Piimäpannacottaa joulujälkkäriksi ja tilannetsekki

Jouluihmisellä joulufiilis syttyy yleensä kivuttomasti muutaman rituaalin avittamana. Vähän sytykettä ja pieni tikku, ei siinä bensaa tarvita kun jo roihuaa. Olen onnekas, ajattelin juuri tällä viikolla, kun joulumieleni on helposti roihahtavaa sorttia. Olen saanut joulumielen päälle, vaikka meillä vietetään tänä vuonna hyvin riisuttua joulunaikaa. En ole järjestänyt illanviettoja tai glögikutsuja, en juokse kaupoissa tai valkkaile hartaudella lahjoja, enkä tee suursiivousta. Me vietetään joulukuuta ovet säpissä, lattialla lasten kanssa. Yritän kerrankin tehdä äitinä jotain oikein, ja annan nyt meidän +1-vuotiaalle kaiken huomioni kotona. Päiväkotipäivät on pitkiä, ja meillä itketään iltaisin paljon. En halua kuormittaa elämäämme nyt yhtään millään yrittämisellä.

Mutta kuten todettu, tulee se joulu melkein yrittämättäkin. Kuunvaihteessa siunaantui lyhyt hetki, jolloin meillä pintasiivottiin. Laitoin pari joulukukkaa esille ja nostin tutut, joka vuosi käytetyt koristeet vanhoille paikoille. Soitin joulumusiikkia ja join glögiä. Ostimme valmiita joulutorttuja, niitä Fazerin herkullisia. Sittemmin on vaan oltu kotona. Siivoilen joka ilta muksujen jäljet ja yritän pitää vielä pari viikkoa paikat jotenkin reilassa. Aion mopata aatonaattona ja pikasiivota kylppärin ja veskit. Se on siinä. Pyhinä ollaan keskenämme ja pärjätään pienimuotoisella kokkauksella ja vieraillaan toisten pöydissä. Joulu pulkassa.

Olen huomannut, että nautin yllättävän paljon näinkin epäsosiaalisesta joulukuusta. Asioita, joita tarvitsen joulumielen syttymiseksi, on tosi vähän. Melkein kalenteriin katsominen riittää. Mutta yksi juttu on aika tärkeä, ja se on nimenomaan se joulunajan avaaminen pikkusiivouksella ja ekojen koristeiden laittamisella. Sitten syödään jotain hyvää – aiemmin hyvinkin pitkän kaavan mukaan, sittemmin vähän lyhemmän. Vaikka olin ajatellut etukäteen, että en tänä vuonna edes yritä virittää arkipäivään osuneeseen joulun starttiin erikoista syötävää, perinteen toteuttamisen halu vei voiton. Mies oli viikonlopun reissussa, joten tarjolla oli arki-ilta tai ei mitään vaihtoehdot. Uhmasin kohtaloa, valitsin sikahelpot eväät, ja onnistuimme viettämään murun ja poikien kanssa tosi kivan joulunavausillan. Näillä höyryillä kuljen jouluun asti:

Pikkuleivät

Lähdin varttia aiemmin töistä ja ehdin ennen lasten hakua käydä lataamassa jääkaappiin lautasellisen alkupaloja. Aikuisille mätileivät, lapsille juusto-kurkkuleivät. Niitä sitten napsittiin kera kuohuvan ja pillimehun, lattialla istuskellen. Napostelun lomassa mies sai ohjeet tehdä bravuuriaan pyttipannua. Siitä viritettiin jouluinen kuutioimalla perunan ja sipulin lisäksi pala lanttua. Kaikki tykötarpeet paistetaan huolella voissa, erikseen, kypsät kipataan samaan pannuun. Lopuksi paistetaan kuutioitu naudanfileepala, nopeasti kuumalla pannulla pyöräyttäen, ja sitten yhdistetään ja lämmitetään kaikki ainekset. Mausteeksi suolaa ja pippuria. Pikkumiehille paistui kanafile perunakuutioiden kaveriksi, ja kaikille maistui. Iskä ylpeili pyttärillään, jonka fiinimpää versiota kutsutaan Rydbergin pihviksi (asia jota hän ei ennen tätä kokkaussessiota tiennyt, mutta otti haltuun ja omana löytönään esitteli silmää räpäyttämättä). Loppusilaus tuli keltuaisista, jotka asetetaan annoksille munankuoressa. Ihan parasta kastiketta mitä on, ja mies laittoi omalle annokselleen kaksi. Itseäni ilahdutti hyvää ruokaakin enemmän se, että ensimmäistä kertaa pariin viikkoon 1-vuotiamme viihtyi 10 minuuttia pöydässä ja antoi minun syödä annokseni repimättä koko syömisen ajan lahkeestani lohduttomasti itkien. Ihanaa!

