Aamiainen ja satokausihedelmiä vol 2.

Joskus natsaa, ja meillä natsasi vähän aikaa sitten herkkuaamiaisen kanssa. Ruoka oli hyvää, lapset seesteisiä, ja kaikki oli täydellistä. Vietimme viime viikon talvilomaa ja päätin ottaa kohtalonhetkestä revanssin. Tekisimme taas herkkuja sesongin hedelmistä, ja makeaa tietty pitäisi myös olla, tuumasin ja aloin rustata kauppalistaa.

Valkkasin jälleen juttuja, joita pystyi valmistella edellisenä iltana. Toteutusaamuna urakka ei siis ollut ylitsepääsemätön, vaan liekö syy lasten sairastelun vai minkä mutta ihan edellisen kerran kaltaiseen euforiaan en päässyt. Pian 1,5-vuotias pikkumiehemme ei tällä kertaa oikein viihtynyt pöydässä ja päädyin ahmimaan ruoat. Sähläämistä ja pomppimista pöydästä keittiön kaapeille ja taas istumaan oli muutenkin enemmän. Kuviin tuli keltainen kelmeä valo, enkä jaksanut näpsiä montaa otosta. Täydellisen aamupalahetken (ja sillä someleveilemisen) epäonnistumista tärkeämpää lienee kuitenkin huomioida onnistumiset:

Saimme aikaiseksi mukavan menun. Kananmunatkin muistuivat mukaan. Pöydässä oli meillä harvinaista herkkua eli eksotiikkaa, ja tulin myös kokeilleeksi trendireseptiä, jota en ikinä ollut. Nyhtöpulla, mikä aamupalamme tähti! Kookostäytteisen pullan lisäksi pöydässä oli teetä ja pähkinä-hedelmäleipää, hedelmäsmoothiet, paahdettuja verigreippejä, niitä keitettyjä munia ja pekonia, ja päärynävispipuuroa. Massut tuli ylitäyteen (kyllä, se on onnistuminen!). Vinkit resepteihin kuvien jälkeen, olkaa hyvät :)

Teetä ja cashew-karpaloleipää
Kauppojen jauholeipomoiden ja paistopisteiden leivät ovat helppo keino saada aamiaispöytään ekstraa. Säilyvät yhden yön hyvin. Fazerin cashew-karpaloleipä on omia suosikkejani.

Hedelmäsmoothie satokauden eksoottisimmista
Kevättalvi on monien eksoottisten hedelmien sesonkia. Jos näitä maistella haluaa, nyt on se aika! Ostin syöntikypsän mangon, papaijan ja pari passionhedelmää. Kuoret pois ja tehosekoittimeen. Lisäsin mukaan myös banaanin, mikä oli vähän tyhmää, koska kokonaisuudesta tuli pikkaisen tönkkö. Ohensin hedelmäpommiani vedellä, mutta liikaa en uskaltanut lantata ettei maku valjuunnu. Joimme siis melko paksua smoothieta. Yksi tapa olisi ollut jatkaa juomaa omenamehulla tai puristaa mukaan sitruksia, mutta päätin, että tönköllä mennään. Ainakin oli hedelmäistä koko rahalla!

Paahdetut verigreipit, pekonia ja munia
Paahdetut, karamellisoidut verigreipit ovat nosteessa, ja pitihän se meidänkin maalaisten tällainen Ameriikan ihme testata: Greipit halkaistaan ja puolikkaille ripotellaan muutama ruokalusikallinen tummaa sokeria, vaikkapa ruokokidesokeria. Sitten uuniin 225 asteeseen ja reilun viiden minuutin paahto, kunnes reunoilla näkyy aavistus mustaa. Sotkuista syötävää. Kattamani alkuruokahaarukka ja –veitsi eivät paljon auttaneet. Mutta olihan ne hyviä. Täydelliset 7 minuutin munat olivat murun mielestä tosin parempia, samoin aamiaispekoni. Verigreipin ja pekonin makuyhdistelmä on muuten mieletön, täältä suositellaan!

Päärynävispipuuro
Idea päärynävispipuuroon tuli tästä reseptistä. (Muista tarkistaa vispipuuron neste-suurimosuhde oman pakettisi kyljestä, mannojahan on useampaa sorttia.) Omenamehuun tehty mannapuuro on jo itsessään hedelmäinen, mutta päärynäsoselisäyksellä siitä tuli superintensiivinen ja herkullinen. Reseptissä kehotetaan käyttämään vauvanruokasosetta, mutta minä tein päärynäsoseen näin: Kuorin satokauden somia Rocha-päärynöitä, lohkoin, ja hauduttelin lohkot läpipehmeiksi voissa paistinpannulla. Soseutus korkeassa astiassa sauvasekoittimella. Sosetta kannattaa tehdä vähän reilummin, käyttää osa vispipuuroon ja syödä osa vaikka iltapalajogurtissa. Vispattu puuro yöksi jääkaappiin, aamulla annokset voi koristella vaikka kotimaisilla vadelmilla.

Kookos-karpalotäytteinen pull apart -pulla
Jenkkien pull apart -leivät ja pullat ovat testaamatta pitkään olleet, vaikka sen viisi vuotta sellaista on pitänyt kokeilla. Nyt tai ei koskaan. Jos aamiaiseksi mielii pullaa, kannattaa tehdä illalla pullataikina ja nostattaa se yön yli jääkaapissa. Yön yli pullassa ei ole mitään erikoista, taikina on sama, mutta hiivaa leipurit kehottavat käyttämään hieman totuttua vähemmän. Minä laitoin taikinaan 2,5 dl maitoa ja nippanappa 20 g hiivaa. Tein muuten normitaikinan, mutta voin sijaan sulatin joukkoon purkinpohjalliseni luomu kookosöljyä. Sitä oli sulatettuna 0,75 dl. Ei haisuakaan, mitä määrää voita se vastaa, mutta taikina tuntui alustaessa kimmoisalta ja sopivan rasvaiselta, joten tällä mentiin. Sitten kelmua taikinakupin päälle, leivinliina ympärille ja yöksi jääkaappiin kohoamaan.

