Positiivinen raskaustesti

Kaksi viivaa tikussa! Lohturuokaa peliin!

Se on sellainen juttu, että elämä ei mene aina niin kuin elokuvissa. Joskus tulee yllätyksiä, joskus suunnitelmat muuttuu muista syistä. Joskus kaikki menee niin kuin on suunnitellut, mutta se vain yllättää silti. Jotain tällaista ajatuksia – kaikkia päivästä riippuen – on risteillyt viime aikoina mielessäni.

En ole hirveän perhekeskeinen ihminen, mutta perheen kumminkin halunnut. Jossain syvällä sisimmässäni olen siis aina tiennyt, että elämä tulee menemään siihen, että meille tulee toinen lapsi. Vaikka kuinka olen yrittänyt kieltää sen faktan, tiesinhän minä tätä odottaa. Sitä, että jonain päivänä se positiivinen raskaustesti taas iskee vasten kasvoja.

”Kaksi viivaa. Mahdotonta, voinko oikeasti olla raskaana”, allekirjoittanut parkaisi veskistä pari kuukautta sitten. ”Tottakai sä oot raskaana, senkin hedelmällinen hullu. Mä arvasin tän”, kuului mieheni ’lohduttava’ huuto keittiön puolelta.

Siinä sitä siis oltiin, toista kertaa uutta ihmistä maailmaan tekemässä. Ekalla kerralla järkytyttiin murun kanssa molemmat oikeasti, tarina jonka olen blogissa aiemmin jakanut. Tällä kertaa ei ehkä oltu oikeasti järkyttyneitä, mutta yllätykselliseltä se silti tuntui. Vaikka taustalla oli kuinka suunnitelmallista ehkäisystä välinpitämättömyyttä ja tietoista riskinottoa, silti ne kaksi viivaa vaan tulee kuin puskista. Se, mitä haluat ja olet aina halunnut, se voi silti kauhistuttaa ja yllättää, olen lapsientekopuuhassa oppinut.

Kaikki muutkin samat asiat, joihin törmäsin ensimmäisen raskauden aikana, on nyt herkuteltu ja moneen kertaan. Pahoinvointi, lamaannuttavat ja silmiä sumentavat ällötyskohtaukset, oudot himot ja oudot inhotukset, mielialanvaihtelut, ketutuskohtaukset ja niin edelleen. Ruoka-aiheisen blogin päivittäminen ei ole tullut kysymykseen, eikä työpäivien jälkeen oikein muuta jaksakaan tehdä kuin maata. Eikä me olla oikeastaan mitään kokattukaan, että eipä tässä olisi ollut mitään bloggailtavaakaan, vaikka olisi jaksanut.

No, ei niin ikävää asiaa, ettei jotain positiivistakin keksisi. Raskausviikon 16 kunniaksi olo on alkanut helpottaa. Pystyin jopa kaivamaan kamerasta pari kuvaa, jotka otin jokin aika sitten. Kuten sanoin, kovin kummoista meillä ei ole kokattu, mutta keittoja olen tehnyt pari kertaa, niitä mies kun ei muka osaa tehdä. Keitot on itse asiassa yksi harvoista ruoista, jota olen pahimpinakin hetkinä syönyt mielelläni. Lohi-piparjuurikeitto tuntui paperilla hyvältä idealta, ja sitä se oli. Valmistuu sukkelaan, ja piparjuuritahna toi hauskaa tvistiä. Reseptissä mainittu määrä tuntui runsaalta, mutta maku ei ollut ollenkaan päälle puskeva.

Lohikeitto

Jos mielii lohduttaa itseään jälkkärillä, raskausaikana pätee sama kuin kipeänä ollessa. On turha uneksia leipovansa tai tekevänsä mitään monimutkaista. Mutta pannari saattaa onnistua. Rahkapannari oli todella mehevä ja lohdutusyritys osui maaliin. Pojat eivät tykänneet karpaloista, mutta heille oli makeampaa hillovaihtoa tarjolla. Kaikki siis olivat mielissään, jopa lapselle kelpasi.

Rahkapannari

Rahkapannari ja marjat

Joku idiootti on joskus sanonut, että raskausaika on naiselle elämän parasta aikaa ja sitä suorastaan hehkuu koko ajan ulospäin. Meillä päin on erilaiset sanonnat. Laitoin taannoin yhdelle raskaana olevalle sukulaiselle viestin, jossa kyselin vointeja. Paha, hän vastasi. Minä siihen, autuaan aavistamattomana, että sama ralli alkaisi kohta täälläkin: ”Harmi, tuo pahoinvointi ei tosiaan ollut raskauden mukavimpia puolia.” Hän vastasi kysymällä: ”Onko raskaudessa muka jotain hyviä puolia?”

Hyvin puhuttu, ystäväni, hyvin puhuttu.

Raskaana oleva: Varo mustikka-aikaa!

Mustikka-aika. Toisille se tarkoittaa metsään menoa, toisille sitä, että suvun muorien mustikkalähetykset saapuvat ovelle. Onneksi kuulun jälkimmäisiin. On sillä tavalla kätevämpää.

Olin säästellyt Kakkujen kuningattarien kansikuvakakkua kesäkuulta, sillä sen väliin tuli mustikkakiisseliä ja -hilloa. Kun sain mustikoita viime viikonloppuna, homma natsasi sattumalta muutenkin: Lapsi viihtyi aamupäivän miesten hommissa, ja oli aikaakin leipoa se kakku. Päällä kermarahkaa ja ruusu. Ei näytä kansikuvalta, mutta ajoi se silti päiväkahvilla asiansa.

