Helleviikon ruokalistalla muun muassa grillipitsa ja hodarit

Ennen tarinaa jakoon pari reseptiä. Tein ketsuppia aurinkokuivatuista tomaateista ja hölskytyskurkkuja, molemmat kesäisiä lisukeruokia, jotka säestivät meillä yhden lomaviikon ruokia tosi kivasti. Suosittelen!

Sitten siihen tarinaan. Olen kyllästynyt! Olen kyllästynyt yksin vastaamaan siitä, mitä meillä syödään. Mies auttaa paljon ruoanlaitossa, mutta kauppalistojen laatijana hän on nolla. Masentavaa.

Söimme toissa sunnuntaina iltapalaa ja päätin ottaa härkää sarvista. Pojat saisivat kantaa kortensa kekoon huushollin ruokalistan laatimisessa, edes kerran (unten mailla ollut 8-kuukautinen vapautettiin hommasta). Sanoin pojille, että äiti haluaisi nyt käydä ruokakeskustelun. Jokainen saa valita kaksi ruokaa, mitä ensi viikolla syödään. Huomenna mennään kauppaan ja ostetaan tarvikkeet pöperöihin. Jokainen saisi valita lempparinsa tai ihan mitä vaan.

3,5-vuotias oli revetä innosta. Hän oli juuri nähnyt HK:n uutuusnakeista mainoksen ja alkoi hokea ”HASSAN-NAKKEJAAAA!” Saamansa piti. ”Ja vielä saat valita toisen ruoan”.

Mies heräsi iltapalakoomastaan ja muistutti makaronilaatikosta. ”MAKARONILAATIKKOA!!!” lapsi artikuloi. No hyvä. ”Mitäs sinä muru valitset?” sanoin miehen suuntaan. ”Makaronilaatikon”, hän sanoi napakasti. ”Ei kun lapsi jo valitsi sen”, nauroin. ”Ei kun MINÄ haluan makaronilaatikkoa”, mies alkoi parkua. Muistutin 37-vuotiastani säännöistä. Ei näitä ruokia yksin syötäisi, vaan jos tehdään makaronilaatikkoa, sitä saavat sinä päivänä syödä kaikki. ”Mutta minä sanoin sen ekana, joten se on toinen valintani!”, vatipää pysyi järkähtämättä kannassaan. Yritä näiden kanssa sitten.

No, viisi ylihyvää ruokaa saatiin siis kuitenkin kolmeen pekkaan ruokalistalle kirjoitettua. Ei huono. Ja projekti osui muutenkin maaliinsa. 3,5-vuotias oli listan laatimisesta valtavan innoissaan ja halusi joka päivä useaan kertaan keskustella, mitä kukakin toivoi ja mitä kesäterassilla seuraavaksi syödään.

Toivottavasti sinäkin saat näistä vinkkejä :)

 

Pojan hodarit kahdella nakilla
Muru ja lapsi ajoivat kärryillä edestakaisin makkaravälikössä aika monta kertaa, kunnes S-marketin myyjä pelasti ja osoitti Hassan-nakkien paikan. Heitimme kärryyn myös pojan lemppareita, paikallisen possutilan Merosen herkkunakkeja, varmuudeksi. Sitten aika monen muunkin hyllynvälin kautta kassoille ja kotiin. Hodarisämpylätaikina kohoamaan, tomaattiketsupin ainekset kattilaan ja pikkelöidyt kurkut jääkaappiin, ilman tilliä. Parin tunnin päästä oltiin grillauspuuhissa.

Teimme kahdenlaisia hodareita. Mausteinen merguez-makkara eli Marokon Hassan sai kaverikseen tummaa ja täyteläistä tomaattikastiketta, lihaisan possunakin kanssa ajattelin sämpylään tunkea mummon kurkkuja, paahdettuja ja sokerilla karamellisoituja sipulirenkaita sekä sinappia. (Joku nimeltä mainitsematon tosin sekoitti pakkaa ja sotki eri täytteitä keskenään, mutta menköön näin kesällä.)

Lapsi huusi koko grillausoperaation ajan Hassania (markkinointimiehet vaan tervetuloa meille tekemään tutkimusta, miten mainoksilla vaikutetaan ihmiseen). Juuri kun nakki tuli eteen, hän jäätyi. Näytti tuliselta. Hän ottaisi sittenkin Merosen nakin hodariinsa. Myös miehen mielestä paikallinen lihanakki kurkku- ja sipulilisukkeilla oli paras. Äiskä tykkäsi eniten Hassanista ja ihanasta tomaattikastikkeesta.

Ketsuppi aurinkokuivatuista tomaateista

Hodari Hassan-nakilla

Juomasuositus: Vanhemmille Claro-oluet, lapselle pillimehu

 

Isin ja pojan makaronilaatikko
Seuraavana oli makaronilaatikkopäivä. Tekemällä uunipeltimakaronilaatikon saa vaihtelua ja enemmän kuorta. Viime metreillä muistin tekemäni ketsupin. Se kuivui hieman keitettäessä ja oli pikkaisen paksua, joten lisäsin siihen nyt hieman vettä ja ajoin uudelleen sauvasekoittimella. Pojat pysyivät perinteisessä ketsupissa, mutta pieninä maku- ja väripilkkuina myös aurinkokuivatuista tomaateista tehty versio toimi perinteisessä lootassa oikein kivasti. Ja mikä sää!

