Lasten kanssa Jyväskylässä

Kesäloman suola on hotellireissut kotimaassa. Poikkesimme alkulomasta Tykkimäellä ja Kotkassa (raportti täällä, klik), ja onnistunut trippi nosti riman korkealle. Seuraavaksi kohteeksi valittiin Jyväskylä, koska olin kuullut, että uusi Solo Sokos Hotel Paviljonki on hieno ja palvelu hyvää. Kuuklettelin kaupunkia ja huomasin, että aivan Paviljongin viereen on avattu SuperPark sisäaktiviteettipuisto, ja se oli siinä. Keksittäisiin puuhaa kelistä riippumatta, sillä sadetta lupasi.

Lähdimme matkaan kahdentoista hujakoilla pienemmän päiväuniaikaan. Orimattilasta ajelee Jyväskylään parissa tunnissa. Matkalla, Leivonmäen kohdalla, on kaikkien tien päällä kahvittelevien paratiisi, Karoliinan Kahvimylly & Kestikievari. Olen poikennut vanhassa osoitteessa, joka oli superviehättävä, eikä uusi paikka pihalla vakuuttanut. Vaan kaskas. Ulkoa hallimainen, sisältä varmasti yksi Suomen persoonallisimmista kahviloista. Entisajan tunnelma on rakennettu huonekaluilla ja muilla elementeillä vimpan päälle. Musiikki kruunasi.

Tirsoilta heränneet lapset jaksoivat juuri ja juuri jonottaa, saavuimme ruuhkaiseen hetkeen. Upeat leivonnaiset houkuttelivat, 4-vuotiaskin halusi kakkua. Palat on suuria, mutta nyt ollaan lomalla, joten lapsi sai oman minttu-suklaakakkuvuorensa, vaikka tiesin, että sen valloitus jäisi puolitiehen. Itse nautiskelin pullan, sekin hehtaarikokoa mutta ah niin hyvää. 1,5-vuotias sai rieskaa ja oli mielissään. Se, mitä minä ja muru tien päällä aina etsimme, on rehellinen sämpylä. Täällä sekin oli priimaa. Tiskiltä valittiin mieluisa sämpylä, joka kiikutettiin täytettäväksi keittiöön. Ihana, tuore juustosämpylä, hyvää kahvia ja jälkkärit päälle, nam!

Perillä Jyväskylässä tsekkasimme itsemme huoneeseen ja lapset saivat Onni Orava kylpylelut, joista riitti riemua. Meillä oli luksustilat, ns. perhehuoneratkaisu eli lisähuone lapsille. Vierekkäiset huoneet on yhdistetty väliovella, ja kokonaisuudesta tulee hulppea. Toisen huoneen kylppäristä löytyi amme – jes. Huoneen jälkeen kurkkasimme pohjakerroksen leikkihuoneen. Kunnon kiipeilytorni ja liukumäki, isejäkin oli ajateltu löhösohvalla. So far so good.

Varasimme pöydän hotellin tyylikkään näköisestä Trattoria Aukio -ravintolasta, respan neuvojen mukaan, ja vinkki tuli tarpeeseen, sillä illalla ravintola oli arkenakin ihan täynnä. Meillä oli varaus jo viideksi, joten pian piti keskeyttää leikkitouhut ja suunnata syömään. 1,5-vuotias ei malttanut odotella ruokaa paikallaan eikä oikein syödäkään, joten ruokailuhetki meni vähän lörinäksi, kun toinen meistä joutui toisen syödessä talsia lapsen kanssa pitkin aulaa. Mutta ruoka oli erinomaista kaikilla! Muru söi pitsan, minä rapu-caesarsalaatin. Salaatti on hyvä valinta kun matkassa on pieni. En ole ihan ekaa kertaa pappia kyydissä nähkääs.

Syönnin päälle teimme pienen iltalenkin vaunuilla Lutakon aukion ympäri, mutta sateisen kelin vuoksi siirryttiin leikkihuoneen kautta iltatoimille ja nukkumaan. Aamulla heräsin ja kurkkasin säätiedotuksen, ja mikä tuuri, se lupasi kuitenkin aurinkoa lähes koko päiväksi! Lähdimme heti aamupalan päälle tutkimaan kaupunkia.