Vaikka täytekakku on juhlavampi, kenties, mustikkakakuista parhain ei meidän perheessä ole sellainen. Äitini vakkarireseptillä toteutettu hiton hyvä mustikkakakku rakentuu kahdesta valtavasta kaurakeksistä, rahka- tai tuorejuusto-kermaseoksesta ja niistä mustikoista. Resepti löytyy aiemmasta postauksestani, on gluteeniton, ja maistuu taivaalta. Kokeile, ihastut!

Viime viikonlopun mustikkalähetyksestämme jäi kakun teon jälkeen ylikin. Ne kuluvat jogurtissa ja sellaisenaan hotkien. Tein kuitenkin yhtenä iltana myös sikahyvää mustikkamaitoa. Lapsi roikkui reppuselässä sohvalla kun yritin ottaa lasista kuvaa. Ei tullut kovin taiteellinen, mutta kyllä se todistusaineistona välttää. Ja hyvää oli!

Mustikkamaito
1 annos

1 dl mustikoita
1 rkl sokeria (tai niin paljon kuin kehtaat)
2 dl maitoa tai 0,5 dl kermaa ja 1,5 dl maitoa
½ rkl manteli- tai mustikkalikööriä

Mittaa mustikat korkeaan, kannelliseen astiaan. Painele haarukalla kevyesti soseeksi. Lisää sokeri, maito ja likööri. Laita kansi kiinni ja ravista. (Tai lisää ainekset ja sekoita hyvin esim. haarukalla.) Kaada lasiin.

 

Mustikkaherkut maistuvat kaikille, mutta raskaana oleville en suosittele! Enkä tosiaan tarkoita siitä syystä, että maidossa on tilkka alkoholia. Mustikan petollisuus paksuna oleville liittyy sen aineenvaihdunnallisiin vaikutuksiin. Mustikka aiheuttaa ummetusta. Believe it!

Minä en (tietenkään) ollut moisesta kuullut. Niin kuin en siitäkään, että raskaana ei saisi syödä korvasieniä ja raparperia. Söin alkukesäistä ihanaa sienisoosia ämpärillisen, viimeistelin ähkyni raparperipiirakalla, ja menin seuraavana maanantaina äitiysneuvolaan. Siellä minulle ojennettiin lista vältettävistä elintarvikkeista. Olivat karvan verran myöhässä.

Niissä papereissa olisi ilman muuta pitänyt mainita myös ummetuksesta. Olin mustikka-aikaan kuudennella kuulla raskaana, ja nainen, jolla on laiska suoli ylipäätään. Ensimmäisen mustikkalähetyksen saapuessa kotiimme söin niitä litran verran. Sitten meni pari päivää, ja havahduin outoon ilmiöön. Istuessa jokin painoi ahteria. Muistan pohtineeni, voisiko vauva olla työntänyt jalkansa peräsuoltani kohti. Outo painolasti ei helpottanut, vaikka vaihtelin asentoa. Googletin ummetuksen. ”Älä syö mustikoita!” näytöllä luki. Ihan kiva.

HUOM! Nyt kaikki herkästi myötähäpeää tuntevat: Älkää lukeko enempää!

Kun diagnoosi oli tehty, odotin vielä päivän, josko jööti pyrkisi itsestään ulos. Ei pyrkinyt. Oli pakko yrittää tehdä jotakin. Siis käydä sillä hädällä, jota hienot naiset eivät miesten mielikuvissa tee ikinä.

Istuin vessassa. Tuntui siltä, kuin halko olisi ollut työnnettynä hanuriin. En voinut perääntyä, koska toimenpide ”nro 2” oli pitkällä. Ei kuitenkaan niin pitkällä, että olisin voinut vetää housut jalkaan. Ajattelin, että saatan oikeasti kuolla. Päästämistäni äänistä johtuen ihan häpeäänkin, esimerkiksi.

No en kuollut, niin kuin taisitte arvata. Asia hoitui, ja se kesti vartin. Lyhyt aika elämässä, hiton pitkä aika osuuskaupan konttorin yksikoppisessa naistenvessassa.

Kun konttasin toimenpidehuoneesta ulos täysin voipuneena, kaksi kiloa kevyempänä, hiessä, mutta samalla ihan käsittämättömän suurta helpotusta tuntien, ajattelin että ei se synnytys tästä voi ihan kauhean paljon pahempi olla.

Niin vähän sitä ihminen ensimmäisen raskauden kohdalla tietää. Kun synnytyksen jälkeisenä aamuna kävin vessassa, tunsin takapuolen paikkehilla jotakin ylimääräistä. Tennispallon kokoluokkaa. En paljon liioittele.

Aloin oikeasti itkeä. En ymmärtänyt, mikä osa vauvasta oli jalkojeni väliin jäänyt. Se oli näyttänyt niin kokonaiselta.

Hoitaja rauhoitti minua ja kurkkasi tilanteen. Peräpukamia. On kuulemma hyvin tavallista synnytyksessä tuollaisten esiintulo. Ja hän oli nähnyt joskus isompiakin!

En osannut olla kateellinen. Ja koska olen kiltti tyttö, pyyhin kyyneleeni kiitellen avusta. Mielessäni kuitenkin huusin, että ”EI OLISI paskempi idea kirjata TÄLLAISIA asioita niihin teidän prosyyreihinne!”