Uunipeltimakaronilaatikko ja itse tehty ketsuppi

Juomasuositus: Täysmaito

 

Äitin savuhauki
Saimme keväällä naapurin mieheltä pari haukea. Toinen pistettiin pakastimeen odottamaan kesäkelejä. Minun tämän viikon ruokatoiveeni oli, että isi savustaisi sen. Keskikokoinen hauki köllötti sähkösavustimen käryssä noin 45 minuuttia. Sen kanssa syötiin uusia pottuja, kalaliemikuutiolla ja tillillä maustettua valkokastiketta, keitettyjä ja haarukalla murennettuja kananmunia – sekä loput hölskytyskurkut, jotka pääsivät lautaselle epähuomiossa vasta kuvan ottamisen jälkeen. Lisäsin kurkkuihin nyt tillin, ja voi miten hyvin ne sopivatkaan kesäkalalle. Annos oli aivan mahtava!

Savuhauki

Juomasuositus: Suomalainen, jääkylmä lähdevesi

 

Äitin grillipitsat
Pari kertaa kesässä tekee mieli pitsalättysiä grillistä. Kun pitsataikinan jakaa viiteen palaan ja kaulii palat soikion muotoon, tuloksena on mukavan käteensopivia kesäpitsoja, kaksi per aikuinen ja yksi lapselle. (Hyvällä alustalla hyvin jauhotettu pohja irtoaa grilliin kivasti, mutta jos palat kaulii leivinpaperille, ne kohotessaan herkästi tarttuvat paperiin. Hyvä kikka on leikata paperi hieman pitsaa isommaksi, kipata grilliin ylösalaisin ja sitten vetää paperi hellästi pois.) Paistoimme pitsat kaasugrillin parilalla. Nostetaan pohjat parilalle, kypsytetään hetki, käännetään, lisätään täytteet ja suljetaan kansi. Sitten paistetaan kunnes pohja on ihanan rapea ja juusto sulanut.

Isin pitsoihin tuli Felixin luomuketsuppia, ilmakuivattua kinkkua, pari suikaloitua aurinkokuivattua tomaattia, mozzarellaa ja oreganoa. Pojan pitsa oli Margherita. Äiti jakoi kahdelle pitsalätylleen lopun aurinkokuivattutomaatti-ketsupista ja lisäsi toiseen pitsaan herkkusieniä, toiseen pari palaa sardellia. Päälle mozzarellaa ja tuoretta basilikaa. Ja rucolaa. Ei varmaan tarvitse kertoa, että herkullista oli.

Grillipitsa margherita

Grillipitsa ilmakuivatusta kinkusta

Grillipitsa herkkusienistä

Juomasuositus: Meidän lempparipitsaviini Zenato Valpolicella Superiore, lapselle maitoa

 

Isin grilliliha
Isi toivoi kunnon lihaa grilliin. Vaikka karitsaa. Kun kotimaista ei lihakaupassa ollut, päädyttiin naudan entrecoteen. Valkosipulilla, rosmariinilla ja sitruunankuoriraasteella oliiviöljyssä marinoitujen piffien lisäksi grillissä tirisi luomubataatin viipaleita, uusia sipuleita ja maissia (vakuumimaisseja, mutta asian ajoivat). Lisukkeena vielä valkosipulivoita ja helteen piiskaama terassi. Näitä kelejä ei liian usein ole!

Grillilautanen ja jäätee

Juomasuositus: Itse tehty, ruokosokerilla makeutettu jäätee. Laseissa jäitä, sitruunaviipaleita ja aikuisilla pari senttiä tummaa rommia. Paras ruokajuoma ikinä, kun helteessä grillataan!

 

Upeaa kesää, kyllä ne kelit sieltä vielä palaa!

Kreikkalainen pitsa

Elokuvailta 3-vuotiaan äkäpussin kanssa

Täällä ollaan, lähes täysissä sielun ja ruumiin voimissa. Kuusi viikkoa vauvaelämää on ollut paikoin kuluttavaa ja kädet on olleet enemmän kuin täynnä, mutta arvioisin, että olemme selvinneet kohtuu vähin vammoin. Arki sujuu, ei vähiten siitä syystä, että esikoinen poikkeilee säännöllisesti päiväkodissa. Viikonloput on siinä mielessä raskaita, että se kortti ei ole käytössä, mutta vastapainona lasten isi on paikalla suuremmalla todennäköisyydellä. All in all, me pärjätään kivasti, mikä on ollut yllättävää huomata.