Aamulla taikinaa nuijitaan uudelleen ja kaulitaan se korvapuustien teosta tutuksi levyksi. Pituus leveyssuunnassa reilu 40 senttiä, korkeutta n. 30 cm, kunhan levy on sopivan ohkoinen, hyvä tulee. Sekoitin sähkövatkaimella 50 g pehmeää voita ja 0,5 dl tomusokeria ja levitin ohueksi kerrokseksi pullalevylle. Päälle ripottelin 0,5 dl kookoshiutaleita ja 0,5 dl kuivattuja karpaloita, jotka olin liottanut yön yli rommissa. Alkoholin voi toki jättää pois (meillä päin sellaisia reseptimuunnoksia tehdään kyllä harvoin). Sitten pullalevy leikataan kuudeksi kaistaleeksi, jokaisen leveys noin 7 cm (hieman leipävuokaasi pienempi leveys). Kaistaleet nostetaan päällekkäin, jolloin saat pitkän suorakaiteen muotoisen pinkan. Tämä pinkka leikataan paloiksi, leikkasin omani kuuteen osaan. Voitele pitkä leipävuoka, ja nosta nämä kuusi taikinaneliöpinkkaa vuokaan pystyyn, eli niin, kerrokset näkyvät ylöspäin. Kohotetaan puolisen tuntia (vaikka 40 asteisessa uunissa, jos kohoamaan lähteminen tuntuu vaivalloiselta yön yli jääkaapissa olon vuoksi). Paistetaan 200 asteessa noin 30 minuuttia, vähän pullan korkeudesta ja vuoasta jne. jutuista riippuen. Eli tarkkaile pullaa. Jostain syystä googletellessani pull apart –pullien reseptejä törmäsin moneen, jossa pullaa ei voidella munalla. En voidellut omaani, mutta kun taas heti viiden vuoden päästä ehdin tehdä tätä seuraavan kerran, voitelen pullan päällipinnan. Kyllä se kumminkin mustuu ja kuivuu eri tavalla kun ei voidella.

Ennen aamiaispöytään nostamista pullaa joutuu hetken jäähdyttämään. Ihan siksi, että sen saa kipattua vuoasta lautaselle. Sitten tein karpaloiden liotukseen käyttämästäni rommista kuorrutteen, lisäämällä marjojen punaiseksi värjäämään nestetilkkaan tomusokeria. Kuorrutetta pullan päälle, ja sitten syömään. Nyhtöpullapitkossa ei tarvita veistä, sillä pullalevyt irtoavat pitkosta vetämällä. Täyte tekee tästä tahmeaa syötävää. Mutta hei, jos se on tahmeaa, se on aina hyvää!

Hyllynsiivoajan omenapitko

Kevät on ruokakaapin ja pakastimen siivousten aikaa. Vaikka aurinko ei vielä liikaa ole pilkistellyt, olin taannoin järjestelytuulella ja tutkailin kuiva-aineskaappiamme. Järkytyin siitä, miten tyhjä se oli. Sitten muistin, etten ole pitkään aikaan kauheasti tehnyt mitään erikoista, ainoastaan kuluttanut vanhoja varastoja, kiitos vaativahkon 1-vuotiaamme.

Jotain vanhaksi menossa olevaa tai pölyyntynyttä sitä kumminkin aina löytää, tuumasin, ja ryhdyin toimeen. Otin ensimmäisenä käsittelyyn kuivakaappimme ylähyllyn, jossa säilytän jauhoja ja pastoja. Inventaarion tulos: vehnäjauhoja, perunajauhoja, Maizenaa, korppujauhoja, makaronia, paria kuviopastaa, spagettia ja lasagnelevyjä. Perussettiä, joista eivät pääse päiväykset umpeutumaan. Muita sortteja uhkaa kuitenkin suurempi vaara (varsinkin ennen, kun kaappini tuppasi olemaan näitä sortteja täynnä). Tällä kertaa edellä mainittujen lisäksi löysin hyllyltä vain pussin jämät lettujauhosekoitusta (päiväys juuri umpeutunut), grahamjauhopussin rippeet (päiväys hieman kauemmin sitten umpeutunut) ja kookkaan pussinpuolikkaan kookosjauhoja (päiväys tosi kauan sitten umpeutunut).

Päätin, että ylähyllyn siivous riittää ja tutkitaan kesällä sitten muut hyllyt, olisi näidenkin jauholöydösten kuluttamisessa tekemistä. Seuraavaksi tein leivontasuunnitelman. Ensimmäisenä kyytiä saivat grahamjauhot. Mittasin, ja niitä oli millilitralleen 3 dl. Justiin yhden suolaisen piirakan pohjataikinan verran! Tein  poropiirakkaa, ja vaikka pelkäsin, että pelkistä grahamjauhoista tehty pohja ei toimisi joko rakenteeltaan tai olisi liian voimakkaan makuinen, en antanut pelolle valtaa. Ja kas. Voimakkaan makuinen pohja kyllä oli, mutta sopi porotäytteelle. Koossakin pentele pysyi. One down, two to go.

Jauhosekoitukseni alias lettujauhopussi sai luvan päätyä marjapaistokseen. Teen usein mustikkakukkoa Martoilta pöllimälläni reseptillä, ja nyt korvasin ruisjauhot rukiisella ja ohraisella sekoitushommelillani. Kun määrä jäi puolisen desiä vaille tarvittavan, lisäsin mukaan hieman vehnäjauhoja. Tämä on siitä kiva tapa tuulettaa jauhohyllyä, että paitsi että paistokseen/kukkoon voi miksata oman jauhoseoksen, sen syövereihin katoaa myös paljon pakastemarjoja. Tupla-jee. Two down, one to go.

Viimeinen viholliseni, kookosjauhot, olivat selvästi kovempi vastus. Mitä niistä voi leipoa? Googlettelin ja päädyin pullaan. Varmasta lähteestä eli Chocochili-blogista luin, että pullataikinan jauhoista osan voi korvata kookosjauhoilla. (Määrä kannattaa pitää pienenä, kookosjauhoissa on ihan oma rakenne, ja makukin voimakas.) Mietiskelin, mikä istuisi kookoksen makumaailmaan, ja projekti oli holdissa hetken. Viime viikonloppuna sain inspiraation. Leipoisin omenapitkoa, sillä siinä leipomus, joka on tullut minua vastaan monessa paikassa, eli lieneekö nyt muodikas (?). Tein pitkomme Yhteishyvän tällä reseptillä. Pullataikinaan lisäsin 0,75 dl kookosjauhoja ennen kuin aloitin vehnäjauhojen alustamisen. Taikinasta tuli kimmoisa ja hyvä. (Tuoksui lisäaineelleen, mutta valmiista pullasta ei käynyt arvaamaan, että kookosjauhoja oli mukana. Murun mielestä se oli pullapäivämme pelastus, mutta vähänkö hän näistä tietää.)

Jaoin taikinan kahtia. Tein toisesta puolesta pikkupullia (jotka fiksuna tyttönä pakastin ja tänä viikonloppuna täytän laskiaispulliksi). Toisen puolen kaulin silmämääräisesti sopivan kokoiseksi levyksi. Keskelle pienehkö omena siivuina. Resepti kehottaa ripottamaan päälle sokeria ja kanelia, ja hieman tuunasin: Sekoitin 2 rkl fariinisokeria, 2 rkl pähkinärouhetta ja 1 tl kanelia, ja lisäsin täytteelle. Sitten taikinasäikeiden leikkaus ja nostelu pullan päälle. Hieman pyöräytin säikeitä, muuten lähmin niitä pitkon päälle aika umpimähkään.

Kohotus puolisen tuntia, voitelu, raesokerit niskaan ja paisto 200 asteessa. Pulla tummui jo vartin jälkeen niin paljon, että otin uunista ja pelkäsin sen jääneen sisältä raa’aksi. Mutta ei, tämä onnistui täydellisesti, vaikka taas itse sanonkin. Omenat juuri sopivan pehmeitä, pulla samoin. Kannattaa opetella oman uuninsa kanssa sinuiksi, niin ne oikeat paistoajat löytyy.