Rydbergin pihvi

Jälkkärit olin tehnyt valmiiksi jo edellisenä iltana poikien nukahdettua, ja ne syötiin missäs muualla kuin lattialla istuen. Pannacottamaisen piimä-kanelivanukkaan juju on tosiaan se piimä, ja maku on erinomainen. Pikkaisen liian hyytynyt lopputulos minun makuuni, ensi kerralla ehkä uskaltaisin kokeilla tätä vähentäen reseptistä yhden liivatteen. Omenahössö sopi makuun täydellisesti, mutta marjahilloke olisi toinen oikein jouluinen vaihtoehto. Pane korvan taa vinkiksi pyhiä varten, varsinkin jos leivot piimäkakun. Tölkin lopun saa helposti uppoamaan näihin maljoihin!

Piimäpannacotta

Jatkan joulukuutani lattialla, ja toivotan sinulle ihan parasta joulua, oli se puitteiltaan millainen hyvänsä!

Armollista joululeivonnan aikaa

Se on joulu taas täällä! Mikä hienointa, edessä on huippupitkä joulunaika, sillä tänään, ensimmäisenä adventtisunnuntaina, aikaa joulupäivään on kokonaiset neljä viikkoa.

Jos pitäisi valita vain yksi asia, joka kuuluu adventtiin, vastaisin leipominen. Uunista hiipivät tuoksut luovat joulun odotuksen tunnelmaa takuuvarmasti. Ensimmäisenä adventtisunnuntaina meillä paistetaan yleensä ekat joulutortut. Mieluiten teen voitaikinan itse, mutta perhehässäkän lisäännyttyä olen todennut armollisesti, että pakastealtaan valmistaikina toimii oikein hyvin. Viime vuonna ostin adventtitortut Fazerin paistopisteestä. Mahtava maku ja täysin stressitön vaihtoehto vauvan hoitajalle. Toistin saman tänä vuonna (syitä selvitetty edellisessä postauksessa). Hitto miten ne maistui hyviltä!

Piimä- tai taatelikakkua tekee myös joka vuosi jo varhain joulua odotellessa mieli. Syön kakun yksin ja hartaudella. Siivu tai pari iltaisin glögin kanssa – aijai! Eilen kun kuopus nukkui päiväunia ja isot pojat olivat ulkohommissa, käytin yllättäen siunaantuneen rauhaisan puolitoistatuntisen leipasemalla adventin alun kunniaksi viikuna-piimäkakun. Kiehautetut, soseutetut kuivatut viikunat toivat perinteiseen piimäkakkuun hedelmäistä makua. Lisäsin tuhtiuspisteitä korvaamalla viikunoiden keitinveden viskillä. Alkoholi haihtuu kiehuttelupuuhissa, jäljellä jää vain maku-uutteet. Nam!

Viski-viikunakakku

Oli tilanne kuopuksen itkuisuuden kanssa mikä vaan, sanokaa minun sanoneen, yhden joulunaluspäivän aion varata piparien paistoon. Samalla väkerrän piparkakkutalon. Sama se, vaikka talo on viussale ja muru toteaa: ”Onni ettei meidän äidistä tullut arkkitehtia.” Sama se, talo tekee minut onnelliseksi.