Ei niin hyvää postausta elämäni miehistä, etteikö siihen mukaan raskaampiakin faktoja saisi. Avaudun nyt yhdestä minua äitinä tosi paljon rassaavasta seikasta. Se on 3-vuotiaan jonkinlainen uhmakkuuskausi, johon liittyy fyysinen kontaktin otto. On jatkunut jo pitkään, mutta vauvan tulo on sitä voimistanut. Of course, kun joutuu jakamaan äidin huomion paitsi isin myös pikkuveikan kanssa. Kyllä se syö pikkumiestä, ymmärrän täysin. Mutta ei se muuta sitä faktaa, että olen välillä raivon partaalla hänen käytöksestään.

3-vuotiaamme on aina ollut kova hyppimään, spurttailemaan, häröilemään, tanssimaan ja venkoilemaan itseään ihmeellisiin asentoihin sylissä. Olen pitänyt sitä tavallisena käytöksenä tuon ikäiselle. Ei olla liikoja kielletty, mutta karsittu isoimmat rönsyt. Jossain vaiheessa sekoilutilanteisiin tuli mukaan läpsiminen, mutta sitäkin suurin osa lapsista taitaa tehdä. Mutta entäs tämä: Uusin kotkotus on juosta takaapäin äidin päälle, kulkea huitomiskävelyä äidin ohi, tulla niin sanotusti suuhun eli lääppiä ja pukkia ja tökkiä äidin naamaan ja niin edelleen. Ei kuulosta maata kaatavalta, mutta jatkuva kontaktin ottaminen on hirveän raskasta! Tekeekö sitä kaikki lapset?

Vauvan myötä oma pinnani on kiristynyt äärimmilleen tuosta käytöksestä. Olen kuin leijonaemo. Jo esikoisen lähestyminen tietyllä vauhdilla, kun pidän vauvaa sylissä, puskee minuun kauhean satsin adrenaliinia. Tekisi mieli potkaista tuota pentua, joka uhkaa huitovilla käsillään pienokaistani. (Ihan älyvapaata, koska se mukula on myös lapseni, molempiahan minun pitäisi suojella itseltään ja maailmalta.) Käytöksen tahallisuus on se, mikä ärsyttää niin paljon, että tekis mieli napata lapsi ilmaan ja paukuttaa seinän kautta järkeä päähän. (Ennen kuin soitatte sosiaali-ihmisille: tuo on kärjistys. En ole oikeasti väkivaltaan taipuvainen.)

Mikä eteen? (Paitsi haarniska.) On päiviä, jolloin lasta saa kieltää koko ajan. Älä huido, älä muksi, älä törmää äitiin, älä puske päälläsi. Ja kun hermo palaa, huudan, mikä on tietysti tosi aikuismaista ja järkevää, oppikirjanomainen tapa menettää peli. Tosin on siinä se, että poika on herkkä huutamiselleni ja lopettaa häröilyn heti, usein alkaen itse itkeä. Eli tavallaan se toimii. Mutta olen yrittänyt välttää sortumasta sellaiseen. Mikään ei ole niin kauhea ajatus kuin se, että meidän kodissa kaikki huutaa, lapset ja aikuiset. Ja siihenhän se menee jos sille tielle lähtee. Lopulta kaikkien on huudettava, jotta oma ääni kuuluu.

Noh. Onneksi Luoja on osannut mitoittaa elämäni miesten minulle tarjoilemat temperamenttiannokset niin, että sen jälkeen kun luonnetta on maisteltu isolla kauhalla, tulee päiviä jolloin pojat on enkeleitä.

Vietimme viime viikolla mukavan arkipäivän, kävimme oikein ABC:n leikkipaikalla ja ranskalaisillakin. Siinä söpösti syödessään 3-vuotias totesi, että hän haluaa pitää elokuvaillan isin ja äitin kanssa. Ei ole koskaan katsonut piirrettyä elokuvaa, kun keskittymiskyky on riittänyt vain niihin parikymmenminuuttisiin YouTube-pätkiin Nalle Puhia. Mutta kun lapsi oli niin suloinen, lupasin, että pidetään. Ja hommataan hyvää syötävää.

Söimme ensin jauheliha-halloumipitsaa, jonka tein Yhteishyvän ohjeella. Kreikkalaishenkiseen lättyyn tuli kunnon tomaattisoosia, mausteista jauheliha-sipuliseosta, oliiveja ja halloumia. (Koska pohja riitti kahteen pyöreään pitsaan, tein toisesta lapsiversion kera maustamattoman jauhelihan ja tavallisen juustoraasteen.) Persiljasilppua emme pitsalle levittäneet, mutta sitruunalohkoja tarjoiltiin, sopivat oikein hyvin. Tunnelma olisi ollut huipussaan, jos jauheliha olisi ollut lammasta, mutta oli se naudastakin tehtynä oikein muheva pitsapiirakka Välimeren malliin!

Jauhaliha-halloumipitsa

Pitsan päälle siirryimme olohuoneeseen ja löin Prismasta hakemani Disneyn klassikon, oman lapsuuden lempparini eli Robin Hoodin koneeseen. Lapsi istui ja tuijotti koko elokuvan (!) ja mutusti onnellisena isin kainalossa ”aikuisten sipsejä ja napsuja ja iltanameja”, mikä oli hänen tarjoilutoiveensa. Hellyttävä näky.