Paviljonki sijaitsee rautatieaseman vieressä – hyvä vinkki jos haluat liikkua lasten kanssa junalla – ja ylikulkusiltaa pitkin hotellilta kävelee ns. ytimeen nopeasti. Vietimme mukavan aamupäivän tutustuen kävelykatuun, kirkkopuistoon ja kaupunginkirkkoon, kaupungintaloon, istutuksiin, patsaisiin, bongasimme pappilan, sukkuloimme torille ja ihmettelimme matkalla portaita, jotka ilmeisesti olivat Neron portaat, mutta meille liian jännittävät vaunuilla, joten emme sen pidempää jääneet portaiden tarinaa pohtimaan (4-vuotias veikkasi, että ne johdattavat aarteen luo).

Palasimme kävelykadulle, joka oli huomattavan vilkas tiistaiaamupäivänäkin. Sen varrella ja poikkikaduilla on paljon ravintoloita, kahviloita ja kuppiloita. Elättäisikö yliopisto osaa niistä? En tiedä, mutta meininki aurinkoisena kesäpäivänä oli todella mukava yllätys. Lapset nauttivat kuin oltaisiin oltu eksoottisemmankin ulkomaan kohteen Piazzalla. Pysähdyimme jäätelöille – pojille pakkausjädet, jotka itse halusivat, minä testasin Isoäidin jäätelötehtaan kioskista minttujäden, ja matkasin lapsuuteen. Mikä makumuisto!

Kun puolipäivä ja päiväuniaika koitti, suunnattiin hotellille. Minä jäin 1,5-vuotiaan kanssa koisaamaan, isot pojat suuntasivat Superparkkiin. Kun lähtivät, alkoi sataa kaatamalla, ja satoi vielä pienemmän herätessä kahdelta ja meidän suunnatessa paikalle. Onni, että ei tarvinnut ulkona montaa metriä tepastella.

Superpark oli 4-vuotiaalle unelmien kohde. Hyppypaikkoja, pelipaikkoja, ratoja, kiipeiltävää. 1,5-vuotiaalle paikka oli vaarallinen, kun väkeä oli niin paljon. Lapset juoksivat ja sekoilivat pitkin aluetta, puhtaasti lajityypillisesti, en sillä, mutta kun kaikkein pienimmille varattua pikkualuetta ei ollut rajattu, eiväthän isommat osaa sieltä tietysti pois pysyä. Sain sydämentykytyksiä, mutta onneksi mitään ei sattunut ja 4-vuotiaalla oli kahden tunnin etkoaika alla ennen meidän tuloa. Joten ”jo” puoli neljän aikaan saatiin karavaanimme ulos puistosta, ja ihanaa, sade oli lakannut.

Teimme mukavan kävelyn Lutakon satamassa, katselimme sorsia ja paatteja. Syömään päätimme suunnata kävelykadulle. Ruokapaikaksi valkattiin riittävän lapsiystävällisen oloinen Classic American Diner, joka yllätti harkitulla jenkkisisustuksella ja autenttisen oloisella listalla. Pojat saivat heille luvattuja ranskalaisia – kunnon kärryssä – minä valkkasin kerrosleivän. Sekä leipä että coleslaw olivat maistuvia. Mukava visiitti, kun paikalta löytyi vieläpä se lasten lelunurkkauskin, jossa 1,5-vuotias viihtyi sen hetken, mikä ruokien tulemisessa meni.

