Kinuskikakkua lehti-ihmisille

Olen tällä viikolla totutellut takaisin jo hieman unohtuneisiin, normaaleihin arkirutiineihin: Ylös, päälle jotain (huom!) ihmismäistä ja siistiä, naamaan pikameikki (jonka asiaa huulirasva ei täysin aja). Outoa!

Töihin paluu on tuntunut hyvältä. 1 v 3 kk ikäisen pojan äitinä se merkitsee toki ei-niin-ihanaltakin tuntuvia asioita (lapsen vieminen päiväkotiin, yhteisen ajan väheneminen sekä jatkuva kiire). Mutta NAISENA töihin paluu merkitsee minulle vain todella tärkeitä asioita, sellaisia kuten tasa-arvo sekä naisten ja miesten yhdenvertainen asema työmarkkinoilla.

Sovimme mieheni kanssa jo ennen pikkumurumme syntymää, että jakaisimme vauvan hoitovastuun ja töistä poissaolon hyvinkin tasapuolisesti. Minä olin vauvan kanssa kotona kunnes hän oli hieman vajaa 5 kk ikäinen. Sitten palasin töihin (80 %:lla työajalla, mutta kumminkin), ja isi jäi kotiin vanhempainvapaan loppujaksolle.

Ilmeisesti aika oli valmis siihen, että nainen moisen ratkaisun tekee, sillä kukaan ei kummeksunut asiaa kahvihuoneessa, kun naamani näkyi siellä verraten lyhyen poissaolon jälkeen uudelleen. Kaikki olivat kannustavia, eikä kukaan ihmetellyt haluani palata töihin. Toki heitä, jotka pohtivat, miten ihmeessä MIEHESI halusi jäädä kotiin, riitti. Hauskin kommentti: ”Mä en olisi ikinä uskaltanut jättää lapsia miehelle, vaikka se olisi halunnut!” totesi eräs työkaveri ja nauroi päälle. Äänensävystä kuitenkin kuuli, ettei se ihan pelkkää leikkiä ollut.

En saanut tästä ratkaisusta isommin pyyhkeitä siviilielämässäkään, joskin epäilijöitä (”Kyllä sinä muutat vielä mielesi”) riitti. Myös minun isäni, joka ei millään meinannut uskoa, että mieheni itse halusi jäädä kotiin, ymmärsi lopulta, että se olisi lainkin mukaan nykyään ihan ok juttu.

Koska laki ja yhteiskunta itse asiassa hyysäävät isiä, he saavat (vanhassa systeemissä, jonka mukaan meidän perheemme vapaat vielä laskettiin) ylimääräisen isäkuukauden, kuin palkinnon siitä, että jäävät kotiin hoitamaan omaa lastaan. Uskomatonta bullshittia. Noh, joka tapauksessa, isimme sai viettää kotona yhteensä reilun puoli vuotta, kunnes poika oli 11 kuukautta. Lokakuusta oli minun vuoroni jatkaa kotoilua, päiväkodin aloittamiseen asti. Ja se tapahtui maanantaina.

Vaikka itkevän pienokaisen jättäminen päiväkotiin ei päässyt ihanimpien elämänkokemusteni TOP10 –listalle, ei se päässyt kaameimpienkaan kokemusteni kärkeen. Lähdin ajamaan töihin aika onnellisena, sillä työhön kuuluu mielekkäitä asioita: kivat työkaverit, mukavia työtehtäviä ja sopivasti sosiaalisia kontakteja.

Mukavat kaverit ansaitsivat kakkua, tietysti, ja päätinkin tehdä uusintayrityksen Kakkujen kuningattarista bongaamastani Sanna Aution omena-kinuskitäytekakusta. Kerroin taannoin, että pääsin Etelä-Suomeen Sanomiin kertomaan uudesta blogistani, ja tarjosin tätä kakkua silloin lehtimiehille. Gluteenittoman pohjan kanssa tapahtui kuitenkin jotakin selittämätöntä, ja se lässähti oudosti kasaan. Päätin ottaa revanssin, ja tarjota samaa kakkua toisille lempilehti-ihmisilleni.

Nimittäin: Pääsin heti ensimmäisellä työviikolla kiinni kaikkein rakkaimpaan työtehtävääni eli henkilöstölehtemme tekemiseen! Ohjelmassa oli toimituskuntamme palaveri, jossa tarjolla on perinteisesti kahvia, rakkaudella osuuskauppamme konttorin infossa työskentelevien kahviemäntien keittämää. Nyt kahvin kaverina syötiin myös kakkua, jonka pohja oli jälleen hieman lässähtänyt… Mutta omenatäyte, sitruunarahkatäyte ja kinuski ovat tosi hyvä yhdistelmä! Testatkaa, vaikkapa ihan tavallisen 6 munan sokerikakkupohjan kanssa (jos laillani pelkäätte, etteivät gluteenittomat kakkupohjat vain ole tarkoitettu onnistumaan joka kokin käsissä).

