Elokuun sato yhdellä lautasella

Paistinpannulla kypsennetyt kasvis-juuressekoitukset on vakilisuke meidän perheessä: Lorautetaan pannulle oliiviöljyä, laitetaan lämpö kovalle, heitetään kyytiin ronskeiksi paloiksi leikattuja kasviksia ja/tai juureksia (hifistelyhetkinä lisäilen kasvikset kypsymisjärjestyksessä, useimmiten yhtenä könttinä), annetaan niiden ottaa selkeää väriä pintaansa kannen alla (joka estää roiskeet), pienennetään lämpö kohtuulliseksi, ja annetaan hautua, kunnes haluttu kypsyysaste on saavutettu. Meillä päin al dente, napsahtavan napakka. Mausteeksi riittää rouhaisut suolaa ja pippuria.

Alkukesästä ekat lisukkeet tehdään uusista potuista ja porkkanoista sekä kesäsipulista. Sitten aletaan hullutella kotimaisella paprikalla. Porkkana-paprika-sipulipannu on hurjan hyvää ja sopii myös tortilloihin. Elokuussa viimeistään on mistä valita. Tällä kauppareissulla noukin ostoskoriini keskikokoisen kesäkurpitsan ja parsakaalin sekä pienehkön fenkolin, kaikki kotimaista tietty. Porkkana- ja sipuliniput kotoa löytyikin, ja sitten ei kun pilkkomaan. Kesäkurpitsasta paksuja kiekkoja ja edelleen puolikuita, parsakaali kukinnoiksi, porkkanat ja sipulit lohkoiksi, fenkoli suikaleiksi. Oliiviöljy pannuun ja humpsis kasvikset joukkoon. Kun pinnat olivat poksahtaneet sopivasti, keskilämmöllä muhittelua kunnes porkkanat olivat napakan kypsiä.

Normista poiketen päätin hieman maustaa. Nostin volyymin uudestaan tappiin ja kaadoin pannulle reilun ruokalusikallisen siirappia ja annoin sen kiehahtaa. Sitten sekoitus kasvisten joukkoon. Mausteeksi rouhaisut niistä suola- ja pippurimyllyistä, silputtua chiliä – kotimaista kun on saatavilla just nyt – ja vielä kuivalla pannulla paahdettuja seeseminsiemeniä sekaan. Mies vastasi lihan grillaamisesta, ehdin ottaa yhden kuvankin sillä aikaa kun hän leikkasi possua. Ja sitten syömään!

Syöminen on ruoanlaiton se paras osuus, mutta ikävä kyllä liian usein meidän ruokailuhetket menee kuitenkin siihen, että 1,5-vuotias alkaa säätämään. Haaveilen jo ensi kesästä, kun sillä saralla alkaa helpottaa. Että saan syödä herkkurehuni rauhassa ja ilman keskeytyksiä.

Ja kun haaveilemaan alettiin, miksi jättää se siihen. Haaveilen myös kesästä, joka koittaa viiden vuoden päästä. Arvioni mukaan silloin nuoremmankin pojan täytyy olla jo niin fiksu (vaikka mitkään merkit ei arviota vielä puolla), että sitä ei joudu vahtia herkeämättä. Haaveilen viltistä nurmikolla tai terassin aurinkotuolista. Pojat viihtyy pihalla leikeissään ja touhuaa omiaan. Ne ei huuda äitiä kerran minuutissa – ehkä vain kerran vartissa – ja minä voin lojua, rentoutua, olla hiljaa, katsella pilviä, pitää silmiä kiinni. Kun se kesä koittaa, aion myös lukea kaikki kaapeista löytyvät ruokalehdet, ei selaten vaan syventyen, ja poimia ideoita keittiöömme, auringon paahtaessa ihoa, viltin vieressä lasi kylmää juotavaa.

Elämän pienet asiat on tärkeimpiä, olen tajunnut.

Kesäkeitto kookosliemessä. KESÄ!