Elämäni aikana kohtaamistani asioista kaikkein ristiriitaisimpia tunteita herättävä on ilman muuta äitiys!

Pizza bianco

Manuaalit pitsaperjantaihin ja synnytystukihenkilöille

Syntyihän se vauva. Viikko sitten keskiviikkoiltana oltiin 11 päivää yli lasketun ajan, kun astetta napakammat supistukset alkoivat. Joko NYT, mietin alkuyöstä ennen kuin sain unen päästä kiinni. Neljältä heräsin ja olin varma. Kyllä nyt. Artun pikkuveli näki päivänvalon hieman ennen keskipäivää, ja kaikki meni hyvin. Eihän se herkkua puuhaa ole, mutta yllättävän moni siitä selviää aika pienin ruhjein. Ja onhan se merkillistä päästä kanavoimaan uutta elämää maailmaan. Ehdottomasti tunneasteikolla plussan puolelle päästiin.

Lupailin viime postauksessani jakaa reseptin hyvään pitsaan. Oikeastaan se on paras pitsa, mitä olen pitkään aikaan syönyt, ei siis vähä mitään. Mukana vinkit perheenäideille, miten tehdä pitsaperjantaista täydellinen.

Koska synnytys tuoreessa muistissa on, jaan viisauttani ja kokosin myös toisen manuaalin. Se on tarkoitettu synnytystukihenkilöille. Ohjeistus ei ole sukupuolineutraali, vaikka perheitä on nykyään monenlaisia. Koska omani on – mitä tulee jäsenistön sukupuolijakaumaan – niitä normaaleja, tekstissä puhutaan miehestä. Voisi suorastaan luulla, että kirjoitan omasta aviomiehestäni. Mutta ei kai manuaalissa esiintyvää pönttö-Einaria voi oikeasti olla olemassa. Olisiko bloggarin keksimää legendaa? Päätelkää te.

Hyviä lukuhetkiä ;)

 

RESEPTI TÄYDELLISEEN PITSAPERJANTAIHIN: Punkkua, omaa rauhaa ja pizza bianco

Ota esiin Yhteishyvän Valkoisen pizzan resepti. Hommaa ainekset hyvissä ajoin, jotta et joudu kauppaan perjantaina. Varaa lapsille heille maistuvaa syötävää kuten nakkeja. Kun on ruoanlaiton aika, häädä muut perheenjäsenet pois keittiöstä ja käske toisen aikuisen varmistaa, että kaikki, myös hän itse, tottelee. Avaa punaviinipullo. Kevyttä italialaista, sellaista, jonka Alkon hyllynreunaetiketistä löytyy pitsan tai kasvisten kuva. (Alkoholiton siiderikin käy, jos et ole synnyttänyt ajallasi.) Kaada lasillinen ja tee pohjataikina. Pohjan kohotessa selaile hyvää aikakauslehteä. Kauli taikina kahdeksi pyöreäksi pitsaksi ja täytä. (Vähän sovelsin reseptiä: käytin pari parmankinkkusiivua enemmän ja laitoin palat mytyissä pizzoille jo ennen paistoa.) Kata pöytä ja paista pitsat, mieluiten pizzakivellä, jolloin pohjasta tulee täydellinen. (Vinkki: Hukka-pizzakiviä myydään Prismassa vähän epäloogisesti saunatarvikevälikössä. Hae omasi!) Viimeistele pizzat. (Mozzarellaa voi repiä päälle ohjeen mukaista enemmänkin). Kutsu perhe pöytään. Käske kaikkien syödä hipihiljaa ja kaada itsellesi toinen lasi punaviiniä.

Täydellinen, rapea pitsapohja

Valkoinen pizza

Perfect!

 

MANUAALI SYNNYTYSTUKIHENKILÖILLE: Rooleja, joita kannattaa välttää

Hei miehet! Synnytyksen käynnistyminen on naiselle harvinaislaatuinen ja siksi outo ja pelottavakin hetki. Naista jännittää mitä tapahtuu seuraavaksi, sattuuko ja niin edelleen. Ja aina se sattuu. Synnytystukihenkilön, siis tulevan vauvan isin, rooli on myötäelää prosessissa statistina, äitiä tukien. Jotta sinusta isi on äidille hyötyä eikä ainakaan haittaa, kannattaa erityisesti välttää haksahtamasta muutamaan stereotyyppiseen kategoriaan, joihin te miehet arkielämässä usein lankeatte. Näitä voisi keksiä kymmeniä, mutta vältä nyt ainakin seuraavien roolien ottamista:

Kuusnolla-mies – ketään ei kiinnosta!
Teillä on miehet outo tapa yrittää pistää kumppania paremmaksi kaikessa. Teette sitä koko raskausajan (”Jostain syystä mulla on tänä aamuna sika paha olo, vaikea selittää, tosi oksettava fiilis!”), joten voisittehan siitä yrittää luopua synnytyksen käynnistyttyä. Esimerkiksi. Esikoinen on lähtenyt upeaksi sattumaksi mummolaan yökylään, ja vaimo sanoo saunassa, että nyt supistaa kyllä tosi paljon, alkaisikohan synnytys tästä. Vatsassakin on outo olo, kuin olisi maha menossa sekaisin. Älä sano siihen, ”Mulla on muuten pakki ihan sekasin!”. Kun vaimo jatkaa, että supistukset tuntuvat jo selänkin puolella, älä ala heittämään hulluna löylyä ja papattamaan, että ”Ainiin! Mulla on se lääkäri ens viikolla! Tää on ihan jumissa taas tää selkä, ja niska, hullun kipee koko ajan!”

