Varkain valmistuva puolukkapaistos

Pystyttekö samaistumaan tilanteeseen? Vietät sunnuntaipäivää 11-kuukautisen poikasi kanssa ja kaikki sujuu hyvin. Istut lattialle lapsen seurana, se konttailee ja kaatuilee ensi askeliaan, osoittelee sormella maailmaa ja osaa jo yhden selvän sanan. ”Ö”. Vuorovaikutus onnistuu, ”Ö. Ö-ö!” poika puhuu, ja sinä hymyilet takaisin.

Sitten teet kaamean munauksen. Päätät jossain käsittämättömässä mielenhäiriössä, että keität kahvia. Kahvinkeittimen lataus onnistuu ja kahvi tippuu. Mutta juuri kun olet kaatanut sen kuppiin, lapsesi romahtaa. ”Öööööö… Ääääää-ööööö…. ÖÖÖÖÖÖ!!” hän huutaa ja itkee ja muutaman sekunnin kuluttua on jo naama räässä ja lattia kuolassa ja lapsi nikotuksissa ja mikään ei auta.

Miksi ihmeessä sinä äiti yritit jotain sellaista kuin oma hetki kahvikupillisen kanssa? Se on tuhoon tuomittua, jopa moraalisesti arveluttavaa. Tällaiset sadistiset liikkeet tuhoavat perheonnen ja munauksesi jälkiä paikkaillaan vähintään tunnin verran.

Hyvä äiti. Ainut tapa päästä juomaan sunnuntaipäivänä kuppi kahvia tai syödä jotain hyvää ruoan päälle, kuten syksyistä paistosta, ainut keino on tehdä se varkain. Älä rehvastele kuppisi kanssa niin, että lapsi sen näkee. Ei, vaan mene jonnekin piiloon juomaan. Vessa on hyvä. Työhuone toimii, jos esikoinen ei huomaa että menet sinne. Ja aina se huomaa, joten mene vessaan. Ohjeista mies ennen sitä ja kerro, että menet 5 minuutiksi juomaan kahvia. Kyllä se ymmärtää mistä on kyse, sillä ne on senkin lapsia.

Herkkupaistoksen valmistaminen on vähän konstikkaampaa, mutta mahdollista. Koska ruokaa on vaikea laittaa vessassa, tehkää vaihtarit. Sano miehelle, että ottaa 11-kuukautisen ja menee sen kanssa vessaan. Sitten kipot esiin, voi sulamaan, aineet sekaisin, pakastemarjojen päälle vuokaan ja uuniin. Mahdollista tehdä sinä aikana, kun lapsi tutkii allaskaapista löytyviä rasvapurkkeja, sähköhammasharjan laatikkoa, lääkelaukkua ja laastareita. Saattaa siinä käydä niin, että se tempaisee hyllyltä alas yskänlääkkeen ja pullo menee rikki ja tahmea töhnä täyttää veskin. Mutta joskus käy niin, että mitään ei hajoa, eli kyllä tätä kokeilla kannattaa.

Karpalo-puolukkapaistos on juuri sellainen helppo syysjälkkäri, josta puhun. Tein pelkistä puolukoista, kun karpaloita ei ollut, ja oikein nassakkaa tuli. En ollut valmistautunut tapaukseen ottamalla puolukoita sulamaan, joten en myöskään murskannut niistä osaa, mutta paistoksia useamman vuosien varrella pyöräyttäneenä voin suositella tyyliä. Tulee mehevämpi ja sokeri tarttuu marjoihin paremmin. Vaihtelemalla puurohiutaleiden makua ja käyttämällä eri sokereita tästä perusohjeesta tulee kivoja variaatioita, sekin suosituksen arvoista.

Mutta muista siis hyvä nainen kokata varkain. ”Ö.”

Kaupallisen jouluni kuumimmat jutut

Joulun alla tulee mietittyä, mikä on omassa elämässä tärkeää. Koti, läheiset, terveys ja niin edelleen. ”Kaupallisuus” on monelle kirosana joulun alla, mutta kun työ on osuuskaupassa, kaupalliset ajatukset tunkevat väkisin mieleen. Se vielä olisi ymmärrettävää ja ok (esim. ”jääköhän noita suklaita paljon myymättä”), mutta kuluneen kuun aikana aatokseni ovat pyörineet työni ympärillä päivittäin, vaikka EN KÄY töissä! Masentavaa, ja taidan vaatia tältä ajalta palkkaa, jahka tammikuussa palaan sorvin ääreen.