Välillä kohtalo tökkäisee ruokainspiraation muodossa. Kirjoittelin viime kerralla kuivamausteista, jotka välillä tuppaavat unohtumaan ruokakaapin perukoille. Löysin kaffirlimenlehtiä, ostettu aikana, jolloin muiden kotkotusteni ohella ehdin asioida kaupoissa, josta niitä voi ostaa – täällä maalla ei ihan lähikaupan tuotteita nuo.
Suunnitelmissa oli chili-katkarapukeiton pykääminen. Kotiin kolahti muuan Yhteishyvä, jonka reseptejä täällä liputtanut olen vähän niin kuin työnkin puolesta (se on S-ryhmän viestinnässä). Lehti muutti hyvää plääniäni. Aasialainen kesäkeitto. ”Hey you! Sä pääset mun kattilaan!”

Kesän varhaissatoa ja herneitä, kookosmaitoliemessä, jonka mausteena chiliä, inkivääriä, limeä ja korianteria. Koukuttavaa ja suosittelen kokeilemaan, vaikka kaffirlimeä et olisi kaapissasi viittä vuotta hillonnutkaan. Jätä pois, ruikkaa vähän enemmän limemehua mukaan, syö laskevan kesäauringon kajossa ja haaveile kaukolomasta. Yksin. (Sopii niin haaveiluun kuin matkailuunkin, itse asiassa, jos perheralli jälleen kiristää vannetta pään ympärillä.)

Kesän ensimmäisissä paahtavissa auringonsäteissä ja mausteisissa ruokatunnelmissa paistatellessani pakotin itseni jälleen kerran lupaamaan, että alan ottaa enemmän ruokakuvia. Jotta oppisin niitä ottamaan. Vitsi se on mulle tämän syömis-bloggaus-harrastuksen vaikein ja ainoa karvan verran vastenmielinen puoli.

Tuumasin, että jos alan ottaa kuvia älyluurillani, madaltuisiko kuvien räpsimisen kynnys ja saisinko sitä useammin tehtyä. Nyt siis hoidin homman näin ekaa kertaa, ja hyvinhän se ui kuva blogiin tätäkin reittiä. Aika vallankumouksellista (varsinkin, kun juuri totesin tekeväni viestintää työkseni. Tosi aallonharjalla, siis…).

Perhe-elämästäni pahimpia paloja blogissa myös usein jakavana pakko on lisätä loppuun huomiot kaikkein kiintoisimmista asioista, eli niistä, jotka rajautuvat kuvan ulkopuolelle. Tällä kertaa ne olivat nakkikeittoa syövät lapset – eihän sitä nyt kookosmaitoon tai uusiin makuihin uskalla niin pienenä lähteä – sekä broilerinfileepaistinpannunsa kanssa perimmäistä annosta lähestymässä oleva mieshenkilö. Eihän sitä kasvisruoan syömistä 38-vuotiaana, näin lähellä jo loppua, kannata aloittaa. ”Äläkä laita sitä korianteria mun kuppiin, se maistuu saippualta” huutojen siivittämänä kanaa kesäkeittoon vaan!

Uusi kesä, ihana aurinko, vaan ei meidän perheessä mitään uutta sen alla.

Aamiainen ja satokausihedelmiä vol 2.

Joskus natsaa, ja meillä natsasi vähän aikaa sitten herkkuaamiaisen kanssa. Ruoka oli hyvää, lapset seesteisiä, ja kaikki oli täydellistä. Vietimme viime viikon talvilomaa ja päätin ottaa kohtalonhetkestä revanssin. Tekisimme taas herkkuja sesongin hedelmistä, ja makeaa tietty pitäisi myös olla, tuumasin ja aloin rustata kauppalistaa.

Valkkasin jälleen juttuja, joita pystyi valmistella edellisenä iltana. Toteutusaamuna urakka ei siis ollut ylitsepääsemätön, vaan liekö syy lasten sairastelun vai minkä mutta ihan edellisen kerran kaltaiseen euforiaan en päässyt. Pian 1,5-vuotias pikkumiehemme ei tällä kertaa oikein viihtynyt pöydässä ja päädyin ahmimaan ruoat. Sähläämistä ja pomppimista pöydästä keittiön kaapeille ja taas istumaan oli muutenkin enemmän. Kuviin tuli keltainen kelmeä valo, enkä jaksanut näpsiä montaa otosta. Täydellisen aamupalahetken (ja sillä someleveilemisen) epäonnistumista tärkeämpää lienee kuitenkin huomioida onnistumiset:

Saimme aikaiseksi mukavan menun. Kananmunatkin muistuivat mukaan. Pöydässä oli meillä harvinaista herkkua eli eksotiikkaa, ja tulin myös kokeilleeksi trendireseptiä, jota en ikinä ollut. Nyhtöpulla, mikä aamupalamme tähti! Kookostäytteisen pullan lisäksi pöydässä oli teetä ja pähkinä-hedelmäleipää, hedelmäsmoothiet, paahdettuja verigreippejä, niitä keitettyjä munia ja pekonia, ja päärynävispipuuroa. Massut tuli ylitäyteen (kyllä, se on onnistuminen!). Vinkit resepteihin kuvien jälkeen, olkaa hyvät :)

Teetä ja cashew-karpaloleipää
Kauppojen jauholeipomoiden ja paistopisteiden leivät ovat helppo keino saada aamiaispöytään ekstraa. Säilyvät yhden yön hyvin. Fazerin cashew-karpaloleipä on omia suosikkejani.

Hedelmäsmoothie satokauden eksoottisimmista
Kevättalvi on monien eksoottisten hedelmien sesonkia. Jos näitä maistella haluaa, nyt on se aika! Ostin syöntikypsän mangon, papaijan ja pari passionhedelmää. Kuoret pois ja tehosekoittimeen. Lisäsin mukaan myös banaanin, mikä oli vähän tyhmää, koska kokonaisuudesta tuli pikkaisen tönkkö. Ohensin hedelmäpommiani vedellä, mutta liikaa en uskaltanut lantata ettei maku valjuunnu. Joimme siis melko paksua smoothieta. Yksi tapa olisi ollut jatkaa juomaa omenamehulla tai puristaa mukaan sitruksia, mutta päätin, että tönköllä mennään. Ainakin oli hedelmäistä koko rahalla!

Paahdetut verigreipit, pekonia ja munia
Paahdetut, karamellisoidut verigreipit ovat nosteessa, ja pitihän se meidänkin maalaisten tällainen Ameriikan ihme testata: Greipit halkaistaan ja puolikkaille ripotellaan muutama ruokalusikallinen tummaa sokeria, vaikkapa ruokokidesokeria. Sitten uuniin 225 asteeseen ja reilun viiden minuutin paahto, kunnes reunoilla näkyy aavistus mustaa. Sotkuista syötävää. Kattamani alkuruokahaarukka ja –veitsi eivät paljon auttaneet. Mutta olihan ne hyviä. Täydelliset 7 minuutin munat olivat murun mielestä tosin parempia, samoin aamiaispekoni. Verigreipin ja pekonin makuyhdistelmä on muuten mieletön, täältä suositellaan!

Päärynävispipuuro
Idea päärynävispipuuroon tuli tästä reseptistä. (Muista tarkistaa vispipuuron neste-suurimosuhde oman pakettisi kyljestä, mannojahan on useampaa sorttia.) Omenamehuun tehty mannapuuro on jo itsessään hedelmäinen, mutta päärynäsoselisäyksellä siitä tuli superintensiivinen ja herkullinen. Reseptissä kehotetaan käyttämään vauvanruokasosetta, mutta minä tein päärynäsoseen näin: Kuorin satokauden somia Rocha-päärynöitä, lohkoin, ja hauduttelin lohkot läpipehmeiksi voissa paistinpannulla. Soseutus korkeassa astiassa sauvasekoittimella. Sosetta kannattaa tehdä vähän reilummin, käyttää osa vispipuuroon ja syödä osa vaikka iltapalajogurtissa. Vispattu puuro yöksi jääkaappiin, aamulla annokset voi koristella vaikka kotimaisilla vadelmilla.

Kookos-karpalotäytteinen pull apart -pulla
Jenkkien pull apart -leivät ja pullat ovat testaamatta pitkään olleet, vaikka sen viisi vuotta sellaista on pitänyt kokeilla. Nyt tai ei koskaan. Jos aamiaiseksi mielii pullaa, kannattaa tehdä illalla pullataikina ja nostattaa se yön yli jääkaapissa. Yön yli pullassa ei ole mitään erikoista, taikina on sama, mutta hiivaa leipurit kehottavat käyttämään hieman totuttua vähemmän. Minä laitoin taikinaan 2,5 dl maitoa ja nippanappa 20 g hiivaa. Tein muuten normitaikinan, mutta voin sijaan sulatin joukkoon purkinpohjalliseni luomu kookosöljyä. Sitä oli sulatettuna 0,75 dl. Ei haisuakaan, mitä määrää voita se vastaa, mutta taikina tuntui alustaessa kimmoisalta ja sopivan rasvaiselta, joten tällä mentiin. Sitten kelmua taikinakupin päälle, leivinliina ympärille ja yöksi jääkaappiin kohoamaan.