Mies-mies – äijäilevä dorka
Vaimosi herättää sinut viideltä ja kertoo, että kyllä tämä synnytystä tietää. Nyt supistuksia tulee noin 20 minuutin välein ja kipeitä ovat. Naaras liikuskelee levottomasti pitkin kämppää, minkä huomaat, kun puoli tuntia netti-Iltistä luettuasi vääntäydyt olohuoneeseen. Tuleva äiti pohtii, mitä pitäisi tehdä seuraavaksi, ehkä syödä vähän aamupalaa. Hei mies: Älä heittäydy äijäkkäästi sohvanmutkaan iPad kädessäsi ja huudahda, ”Hyvä idea! Keitäs muija oikeen kunnon kahvit!” Vaikka tammasi ilmeen nähtyäsi kuinka nopeasti ravaisit itse sumpin keittoon, et juuri äsken osoittanut olevasi korskea ori vaan tunteeton dorka.

Huutokauppakeisari – why God, why?
Saavutte sairaalaan kahdeksan maissa, supistusten väli välillä 20, toisinaan vain 10 minuuttia. Jostain käsittämättömästä syystä alat epäillä, että vaimoasi ei otettaisi tosissaan. Alat parkkipaikalla prepata häntä. Vaimon pitää sanoa supistuksia tulevan jo tosi tiheään, reilun viiden minuutin välein. Synnytysosastolla vastaanotossa oleva kätilö tuhoaa masterplanisi kysymällä vaimolta, kuinka pitkään yksittäinen supistus kestää. Älä hyvä mies nosta kättäsi pystyyn kuin huutokaupassa ja karjaise, että ”Pari minuuttia”, jos supistusten kesto ei ole lähelläkään sitä. Kätilö ei ole ekaa kertaa pappia kyydissä. Toinen fakta: Synnytyssaleja ei myydä eniten tarjoavalle, vaan niihin kyllä pääsevät kaikki, kun aika on, ihan jo siisteyssyistä.

Besserwisser-mies – ärsyttävä ääliö
Kätilö ohjaa teidät huoneeseen, jossa vaimollesi laitetaan anturit masun päälle. Nyt kuunnellaan vauvan sydänääniä ja luodataan jotain, josta vaimosikaan ei vielä kahden raskauden jälkeen ole varma. Hän käy makuulle, ja vieressä olevalle näytölle alkaa piirtyä käppyröitä. Vaikka laitteet kuinka kiinnostaisivat, nyt ei ole aika tutustua tekniikkaan. Älä mene kätilön poistuttua räpläämään vempaimia ja tihrustamaan näyttöä. Ja kun vaimosi aloittaa jutustelun sanomalla, että ”Tuo alimmainen käyrä liittyy varmaan jotenkin…”, älä ala huutaa ”Minä tiedän minä tiedän!” Ja kun vaimosi alkaa manata, että ”Nyt taas tulee, ai juma nämä on jo kivuliaita, aargh…”, älä ala huutaa päälle ”TIEDETÄÄN, TIEDETÄÄN! Näin tosta alakäyrältä ja tiesin jo ennen sua että TAAAAAS TULEE!”

Imbesilli-mies – säälittävä ja hyödytön tumpula
Vaikka olisit suhtautunut synnytyksen käynnistymiseen kuinka rennosti, varoitan sinua mies. Se hetki tulee, kun sinuakin alkaa jännittää. Viimeistään jossain vaiheessa kun olette siirtyneet synnytyssaliin, alat tuntea olosi avuttomaksi. Esimerkiksi kun vaimo puristaa kättäsi uudelleen sen äsken jo toivomasi alle kymmenen minuutin päästä. Yhtäkkiä kaikki se viisaus, joka asui sinussa aiemmin, kaikki ne hetket kun sinulla oli vielä isompi pipi selässä kuin vaimollasi ja olit kätilöitäkin etevämpi supistustulkki, yhtäkkiä kaikki ne hetket ovat muisto vain. Taannut imbesilliksi, joka ei ymmärrä mitään. Vaikeaa se voi olla, mutta yritä pitää oma koppasi kunnossa. Kun vaimosi alkaa voihkia jo aika lyhyeksi käyneen tauon jälkeen jälleen kerran, älä ala sopertaa pelon sekaisella äänellä ”Taasko tulee?”. Onhan se nyt ju—–ta jo selvä asia, mitä tilanteessa tapahtuu.

