään puoli tuntia. Lisää joukkoon sula voi. Vuoraa kookas piirakkavuoka leivinpaperilla, kaada taikina vuokaan ja paista pannaria 220-asteisessa uunissa n. 30 minuuttia, kunnes pinta ruskea ja pannari hyytynyt. Jos pinta uhkaa tummua, laske lämpötilaa. Syö hillon ja kermavaahdon tai jäätelön kanssa.

 

Synttärit saavat minut aina haikealle päälle. Tai pohdiskelevalle. Vertaan kuluneen vuoden elämääni edellisvuosiin, ja teen (liian pitkälle meneviä) johtopäätelmiä elämäni suunnasta. Tänä vuonna tulin vällyjen välissä siihen tulokseen (kuten jatkosta voitte lukea niin täysin loogisesti ja aiheesta), että parisuhteeni on kriisissä.

Tilanneanalyysi: Rakastamme toisiamme, mutta emme ole enää yhtä rakastuneita kuin vuosina 2007─2012. Tiedän tiedän, oho ja yllättävää. Ei tarvitse lukea, jos jo meni maku. Heille, joita kiinnostaa:

’Rakastaa’ ja ’olla rakastunut’ ovat kaksi ihan eri asiaa, molemmat tärkeitä. Väittäisin, että nuo viisi suhteemme ekaa vuotta olimme keskivertoparisuhteellisia enemmän rakastuneita, jos mittarina käytetään sen sanomista ääneen, toisen huomiointia, hellittelyä, yhteisiä pikkureissuja, toisen tuijottamista tietyllä katseella ja niin edelleen. Me ei oltu useamman vuoden suhteen aikana leipäännytty toisiimme, uskallan leveillä, vaikka se antaa minusta tietysti leuhkan kuvan. Hyvä me.

Jotain kuitenkin tapahtui vuonna 2012. Saatiin lapsi. Nyt meillä on aina kiire. Emme ole käytännössä koskaan kahdestaan. Olemme valvoneet varsinkin ensimmäisen reilun vuoden ajan ihan liikaa. Olemme aina väsyneitä, vaikka nykyään saa kohtuullisesti nukkuakin. Ennen tutut yhdessäolonkuviot kuten yhdessä puuhastelu, kokkailu, pitkät illalliset ja reissut ovat lähes jääneet.

Tämä kaikille lapsen saaneille itsestään selvä elämänmuutos olisi jo tarpeeksi stressaava fakta, mutta tilanne on karvan verran tästäkin huonompi. Arvioisin nimittäin, että itse olen edelleen (lähes) yhtä rakastunut mieheeni kuin olin aiemminkin, mutta hän ei ole minuun.

Huomio on sietämätön. Kyselen usein asian perään, mutta miestä ei kiinnosta jutella. Hän vakuuttaa olevansa onnellinen, mutta yhdessäolon hetket puhuvat muuta. Me ei puhuta tunteista, Meistä pariskuntana, ei mistään, mistä ennen. Harvoin ollaan aidosti molemmat läsnäkään, kun jutellaan.

Olen yrittänyt suhtautua mieheen kotona välinpitämättömästi, tehdä hänet julkisilla paikoilla mustasukkaiseksi, ja testaillut montaa muutakin tosi järkevää ja aikuismaista toimintatapaa, myös menneellä juhlareissullamme, tajusin yhtäkkiä pannaria syödessäni.

Tulokset ovat olleet laihat, enkä ole saanut murua rakastumaan itseeni entiseen malliin. Mies ei halua näistä liiemmin puhua, koska meillä ei ole mitään ongelmaa, kuulemma. Josko hän on muuttunut, eikä osaa enää puhua? En usko, koska hän on ei-niin-monia-vuosia-sitten puhunut minut monta kertaa pyörryksiin. Ei kukaan muutu niin nopeasti.

Voisiko olla niin, että minä olen se, joka on muuttunut?