Aamulla taikinaa nuijitaan uudelleen ja kaulitaan se korvapuustien teosta tutuksi levyksi. Pituus leveyssuunnassa reilu 40 senttiä, korkeutta n. 30 cm, kunhan levy on sopivan ohkoinen, hyvä tulee. Sekoitin sähkövatkaimella 50 g pehmeää voita ja 0,5 dl tomusokeria ja levitin ohueksi kerrokseksi pullalevylle. Päälle ripottelin 0,5 dl kookoshiutaleita ja 0,5 dl kuivattuja karpaloita, jotka olin liottanut yön yli rommissa. Alkoholin voi toki jättää pois (meillä päin sellaisia reseptimuunnoksia tehdään kyllä harvoin). Sitten pullalevy leikataan kuudeksi kaistaleeksi, jokaisen leveys noin 7 cm (hieman leipävuokaasi pienempi leveys). Kaistaleet nostetaan päällekkäin, jolloin saat pitkän suorakaiteen muotoisen pinkan. Tämä pinkka leikataan paloiksi, leikkasin omani kuuteen osaan. Voitele pitkä leipävuoka, ja nosta nämä kuusi taikinaneliöpinkkaa vuokaan pystyyn, eli niin, kerrokset näkyvät ylöspäin. Kohotetaan puolisen tuntia (vaikka 40 asteisessa uunissa, jos kohoamaan lähteminen tuntuu vaivalloiselta yön yli jääkaapissa olon vuoksi). Paistetaan 200 asteessa noin 30 minuuttia, vähän pullan korkeudesta ja vuoasta jne. jutuista riippuen. Eli tarkkaile pullaa. Jostain syystä googletellessani pull apart –pullien reseptejä törmäsin moneen, jossa pullaa ei voidella munalla. En voidellut omaani, mutta kun taas heti viiden vuoden päästä ehdin tehdä tätä seuraavan kerran, voitelen pullan päällipinnan. Kyllä se kumminkin mustuu ja kuivuu eri tavalla kun ei voidella.

Ennen aamiaispöytään nostamista pullaa joutuu hetken jäähdyttämään. Ihan siksi, että sen saa kipattua vuoasta lautaselle. Sitten tein karpaloiden liotukseen käyttämästäni rommista kuorrutteen, lisäämällä marjojen punaiseksi värjäämään nestetilkkaan tomusokeria. Kuorrutetta pullan päälle, ja sitten syömään. Nyhtöpullapitkossa ei tarvita veistä, sillä pullalevyt irtoavat pitkosta vetämällä. Täyte tekee tästä tahmeaa syötävää. Mutta hei, jos se on tahmeaa, se on aina hyvää!

Kalapuikkojen kaverit mango, lime ja inkivääri

Satokausisyöminen on hirveän virkistävää. Olen ollut aina hyvin hajulla eri hedelmien ja vihannesten satokausista, mutta mitä eksoottisempiin herkkuihin on menty, sitä vähemmän käryllä olen niiden sesongista ollut. Muoti-ilmiön ansiosta myös kaupoissa satokauden parhaat ovat nykyisin paremmin esillä, joten ostoksilla käydessä voi aidosti oppia jotain ruoanlaitosta. Miten kätevää – ja inspiroivaa.

Kävimme viikko sitten lauantaina 4-vuotiaan kanssa kaksin kaupassa, luksusreissu siis, ja tarkoitus oli hakea kalapuikkotarpeita. Kuinkas sattuikaan silmään mangojen maailmasta kertova juliste ja viittaus netistä löytyvään reseptiin kalapuikoille sopivaan kylmään kastikkeeseen. Hei! Ei tylsää perunamuusia tänään, vaan vähän mielikuvituksellisempia satokausikavereita kalapuikoille: hedelmäistä, mangoa ja limeä sisältävää kastiketta sekä inkiväärillä maustettua juureslisuketta it is! Ei kun tarpeet koriin ja kokkaamaan.