Läppändeerus-mies – Voiko myötähäpeään kuolla?
Vaikka kaikki edellä mainitut stereotypiat kuvaavat hyvin ärsyttäviä miestyyppejä, läppää heittävä isi on kaikkein ärsyttävin. Jos huonot vitsit tulevat luonnostaan, minkäs niille voit. Mutta yritä suitsia juttujasi. Jos olet esimerkiksi juuri päässyt imbesillivaiheen ohi, todistanut kyyneleisiin liikuttuneena, rakastavana aviomiehenä toisen poikasi syntymän, harkitse jäämistä siihen vaimoasi miellyttävään, täydellisen miehen moodiin. Älä lähde käyttäytymään luonteellesi tyypillisellä tavalla eli älä ala heittää mielenvikasta läppää. Vaimosi tuntee pelkästään myötähäpeää, kun sanot kätilölle ”Aika tussaamista tää taas oli! Ämmät meinaa olla synnytyshommissa vaan tiellä!” tai ”Jos kolmas meille tulee, ei me lähdetä tänne ollenkaan, mulla on jo täysin hallinnassa tää homma” tai ”Jos meille kolmas tulee, vahinkohan se on, niin kuin nää aiemmatkin”. Vaikka kätilö yrittäisi vääntää kiusaantunutta naurua, typerät vitsit lähinnä pilaavat tunnelmaa. Huom! Tämä pätee myös kotiin lähdön hetkellä, kun vaimosi yrittää kiittää synnyttäneiden osaston henkilökuntaa kanslian ovella. Älä mene siihen väliin tekemään kainalopieruja ja hihkumaan, että ”Kiitoskiitos! Tämä on kyllä kaikkein paras synnytyssairaala. Siis niistä missä minä olen käynyt!”

The End.

Paahdetut kurpitsalohkot

Kurpitsaa ja pienipäinen vauva, kiitos

Tällä viikolla elämässäni ovat muiden muassa tapetilla satokausi- ja vauva-asiat. Näillä raskauden ah niin ihanilla mutta eittämättä tavalla tai toisella viimeisillä hetkillä en uskonut olevani kovinkaan vahvasti kiinnostunut kokkaamisesta ja bloggaamisesta. Toisin kävi. S-ryhmän lanseeraamat Kuukauden satokausituotteet saivat todella innostumaan. Konseptin tulosta täysin tietämättömänä tulin juuri postanneeksi vuodenaikojen, kalenterin ja sesonkien mukaan kokkaamisesta ja siitä, kuinka se tuottaa vuodesta toiseen samanlaisia sisältöjä ruokamedioihin, myös blogeihin. Mutta samaan hengenvetoon totesin, että ei ruoanlaittoa voi kukaan siitä kiinnostunut muulla tavoin tehdä. Ja taas se nähtiin: Ai jai miten mukava oli miettiä, mitä tekisin yhdestä Kuukauden tuotteesta, elikäs kurpitsasta.

Kilon talvikurpitsa tarttui tosiaan mukaan S-marketista ilman visiota, mitä siitä syötäisiin. Mietin kokeilevani jenkkien pumpkin pie -tyyppistä piirakkaa, mutta koska vatsa painaa, päätin kumminkin säästellä voimiani ja tehdä perinteisiä paahdettuja kurpitsalohkoja. Löysin Yhteishyvästä mukavalla tavalla vanhanaikaisen lämpimien kanaleipien reseptin, kurpitsalohkot tulisivat lisukkeeksi.

Ken tykkää bataattiranskalaisista, tykästyy myös paahdettuihin kurpitsalohkoihin: Leikkaa kurpitsasta isoja osioita, joista poistat siemenet ja keskustan ”röhnän” sekä kuoret. Leikkaa osiot kookkaiksi lohkoiksi. Lorota kulhon pohjalle oliiviöljyä, lisää ripaus pari kanelia ja ronskimmin paprikajauhetta. Sekoita, lisää kurpitsat ja pyörittele ne tasaisesti mausteseoksessa. Mausteiden määrässä ei kannata liioitella, mutta joka lohkolle on hyvä tulla mukava öljyinen maustepeite. Kippaa lohkot pellille, rouhi päälle suolaa ja norota ohuelti ja varovasti siirappia. Tuikkaa uuniin kiertoilmalle 225 asteeseen ja kypsennä kunnes lohkot ovat pehmeitä ja sopivasti paahtuneita. Lohkoja voi pyörittää lastalla paiston aikana kerran, lopputulos on tasaisempi.

Paahdetun kurpitsan maku ei ole yhtä makea kuin bataatilla, mutta hyvin lähelle se siirappilisäyksen kanssa tulee. Ja ennen kaikkea kurpitsa on kotimainen kasvis, jota meidän pitäisi syksyisin hyödyntää, ihan lisuke- ja kasvisruokina, ei vain säilykkeenä. Minunkin omasta kasvimaastani on aikoinaan pari valtavaa kurpitsaa noussut, no, siinä oli kyllä yhteen talouteen vähän liikaakin syötävää. Mutta pienehkön ostokurpitsan saa kulumaan joka perheessä.