Loppukaneettien aika:
Löytyykö keneltäkään ideoita, mihin voisi käyttää vanhentuneita kookosjauhoja (mielellään kerralla mahdollisimman paljon)?

Pikapullaa, kun muuhun ei pysty

Rakas lukijani. Olet ehkä huomannut, että blogini on ollut syksyn ajan hieman hunningolla. Pitkään mukavana jatkunut postaustahti on nuupahtanut. Minun on ollut vaikea saada aikaiseksi edes yhtä postausta viikossa. Syy on surullinen vaihe 1-vuotiaamme kanssa.

Vuosi sitten elimme ihmeellisiä aikoja. Uusi vauva oli syntynyt, kuukauden ikäinen. Alku oli aika helppoa, lukuunottamatta noin kolmen kuukauden iässä tapahtunutta yöunien sekoittumista. Se vaihe jäi pian taakse, ja kevät kului taas mukavissa merkeissä. Reilun puolen vuoden iässä koettiin toinen, hyvin raskas kausi. 3,5-vuotiaalla esikoisella uhmaikä taas huipussaan, vauva täysin tyytymätön ja hampaita tuli. Konttaus kiinnosti, mutta kun eteenpäin ei päässyt, kaikki itketti. Vaan tuli kesä ja sekin vaihe jäi taakse. Samoin taittui uhmaikä, ja kesä menikin etten sanoisi kovin seesteisesti.

Syksy koitti, samoin poikien päiväkotiarki. Odotin sitä pelonsekaisesti. Mitä jos taapero ei kotiudu. Turha huoli, kotiutui hienosti. Poika oli aina aurinkoinen, arki sujui. Tyyntä myrskyn edellä, huomasin kuitenkin pian. Eräänä lokakuisena päivänä tosiaan tajusin, että meille eletään nyt 1-vuotiaan kanssa hänen elämänsä kolmatta raskasta vaihetta. Ja tämäkin on raskas, rakkaat lukijani, hyvin raskas.

Lähdemme päiväkodista kotiin. Kehuvat, kuinka hyvin poika on taas viihtynyt. Automatka sujuu iloisesti, mutta kotona vaatteita riisuessa itku alkaa. Joskus sitä jatkuu suunnilleen katkeamattomana kitinänä kahdeksaan asti, mikä on pojan yöunille käymisaika. Joskus selviämme puolen tunnin pahalla mielellä, useimmiten arki-iltamme ovat jotain siltä väliltä.

1-vuotias ei siedä, että poistun hetkeksikään näköpiiristä. Istun hänen kanssaan koko illan lattialla tai kannan sylissä. Syöminen on täysin mahdotonta, ruoanlaittamisesta puhumattakaan. Mies on viimeisen reilun kuukauden ajan kokannut meillä lähes kaikki arkiruoat, muutamaa harvaa hetkeä lukuunottamatta, jolloin lapsi ei ole itkenyt nonstoppina lahkeessani.

Vaihe on hyvin väsyttävä meille kaikille. En tahdo jäädä vuosiksi lasten kanssa kotiin, enkä jaksa soimata valinnasta itseäni. En myöskään haluaisi, että kaikki yhdessäoloaika menee tällaiseen. Haluaisin löytää ratkaisun, mutta en keksi mitä tehdä.

Vaisto sanoo antamaan pojalle niin paljon läheisyyttäni kuin hän haluaa. Sylittelemme vaikka koko illan, enkä itketä häntä kuin sen lyhyen hetken kun käyn vessassa ja syön seisaaltani. Kun asiat sujuu, saan heti voimantunteen, että kyllä tämä tästä. Kun ei suju, tulen aika surulliseksi. Vaiheen loppua ei ole näköpiirissä, ja sen ajatteleminen vie voimat.

Älkää siis ihmetelkö jos blogissa on hiljaista. Kun ei pysty kokata, ei ole ruokakuulumisia.

Paitsi yksi. Teki sunnuntaina vietävästi mieli päiväkahvipullaa. Aamut eivät ole itkuisuuden suhteen ihan niin hankalia kuin illat, joten jos aamupalan jälkeen sekoittaa pikapulla-aineet kulhossa ja kaataa kakkuvuokaan, päiväkahvihetki on pelastettu. Se ajoitettiin 1-vuotiaan päiväuniaikaan, ja isoveljelle annettiin ’pädi’ piirrettyjen katseluun. Puoli tuntia hermolepoa hyvän voikkarin, kahvin ja kardemummaunelman kanssa, aikakauslehti naaman edessä. Pienet hyvät hetket, jotka vievät ihmistä taas läpi seuraavan harmaan kiven. Resepti täällä, klik.

IMG_7919

P.S. Syödessä tuli tuunausvinkki mieleen. Mitä jos taikinan maustaisi raastetulla appelsiinin kuorella tai korvaisi toisen kardemummateelusikallisen piparkakkumausteella? Hm… Adventin lähestyessä ajatukset on jo väkisinkin joulussa. Jos innostut testaamaan pikapullaa näillä tuunauksilla, kommentit kenttään arvioita kiitos. Veikkaan, että tällä reseptillä meillä leivotaan lähiaikoina toistekin. Muuhun ei välttis paukut riitä.

Puolukka-vaniljapullat ja isot pullapojat

Kuopus täytti tänä viikonloppuna vuoden. Koska isoveli täyttää 4 kahden viikon päästä, yhteissynttärit pidetään puolivälissä ensi viikolla. Pikkuisen vuosipäivä kului nyt perheporukassa, ilman numeroita.

Tuntuu merkilliseltä, että vauvan maailmaan tulosta on jo vuosi. Niin nopeasti on mennyt aika. Toisaalta tuntuu olevan elämän mitan matkaa siitä, kun tulokas oli helppo, syliin tuudittuva, olkapäätä vasten kulkeva kevyt nyytti. Poju on kasvaessaan muuttunut. Nyt hän on kaikkea muuta kuin silmät tapillaan ja rauhallisesti maailmaa seuraava pikkumies. Nyt hän on raisusti leikkivä, tavaroita heittelevä, paikat alati sotkeva, laatikot tyhjentävä, pinnat likaava, hoiperrellen horjuva täystuho, joka huitoo käsillään kaikella voimallaan, jos nostan hänet pois esimerkiksi muksimasta television ruutua. Hän kirkuu ja murisee, ehtii ja ylettyy.