Eniten ajatukseni kiertävät nimenomaan sen ihmeellisen faktan ympärillä, että olen joulukuussa kotona. En ole koko täysi-ikäisen elämäni aikana koskaan viettänyt joulukuuta niin, etten olisi ollenkaan töissä! Eli ollen vain kotona. Tekisi mieli jatkaa tätä, että ”tekemättä mitään”, mutta se ei toki ihan pitäisi paikkaansa, sillä reilun vuoden ikäinen lapsi tarvitsee vielä jatkuvaa hoitoa ja seuraa, vahtimisesta nyt puhumattakaan. Mutta oli miten oli: olen kotona. Siis en töissä. Outoa. ”Mitenköhän töissä menee?” ajattelen seuraavaksi.

Olen pyrkinyt katkaisemaan noidankehän ja nauttimaan kotona olosta sekä joulun odotuksesta hiljaisin ja pienin asioin: Päiväuniaikaan selaan joululehteä kera kahvikupin ja joulutortun, illalla lapsen nukahdettua katson televisiota kuuma glögilasi kädessä ja popsin maustekakkua. Eräs onnistuneista kokeiluista oli Yhteishyvän sivuilta löytynyt hedelmäkakku. Muunsin ohjetta korvaamalla sukaatit ja kirsikat ekstrarusinoin ja silputuilla viikunoilla, jotta sain leivottua kakun kotona olleista aineista. Melkoisen määrän viskiä sisältänyt joulunhenki maistui kuuman kupin kaverina huikealta!

Vähän erilaista jouluperinnettä edusti puolestaan luumurahkalla ja piparimuruilla täytetty kakku, jonka reseptin nappasin kakkukirjastani. Päiväkahvin kaveri maistui myös glögi-illanistujaisissa, makean suklaaglögin kanssa.

Luumukakku

Luumukakku

Varovaisen kodin koristamisen, pikkusiivoilun sekä sokeri- ja/tai viskihumalan tavoittelun ohella pitää tehdä oikeitakin jouluvalmisteluja. Yksi jää viimeiseen iltaan, ja se on aattoaterian huipuksi tarvittava jälkiruoka. Makeaa, pikkumäärä riittää… Hm.. Taidan mennä tänä vuonna jollakin luumuisella kiisseliratkaisulla, mutta vinkkaan teille erinomaisesta reseptistä, jos omia tarjoilujanne ette ole vielä lukkoon lyöneet. Meillä tätä syötiin muutama vuosi sitten, ja voi kun voisin sanoa, että resepti on oma. Ehei, se on Valiolta.

Valkosuklaa-puolukkamaljat

Valkosuklaa-puolukkamaljat

Valkosuklaa-puolukkamaljat
(6-8 annosta)

2 dl kuohukermaa
150g valkosuklaata
1 prk rahkaa
1 tl vaniljasokeria
3 dl puolukoita
3-4 piparkakkua

Lumipuolukat:
1 dl puolukoita
n. ½ dl tomusokeria

1. Kuumenna kerma kattilassa. Siirrä kattila pois levyltä, ja lisää joukkoon paloiteltu suklaa. Sekoita, kunnes suklaa on sulanut kokonaan (ja seos hieman jäähtynyt).
2. Lisää joukkoon rahka ja sokeri. Sekoita tasaiseksi.
3. Annostele suklaaseos pieniin jälkiruokamaljoihin kerroksittain puolukoiden kanssa. Peitä maljat ja nosta viileään.
4. Pyöritä pakastettuja, hetken huoneenlämmössä olleita puolukoita tomusokerissa, kunnes ne saavat kauniin valkoisen pinnan. Siirrä takaisin pakastimeen pienessä astiassa.
5. Koristele annokset juuri ennen tarjoilua piparkakkumuruilla tai -lohkoilla ja lumipuolukoilla.

 

Se, etten ole yrittämisestä ja reseptikokeiluista huolimatta onnistunut karistamaan työasioita kokonaan mielestäni, ei ole yksin omaa syytäni. Kaupalliseen jouluun on nimittäin tänä vuonna kuulunut pari yleisesti kiintoisaa puheenaihetta. Ensimmäinen ja valtakunnallisesti merkittävä on ollut SOK:n uuden pääjohtajan valinta. Tällä viikolla tuli tieto, että meidän osuuskauppamme toimitusjohtaja aloittaa em. pestissä vuoden alusta, kuten moni etukäteisspekuloija uumoilikin.