Ai niin, ne kanaleivät. Oikein hyviä olivat. Käytin grillattua broileria, pinnalle ripotin oliivin ja säilötyn jalopenon paloja. Curryn makua en olisi leipiin kaivannut, se vähän riitele lisukkeemme kanssa. Mutta eipä minulla ollut lasissa oluttakaan, joka olisi ollut tälle annokselle nappivalinta. Että valitukset sikseen ja syömään.

Kanaleivät ja kurpitsalohkot

Ai miksei olutta? No kun ei tämä meidän jälkikasvu tule ulos. Yhdeksän päivää yli lasketun ajan on saldo tänään. Ja kohta tauluun kilahtaa täysi kymmenen. Jollain tavalla tämä pian tulee tai otetaan ulos, sitä odotellessa tunnelma on aika jännä. Toivoisin sirpakkaa ja melko kivuttomasti ulos sujahtavaa vauvaa, sellaista, jonka pää on paljon pikkukurpitsaakin pienempi. Mutta mitäs näistä, pääasia että tulee maailmaan, olkoon vaikka millainen giganttinen polla sitten…

P.S. Mitä tehdä kurpitsalohkoista, joita jää ruokailusta yli? Minä tein kurpitsa-briejuustopizzaa: Levitä kaulitulle ja kohotetulle pohjalle viipaloitua brie-juustoa ja raastettua emmentalia, silleen sopivasti lähes pohjan peitoksi. Asettele kookkaista lohkoista ohuemmiksi siivuiksi leikattuja kurpitsapaloja ja mozzarellaviipaleita päälle. Ripottele pinnalle oliiveja. Paista, nauti syysillasta kera pitsan ja pinot noir -viinin tai odottele kärsimättömänä synnytyspolttojen alkamista ja hörpi vettä. (Kuvitelkaa keltaiseksi tullut kuva hieman kauniin oranssimmaksi kurpitsalohkojen kohdalta.)

Kurpitsa-briejuustopitsa

P.P.S. Pitsaa ilman tomaattia kutsutaan valkoiseksi pizzaksi. Ja siitä mulla on pian jaossa toinen ihan ylikylän resepti! Pysykää (synnytys)kanavilla!

Kiitos Henri Alen, varaudu Cheek!

Leipominen on mukavaa puuhaa, ja on antoisaa aivopeliä funtsailla, mitäköhän sitä kokeilisi seuraavaksi. Tällä viikolla asiaa ei tosin tarvinnut miettiä, vaan viikon kakkuhetki vietettiin tietysti Runebergin kanssa. Aah, lempileivokseni! Sopivasti rommia ja vadelmahilloa. Ihanaa ylellisyyttä!

Nautinnollisesta kahvittelusta huolimatta viikon kovin reseptikokeilu tehtiin perjantai-iltana. Se oli Twitter-kokki Henri Alenin pizza! Reseptin testaus pönkitti myös itsetuntoani aika paljon. Ette ikinä nimittäin arvaa!

Postasin joku aika sitten testanneeni tomaattipastaa, jolla Alen löi itsensä lopullisesti herkuttelevan Twitter-kansan tietoisuuteen. Mutti-purkit meinasivat loppua kaupoista, ja postauksessani kerroin, että olin ajatellut vinkata Alenia seuraavasta säilykkeestä, jolle voisi keksiä hittireseptin. Sardelli on oma suosikkini, mutta ideat sen käyttöön alkaa olla vähissä.

Vaikka järki muuta käski, päätin elämäni toisen kerran sortua tunnetun henkilön stalkkaamiseen. Twiittasin pyyntöni Alenille, ja voi jeere, hän vastasi! Lupasi yrittää.

Se riitti minulle ja viruin pari viikkoa ekstaasissa: kuuluisa ravintoloitsija, jonka mesta on ollut ikuisuuden must visit –listallani, vastasi twiittiini! Kaikki oli nähty, Twitter koettu, ei mitään järkeä seurata koko keskusteluvirtaa enää!

Meni hetki, ja toivuin euforiasta. Palasin myös Twitteriin. Päivittelin minulle tuntemattomien mutta kaikkien tuntemien ihmisten kuulumisia ja hokasin, että Henri oli läväyttänyt jakoon uuden reseptin. Nyt pizzaa. Ja sen päällä oli sardelleja!

Sattumaako? Se piti tietysti selvittää!! Samalta istumalta twiittiä vetämään, että what the f…. täällä tapahtuu?! Ja Henri Alen vastasi vielä kerran: ”Sinähän toivoit sitä!”

Ajatelkaa. Pyysin ja sain. Ilmaiseksi. Reseptin Henri Alenilta! (Noh, niin sai 10 000 muutakin ihmistä, mutta se on sivuseikka.) Ja ihan mahtava perjantaipizza tulikin tästä valkoisesta pizzasta, joka muistuttaa eteläranskalaista pissaladiérea. NAM! Testatkaa! (Tarkat Henrin ohjeet #pizza :an Twitterissä )

Pizza Henri Alenin tapaan

1,5 dl lämmintä vettä
20 g tuorehiivaa
0,5 tl suolaa
3 rkl oliiviöljyä
3,5 dl jauhoja (durum tai luomuvehnä)

Liota hiiva veteen ja lisää muut aineet. Vaivaa taikina kunnolla. Kohota ½ tuntia. Vaivaa ja kauli. Kohota 8 minuuttia.