Leivoimme silti pullaa, onhan vähän raskaampaakin vaihetta läpikäyvä muksu kuitenkin päivänsä sankari. Puolukka-vaniljakierteet kiinnostivat äitiä, sillä vaniljakastikkeeseen en ole koskaan pullataikinaa tehnyt. Ei kun kokeiluun ja taikina kohoamaan. Kaulitun taikinalevyn päälle levitettiin voi-sokeritäyte ja ripoteltiin puolukoita. Esikoinen halusi ehdottomasti auttaa. Puskutraktorilla. Ja lipomalla täytettä, jonka vuoksi pari pahiten nuoltua pullaa jäi paistamatta. Muuten meni putkeen, ja päiväkahvihetki sujui vielä sitäkin mukavammin, kun sankari sippasi päiväunille. Maistoi kyllä myöhemmin pullaa, ja kovasti tykkäsi!

Pullaa pojan kanssa

Puolukka-vaniljapullat

Esikoinen suunnitteli pullaa syödessämme tulevia yhteissynttärijuhlia, niitä joihin kutsuttaisiin oikein vieraita. Täytän neljä, hän kertoi sormillaan huitoen. Jo neljä, huokailin mielessäni. Miten iso poika, ja niin muuttunut hänkin tämän vuoden aikana. Vaikka sähläämistä on tahtiin 24/7, uhmaiän kanssa olemme täysin eri vaiheessa, kuin vuosi sitten. Jurotusta ja mussuttamista harrastetaan, mutta itkuun päättyvät uhmakohtaukset ovat vähentyneet ihan huomattavasti, lähes jääneet (toistaiseksi) taakse. Koen olemisen pojan kanssa paljon helpompana. Voisiko perhetilanteemme tiivistää siis niin, että 1-vuotias on tullut viimeisen 6 kuukauden aikana koko ajan vaativammaksi, mutta 4-vuotias helpommaksi. (Balanssi pysyy.)

Vaikka toki siis meillä on 4-vuotiaan kanssa edelleen hetkiä, jolloin tekisi mieli repiä hiukset päästä, useammin toivon, että olisi aikaa näihin pullanleipomis sunmuihin yhteisiin juttuihin, joissa poika on aurinkoisimmillaan. Haluaisin enemmän aikaa olla hänen kanssaan, ilman vaativaa pikkuveljeä. Siksi teimme viikko sitten yhteisen reissun, lasten teatteriin. Kävimme kaksin isolla kirkolla, ja vietimme hauskan lauantaipäivän. Perillä ihmeteltiin isoa rakennusta, sitten vietiin takit narikkaan. Kävimme monta hyvää keskustelua, joista mieleen painuvin narikan jälkeisellä vessareissulla, kun äitiä pissatti. Otin pojan mukaan koppiin, sillä en uskaltanut laskea sitä silmistäni. Nuori herra tapitti minua silmiin, kun istuin pöntölle.

”Millainen pimppa sulla oikein on?”, hän kysyi napakasti, niin että vessa kaikui. Hikikarpalot nousivat sekunnissa otsalle. Valtavan kokoisissa vessatiloissa oli paljon porukkaa, äitejä lapsineen. Tuntui, kuin olisin ollut valheenpaljastustestissä, ja kaikki minua niin paljon paremmat kasvattajat nyt kuuntelivat vieruskopeissa korva tarkkana, läpäisisinkö testin vai pilaisinko lapseni psyyken.

Mitä näihin pitää vastata? Aikaa ei ollut. Lapsi tuijotti silmiin, ja tiesin, että jos en nyt vastaa, se sanoo kysymyksen uudestaan ja kovempaa.

”No. Sellanen ihan tavallinen”, sanoin huolettomalla äänellä ja vedin vessan. ”Ai. Sellanen”, poika vastasi kuulostaen tosi pettyneeltä. Pesimme kädet ja lähdimme salia kohti, minä miettien, millaisen erikoisversion poika luuli minulta löytyvän.

Salissa oli penkkejä, mutta keskellä tila, jonne sai mennä lattialle istumaan. Suuntasimme tietysti tantereeseen. Esitys alkoi, ja siellä pimeydessä 4-vuotias iso poika, honkkelisäärinen, hivuttautui parikin kertaa äidin syliin.

Tuntui kyllä hyvältä. Ja siinä sylikkäin istuessamme mietin, että ei se poika vielä niin iso olekaan. Hyvin mahtui syliini, ja teatterin pimeydessä lapsi pitkine jalkoineen tuntui vielä tosi pieneltä. Kuitenkin.

Nutella-pannupulla ja -kierteet, aijai!

Kesästä saa leivontapuuhiin ekstravoimia. Tuoreita marjoja tarjolla ja juhlantynkää vähän joka aiheesta, mikäs sen parempi yhdistelmä. Leivon kesällä myös pullaa useammin kuin talvella, ja kun yhtenä aamuna heräsin pullanhimoon, aloin veivata taikinaa hyvin tarkka visio edessäni. Korkkaisin purkin, joka oli hommattua tullut mutta avaamatta jäänyt. Nyt maistettaisiin Nutellaa.

Nutella on italialaisen reseptinikkarin käsialaa ja luotu joskus aikana tyyliin toinen maailmansota. Meillä ei lapsena harrastettu tämän sortin suklaa-pähkinälevitteitä, mutta olen muistaakseni kerran parikymppisenä purkin ostanut. Hyvää oli, mutta yhtään en muista mihin purkin käytin – tuskin söin lusikalla kokonaan. Melko vieras elintarvike minulle siis Nutella.

Todnäk Herra Nutella tai hänen perikuntansa oli ilman minuakin muhkean tilin jo kasvattanut, vaan tuskinpa se heitä haittasikaan, kun kaikkien vuosikymmenten jälkeen someruokaihmiset keksivät, että Nutella on hot. Vastaan on tullut jos minkä sortin luomusta, ja paineet ensin Nutellan ostamiseen ja sitten korkkaamiseen ovat minullakin kasvaneet koko ajan. Testattakoon sitä nyt pullan täytteenä, vähän huuman jälkijunassa, tuumasin. Ja ei kun hommiin!

Yhteishyvän Nutellapullissa kaaviloidun taikinan päälle lisätään pähkinätahnan kaveriksi voita ja fariinisokeria. Kuulosti ekstraherkulta. Hasselpähkinärouheen jätin pois, koska a) meillä ei ollut ja b) minun teki mieli nyt ihan pehmeää, suussasulavaa pullaa ilman rouheista purutuntumaa (joka kyllä yleensä parantaa syömiselämystä, mutta nyt oli siis toiset tavoitteet mielessä).

Kerroin joulun alla pipari-pullabriossien teon jälkimainingeissa, että kierrepullat ovat minulle murheenkryyni. Ne pursuavat ja tulevat liian isoiksi. Nyt keskityin kaulimiseen ja rullan tekemiseen. Ohjeessa käskettiin kaulia taikinasta 30 x 50 cm kokoinen levy, ja mittasin homman tarkkaan. Varmuudeksi lisäsin kokoa pitkältä sivulta pari senttiä yli puoli metriä, jotta taikina olisi varmasti tarpeeksi ohut. Ja annas olla. Kun täytteet oli levitetty ja pullarulla pyöritetty, jo leikatessa sitä paloiksi huomasin, että rulla oli napakka ja tarpeeksi ohut. Pullavuokiin pystyyn nostetuista paloista tuli nättejä, ja vaikka pelkäsinkin niiden taas turpoavan uunissa, niin ei käynyt. Pullista tuli oikein somia. I’ll be damned.