Oma ilo riittävä syy leipoa adventin aikaan, mutta ruokalahjoistakin on tullut tosi suosittuja. Trendikäs kotikokki pyöräyttää naapurille pataleivän, itselleen toisen. Vink vink: Puolukkainen pataleipä sopii juustojen kanssa tarjoiltavaksi, mutta voi sen pakastaakin ja säästää joulupäivän aamupalalle. Näin ajattelin minä tehdä. Sulatettu leipä ei ole sama kuin tuore – mutta kuten todettu, tässä perhehässäkässä se välttää oikein hyvin.

Leipomisella on iso rooli myös puhteissa, joita tehdään joulunpyhiä varten. Minun pyhäpäivien kahvipöydissä tarjolla on ehdottomasti luumuhillolla täytettyjä lusikkaleipiä. Jouluvinkki, jonka sain vuonna 2007 työkaveriltani Järvenpään Prismassa. Ihana perinne, jota olen toteuttanut jo kohta 10 vuotta.

Mutta. Jos en jaksa niitä tai sitä piparkakkutaloa tänä vuonna tehdä, elämäni ei siihen romahda. Joulu on armon juhla, eikä armo ole jotakin, mitä pitäisi antaa vain muille. On jouluja, kuten meillä on tänä vuonna, jolloin on kaikkein kauneinta antaa armon lahja itselleen. Ota mallia: Jos et jaksa tai pysty siivota, sammuta valot ja laita kynttilöitä. Jos et jaksa tai pysty kokata ja leipoa, ole ilman ja osta niitä mistä eniten tykkäät.

Tulkoon joulu jokaiselle!

Piimäpannarit ja lapsiperheen onnen sekunnit

Meidän perheen aamut on sorttia ”HETI MULLE TÄNNE RUOKAA!”. Vaikka joskus olisikin kiva vietellä kiireetöntä aamuhetkeä erilaisia herkkuappeita kokkaillen, emme ole nyt siinä elämänvaiheessa. Mutinat pois ja syömään!

Pannarit on yksi esimerkki aamiaisruoista, joita alan tehdä ”sitten joskus kun”. Hyvä uutinen kaltaisilleni rampautuneille äitikokeille on, että pannareita voi paistella herkkuiltapalaksikin, jos aamut ovat liian hikisiä. Ja oijoi, niin tehtiin, ja oivoi, miten hyviä tuli. Isi kokosi pinoa ripottaen sokeria joka lätyn väliin, mukaan heitettiin myös mustikoita ja annoksille vaahterasiirappia. Nappi.

Piimää sisältävät pannarit ovat lemppareitani, mutta omaa vakiohjetta ei ole vaan vaklaan muilta, joka kerta vähän eri reseptin. Tällä kertaa ohjeistuksesta vastasi Yhteishyvä (klik), paistamisesta muru alias rakkaani sydänkäpyseni mielitiettyni pupuseni. Ja kullannuput osasivat olla kerrankin hiljaa, kun äiti söi. 3,5-vuotias siksi että veti pannareita itsekin kaksin käsin, 8-kuukautinen siksi, että hän ei huuda enää nonstoppina, kuten reilu kuukausi aiemmin. Viihtyi vartin syöttötuolissa lelulla pöytää mätkien. Riittävän hiljaa, jotta äiti sai nauttia. Kiitos isi, kiitos pojat!

Piimäpannarit

Perhe-elämä on erilaisia hetkiä täynnä. Olen pikkuhiljaa oppinut repäisemään onnentunteen näistä pienistä hetkistä, jolloin kaikki on hyvin. Hetkistä, jolloin lapset ovat vaan, me ollaan vaan, esikoinen sanoo jotain nasevan hauskaa, kuopus väläyttää hammashymyn kaikilla neljällä nököllään. Sama se, vaikka äsken riideltiin, nyt olen onnellinen. Juuri tässä sekunnissa, tämän sekunnin ajan.