Säiden suhteen ei tosiaan olisi paremmat ajoitukset voineet olla. Aurinko helli koko illan ja kuivatteli katuja, me viihdyttiin kävelykadun yhä tihenevässä tunnelmassa, shoppailtiin, ja napattiin take away –kahvit ja rocky road –suklaapalat symppiksestä Wilhelmiinan konditoriasta, joka sijaitsee kauniissa Nikolainkulmassa, kävelykadun kupeessa sekin. Kun ilta alkoi lähestyä uniaikaa, palailtiin hotellille Sokoksen Mestarin Herkun kautta. Sieltä ostettiin herkkuiltapalan tarpeet huoneeseen. Hotellilla juotiin vielä iltadrinksut aulassa, lapsille kaivettiin eväskassista pillimehut. Aulasta löytyi pelejä, joiden kanssa pojat viihtyivät lyhyen juomahetken. Nerokasta.

Sitten hissiin ja kirkumaan ja tappelemaan siitä, kuka ”PAINAAAA” nappia. Vauhdikkaan kylvyn jälkeen 1,5-vuotias nukahti, ja 4-vuotias sai tulla isin ja äitin kanssa katselemaan telkkaa ja nautiskelemaan nameista vällyjen väliin. Aika ihana hetki myös aikuisille. Välillä sujuu.

Seuraavana aamuna aamiaissali oli saapuessamme tosi täynnä. Ystävällisesti henkilökunta lupasi, että voimme viedä malttamattoman ja pikkaisen huonosti käyttäytyvän seurueemme alakerran ravintolan puolella. Aamiaissalin keskeltä kulkee portaat alas Trattoriaan, mikä luksustarjous! Otimme haltuun sohvaryhmän, johon ladattiin myös edellisenä iltana tavatut pelit, ja vietimme pitkän ja aikuisillekin nautinnollisen aamiaistuokion.

Paviljongissa aamiaiseen on satsattu perushotellia hieman enemmän. Laatu on myös mielikuvia, ja täällä se on tajuttu. Aamiainen oli kauniisti esillä, sopivan kokoisilla tarjoiluastioilla, ei jättivannoissa. Kahvi tarjoillaan pöytiin kauniissa pienissä termoskannuissa. Paikallisuudesta ja alueen tuottajista kertovia lappuja löytyi paljon, se lämmitti mieltä. Erityisen aamiaisesta teki tosiaan henkilökunta, palvelu, ilmapiiri ja ruokatarjoilun visuaalinen puoli. Jos makupuolelta pitäisi jotakin nostaa, joka meni paljon yli normihotelliaamiaisen sanoisin, että kahvi (vitsi se oli hyvää, huokaus…) ja puurobaari: Puuropadan vierestä löytyi paikallista hunajaa, eri sortteja ja makuja, ja niin herkullisen näköisiä, että olisi tehnyt mieli syödä lusikalla suoraan. Valuttelin eri makuja puuron eri kulmiin, yhteen kulmaan laitoin kanelisokeria, keskelle maustamatonta jogurttia (kyllä kyllä, maista ihmeessä!). Mielettömän hyvää.

Hotellin palvelusta voisin mainita, että sitä ei ole turhaan kehuttu. Kaikki kohtaamamme työntekijät niin vastaanotossa, ravintolassa kuin aamiaisellakin olivat todella luontaisia ja luontevia asiakaspalvelijoita. Ei pokkurointia, mutta selkeästi enemmän kuin ”perus”. Arvostan.

Olin suunnitellut aamupäiväksi pienen kävelyretken, mutta koska keli vaikutti sateiselta, kävimme hyvästelemässä leikkipaikan, pakkasimme kamppeet, kirjauduimme ulos ja suuntasimme autolla viimeiseen kohteeseen. Toivolan Vanha Piha, käsityöläispihapiiri, jonka rakennuksista löytyy putiikkeja, museo, sepän paja ja kahvila. Verkkosivujen mukaan Jyväskylän ainoa, 1800-luvun lopun puutalokaudesta kertova ehjänä säilynyt kokonaisuus. 1899 pihapiiriin perustettiin synnytyslaitos, mikä fantastinen pala historiaa ja hauska tarina, joka jaksoi kiinnostaa 4-vuotiasta uudestaan ja uudestaan. Nyt synnytyssalissa myydään kauniita, tämän päivän käsitöitä – ei mitään poppanoita siis pelkästään, kohde on todella vierailun ja tuliaisten shoppailun arvoinen.