Paistoin osasta rullaa kierrepullia, mutta leikkasin rullasta myös 6 leveämpää siivua. Päätin tehdä niistä bostonpullan. Varsinaisen innovaation tein kun nostin pullatornit kakkuvuoan sijaan voideltuun valurautapaistinpannuun (voitelin palojen pinnat munalla ja ripautin päälle hieman raesokeria). Paistoin 200 asteessa 27 minuuttia. Pannu oli todella kuuma ja pulla varmaan jälkikypsyi pitkään, mutta niin tai näin, kypsyysaste oli syötäessä perfect! Pulla oli pysynyt pannussa jopa hieman lämpimänä kun se nostettiin päiväkahvipöytään. Ai jai!

Nutella-kierteet

Nutella-pannupulla

Melko täydellisen pullapäivän päätyttyä oli iltapesujen aika. Mies oli iltapuhteilla vauvan kanssa ja minä suihkussa, esikoinen heitteillä yksinään. Kun tulin keittiöön, näin, että poika oli alkanut iltapalapuuhiin. Ottanut pussiin pakatun neljäsosa paistinpannun kokoisen pannupullan lopun käteensä ja söi sitä hampurilaistyyliin, kaksin käsin, ihanan tyytyväisen näköisenä. Lapsi ei ole liiemmin välittänyt pullista tai kakuista joten herkkujen syömistä ei ole jouduttu rajoittamaan. Niinpä en nytkään moittinut vaan menin pöydän ääreen, otin pojan syliin ja katselin antaumuksellista mussutusta hänen päätään silitellen.

”Äiti”, poika henkäisi. ”Miksi sä teitkään mulle tätä ihanaa ja herrrrrkullista pullaa tänään?”
Olin pakahtua.
”No koska äiti rakastaa sinua niin paljon.”
”Ai?”, poika vastasi yllättyneenä. ”Minä taas rakastan isiä koska hän teki minulle tänään sen IIISOOOON tornin legopalikoista”, pikkumies kuittasi ja jatkoi syömistä.

Niinhän se on, että ei pärjää äiti italialaistöhnällä, jos vastassa on isi tanskalaispalikoilla.

Mutta kyllä me taidettiin Nutellan kanssa tosi hyvin kampoihin skabassa pistää ;)

Limejuustokakku, pettymysitkut ja pullavinkki

Kuten olen moneen kertaan blogissa keulinut, olen tsemppaillut ruoanlaiton parissa koko kuluneen vuoden ja meillä on syöty monta kivaa ruokaa, jopa kasvisvoittoisesti. Mutta ei niin hyvää uutista etteikö sisältäisi huonoakin koukkua: Ruoanlaittoskarppaus on johtanut siihen, että leipomispuolelta ei joulun jälkeen juuri ole jäänyt lapsille kerrottavaa. Pari onnistunutta kokeilua, kuten sikahyvät suklaamuffinit, siinä kaikki. Kun pääsiäinen puski päälle, päätin ottaa itseäni niskasta kiinni ja leipoa pyhiksi minkäs muunkaan kuin juustokakun (muita hyviä juustokakkuvinkkejä löytyy tästä jouluisesta postauksesta, täps).

Ja se onnistui täydellisesti. Yhteishyvän limetti-juustokakussa oli hyvä kuori, tuhti täyte ja sopiva limen maku. Ainut miinus siivouspuolella. Muistutankin laittamaan uuniin pellin ritilän alle varsinkin tällaisia juustokakkuja tehdessä, joiden kuoritaikinaan lisätään sokeria. Tuppaavat vuotamaan, ja pelti on kivempi pestä kuin uuni.

Lime-juustokakku

Tätä kevätpäivänpaisteista kuvaa kelpaa katsella. Melkein unohdin, että juustokakkua edeltänyt leipomukseni ei mennyt yhtä putkeen. Olin ollut viikkoja leipomalakossa, ja sitten päätin tehdä pikaista mustikkapiirakkaa. Koska kädet oli täynnä kakkavaippoja ja jotain muutakin hässäkkää päällä oli, pentele meni palamaan. Nostin rumannäköisen köntsän uunista, ja epätoivon tunne iski. ”Mitä minä edes yritän, kun ei tässä hullunmyllyssä mikään onnistu.” Ja harmistuksesta tuli tippa silmään.

En ollut aikoihin kyynelehtinyt keittiössä, joten oli aikakin. Kyllä kunnon kokki vähintään kerta vuoteen vettä vuodattaa, ja joskus parikin kertaa. Muru tiesi taivaan merkit kun kävelin keittiöstä olohuoneen läpi makkariin. Lähetti tietysti 3-vuotiaan kurkkimaan, onko äitillä kaikki ok, minkä olisi voinut jättää väliin. No, äiti on taas vähän väsynyt, selitin lapselle tutut fraasit. Ja pian oli kaikki taas hyvin.

Paitsi vauvalla. Annas nimittäin olla. Joko harmistusitku on periytyvää, tai sitten meidän vauva on saanut viimein juonesta kiinni, eikä aina vain hymyile aurinkoisesti. Life is shit and then you die, eli elämä on pettymyksiä, tajusi babymme 5-kuukautispäivänsä tienoilla. Sittemmin pettymysitkut ovat värittäneet arkeamme säännöllisesti. Mieli tekisi mennä eteenpäin, tarttua tavaroihin ja olla iso poika, vaan kun ei taidot riitä. Lelu putoaa kädestä. BYÄÄH! Äiti kävelee väärään suuntaa. BYÄÄH! Joudut lämpimästä sylistä kylmälle hoitoalustalle sukukalleuksiasi näyttelemään. BYÄÄH! Ja kun kolmien peräkkäisten pettymysraivareiden päälle pääset sänkyyn makoilemaan ja napostelemaan, tissiteline vaihtaa asentoaan ja maitohanan nupikka kirpoaa suusta. BYÄÄH ja BYÄÄH!

Jatkan kevätsäistä ja aina uusia käänteitä saavasta vauva-arjesta nauttimista. Ja koitan taas pian leipoa jotain hyvää mielen virkistykseksi. Suosittelen muillekin ;)

 

P.S. Jos kuitenkin tilanteesi on se, mikä minulla, eli liian harvoin jaksat piristää päiviäsi itse leivotulla, nyt tulee hyvä vinkki. Ensimmäisellä äitiyslomallani bongasin Truben pullapitkot ässästä, ja nyt kun päiväkahviherkkuja menisi kotoilijalla vaikka millä mitalla, olen löytänyt rakkaani uudelleen. Truben Kanelikierrepitko on tuoreena täydellinen korvapuustipulla. Siinä on sopivasti sitkeä kuori, kunnolla pullakerroksia ja puruvastusta mutta samaan aikaan pehmeä rakenne. Maistuu itse tehdyltä – paitsi paremmalta – ja kanelitäyte aidolta, ei oudolta esanssimössöltä jota anteeksi vaan liian monet valmiskorvapuustit sisältävät. Sitten tärkein pointti. Kun pitkon avaa, siitä EI kuulu leikata sentin siivuja, niin kuin ne ihmiset tekevät, jotka sanovat että ”en silleen tykkää makeasta” (No miksi sitten otit??). Pitkosta leikataan vähintään 8 sentin pala. Ja sitten se otetaan käteen kuin iso korvapuusti ikään ja haukataan. Vain siten makuelämys välittyy täydellisenä. Lapset päiväunilla, kupissa hyvää kahvia, pöydällä Palomies-Sami romuj… lelujen lisäksi vaikkapa uusin Lantliv –lehti.