Aloitamme mango-kermaviilikastikkeesta kuutioimalla mangon pienen pieneksi kermaviilin joukkoon. Maustetaan limemehulla sekä currylla, nopeaa ja erilaista. Sitten juuresranskalaiset uuniin: Leikkasin porkkanaa ja palsternakkaa ranskismaisiksi lohkoiksi ja levitin pellille. Mausteeksi rouhin suolaa ja pippuria ja ripottelin joukkoon myös ruokokidesokeria. Sitten kuumensin kattilassa pari ruokalusikallista öljyä ja ruokalusikallisen verran voita ja kuumentelin siinä hetken silputtua inkivääriä (noin 1 rkl verran, kun juureksia oli alle kilo mutta yli puoli kiloa). Sitten silasin juurekset inkivääri-öljyseoksella ja kääntelin hieman (alkuperäinen idea Maku.fi:stä). Kypsennys kiertoilmalla 225 asteessa noin 25 minuuttia, lohkojen paksuudesta riippuen.

Kun juurekset kypsyvät, paistetaan kalapuikot: Leikataan kuhafileistä kookkaita paloja ja maustetaan suolalla (tai jätetään suola pois kun lapsia on pöydässä ja lisätään suola vasta valmiiden kalapuikkojen päälle aikuisten annoksilla). Otetaan työpöydälle kolme lautasta. Yhteen laitetaan vehnäjauhoja, yhteen kevyesti vatkattua munaa, yhteen korppujauhoja. Kieritetään kalapalat ensin huolella vehnäjauhoissa, sitten munassa, sitten korppujauhoissa. Kuumennetaan paistinpannussa reilusti ruokaöljyä, noin sentin kerros. Kun vaalean leivän pala tirisee öljyyn tiputettaessa mukavasti, se on sopivan kuumaa. Paistetaan kalapuikkoja muutaman minuutin ajan molemmin puolin, kunnes ne ovat saaneet mukavasti väriä, ja sitten pöytään.

Kalapuikkopäivä oli meidän talviloman eka päivä, ja tietysti 1-vuotias vetäisi itsensä heti ekana yönä nuha-kuumeeseen. Mutta jos hakemalla haemme tilanteesta hyviä puolia, se on se, että kuumeinen 1-vuotias on uninen ja hieman pihalla koko ajan. Hän istui koko ruokailun kuistimme sohvalla unipupu nyrkissä ottamatta tilanteeseen mitenkään kantaa. Äiti sai nauttia kevätauringosta, kuhasta, mangosoosista ja inkivääriranuista – sekä lasillisen Rieslingiä – ihan rauhassa.

P.S. Inkivääristä, limestä, mangosta ja muista maaliskuun sesonkituotteista löydät tietoa esimerkiksi tästä artikkelista, klik.

Meksikolaista, kyljessään avokadoa, NYT!

Meksikolaiset kautta tex-mex-pöperöt ovat meidän perheen lemppareita. Erilaisia reseptejä on kokeiltu jos ei nyt ihan satoja niin kymmeniä ainakin. Alkuvuosi on mässyttelyajankohtana ykkönen, koska kaihdan avokadojen ostamista eurooppalaisen satokauden ulkopuolella. Niiden viljelyn ongelmista Etelä-Amerikassa on kuulunut niin paljon huhua, että vain reilua avokadoa minulle, kiitos.

Teemme yleensä joko tortilloja melko tutulla täytesetillä tai sitten nacholautasen eli –pellin. Jälkimmäiseen löysin oivan reseptin Hesarista, palkitsin sillä murun erinomaisesti toteutetun esikoisen unikoulun jälkeen, ja olen sittemmin tehnyt sitä monta kertaa. Tortillojen täytteeksi tapanani on puolestaan paistaa pannulla kunnon lämmöllä sipulia ja paprikaa. Toisessa pannussa paistetaan broilerin rintaa tai naudan lihaa suikaleina. Jompaankumpaan laitetaan mausteeksi vain suolaa ja pippuria, toiseen savupaprikaa, juustokuminaa, chilikastiketta, joskus valkosipuliakin. Täytteiden kanssa maistuu itse tehty tomaattisalsa, ranskankerma, fetakin jos oikein hullutellaan. Ja sitten tietty se avokado, joko sellaisenaan tai guacamolen muodossa.