Puolilta päivin päiväunien lähestyessä vilkutimme sepälle, hyppäsimme autoon ja suuntasimme uusiin seikkailuihin. Hei hei Jyväskylä, olipa kiva reissu!

Lasten kanssa Kotkassa ja Tykkimäellä

Olemme intohimoisia kotimaanmatkailijoita. Lasten tultua reissujen tyyli on muuttunut mutta peruskaava pysynyt. Valitaan kiva kaupunki, uusi tai vanha tuttu, varataan pariksi yöksi hotellihuone, ja lähdetään matkaan!

Tämän kesäloman ekaa kaupunkilomakohdetta ei tarvinnut miettiä, sillä 4-vuotias oli imenyt koko alkukesän ”pädiltä” eteen tupsahtavista mainoksista vaikutteita ja Tykkimäki oli saanut kohteena jo eeppiset mittasuhteet. Perhe autoon ja sinne siis.

Kelit suosivat puuhapäiväämme, mutta oli meillä kivaa muutenkin. Alle 120 senttinen 4-vuotias ei pääse moneenkaan laitteeseen yksin, mutta vanhemman kanssa tosi moneen vehkeeseen. Mistä mieleen eka vinkki: olisi kannattanut ostaa myös isille ranneke. Puistosta sai ostettua kertalippuja vaivatta, mutta äkkiä ne kuitenkin kustantavat enemmän kuin se ranneke. Toisaalta. Irtolipuissa oli se etu, että äitikin sai laatuaikaa pojan kanssa parissa vehkeessä, ja yhteistä seikkailua Yllätysten talossa muisteltiin vielä nukkumaan käydessä.

Toinen suosikki vähemmän vauhdikkaista vempeleistä oli Mukkelis Makkelis –paviljonki, eli sisäleikkipaikka kiipeily-liukumäki-radalla. Emme olleet etukäteen tutustunut ohjeisiin (tavaramerkkimme aina kun matkustamme), joten emme tienneet varautua siihen, että sisäleikkipaikalla piti olla sukat jalassa. Toka vinkki: kantsii pakata sukat hoitolaukkuun, myös aikuisille. Niitä voi ostaa kahviosta, mutta isolle sakille sukista tulee helposti lisälaskua päivään. Meillä isi käyttää sukkia ja kunnon kenkiä sortsikeleilläkin, kiitos psoriasiksen, mutta minulle ja 4-vuotiaalle ostettiin sukat. (Tykkimäki-sukat oli lapsesta itse asiassa paras matkamuisto, onni tässäkin onnettomuudessa.)

Ruokapuoli on Tykkimäellä huvipuistoista tuttua. Helppoa settiä, joka maistuu lapsille, varsinkin, kun katsoo isoveljestä mallia. Vaikka oli hieno päivä, pahinta ruuhkaa ei ollut missään ja syömiset, vessareissut ja kaikki muu hoitui kiitettävästi. Jes!

Kouvolassa olisi varmasti ollut muutakin kivaa – kuten Actionpark ja Aquapark, lapsi tiesi kertoa – mutta yöpymispaikaksi olimme valinneet Kotkan, jonne ajaa Tykkimäeltä hujauksessa. Kohteessa Sokos Hotel Seurahuoneella oltiin puoli seitsemän aikaan, joten kovin paljon muuta ei tarvinnut tehdä kuin viedä kamppeet huoneeseen, ruokailla hotellin Fransmanni-ravintolassa, tutustua alakerran leikkipaikkaan, kipaista iltapesulle ja painua pehkuihin koko lössi.

Seuraava päivä seikkailtiin Kotkassa. Suuntasimme vaunuseurueemme ensimmäisenä Maretariumiin. Siellä oli sopivasti nähtävää. Ei valtavan suuri paikka, mutta kun mukana on malttamaton 1,5-vuotias, ei siinä koko maapallon merenalaisia maailmoja olisi katsella pystynytkään. Kotoisat kalat olivat 4-vuotiaalle tarpeeksi eksoottisia, kun joukossa oli myös jättiläissampia ja pelottavia ankeriaita, aivan siinä lasin takana.