Haluamatta kuulostaa ankealta, suosittelen taidon opettelemista kaikille äideille, koska muuten onnenhetkiä ei ehkä joka päivä löydy. Välillä homma vain on niin raskasta. Tämä perhehomma siis. Esimerkki elävästä elämästä, meiltä, keltäs muulta:

Kirjoitin taannoin, että meidän vauvalla on ollut hyvin selviä vaiheita syntymästään asti. Viiden kuukauden iässä hän oppi pettymysitkujen jalon taidon, ja eikä aikaakaan kun pettymysitkemistä sattui jo useita kertoja päivässä, vähintään pikkuraivarit tuntiin. Liikkeelle lähtö alkoi kiinnostaa, mutta suksi ei luistanut, kattele siinä sitten kun muut kävelee, onhan se kurjaa, en kiellä. Ymmärsin pienokaista, enkä kokenut arkeamme raskaana.

Noin seitsemän kuukauden iässä eli toukokuun alkupuolella meillä kuitenkin alkoi vaihe, jota voisi kutsua vaikka totaalisen viihtymättömyyden kaudeksi, ja se oli kuulkaa äitille raskas setti se. Väittäisin, että vaikka meillä on ollut myös hankalia huonon unen jaksoja, kaiken sen aiemman reilun puoli vuotta olin jaksanut hoitaa pientämme 110 %:lla äidin rakkaudella (vau, omaa lastaan ihan puoli vuotta, mutta ehkä ymmärrätte mitä tarkoitan). Kun tämä uusi vauvavaihe sitten kukki, voin kertoa, että päivissäni oli hetkiä, jolloin olisi tehnyt mieli lyödä hanskat tiskiin. En jaksa, en viitsi, en välitä. Huutakaa molemmat vaikka koko päivä, ei kiinnosta, en halua olla äiti. Vaikka mitä tein, vauva kitisi. Joten ihan sama.

No, onneksi ne luovuttamisen hetket oli vain sekunteja koko päivästä. Pahin viihtymättömyys ja itkuisuus kesti kolmisen viikkoa, ja yhtenä päivänä ryömiminen alkoi sujua ja se neljäskin kutiseva nököhammas oli puhjennut. Poika hymyili päiväunilta herättyään vanhaan malliin, kujeilevaa hymyään. Pidin häntä sylissäni imetysasennossa, hänen päänsä siinä tissiäni vasten katsottiin toisiamme silmiin. Pitkästä aikaa poika oli autuas ja huokaili tyytyväisyyttään. Ihailimme toisiamme, ja niissä sekunneissa oli onni.

Ne hetket, kun koet saavasi yhteyden lapsiisi lähes yliaistillisella tasolla.

Melkein parempaa kuin jonkun toisen sinulle paistamat pannarit.

Uusi vauva ja omenakakku paahdettu voi –kuorrutteella

Ensimmäinen pariviikkoinen uuden vauvan kanssa on mennyt uskomattoman hyvin (hän sanoi puuta koputtaen). Se on aika rauhallinen, nukkuu paljon ja syö sopivasti. Isoveli suhtautui tulokkaaseen aluksi kiinnostuneena ja innoissaan, sittemmin vähemmän innoissaan ja enemmän välinpitämättömästi – muttei vihamielisesti tai barrikadeille nousun hengessä, mikä tärkeintä.

Jännitin kahden viikon takaista, lauantaista kotiutumistamme aika paljon, mutta lasku arkeen oli matala, sillä isi lähti varpajaisiin ja esikoinen jäi hoidosta mummolle yökylään. Olimme siis illan uuden pötkön kanssa kaksin ja saimme jatkaa rauhallista toisiimme tutustumista. Selkein muutos aiempaan pariin päivään oli, että kukaan ei kuuluttanut iltapalan olevan katettu päivähuoneeseen. Saimme kuitenkin apetta, sillä äiskän meijerit toimivat jo liiankin hyvin ja uunissa paistui Apsilta kotiintulomatkalla ostettu pakastepitsa.