Bongasin Yhteishyvän reseptipankista meksikolaistäytteisten lihatortillojen ohjeen, joka kuulosti meidän murun jutulta. Cajunilla maustetun sipuli-paprikapannun ohella tortillalettuihin kääräistiin salaattia ja tomaattia – ja sitä lihaa. Eikä mitä tahansa halpishommaa, vaan kunnon ulkofileetä, johon on hierottu öljyä, suolaa ja pippuria ja joka on kypsennetty kokonaisena palana grillissä. Näillä keleillä ammuin mutkat suoriksi ja kypsensin lihan uunissa. Kypsyysaste ohjeen medium, tietenkin, ja lepuutuksen jälkeen vuoleminen paloiksi. Aijai miten hyvää tuli! Mukana tortilloissa tietysti myös ranskankermaa, sitä rasvaisinta, ja avokadoa.

Lätyt näyttävät kuvassa vähätäytteisiltä, mutta se on optinen harha. Täytettä oli runsaasti, hyvä kun rullalle kääntyivät. Taustalla näkyvät piirustusalustat ja maalauspensselit sen sijaan ja ikävä kyllä eivät ole optinen harha, vaan normaali osa viikonlopun herkkudinnerkattaustamme…

Ja samalla dinnerteemalla jatkettiin seuraavana viikonloppuna. Teimme kolmatta vakimeksikolaista, enchiladoja. En tehnyt näitä ennen usein, koska luulin, että enchiladoihin kuuluu värkätä juustokastike pintaan, ja se ei ole oma lempparijuttuni. Mutta vuosi sitten bongasin tämän Yhteishyvän reseptin, ja sen mukaan kääröjen pintaan vain ripotellaan juustoraastetta ja pistetään uuniin. Helppoa ja herkullista!

Olen tosiaan tehnyt enchiladoja tällä ohjeella parikin kertaa, ja nyt hieman sovelsin. Käytin lihasuikaleiden sijaan broilerin rintafileestä leikattuja ronskeja suikaleita. Kuten aina, taco-mausteseoksen korvasin edellä mainitulla savupaprika-juustokumina-suola-pippuri-yhdistelmällä. Ja lisäsin chilikastiketta, sambal oelekia jota meillä nyt sattuu olemaan.

Vaikka aina leveilen sillä, että en käytä kauppojen texmex-osastojen valmiita salsakastikehirvityksiä, meille oli jo yli vuosi sitten ajautunut jostain purkki Santa Marian Tropical Salsa nimistä veijaria. Hedelmäistä salsaa siis. Kaadoin sitä kuumalle pannulle kanojen ja mausteiden joukkoon, ja homma sihahti kasaan ihanasti. Kun sekoitin vielä kasvikset mukaan, täyte oli niin herkullisen näköinen, että muru olisi halunnut haarukoida sen sellaisenaan. Nou vei! Täyte rulliin (jaoin 6 tortillalätylle, oli mielestäni hyvän kokoisia), loppu salsa ja juustoraaste päälle, ja uuniin. Lautasille minkäs muun kuin avokadosiivujen (koska en jaksanut tehdä guacamolea) ja ranskankerman kanssa. Olimme yhtä mieltä, tästä ei enchilada paljon parane! Salsa ei maistunut esanssiselta, vaan se ui tähän vuokaan sekaan oikein nassakasti. Uskallan suositella.

Mukavia kokkailuja – ja niiden lomassa tehtäviä maalaustöitä sun muita ilta-askarteluja – joka kotiin!

Juhannuksen viilein perunasalaatti ja hiillostettu lohi

Juhannuksena syödään paljon makkaraa, etenkin yöpalana. Jos huikotilanteeseen on varustautunut etukäteen hommaamalla muutakin lisuketta kuin sinappia, on juhannusöinen hetki vielä kauniimpi. Perunasalaatti on makkaran lisukkeena se vakkari, ja jos ei puhuta mistä tahansa valmiista vaan itse tehdystä, juhannusflaksi on taattu, näin on.

Yhteishyvän peruna-kaalisalaatissa on hertsileijaa-efekti, joka nosti niskavillani pystyyn jo pelkästään reseptiä lukiessa ja annoskuvaa ihaillessa. Kylmiä väreitä, tarkoitan. Vai miltä tämä sinusta kuulostaa? Uusia pottuja, retiisiä, tilliä, suikaloitua kaalia ja majoneesikastike. Siis coleslaw kohtaa perunasalaatin. Ja sitten se oumaigaad-osasto: Piimä. Tässä salaatissa on piimää. Yllättävää, herkullista, trendikästä! Pakko testata.