Maretariumista suuntasimme eri kävelyreittiä pois, ihailimme kauniita puutaloja ja päädyimme torille. Isot pojat bongasivat parturin, me jäimme pienen kanssa torille vaunuttelemaan. Pikkuitkujen ja syliin pääsemisen jälkeen poika nukahti päikkäreille, joten äiti junttasi itsensä torikahvilan tuoliin ja viestitti isoille pojille että paikalle sopisi saapua kera päiväkahvien. Torikojujen kylteissä lukeva ”posso” oli pakko googlettaa kahveja odotellessa, ja kun se paljastui paikalliseksi perinneherkuksi eli kotkalaiseksi munkkipossuksi, sellainen oli saatava myös. Ja kyllä oli päiväkahvi kohdallaan. Isille maistui tuore lihapiirakka, 4-vuotiaalle jäätelö, 1,5-vuotiaalle uni. Idyllistä, aijai Suomen kesä!

Torilta suunnattiin Haukkavuoren näkötorniin. Sopivan kävelymatkan päässä sekin. Liput piti ostaa käteisellä, jota pienen kaivelun jälkeen onneksi löytyi. Sitten lähdettiin kipuamaan. Isi toivotti äitin sinne missä pippuri kasvaa ja pyysi joskus tutustumaan asioihin etukäteen. Torniin kavuttiin aika kapeaa kiviportaikkoa, ja pienemmäksi ja matalammaksi kävi. Kahdelle aikuiselle mukanaan jännittynyt ja innokas 4-vuotias homma olisi ollut perfect elämyksellinen, mutta 1,5-vuotias, jota piti kantaa, oli isille himppasen liian raskas pohjetreeninä. Äiti taas järkyttyi perillä siitä, että historiallisen kohteen huippu ei ollut lasitettu. 1,5-vuotias lähti heti juoksemaan täysiä ympäri kapeaa ja pientä tähystyspaikkaa, äiti konttasi perässä ja kirkui 4-vuotiaalle, ettei saa yrittää kammeta itseään laitojen yli. Poistuimme pikaisesti, äitillä häntä hieman koipien välissä. Suosittelen silti kohdetta – jos teillä ei ole pahimmassa vaiheessa olevaa uhmataaperoa sylilastina ja synnytyksen jälkeen puhjennutta korkeanpaikan kammoa ja onnettomuuspelkoa helmasyntinä.

Mutta saimme me reissusta paljon irtikin, sillä kävelymatkalla takaisin kerroin 4-vuotiaalle sodasta, jossa äitin pappakin oli ollut, ja Lotista, jotka vartioivat ja tähyilivät tornissa. Lasta kiinnosti tarina ja se, kuka sodan hävisi. Yllätin itseni keksimällä parhaan vastauksen ikinä: ”Tavallaan Suomi hävisi, mutta sillä ei ole merkitystä. Se, että sota loppui, oli kaikkein tärkeintä.” Lapsi nyökkäsi, ja taisi käsittää.

Ohitimme mukavan näköisen Erkan Bistro –ravintolan, jonka terassin kohdalla olikin sopivasti nälkä. 4-vuotiaan mielestä parhaat ranskalaiset ikinä. Sitten hypättiin takaisin torin kupeeseen, kierreltiin kauppakeskuksessa, löydettiin jälleen uusi leikkipaikka, ja köpöteltiin satamaan, jossa pystytettiin kansainvälisiä suurmarkkinoita. Ja niin olikin jo ilta pitkällä ja aika palata hotellille. Vaatteiden vaihdon kautta syömään, nyt Amarilloon, siihen nurkkaan tietysti, josta 1,5-vuotias pääsi pujahtamaan hotellin kahta ravintolaa yhdistävään pikkuleikkipaikkaan. Luksusta vanhemmille, kun taapero viihtyy. Syököön sitten seuraavalla reissulla.