Mietitäänpäs. Olen viimeisen kahden vuoden aikana lopettanut täysin itseni huomioimisen. Viikonloppuisin en meikkaa ja raahustan vaatteissa, mitkä käteen on sattuneet. En ole kauheasti lihonut, mutta löystynyt kyllä IHAN joka paikasta. En jaksa hoitaa kotia entiseen malliin, ja olen usein pahalla tuulella.

En siis ole enää sellainen simpsakka vaimoke kuin ennen. Minusta on tullut vähemmän jännittävä nainen ja väsynyt äiti. Näin siis ajattelen itse, mikä suomeksi tarkoittaa sitä, että itsetuntoni on romahtanut!! Newsflash. Huonon itsetunnon vuoksi ajattelen, että olemme kriisissä, vaikka ei kai me oikeasti olla, mutta kohta varmaan ollaan (viimeistään, kun mies kuulee, mitä olen kirjoittanut blogiin). Mitä pitäisi tehdä tai mistä lääkkeet asiaan, en tiedä vielä…

Tämä meni tosi henkilökohtaiseksi. Mutta menköön, kun tälle tielle lähdetty on.

Saa nokittaa kommentit-kentässä, jos uskaltaa.

Pavut ja pari muuta kliseetä

Ruokamedia, sekä perinteisessä että sähköisessä muodossa, on fakkiutunut kliseisiin. Älkää väittäkö etten varoittanut.

Tapoihin jumiutumisen muodoista merkittävin on ruokajournalismin ja –pöhinän sitominen vuodenaikoihin. Keväällä kuuluu olla kiinnostunut parsasta ja korvasienistä, kesällä grillipitsasta ja välikyljyksistä. Talvella kerrotaan sinisimpukoista ja lihapadoista, joiden nimessä on sana ’muheva’. Let’s face it: Boring!

Muttamutta. Kuten Mika Häkkinen on sanonut: ”Sä tulet mutkaan kolme sataa lasissa ja sulta menee upraitti. Mitä sä siinä teet?” NO ET MITÄÄN! Eli jos sä oikeasti rakastat ruokaa, kuten mä, sä kokkaat vuodenaikojen mukaan, koska se on ainut oikea tapa! Amen.

Ruoanlaittoharrastus pysyy vuodenaikojen kiertokulussa parhaiten voimissaan, jos omistaa paljon ystäviä ja ystävien ystäviä. Sellaisia, jotka kalastaa, metsästää, marjastaa, sienestää, puutarhaviljelee, mehustaa, hillostaa, nylkee, suolestaa ja niin edelleen. Silloin voit luottaa siihen, että joku tuo aina jotakin nassakkaa kauteen sopivaa ovellesi. Nyt sain papuja!

Olin ruokasomessa sompaillessani törmännyt jo pariinkin papureseptiin. Itse olen ruukannut valmistaa pavut reilussa oliiviöljymäärässä pannulla kunnolla paistaen. Suomen kuumimmasta Chocochili-vegeblogista löysin reseptin, jossa pavut oli paahdettu uunissa. Maku paljastui taivaalliseksi!

Paahdetut kliseepavut

tuoreita papuja
oliiviöljyä
valkosipulia
suolaa ja pippuria

Huuhtele pavut ja poista kanta. Myös kärjessä olevan hipsukan voi poistaa, jos se on kovin pitkä (sillä ne kuivuvat uunissa koviksi). Keitä papuja pari minuuttia. Valuta. Levitä pavut pellille. Norottele päälle oliiviöljyä ja rouhi pintaan reilusti suolaa. Kuori pari valkosipulinkynttä, lyö ne veitsen syrjällä litteiksi ja leikkaa pariin osaan. Sekoita papujen joukkoon. Rouhi mukaan vielä pippuria. Paista 225 asteessa noin 10 minuuttia. Syö sellaisenaan tai lihan/ hampurilaisten lisukkeena. Toimii kuin ranut!