Salaatti oli niin hyvää, että suosittelen lämpimästi värkkäämään sitä kulhollisen juhannusyötä vasten. Ja jos haluaa nostaa vaikeusastetta, grilliin voi toki tuikata muutakin kuin sitä makkaraa. Me grillasimme salaatin kylkeen lohta, ja voi että miten ne natsasivatkaan yhteen.

Ennen kypsennystä leikkasimme lohifileen palan kahteen osaan, jotta käsittely grillissä olisi helpompaa. Sitten suolasimme kalan. Grillaus tehtiin tuttuun tyyliin. Ensin mies kuukletteli ja luki vartin verran erilaisia ohjeita, sitten hän otti lohipalat kainaloon, lähti grillille ja ilmoitti että tekee tämän omalla tyylillään, koska ”ei ne kuitenkaan mitään tiedä” (ketkä??).

Hiillos oli hyvä, ja laitoimme lohipalat tulille nahkapuoli alaspäin. Kansi päälle ja auki ja päälle ja auki. Siinä syynäilyn lomassa lohi kypsyi nopeasti ja otti hyvää savuista grillin makua. Toisen palan käänsimme, eikä se hajonnut operaatiosta, mutta suosikkini oli kääntämättä valmistettu pala. Pohja hiiltyi aavistuksen liikaa, mutta grillatessa roiskuu, ja kunnolla hiillostettu lohi on ilman muuta parempi kuin valjusti kypsennetty. Pääasia, että liha jää meheväksi.

Peruna-retiisisalaatti

Hiillostettu lohi

Herkullista juhannusta!

P.S. Tsekkaa myös vuoden takainen juhannuspostaus, josta löydät vinkit sitruunaisiin kanavartaisiin ja jussin ykkösjälkkäriin, mansikkatiramisuun.

Satokausi piiloutui Suomi-pitaan

Oli keskiviikko ja lähdimme hyvää aavistamattomina kauppaan. Hellekelit ja pää oli jumissa muun muassa sen suhteen, mitä tänään syötäisiin. Vaan mitä oli vastassa kun kaupan ovista päästiin? No kesä tietenkin, siis kesäsato! Kotimaista paprikaa, varhaiskaalia, retiisejä, sipulinippuja… Ei kun koriin ja kassalle. Vielä koukkaus maitohyllylle ja hiiva mukaan. Muistin nimittäin pakastimessa lepäävän ylikypsän possunlihan. Tänään tehtäisiin kunnon pitaa.

Aloitin tekemällä paprikaslaw-salaatin. Tuplasin varhaiskaalin ja kastikkeen ainesmäärät, mutta viipaloin mukaan vain yhden paprikan ja lisäsin ekstrana useamman viipaloidun retiisin. Jääkaappiin maustumaan, sitten pitaleipätaikina kohoamaan. Hykertelin tyytyväisyyttä, kun blogikumppanilta löytyi teemaan sopiva resepti: Taskuleivät ovat pitaleipiä, joihin tuodaan perinneherkkumme rieskan makumaailmaa lisäämällä taikinaan ohrajauhoja. Illallisestamme oli tuleva pitaa suomalaisittain, jep jep, tiedotin pojille.

Pari sanaa siitä possusta. Tein taannoin ylikypsää kasleria, sellaista, jota pystyi leikata kauhalla. Kun sitä jäi, nyhdin lopun ja pakkasin pakastusrasiaan. Nyt lämmitin sen taskuleipiämme varten kattilassa, ja olin onnellinen, että nyhtöpossuamme ei ollut ylimaustettu esim. bbq-kastikkeella vaan se oli melko naturel. Sopi sekin teemaamme.

Täytimme leivät paprikaslaw-salaatilla ja possunlihalla sekä retiisisiivuilla. Sipulinvarttakin lipsahti mukaan. Mehevää ja rapeaa, herkullista, satokauden ja hämäläis-karjalaisten juurieni makuista. Syödessä mietin, että lämminsavulohi olisi maistunut ylikypsän possun vaihtoehtona tässä varmasti – ja se tuntui niin maukkaalta idealta, että taidan testata vielä sitäkin versiota.