 

Puoliksi syöty kakku Hämiksen kuvaajan linssin läpi tarkastellen

Omena-kinuskikakku

Pohja:
6 isoa munaa
3 dl sokeria
2 tl leivinjauhetta
2 dl maissitärkkelystä
2 dl mantelijauhetta

Täyte:
4 omenaa
3 dl (n. 400 g) omenahilloa
2 dl kuohukermaa
½ dl sokeria
400 g sitruunarahkaa

Kostutus:
1 ½ dl maitoa
1 tl vaniljasokeria

Kinuskikuorrutus:
4 dl kuohukermaa
4 dl fariinisokeria
ripaus suolaa
2 tl voita

Koristelu:
4 dl kuohu- tai vispikermaa
koristerakeita

Vatkaa munat ja sokeri vaahdoksi. Sekoita kuivat aineet ja siivilöi ne taikinaan sekoittaen. Kaada voideltuun ja mantelijauhotettuun tasapohjaiseen kakkuvuokaan (halkaisija 26 cm, vetoisuus 3 ½ litraa). Paista uunin alatasolla 175 asteessa 35−45 minuuttia. Kumoa ja anna jäähtyä mieluiten seuraavaan päivään.

Valmista täyte. Kuori ja raasta omenat karkeaksi. Sekoita raaste hilloon. Vaahdota kerma ja sekoita siihen sokeri sekä rahka.

Leikkaa kakkupohja kolmeksi levyksi. Pane pohjalevy kaksinkertaisen leivinpaperin päälle. Kostuta pohja vaniljasokerilla maustetulla maidolla. Levitä pohjalle puolet omenatäytteestä ja puolet rahkaseoksesta. Kostuta ja täytä toinen kerros samoin. Älä kostuta päällimmäistä levyä.

Puhdista kakun pinta muruista. Pane kakun päälle työlauta painoksi ja anna vetäytyä kinuskin keiton ajan. Mittaa laakeaan kattilaan kerma, fariinisokeri ja suola. Anna kiehua keskilämmöllä 30−40 minuuttia, kunnes kinuski on sakeaa. Tipauta kuorrutusta kakun reunaan. Jos se ei valu, kuorrutus on valmis. Sekoita joukkoon voi.

Ota paino pois. Siisti kakun reunalta pursunneet täytteet. Kaada kinuski kakulle keskeltä aloittaen ja etene spiraalimaisesti reunoille. Nosta paperille valunut kinuski kakun reunoille.

Leikkaa paperit pois kakun ympäriltä ja nosta kakku tarjoiluvadille. Vaahdota kerma. Koristele kermapursotuksin. Ripottele pinnalle koristerakeita.

 

Kahvi virtasi, kakku maistui ja sai kehuja raikkaudestaan ja keskustelu juttuaiheista soljui tuttuun tyyliin. ”Ainakin palvelua käsitellään vuoden ekassa Hämiksessä, eikös? Ja tuosta tiimistä pitäisi tehdä juttua, ne on onnistuneet erinomaisesti tekemisissään. Entäpä tuo uusi kasvo, pitäisiköhän häntä haastatella?” juttelimme kahvimukiemme ääressä.

Nämä mukavat palaverit ovat yksi syy, mutta henkilöstölehtemme tekeminen on ihan parasta hommaa parista muustakin syystä: Saan sitä kootessani tavata työstään osuuskaupassa ylpeitä, ammattitaitoisia ihmisiä, joilla on hyvä asenne! Olen usein sanonut mukanani jutuntekomatkoilla kulkevalle lehtemme kuvaajalle, että ”Voi vitsi noilla on hyvä meininki. Mitenköhän Sale Poltinahoon/ ABC Padasjoelle/ Hämeenlinnan Public Corneriin pääsisi hetkeksi hommiin?”

Korostan sanaa ’hetkeksi’. Ainakin tällä viikolla olen nimittäin aika rakastunut taas omiin hommiini :)

Niinhän se on, että etäisyys tuo perspektiiviä: Puolen vuoden töistä poissaolo teki myös miehelleni hyvää, ja hänkin mainitsi lokakuussa, miten kiva oli päästä takaisin miehisiin töihin. Kotona olo ei kaduttanut, mutta hänen sanojensa mukaan ”normaalit miehet tekevät tällaisen ratkaisun vain täysin tietämättömyyttään, esimerkiksi ensimmäisen lapsen kohdalla”.

Rehellinen tiivistys, johon murulla lienee oikeus. Olen kuitenkin itse ajatellut, että jos meille lisää lapsia joskus tulee, mies joutuu osallistumaan tasapainoisesti sen seuraavankin hoitoon ja töistä poissaoloon. Nimittäin: Jos nainen pystyy unohtamaan ilman mitään puudutuksia tapahtuneen alatiesynnytyksen ja ylipäätään suostuu tämän kokemuksen jälkeen joskus vielä jatkamaan miehensä sukua, kyllä mieskin pystyy nielemään omalta mukavuusalueeltaan poistumisen hetket!

Shakkimatti ja I rest my case!