Kun oma työ on viestintää, jota nimitysasiat aina vaativat, uutinen ja sen odottaminen on pitänyt ajatukset työkavereissa melko tehokkaasti. Toinen kuuma ja kaupallinen puheenaihe on paikallinen ilmiö, eikä liipase omaa työtäni, mutta sekin liikkui mielessäni alkukuun. Orimattilassa avattiin nimittäin uusi elintarvikemyymälä, ja pienellä paikkakunnalla se on huomionarvoinen juttu.

Itse olen merkkiuskollinen S-ryhmälle, ja käyn vieraissa yllättävän vähän. Johtuu S-markettimme minulle sopivasta tuotevalikoimasta, mutta myös siitä, että olen sen sortin kiltti tyttö, joka punastuu, jos lähtisi sen yhden harvan kerran kilpailijan parkkipaikalta ja törmäisi juuri sillä hetkellä esimerkiksi SOK:n uuteen pääjohtajaan.

Noh. Jälleen kerran tapahtui se, mikä niin usein: Lapsemme löi kapuloita sisäsiistin ja kaupallisesti striktin elämäni rattaisiin. Hän oppi uuden sanan.

Sanat ovat oikeastaan vasta tavuhokemia. Ja hokemia sanan varsinaisessa merkityksessä. Kun poika keksii jonkun tavuyhditelmän, hän palaa siihen välittömästi kiinni ja hokee tällaista epäsanaa koko päivän. Esimerkkeinä mainittakoon viimeaikaiset suosikkimme ’japi’ ja ’nilli’. Niitä hoetaan tyylillä: ”Japiiiii. Japi. Jaaaaaapiiiii. JA-BI! Japii…. Nilli!”

Lapsemme osaa myös sanoja, joilla on vastine tosielämässä, ja yhtenä päivänä hän oppi tällaisen oikean sanan. Se tapahtui yllättäen kauppareissulla, tutussa S-marketissa, kun teimme normaalia ostoskierrosta.

Varoittamatta ja kirkkaalla äänellä Arttu hihkaisi: ”Lidl!”. Kyseisen mestan avajaiset olivat ovella, ja pari päätä kääntyi hedelmä-vihannesosastolla katsomaan, kenen lapsi halusi tuulettaa ostoskoriaan.

”Lidl”, poika toisti toteavampaan sävyyn ja katsoi minua silmiin, tomerana kärryissään. Hymyilin ja silitin häntä päästä. ”Katsopas mitä äiti ottaa tästä, banaaneja”, yritin vaihtaa puheenaihetta. ”Lidl”, Arttu toisti ja jatkoi tuijottamistani. ”Vaippoja, niitähän meidän piti ostaa”, sanoin, ja kaarsin vauvantarvikevälikköön. ”Lidl. Lidl-li. Lidli. Lidl!”, Arttu maisteli uutta sanaa.

Saimme loput ostokset tehtyä melkein hiljaisuudessa, ja unohdin jo päivän sanamme, kunnes sama ralli alkoi kassalla uudelleen. ”Lidl!”, Arttu tervehti tuttua S-marketin myyjää. Nostelin rivakasti ostoksia, ja poika jatkoi ”Lidl. Liidel. Liidel-lih. Lidl!” Aloin jo kiusaantua, koska olin ihan varma, että kaikki ajattelivat meidän vähintään tapetoineen seinämme sillä sini-keltaisella mainospostilla, jota oli luukuista tipahdellut. ”Liilii-laalaa-lillillaa-lallallaa”, yritin laulaa Artun juttelun päälle. Kardinaali munaus.

”LIDL, LIDL, LIDL, LIDL, LIDL” poika alkoi huutaa niin kovaa kuin pystyi. Aivan intoa piukassa, pää punaisena. Huutokisa äidin kanssa, miten ihanaa, lapsen silmät sanoivat.

Pakkasin tavaramme pää punaisena minäkin. Pikkuhiljaa parkkipaikalla lapsi tyyntyi ja hiljeni. Nostin hänet autoon, ja lähdimme ajamaan kotia kohti.

Katsoin lasta taustapeilistä. Se tuijotti minua silmät tapillaan. ”Lidl”, totesi, ihan käsittämätöntä kyllä, juuri oikealla kohdalla, ja katsoi ikkunasta ulos. ”Niin, siinä on uusi kauppa, jossa kummitäti on töissä”, sanoin. Lapsi jatkoi tuijottamista. ”Tissi”, se totesi yhtäkkiä hyvin vakavana.

Katsoin kelloa. ”No niinpä onkin, sehän on jo päiväuni- ja kakkuaika”, kehuin poikaa ilmoituksesta ja painoin kaasua.