 

Ystävien yllätykset eivät papuihin loppuneet, ja saimme kuluvalla viikolla parikin yllätysvierasta. Toiselle tarjottiin maanantaina viikonlopusta jäänyttä kakkua, toinen sai iltakahvia ja vähän tuoreempaa kliseetä, jota pyöräytin torstaina. Se on nimittäin syksy ja porkkanakakkuaika, ihmiset, kyllä vaan!

Jos ruokamedia on kliseiden vanki, niin on ystävyyskin. Yksi kirjoittamaton sääntö on, että ystäville ei tehdä ohareita. Tein keskiviikkona sellaiset yhdelle ystävälleni, mikä harmitti paljon. Minulle harvoin käy niin, että joudun yllättäen jäämään töihin yli virka-ajan, mutta nyt näin kävi. En pystynyt soittamaan, että en pääse treffeillemme. Kun lopulta sain tekstarin näpyteltyä, sain paluuviestin: ”Erotaan ystävinä!”

Koska tämä ystäväni on myös sukua, se on ihan turha moisella uhkailla. Kohtalomme ovat yhteen kietoutuneet, ja liittomme sinetöity. Koska joka ystävän kanssa näin ei ole, heitä pitäisi muistaa kohdella hyvin, pysyä yhteyksissä, nähdä, soitella. Muuten voi käydä niin, että kukaan ei enää vastaa.

Asia muistui mieleeni, kun pääsin viime viikonloppuna osalliseksi vanhojen ystävien kohtaamisajoista, joita myös luokkakokouksiksi kutsutaan. Istuimme ringissä ja kävimme läpi vaiheita opiskeluajoilta ja sen jälkeen. Tuli pintapuolisesti tavallisen suomalaisen miehen vuoro. Hän oli löytänyt opiskeluporukastamme tyttöystävän, ja nyt heille oli kaksi poikaa, molemmat mukana. Mies kertoili kuulumisista työrintamalla, ja päätti puheensa sanomalla: ”Mutta ne mun elämän isoimmat saavutukset on tossa vieressä. Jaakko ja Antti. Ja toi Maria.”

Nimet on muutettu, ihmisten henkilöllisyyden suojelemiseksi, mikä on ääliömäistä, sillä joka ikinen nainen haluaisi ostaa Hesarin etusivun tuollaisen puheen jälkeen. ”TIEDOKSI, että mieheni ei olekaan tavallinen suomalainen mies. Sillä on tunneälyä!”

Rinki kylmeni hetkeksi, ja raollaan olevasta ovesta tuli viimaa kaikkien muiden naisten niskaan, paitsi Marian. Tilanne huusi sitä, että illanvietosta lähtevien pitää kotiin palattua sopertaa nukkuvalle miehelleen puolihuutoa ”Mikset sä kulta KOSKAAN voi sanoa musta noin kauniisti!!?? Sä oot ihan p…” ja niin edelleen.

Parisuhde on ystävyyssuhteista tärkein, ja siinä olevat ihmiset ovat fakkiutuneet kliseisiin. Vaikka asiasta vitsailin, tulin silti kolmea sataa mutkaan ja upraitti meni kättelyssä. Eli oli pakko ottaa tapaus puheeksi oman miehen kanssa.

Mies kuunteli, ja tällä kertaa jopa kuuli. Seuraavana päivänä hän kysyi ”Mikä se olikaan se juttu, mikä munkin pitäisi joskus sulle jossain ihmisten aikana sanoa?”

Juuri näin sen toivoin tapahtuvan, mutta so what, kerroin kuulemani rakkauden tunnustuksen vielä kerran.

”Okei. No jos mä sitten sanon jotain tollasta, vaikka sitten kun meillä on se smaragdihääpäivä.”

Hymähdin muka välinpitämättömästi, mutta juoksin saman tien läppärille ja kurkkasin, milloin smaragdihääpäivämme on.

Se on 55-vuotishääpäivä. Eli me ollaan silloin jotain satavuotiaita.

Näillä mennään, mitä annettu on. Kunnes kuolema meidät erottaa. Parisuhdekliseistä suurin.