Pullaa

Silkkaa nautintoa. Kiitos Kuopio!

Järjestä joulupuuroilta ystäville

Joulun alla tuppaa olemaan tapana nähdä ystäviä ja sukulaisia. Emäntänä joutuu hetken miettimään tarjoilupuolta, ja huomasinkin muutama vuosi sitten, että samojen suolaisten piirakoiden tekeminen tympäisi. Ja niin sain ahaa-elämyksen: Joulun alla voi järjestää puuroillan!

Olen sittemmin kattanut puuropadan pöytään lähes joka vuosi. Se on ollut kiva tapa nähdä niitä sukulaisia, joita ei joulunpyhinä näe, ja kiva tapa järkyttää ystäviä, jotka eivät odota niin vanhanaikaista tarjoilua. Mutta mitä vielä, puuro on nyt niin in kuin olla voi!

Tänä vuonna puurokauhalla lyötiin serkkujeni perhettä, jotka tulivat meille iltakylään ja joulupakettien vaihtoon Lucian päivänä. Serkkuni – tämän blogin aktiivisin lukija – hiveli itsetuntoani kysymällä, katanko kuistin ruokapöytämme useinkin näin mietityn ja kauniin näköiseksi. OHO! Olin hätäpäissäni kantanut pöytään pari hyasinttia ja tuikkukuppia. Mutta toisen silmissä yrityksesi saattaa näyttää hyvinkin kauniilta, varsinkin kun pöydässä on perheen ykkösastiat. Mikä havainto!

Serkkuni kehui myös puuron kanssa tarjottua lohipiirakkaa. Sydäntä lämmitti ja kiittelin itseäni, että olin jaksanut tehdä voitaikinan alusta asti. Jotten ihan olisi maasta irronnut, 9-vuotias kummipoikani nuiji leijumaan lähdössä ollutta egoani kertomalla, että hän ei tykkää riisipuurosta eikä lohipiirakasta. Myös puoliso osasi kommentoinnin taidon. Hän pohti jo piirakan paistamisvaiheessa, mitenköhän hyvää se olisi, JOS se olisi lihapiirakka.

Rakas lukijani. Tässä tärkein vinkki. Järjestä läheisillesi puuroilta, mutta jätä oma perheesi ja toisten lapset kutsumatta. Näin saat itsellesi illan päätyttyä varmimmin ihanan joulumielen!

 

Joulupuuroillan aikana tarjottiin

Uunissa tehtyä riisipuuroa
Vaniljaista sekahedelmäkeittoa
Kanelia ja sokeria

Lohipiirakkaa
Karjalanpiirakoita ja munavoita

Pipari-pullabriosseja

Glögiä

(…ja keitettyjä nakkeja, joilla puoliso pelasti kummipojan ja oman 3-vuotiaamme ruokailuhetken)

Sekahedelmäkeittoa

Venäläinen lohipiirakka

Piparipullia

Puurokattaus

Pari kommenttia resepteihin, jotka löytyvät edeltä linkkien takaa:

Uuniriisipuuro. Teen riisipuuron uunissa, kuten meillä lapsena tehtiin, ja ensi jouluksi ostan isomman puuropadan. Litraan maitoa tehdystä puurosta, joka pataani mahtuu, ei meinaa riittää edes neljälle aikuiselle maistiannosta suurempaa kauhaisua. Unohdan sen joka vuosi, toivottavasti en ensi vuonna.

Sekahedelmäkeitto. Lemppariani. Kokonainen vaniljatanko tuo hieman liikaa vaniljan aromia, jos tanko on kookas ja runsassiemeninen. Eli vähemmälläkin pärjää. Muuten resepti oikein ihana!

Lohipiirakka. Venäläinen kulibjaka-piirakka on klassikko, joka sopii joulunaikaan ja riisitäytteisenä karjalanpiirakoiden tavoin joulupuuron kaveriksi.

Piparipullat. Piparitaikinan lisäksi appelsiinituorejuusto tuo pullaan kivaa jouluista makua. Pari asiaa silti mietityttää: En tiedä onko pullataikinan reseptistä unohtunut sokeri (selvitän asian!), mutta sitä siinä ei joka tapauksessa ollut, ja lisäsin taikinaan 1 dl:n sokeria kuten aina. Toinen juttu: En ole koskaan onnistunut tekemään kierrepullia, joista ei paistaessa kohoaisi järkyttävän kokoisia tursuilevia jättiläisiä. Reseptin havainnekuvassa pulla on kaunis kuppikakkumainen, ei mikään valtava möhkäle.

Jos törmäisin lampun henkeen ja saisin esittää hänelle yhden ihan minkä tahansa kysymyksen, en kysyisi kuka sen JFK:n oikeasti pisti kylmäksi tai missä Elvis vaikuttaa tänään. En kysyisi, mikä sairaus laittaa serkkuni miehen täyttämään ihmisten välistä hiljaista ilmaa oudoilla kysymyksillään tai miksi on Suomen lain mukaan mahdollista ottaa liian pitkiä ja ärsyttäviä yhdistelmänimiä, kuten serkkuni naimisiin mennessä teki. En haluaisi tietää, miten ihmeessä ne rakensivat Pantheonin kupolin, onko kukaan onnistunut jonottamaan sisään Colosseumiin tai miksi serkkuni mies kävi Paavalinkirkossa räpläämässä luuriaan isoilla varpailla, vaikka muut kävivät Pietarinkirkossa ja olivat normaaleja. Kun aiheeseen päästiin, en kysyisi edes sitä, oliko se 2000 vuotta sitten vaikuttanut pian juhlimamme synttärisankari tosiaan muutakin kuin tavallisen miehen ja naisen poika.

Minä kysyisin, mikä hitto mun pullataikinoissa mättää.

Karpaloiset korvapuustit

Viikonlopun synnytyssaldo: Karpalopuustit

Ei vieläkään vauvauutisia.

Huomaan, että supistelut ja nipistelyt ja vauvan jatkuva itsestään ilmoittelu jo loppukesästä asti ovat nostaneet minussa esiin oudon kilpailuhenkisyyden, oman syntymättömän lapseni kanssa. Aluksi jännitti, ennätänhän varmasti jäädä rauhassa töistä äitiyslomalle, ettei vaan jäisi sijaisen perehdytys tai muu tärkeä asia ennenaikaisen vauvan alta kesken. Hähää, tuulettelin vatsalle, kun viimeisenä työperjantaina saavuin kotiin. Etpäs ehtinyt töistä poisjäämistäni pilaamaan!