300 g Kuusamon emmentalia
sipuli
mozzarellapallo
1 dl parmesaania
10 sardellia (tai parmankinkkua)
mustia oliiveja

Raasta emmental ja parmesaani ja levitä pohjalle. Lisää viipaloitu sipuli ja mozzarella sekä oliiveja. Valuta päälle oliiviöljyä. Paista 230 asteessa 13 minuuttia, kunnes pohja kypsä. Lisää heti uunista otetun pizzan päälle sardellit (tai parmankinkkusiivuja) ja rouhi päälle mustapippuria.

 

Mainitsin, että Alen on kautta aikojen toinen julkkis, jonka olen stalkannut. Ensimmäinen kontaktinottoni tunnettuun suomalaiseen tapahtui ala-asteen kuudennella luokalla. Koulutoverini oli rakastunut nuoreen Saku Koivuun ja jostain saanut käsiinsä heidän perheensä puhelinnumeron. Varmaan numerotiedustelusta, koska Saku ei vielä silloin ollut mahdottoman iso starba.

Istuimme tyttöporukalla opettajanhuoneessa, salaa, valmiina soittamaan. Ystäväni hyytyi. Hän ei pystyisi soittamaan, koska ”IIIK” jos Saku vastaa, hän kuolee. Minä ilmoitin reippaasti, etten tykännyt koko tyypistä, joten voisin hoitaa puhumisen. Jos Saku vastaa, kerron hänelle, että ystäväni E rakastaa häntä.

Otin luurin, kaikki jännittivät ja linja tuuttasi. Puhelimeen vastasi Jukka Koivu. Tiedustelin, oliko tämä mahdollisesti sen Sakun numero, joka pelaa lätkää Tepsissä. Mies vastasi, että kyllä on. Noh, saisinkohan minä häntä puhelimeen, olisi tärkeä viesti välitettävänä.

Hieman huvittunut mieshenkilö kertoi, että Saku oli treeneissä. ”Höh, voi harmi, mutta ei se mitään säkin kelpaat. Voitko välittää viestiä Sakulle, että mun ystäväni E on rakastunut siihen ja haluaa sen kanssa naimisiin.”

Olin asiallinen, mutta Jukka varmaan kuuli taustalta ”Iiik, mä kuolen!” –huudot. Häntä nauratti. Lupasi välittää viestin. Mistä muuten soitat, Jukka alkoi jututtaa. ”Orimattilasta. Opettajan huoneesta. Salaa.” Lauloin koko stoorin, ja Jukka nauroi. Siinä vaiheessa tunsin jotain outoa vatsan pohjassa. Jukalla oli ihana ääni!

Sano Orimattilaan terveisiä, hän päätti puhelun. Laskin luurin. ”IIIIIIIK, se oli ihana, mä kuolen!” aloin kirkua. Ja sitten kaikki opettajan huoneeseen änkeneet 15 tyttöä kiljuivat yhtä aikaa.

Joku vouhkasi neiti E:lle, että ihanaa, se oli oikea numero, nyt se sai sun viestin. Ja loput huusi minulle, että ”yök se on vanha äijä, sä et voi! ÄLLÖÖ JENNI!”. En välittänyt. Jukka oli mun mies, olin aivan lovena siihen.

Rakkauteni taisi kestää vain sen päivän. Mutta edelleen muistan miehen, joka jaksoi kuunnella lapsen pilapuhelulta vaikuttaneet löpinät, hermostumatta. Olen usein miettinyt, että oliko se tosiaan oikea Jukka Koivu, ja oikea puhelinnumero, vai vain joku nelikymppinen äijä, jolla oli hyvä (tai huono) pelisilmä. Veikkaan, että oli. Siis oikea. Lämminhenkinen mies ei halunnut murskata pienen ihmisen haaveita (vaikka varmaan tajusikin sen jälkeen vaihtaa puhelinnumeronsa salaiseksi). Kiitos Jukka!

Ja kiitos Henri!

Nopea laskutoimitus äskeisistä tarinoista: Olen lähestynyt julkkista reilun 10 vuoden iässä, ja heti perään + 30-vuotiaana. Tällä tahdilla seuraava koitokseni ajoittuu 60 ikävuoden tietämille.

Vielä kiintoisampi on huomio, että ensimmäinen stalkkaukseni tapahtui lankapuhelimella, sellaisella vehkeellä, jossa oli rulla numeroiden päällä, ja toinen julkimokontakti tehtiin läppärillä, Twitterissä. Jos kehitys kehittyy tätä vauhtia, tulen kuusikymppisenä kenties teleporttaamaan itseni esimerkiksi Cheekin eteiseen.

Pitäisiköhän jonkun jo varoittaa sitä?