Tissi, tai oikeammin sen lussuttamisesta lopullisesti eroon pääseminen, on ollut yksi tärkeimmistä mieleni päällä olleista asioista koko joulukuun. Tississä on kuitenkin paitsi sanana myös ilmiönä se etu, että siitä ei ikinä tule työt mieleen!

Ei niin isoa riesaa, etteikö siitä jotain positiivistakin löytyisi, olkoon tämän postauksen opetus.

Toivotan rauhaa ja arkisesta työstä vapaita hetkiä kaikkien jouluun!

Poika, joka saapui juuri oikeaan huonoon aikaan

Viime postauksessani esiteltyjen isin synttäreiden jälkeen meillä vietettiin pojan päiviä. Yksivuotiaamme sai parikin kakkua, sillä päädyin rakentamaan tarjottavia sekä aikuiseen makuun että paremmin pienille serkuksille sopiviksi. Aikuisten pöydässä oli rommilla kostutettua puolukka-valkosuklaakakkua, konvehteja ja lohileipiä, lapset saivat maitosuklaa-banaanitäytekakkua, keksejä ja jauhelihapiirakkaa. Aikuisten kakun ohjeen nappasin Kakkujen kuningattarista, jauhelihapiiraan resepti on Yhteishyvän sivuilta, lohileivistä vastasi muru (mistä kuultiin päivän aikana moneen kertaan) ja idean lasten kakkuun kekkasin seikkailtuani kotileipurien hyvin tunteman Kinuskikissan sivuilla.

valkosuklaa-puolukkakakku

valkosuklaa-puolukkakakku

 

lohileipiä

lohileipiä

synttärikakkuja ja jauhelihapiirakkaa

synttärikakkuja ja jauhelihapiirakkaa

 

Synttäripojan suklaa-banaanitäytekakku

Pohja:
Kinuskikissan mehevä suklaakakkupohja
Kostutus:
 n. 1,5 dl maitoa
Täyte:
 3-4 banaania siivuina
Kinuskikissan banaanikakun täyte kaksinkertaisena 
Kuorrutus:
Kinuskikissan kakunkuorrute maitosuklaasta
2 dl kermaa ja sokeria maun mukaan

Leivo pohja ohjeen mukaan ja valmista täyte.

Kokoa kakku: Kostuta alin levy, lado päälle banaanisiivut ja (melkein) puolet täytteestä. Nosta päälle keskikerros, kostuta ja lisää loppu täyte. Nosta päälle kansi, kostuta, laita päälle kevyt paino ja anna vetäytyä jääkaapissa seuraavaan päivään.

Valmista maitosuklaakuorrute ohjeen mukaan ja kaada kakun pintaan. Vaahdota kerma ja makeuta. Levitä kermaa lastalla tasainen kerros kakun ympärille ja pursota loppukerma ”kukiksi” kakun reunaan.

 

Vieraat nautiskelivat sulavasti tarjoiluja molemmista pöydistä. Viimeisenkin lähdettyä poika uppoutui leikkimään uusilla leluillaan. Häntä katsellessa tuntui uskomattomalta, että synnytysreissusta oli kulunut jo vuosi. Ja jo vuosi ja yhdeksän kuukautta siitä, kun lapsi laitettiin alulle!

Koska en uskalla tuoreessa, vielä lukijoita etsivässä blogissa käyttää sanaa ’paska’, sanotaan niin, että vuosi ja yhdeksän kuukautta sitten tapahtuneilla asioilla oli ’huono’ ajoitus. Vahingosta ei ollut kysymys, yllätyksestä kyllä. Olimme pohtineet lapsen teon aloittamista jo jonkun aikaa, minä vauvakuumetta, mies minun vauvakuumetta odottaen. Ei kuulunut kuumeita, ja kesän jälkeen mittariini nasahti pelottavat lukemat. Se kuuluisa kolmekymppiä, jonka jälkeen naistenlehtien mukaan me kauniimman sukupuolen edustajat alamme viimeistään raihnaantua peleistä, joita lapsenteossa tarvitaan.

Asiaa jonkun aikaa mutusteltuamme tulimme siihen tulokseen, että ei näin vanhoilla pieruilla kumminkaan heti tärppää. Touhu voi viedä vaikka vuoden. Päätimmekin ottaa käyttöön kaikkein kuuluisimman vauvainteon menetelmän ”tulee jos on tullakseen”. Tästä päätöksestä noin kahden tunnin ja neljänkymmenenviiden minuutin päästä olin raskaana.