Äitiysloman ekalla viikolla siivosin vaatehuoneen, kaivoin esiin esikoisen vanhat vauvanvaatteet, käytin ne pesukoneen ja kuivausrummun kautta, ja viikkasin nätisti kodinhoitohuoneen vetolaatikkoihin. Järjestin ja tarkistin myös sen, että yhdessä vetolaatikossa olisi esillä kaikki tarpeelliset vauvanhoitotarvikkeet, kuten puklirättejä, talkkia ja ykköskoon vaippoja, ja pesaisin hoitoalustan tason päälle. Sitten tein eteisen kaappiin vauvalle oman vetokorin pienenpienille myssyille, villasukille ja haalareille. Miehen käskin pestä rattaat ja kaivaa esiin ja siistiä turvakaukalon. Näänää-nä-nännännää lauleskelin vatsalle, kun hommat oli hoidettu.

Loman tokalla viikolla laitettiin vauvansänky lakanoineen päivineen valmiiksi makuuhuoneeseemme. Ähäkutti! Siivoilin myös kotia muutenkin, kun synnytyksen jälkeen ei ehkä vähään aikaa ehdi. Siitäs sait! Loman kolmannella viikolla huolsin itseäni. Kävin kampaajalla, leikkasin kynnet, tein jalkahoidon ja kasvokuorinnan, ajelin säärikarvat ja – taivas varjele – sokkona bikinirajat. Bu-hahhah-haa, täällä ollaan ihan valmiita tuloosi, ehdin tämänkin, lällättelin vauvalle.

Viime viikolla tuntemus, että olen vienyt syntymätöntä lastani ihan kuusnolla, vaihtui toisenlaisiin fiiliksiin. Yhtäkkiä odottavan aika on alkanut tuntua todella pitkältä. Kilpajuoksu erilaisten asioiden hoitamisen ja synnytyksen kanssa ei tunnu enää oleelliselta. Mukava olisi vaan päästä jo tositoimiin. Olen surkutellut oloani, ja kauhea sentään tajusin, että tuleva Hoikkanen teki vasta alkamassa olevan elonsa suurimman vedätyksen jo kohdussa. Millainen veijari sieltä tuleekaan, kun hän onnistui näin huijaamaan mutsiaan ja vei tässä skabassamme loppupeleissä minua kuin litran mittaa.

Näissä mietteissä meillä ohitettiin laskettu aika lauantaina. Koti olisi valmis vauvan tulla, paikat ehtii sotkeentua pian uudestaan ja karvat kasvaa. Tule jo, kiskiskiskis, maanittelen mahalleni.

Mutta siellä se jäkittää. Näin ollen oli aikaa taas yhdelle valmistelutoimelle, eli pullan leipomiselle. Sitähän pitäisi olla pakkasessa, tulevia vauvankatselijoita varten. Koska viikonloppuun osui Ruotsista meille rantautunut kansallinen korvapuustipäivä, päätin testata Yhteishyvän karpaloisia korvapuusteja.

Tein pullataikinan ohjeen mukaan, paitsi että margariinin sijaan käytin voita, niin kuin aina. (Taikinaan tuli vähän enemmän hiivaa kuin peruspullataikinareseptissä, mutta en huomannut lopputuloksessa eroa suuntaan toiseen.) Taikina käskettiin kaulia aika mitättömän kokoisiksi levyiksi, vähän suurensin, eli taisin kaulia levyistä n. 25 x 35 cm kokoisia, mutta kuitenkin pienempiä, millaisiksi ne yleensä kaulin. Tässä olen ohjeen kanssa eri mieltä. Pienistä levyistä ei tule niin montaa kierrettä – eikä niihin saa niin paljon täytettä, joten kaulin kyllä jatkossakin puustilevyni kookkaiksi.

Täytteeksi laitettiin voin ja kanelin lisäksi fariinisokeria ja kuivattuja karpaloita. Toisen puolen tein peruskorvapuusteiksi, eli jätin karpalot pois. Käytin kuitenkin fariinisokeria, ja se oli hyvä! Olinkin jo unohtanut, miten kivan makeuden se kanelipullaan tuo. Myös kuivatut, makeat karpalot ja fariinisokeri olivat maukas yhdistelmä. Suosittelen ehdottomasti testaamaan. Muru arvosteli karpalopuusteja siitä, että pinnalla ei ollut raesokeria, joka on puustin pinnan paras osuus. Mutta ehkä raesokeri olisi ollut tässä kuitenkin turha, mietin. Ja kauppansa tekivät joka tapauksessa, vaikka toinen pelti harmillisesti ylikypsyi ja pulliin tuli hieman kuivat ja kovat pinnat. Ensi kerralla taas muistan vahtia paremmin uuniani, jonka kanssa olen jo tehnyt sinunkaupat mutta joka tehokkuudellaan silti usein pääsee yllättämään.

Puusteja

Pullat syöty ja vähän jäikin. Tule tule äitin pikku murmelihiirimuru jo ulos, kiltti kulta pliis…

Pullavanukasta ja mustikkaa

Hävikki hallintaan, vaikka pullavanukkaalla

Ruokahävikki on yksi kestosuosikkiaiheistani, joista jaksaisin puhua ja kirjoittaa loputtomiin. Ruoan heittäminen roskiin on vähän sama kuin heittäisi rahaa roskiin. Jos joku sitä tekee, sehän on sen asia, mutta kyllä se omaa maailmankatsomustani vastaan sotii ja paljon.

Tällä viikolla vietetään hävikkiviikkoa, eli ollaan todella tärkeän asian äärellä. Kaikkien pitäisi tämän viikon kuluessa ottaa pieni mietintämyssytuokio ja pohtia, miten hyvässä balanssissa oma jääkaappi, perheen ruokailutottumukset ja biojäteastia ovat.

Lautashävikki on hävikin muodoista pahin. Tähän annan vain yhden myönnytyksen: Jos on lapsia, heidän lautasiaan ei ole pakko aina tyhjentää omaan suuhun, eli ihan vähän saa ruokahävikkiä ipanoiden takia syntyä. (Mutta vain vähän. Jos ruokaa jää paljon, se pakataan jääkaappiin ja murmeli saa seuraavana päivänä eteensä saman annoksen.) Saattaa kuulostaa rasistiselta, mutta: Jos taloudessa ei ole lapsia, lautashävikille ei ole mitään perustetta!

Prinsiippi nro 2: Pilaantunutta, nahistunutta ja syömättä jäänyttä elintarviketta ei kertakaikkiaan pidä kaapeista löytyä. Jokaisen on osattava – tai ainakin muutaman harhalaakin jälkeen opittava – mitoittamaan ruokaostoksensa oman talouden tarpeisiin. Kun kokkaa paljon, biojätettä kuuluukin toki tulla. Se on eri asia kuin ruokahävikki.