Lapset vaativat vielä ennen iltatoimia visiittiä siihen hotellin varsinaiseen leikkihuoneeseen alakertaan. Äiti totesi hississä haikeasti, että olisihan se tällä reissulla ollut kiva jotain jälkkäriäkin saada (päiväkahvimunkki ei ole jälkiruoka, jos ette tienneet). Mies suuntasi hissillä takaisin ylös ja sovittiin, että hän hakisi baarin tiskiltä pari espressoa. Tuli tyhjin käsin takaisin. ”Ai, ei saanut viedä kahveja ravintolasta ulos”, totesin masentuneena. Ei, vaan hän oli kysynyt tiskillä, löytyisikö mitään makeaa. Tarjoilija oli sanonut, että listasta voi katsoa. Siis ravintolan ruokalistasta. Mies oli kokeellisesti todennut, että creme brulee ja suklaakakku sitten. Ystävällisesti oli pyydetty palaamaan 12 minuutin päästä takaisin. Ja niin muru lähti, ja saapui takaisin ala-aulaan parin espresson ja jälkkäreiden kanssa, joita tarjoilija kantoi. Ala-aulassa oli tasan yksi pöytä ja tuolit, siinä istuimme ja nautimme rauhallisesti jälkiruoasta, lapset kirmasivat ja viihtyivät leikkihuoneessa.

Olin hyvästä palvelusta hieman järkyttynyt. En missään nimessä kuulu ihmisiin, joiden mielestä asiakaspalveluihmisten pitäisi venyä kaikkeen mitä asiakkaat pyytävät. Ei ruokaa voi tilata mistä sattuu ja minne haluaa. Ravintolahan leviäisi kuin Jokisen eväät. Huonepalvelut on erikseen.

Mutta. Kiitos Seurahuoneelle. Kiitos kahvista ja kakkupalasta, jotka sain syödä rauhassa puolison kanssa jutellen. Tulin tapauksesta tavattoman onnelliseksi. Pienet asiat elämässä, nähkääs.

Aamu valkeni sateisena. Tarkoitus oli käydä kurkkaamassa markkinahumua ja haistelemassa alkavien Kotkan meripäivien tunnelmia, mutta pakkasimme perheen autoon ja lähdimme matkaan. Sovimme, että jos Loviisan kohdalla ei sada, pysähdytään ja vietetään pari tuntia kauniissa kaupungissa kuljeskellen. Kun satoi, ei pysähdytty. Mutta räplättiin jo puhelimella nettiä ja pohdittiin, mille reissulle seuraavaksi lähdetään.

Varoitus Jyväskylään: vaativa leikkipaikkatestiryhmämme saapunee pian niille nurkille.

Täydellinen hotelliviikonloppu ja suklaamuffinssit

3-vuotiaamme ilmoitti yllättäen haluavansa hotelliin, sellaiseen, jossa on uima-allas. Kävimme aika pitkän neuvottelun autotallissa. Selitin, että vaikka lähtisimmekin, emme voi lähteä heti. Eihän meillä ole edes uimahousuja. ”Selvä on sitten. Mennään pakkaamaan” lapsi ilmoitti ja lähti saapastelemaan kohti kotia.

Homma toistui seuraavana päivänä, ja lapsi oli hyvin määrätietoinen. Ei auttanut kuin taipua. Soitto Vantaalle Viihdekeskus Flamingoon. Onneksi hotellista löytyi huone. Koko viikon selitimme lapselle, että me kyllä lähdemme reissuun, mutta vasta viikonloppuna kun isilläkin on vapaata. Täpärästi poika malttoi odottaa, ja lauantaina päästiin matkaan.

Reissu sujui kertakaikkisen uskomattoman hienosti. Pate nukkui ison osan lauantai-iltaa ja sen päälle yönkin hyvin. Arttu käyttäytyi ison pojan tavoin. Itkut tuli ainoastaan siitä, että isin kanssa kylpylässä vietetty kaksi ja puolituntinen oli liian lyhyt. Hän olisi halunnut uida pitempään. Mutta mielipaha ei kestänyt kauan, kun oli niin kiva lähteä pitsalle.