Kuukausi kului, ja aloin epäillä tulevani flunssaan, koska olo oli niin paha. Piruuttani, miestä pelotellakseni, ostin pari raskaustestiä. Tein ensimmäisen yksin. Positiivinen. Mieheni, jonka mielestä ämmät eivät osaa mitään teknisiä asioita, halusi tulla tarkkailemaan testintekotilannetta. Teimme yhdessä toisen. Oli positiivinen. Mies teki viimeisen testin omalla virtsallaan varmistaakseen, että tikut toimivat. Koska hän ei testin mukaan ollut raskaana, päättelimme, että minä olin.

Pikatärppi oli kinkkinen kahdesta syystä. Ensimmäinen oli se, että olin ollut verraten vähän aikaa uusissa työtehtävissäni. Vaikka esimieheni ei olekaan moukka naistenvihaaja, tuntui kurjalta olla klisee, joka sanoo: ”Kiitos uudesta työpaikasta ja moikkamoi! Jään tuotapikaa äitiyslomalle, koska minulla ei ole mitään tilannetajua!”

Toinen ja oleellisempi syy oli se, että olimme juuri päättäneet aloittaa tärkeän projektin eli uuden kodin rakentamisen. Tieto raskaudesta toi tullessaan ymmärryksen siitä, että edessä olisi tosi raskas vuosi.

Mahat kasvavat, talot valmistuvat ja vauvat tulevat maailmaan ajallaan. Mekin selvisimme kaikesta kuivin jaloin. Raskausaikana mietin kuitenkin monta kertaa, miten tulin tällaiseen tilanteeseen itseni laittaneeksi. Kun muut nauttivat laskevasta auringosta raksalla kera oluen, minä pidin päätä oksennusämpärissä, johon myöhemmin nukahdin väsymystäni.

Vauvoille ei ole tilauskuponkia, joten minkäs teet. Pitää kuitenkin kertoa samaan hengenvetoon, että vaikka jäin raskaus- ja vauva-ajan vuoksi ns. paljosta paitsi mitä tulee rakennusprojektiimme, pääsin synnytyksessä yli huonoon ajoitukseen liittyneistä ajatuksistani täysin. Enkä todellakaan siksi, että yli kolmekiloisen paketin puskeminen alapäästä olisi ollut jotenkin niin ihana kokemus. Syy huonon ajoituksen unohtumiseen on toinen:

Kun aloimme mieheni kanssa seurustella, kerroin hänelle vitsikkäästi, että minulla on ollut joitakin vuosia jo mielessä hyvä nimi tyttölapselle, joten hän saisi keksiä tulevan lapsemme nimen, jos se on poika. Sekuntiakaan ajattelematta mies heitti ilmoille pojan nimen. Se se on sitten, hymyilimme toisillemme.

Kului vuosia, ja sitten oltiin raskaana. Koska äijät ovat malttamattomia hätähousuja, mieheni utsi ultrassa tulevan lapsemme sukupuolen. Kun tiesimme, että tulokas on poika, kysäisin, että miltäs se aikoinaan heitetty nimi nyt kuulostaa. Mies sanoi, että mietitään vielä.

Noin kuukausi ennen synnytystä makustelin nimeä jälleen. En tiedä miksi, mutta jotain outoa tunsin siihen liittyvän. Löin nimen Googleen. Selvisi, että nimipäivä osuu melko lähelle laskettua aikaani. Laitoin miehelle tekstarin, että tämä on merkki! Lapsi syntyy varmasti silloin!

Ja näin kävi. Kun puoliyö koitti ja 31.10.12 vaihtui kalenteriin, me lähdettiin synnytyssaliin. Tekonimellä Arttu varustettu vauva syntyi Artun päivänä klo 3.20. Mitään muuta ristimänimeä ei näin oudon tapauksen jälkeen voinut harkita, tietenkään.

Elämässäni on sattunut pari kertaa kohtalonomaisia yhteensattumia, joiden ansiosta tiedän, että olen oikealla polulla. En ole varma miten tai miksi, mutta tiettyjä asioita on kirjoitettu ennalta, uskon. Ja tiedän, että me tunnistaisimme ne asiat kohdalle osuessa, jos vain osaisimme kuunnella itseämme tarpeeksi tarkkaan.

Siksi on samantekevää, että taloprojektimme ei mennyt niin kuin ruotsalaisissa lifestyle-ohjelmissa. Arttumme syntyi juuri silloin, kun oli tarkoitettukin, eli tosi huonoon aikaan!

Hyvää mennyttä 1-vuotissynttäriä ja nimpparia pikkumurulle! Olet (heti isin jälkeen) ehdottomasti raskain mutta rakkain kohtaloni eteen tuomista sattumuksista!

 

Arttu ja hauskin synttärilahja

Arttu ja hauskin synttärilahja