Viimeiset kaneetit: Arjessa tuhottoman ruokahävikin syntyyn ei ole mitään järjellistä selitystä. Ainut paikka, jossa pieni ruokahävikin määrä on sallittava ja hyväksyttävä, ovat juhlatilanteet. Harvoin pystyy mitoittamaan isolle porukalle ruoan niin nappiin, että sitä ei jäisi. Ilmiö on tuttu meille, jotka kutsumme ihmisiä kylään jouluksi. Meillä oli viime jouluna melkein 20 ihmistä, kyllä siinä oli välipäivinä pakkailua ja miettimistä, vaikka mitään yksittäistä ruokalajia ei oltu tehty ylen määrin.

Juhlan paikkansa ne on kesälläkin. Vietimme taannoin mukavat appivanhempien juhlat, ja juhlista jäi pullakranssia. Sitä ihanaa perinteistä kunnon pullaa. Se jaettiin juhlien jälkeisenä päivänä ristillisesti, ja minä työnsin oman osuutemme pakkaseen. Useampi siivu kului, kun päiväkahvilla iski pullanhimo. Mutta lopuille teki mieli jo keksiä muuta käyttöä. Vaalealle leivälle ja kuivahtaneelle tai pakkaseen unohtuneelle pullapitkolle paras käyttövinkki on köyhät ritarit tai pullavanukas. Jälkimmäinen syntyy todella vähällä vaivalla. Ja siihen voi upottaa myös kermanjämiä. Mikä kahvikestien jälkeinen hävikkiruoka!

Minä laitoin Yhteishyvän ohjeella tehtyyn pullavanukkaaseemme mustikoita, kukin tehköön oman marjamiksinsä. Vinkki: Jos käytät pullan sijaan leipäsiivuja, lisää munamaidon joukkoon vähän kardemummaa, se on pullavanukkaan namein osuus. Eikä haittaa, jos vanukasta jää vähän syömättä, se maistuu seuraavana päivänä kylmänäkin. On kyllä niin herkullista, pannukakkumaista, mutta parempaa, että ihme on jos paljon jää syömättä…

Pullavanukas

Herkullista hävikkiviikkoa kaikille!

P.S. Jos juhlistasi jäi pullan ohella kahvikermaa, tsekkaa vinkki pullavanukkaan kanssa maistuvan vaniljakastikkeen tekoon aiemmasta postauksestani, klik.

Laskiaispulla

Pari laskiaisen jälkeistä petrausvinkkiä

Sitähän voisi otsikosta luulla, että tämä postaus liittyy terveellisiin syömistapoihin tai terveelliseen elämään, jota laskiaisen ja pääsiäisen välillä pitäisi harjoittaa. Ei liity, tiedoksi heti kärkeen. Olen muutenkin tullut siihen tulokseen, että vaikka yritän syödä paremmin, liikkua enemmän, ulkoilla edes joskus ja hakea näin virtaa itseeni, se on nykytilanteessa ihan turhaa. Pari huonosti lapsi kainalossa nukuttua yötä vie pohjan kuukauden hyvinvointityöltä. Amen.

Esimerkki elävästä elämästä: Menin pari viikkoa sitten käymään sellaisten duunikavereiden työtiloissa, joissa en ihan joka päivä poikkea. Kun pääsin sisään, parin ihmisen naama kääntyi irveeseen. ”Et tuu tänne sairastuttamaan meitä”, toinen huusi. Miten niin, en minä ole kipeä, yritin änkyttää. ”Sä oot ihan sairaan näkönen, pysy siellä ovella”, toinen jatkoi.

Ihan kiva palaute. Onneksi tosiaan voi vedota siihen, että lapsi valvottaa.

Tällaisessa elämäntilanteessa salaattia paremman lohdun tuo leivos. Näin on näreet. Niinpä leivoin laskiaisena pullaa. Peruspullataikinan reseptin tietää kaikki, mutta kuinka moni tietää, että pullataikinan voi leipoa juureen? Ei ihan jokainen.

Juureen leipominen kuulostaa siltä, että nyt taas tehdään jotain, jonka valmisteleminen pitää aloittaa kuusi viikkoa etukäteen ja hyysätä tuotosta joka käänteessä. Olin yllättynyt, kun kuulin, että juureen leipominen itse asiassa lyhentää pullan tekemiseen käytettyä aikaa. Kokeilin kikkaa, ja suosittelen, niin maukasta pullaa tuli.

Ainekset ovat täysin samat kuin peruspullataikinassa. Muistinvirkistys löytyy esimerkiksi tästä mustikkapullien reseptistä. Mutta työvaiheet hieman eroaa: Liuotetaan hiiva maitoon, lisätään joukkoon ruokalusikallinen ohjeen sokerimäärästä. Sitten sekoitetaan vehnäjauhoja joukkoon saman verran kuin maitoa. Vatkataan hyvin velliksi, ja laitetaan tekeytymään lämpimään paikkaan noin 20 minuutiksi, kunnes kuplii. Sitten lisätään joukkoon loput aineet, myös se loppu sokeri, ja alustetaan taikina normaalisti. HUOM! Näin tehtyä taikinaa ei tarvitse tässä vaiheessa nostattaa. Eli kun taikina on vaivattu, siitä leivotaan suoraan känttyjä. Ne toki kohotetaan leivinpaperin päällä ja liinan alla, normaalisti kuten pullat kohotetaan. Ja sitten uuniin. Ja sitten syödään.

Tämä pieni petrausvinkki nosti omaa pullanleivontafiilistäni parilla pykällä, sillä arvostan asioita, jotka valmistuvat mahdollisimman nopeasti. Tässä tuli säästettyä useita minuutteja. Saa liittyä testiryhmään ja raportoida tuloksista, kiitos.

Toinen arkinen leivontavinkki liittyy isoon rakkauteeni, kekseihin. Kukaan muu ei niitä enää leivo, mitä ihmettelen. Todella hyviä päiväkahvilla, ja erilaisia reseptejä on satoja. Säilyvyys parempi kuin kakuissa, ja työvaiheita vähemmän.

Olen hulluna kaurakekseihin. Yllättävä himo iski taas lauantaina. Onneksi peruskaurakeksiaineksia on aina kotona, ja tekokin helppoa, kun ainekset vain sekoitetaan. Tässä tulee toinen petrausvinkki: Lisää taikinaan vähän rusinoita. Ne ovat todella oivia sattumia kaurakekseissä! Löysin muuten googletellessani kaura-suklaacookie-reseptin, jota testaan ensi kerralla himon iskiessä, sillä tässä ohjeessa on vielä herkummat sattumat. Nyt en voinut, kun ei ollut kotona kuivattuja karpaloita. Ja mieskin oli syönyt leivontasuklaavarastoni jossain makeanhimo- ja väsymyskohtauksessaan.

Että menee sitä muillakin meidän perheen aikuisilla huonosti. Ja lohtunsa kullakin.

Kaurakeksit