Sunnuntai valkeni ja oli yllätyksiä täynnä. Enpä olisi uskonut, että kotiutumisemme jälkeen muiden kanssa oli helppoa ja se raskain elämäni miehistä olisi perheemme isi! Varpajaiset äitiyvät rankoiksi, ja luulen, ettei meidän isi nauti värillisiä viinoja vähään aikaan, ainakaan yhtä yömyssykuppia suuremmista astioista. Onneksi isillä alkoi isyysloma, ei olisi muuten selvinnyt maanantaistakaan…

Koska lapset ja sittemmin isikin ovat käyttäytyneet paremmin kuin hyvin, olen ehtinyt jopa pari kertaa leipoa vauvan ihastelijoille. Ja kekata yhden todella oivan kakun! Se sopii tilanteessani oleville äideille, koska ainekset vain sekoitetaan ja paistetaan kakuksi. Ei tarvitse kaivaa esiin sähkövatkainta tai tehdä monimutkaisia valmisteluja. Tämän kakun saa uuniin vaikka vauva toisessa kädessä. Kuvainnollisesti, melkein konkreettisestikin.

Olen ruokamediaa seuratessani huomannut, että piimästä on tullut muodikas elintarvike. Klassinen, joululta maistuva piimäkakku on monen kotikokin suosikkileivonnaisia, ja teen sellaisen vähintään kerran vuodessa joulun alla. Kun bongasin Yhteishyvän kuorrutetun omenapiirakan, jonka pohjassa on juuri klassisen piimäkakkutaikinan meininki, päätin kokeilla sen paistamista kuivakakkuvuoassa. Tein siis taikinan ohjeen mukaan, sitten voitelin ja jauhotin uuden ihanan kakkuvuokani, jonka vetoisuus on 2,4 litraa. Tuli lähes täyteen eli oli passelikoko. Paistoin kakun 175 asteessa, noin 50 minuutin ajan. Peitin loppuvaiheessa vuoan leivinpaperilla. Muista tehdä tikkutesti kakulle, koska uunien paistoajat vaihtelevat.

Omenakakku on hurjan mehevä, olen testannut jo pariinkin otteeseen. Kakun voi kuorruttaa reseptin tuorejuustokuorrutteella (määrää hieman vähentäen) ja koristella kuivatuilla karpaloilla ja rouhituilla pähkinöillä, kuten alkuperäisversiokin. Toinen oikein hyvä vaihtoehto on aiemmin vinkkaamani kerma-tuorejuustokuorrute. Ja sitten viimeinen loistovinkki:

Törmäsin Lunni leipoo –blogissa paahdetusta voista valmistettuun kuorrutteeseen. Voin paahtamisen vuoksi kuorrute maistuu vähän lusikkaleiviltä. Tosi herkkua. Näin se tehdään: Sulata 50 g voita kattilassa keskilämmöllä, sekoittelematta, ja anna voin rauhassa ruskistua kunnes kattilan pohjalla on ruskeaa ”mönjää”. Sekoita kulhossa 3 dl tomusokeria, (noin) 2 rkl maitoa ja 1 tl sitruunanmehua. Lisää ruskistettu voi vähän kerrallaan, hyvin sekoittaen. Säädä kuorrutteen paksuus kohdalleen lisäämällä tilkka maitoa, jos se tuntuu liian paksulta. Kaada kakulle ja anna valua pitkin reunoja. Pikkulusikalla valuttelu sujuu siististi.

Omenakakku

Paahdettu voi kuorrute

Huolimatta siitä, että synnytys on naiselle pikkunakki verrattuna siihen tehosekoittimeen, johon miehet varpajaisten vuoksi lyödään, kehtaan kuitenkin omistakin voinneistani parilla sanalla mainita: se on aika hyvä! Pikkuremppaa on ollut, joista isoin tällä viikolla. Kroppa oli pitkään maidontuotannon vuoksi arkana, ja lopulta vietin yhden kuumeisen horkkayön peiton alla kahden melonin kanssa. Onneksi mies nousi tilanteen niin vaatiessa sille tasolle, jolle kuuluukin. Hän otti huonosti tietysti juuri sinä yönä nukkuneen pojan imetysten välillä hoteisiinsa. Aamulla minulla oli jo parempi olo, ja nyt on sekin yö enää muisto vain.

So far so good (hän sanoi, ja pyysi lukijoitakin koputtamaan puuta).