Flamingo on lapsiperheen paratiisi, en paljon liioittele. Kauppakeskuksen verran ostosmahdollisuuksia Jumbon puolella, ja useampi ruokapaikka parin askeleen päässä respasta. Elokuvateatteri, lasten peuhupaikka ja vesipuisto, missä pulikoida. Kaikki sisällä lämpimässä, vaikka ulkona oli 20 astetta pakkasta. Lomakohde vailla vertaa.

Muutama konkarin vinkki, jos kohde alkoi kiinnostaa:

  • Lauantait ovat vilkkaita. Ihmisiä oli paljon niin Jumbossa kuin Flamingossakin. Peliliikkeet kannattaa suunnitella hyvin.
  • Ota lapsille mukaan mukavat tennarit ja pusakka, ja näin talvella vaikka ohut pipo. Meidän 3-vuotias viihtyi erinomaisesti, kun ei tarvinnut pukea toppatakkia ja –kenkiä ja kohteessa sai kulkea ”kesämiehenä”.
  • Osta rannekkeet vesipuistoon hotellin respasta sisäänkirjautumisen yhteydessä (ensikertalaista myös neuvotaan käytännön asioissa, kunhan vain kysyt). Näin pääset käppäilemään jonojen ohi, suoraan kylpylään sisälle. Ainakin männä lauantaina jonot olivat melko pitkät.
  • Jos sinulla ei ole pientä vauvaa, vaan jo isommat lapset, ota mukaan isovanhemmat. Jätä heidät vesipuistoon nauttimaan laatuajasta lasten kanssa ja livahda puolisosi kanssa rentoutumaan K20 Span puolelle. Suomalaisessa mittakaavassa ainutlaatuinen paikka, jossa ennen lastentuloa on käyty murun kanssa useammankin kerran lillumassa.
  • Ota mukaan kunnon tuubi perusvoidetta, jolla rasvaat lapset uimisen jälkeen. Hyväihoinenkin saattaa sitä tarvita.
  • Varaa pöytä, kun menette illalla syömään. Ravintolat ovat suosittuja muidenkin kuin hotellin asiakkaiden keskuudessa, ja vaikka niitä on monta, törmäsimme ovilla järjestäen ei-oohon.
  • Pakkaa kassiin mandariineja tai pari banaania. Vaikka lapsi olisi syönyt ravintolaillallisen myöhään, nukkumaan käydessä tekee mieli iltapalaa. Lapset ovat rutiinien orjia.
  • Jos illalla tarvitaan naposteltavaa tai muuta kivaa huoneeseen, Jumbon puolella Prisma palvelee klo 23 asti, myös lauantaisin. Aikamoista.

Reissu oli ilmeisen onnistunut, sillä en ollut kotiuduttuamme aivan rätti, vaan virkeä. Jaksoin leipoa. Toinen asia, jota lapsi on nimittäin mankunut pitkään, ovat muffinssit. Eikä mitä tahansa, vaan suklaamuffinsseja.

Emme ole puhuneet pojan kanssa juuri hotelleista, enkä ikinä leivo muffinsseja. Täysin epäselvää siis on, mistä hän nämä asiat nyt yhtäkkiä keksi. Oli miten oli, tein Yhteishyvän suklaakuorrutettuja muffineja. Tuunasin reseptiä siten, että käytin kuorrutteeseen puolet tummaa suklaata, puolet Pätkis-suklaata (eli n. 50 g ja 50 g). Kuorrutteesta tuli siten makeampi ja 3-vuotiaan suun mukaisempi.

Suklaamuffinssi

Nappisuoritus, tuumasi lapsi. Kun poika oli vedellyt illalla kaksi muffinssia vain pelkän kuorrutteen nuoleskellen, kielsin ottamasta kolmatta. Ainut asia, josta meinasi tulla pikkuraivari. Mutta siitäkin selvittiin, kun ohjelmassa oli jo kylvyn aika, ja väsynyt 3-vuotias tiesi itsekin olevansa jo iltatoimien tarpeessa.

Mikä viikonloppu, ja miten mukavia muistoja! I´ll be damned.

Minä ja pojat