Pitaleipää suomalaisittain

Olen sen sortin muija, että jos naamaani lähestyvä ruoka soi, minulle tulee hyvä mieli vaikka muilla olisi nokka miten pitkänä. Mutta kyllä se silti syömistilannetta aina lämmittää kun lapselle maistuu. Isi teki pojalle oman ”hampurilaisen”, jossa oli eilispäivältä jäänyttä broilerin koipea, nyhdettyä siis sekin. Poika kehui leipää herrrrrkulliseksi. Voi onnenkyynel!

Maukasta kesää kaikille!

Tomaatti-juustosalaatit ja kaikkien aikojen kesä

Yksinkertainen, yksinkertaisempi, meidän kesäkeittiö. Ei pitkää puurtamista, vaan jotain grilliin ja jotain nopeaa lisukkeeksi. Rakastan tomaattia, koska rakastan juustoja, ne kun ovat tarkoitettuja toisilleen. Kesän parhaat salaattijuustot – mozzarella, halloumi ja feta – ilmestyvät meidän keittiöön toukokuussa ja haikeat hyvästit heitetään loppukesästä. Siihen asti ne pelaavat hyvin yhteen minkä kasvisten kanssa vaan, mutta sen tomaatin kanssa erityisesti.

Hyvä ruoka tekee meistä parempia ihmisiä. Kun aurinko porottaa ja lautaset nostaa tuvasta vaihteeksi kuistin pöydän ääreen, kun viereen avaa pullon viiniä, ja kun tekee salaatin kauniisti vadille (eikä suoraan lautasille kuten meillä on usein tapana), hivomme täydellisyyttä. On aikaa ottaa muutama blogikuva miehen touhutessa grillistä lihapuolta. Isompi lapsi mummolassa iltakylässä, vauva myöhästyneillä päiväunilla. Miten tyyni hetki, aah.

Fetasalaatti

Tätä idyllistä hetkeä on juuri tänään ihana ajatella. Pian meillä alkaa kaikkien aikojen kesä, kun mies on jäämässä ekstrapitkälle kesälomalle ja sen päälle isän vapaille. Minulla on puolestaan vanhempainvapaan jatkona tiedossa omat vuosilomaviikot. Harvinaislaatuisen kombon johdosta lomailemme piiiiitkään molemmat. Tuntuu mahtavalta.

Kaksin ei luonnollisesti paljon kuistilla istuskella, se on varmaa. 3,5-vuotiaasta on kuoriutunut melkoinen iskän poika, ja leikkiinkutsuja tulee satelemaan. Odotan myös paljon sitä, miten 7-kuukautinen pääsee hänkin puuhaamaan isin kanssa enemmän kuin tähän asti – aamupaloja ja päivälenkkejä, niitä juttuja joita muru ei arkipäivinä yleensä näe. Erityisen paljon odotan sitä, että meillä tulee nyt olemaan ekstrapaljon yhteistä kotonaoloaikaa, perheenä. Että vaan istutaan pihalla kaikki neljä ja lusitaan ihania kesäpäiviä pois. Ei se varmasti tule pelkkää tyyntä idylliä olemaan, mutta tänään tuntuu hyvältä. Ei ole itsestään selvää, että pääsee lomaluksuksesta nauttimaan. Osaan olla asiasta sopivan kiitollinen.

P.S. Resepti kuvassa näkyvään tomaatti-fetasalaattiin löytyy täältä!
Tsekkaa myös viimekesäinen postaukseni, niistä kahdesta muusta tomaatti-juustosalaatista eli halloumi- ja mozzarellaversioista. Herkkuja ja yksinkertaisia kaikki!

Perheenäidin lohturuoka, ihana munakoisovuoka

Kun näin runollisesti otsikoi, on pidettävä se mitä lupaa. Ja jos olet italialaiseen keittiöön tai kasvisruokaan kallellaan, niin lupaan, että tästä tykkäät. Tutustuin munakoisovuokaan vasta reilu 5 vuotta sitten, vaikka reseptejä nähnyt olin. Sattuman kautta kokeilin, ja heti iski kutkutus: Tätä voisi harjoitella! Usean munakoisovuoan jälkeen olen löytänyt siitä aidon ystävän, joka lohduttaa aina kun on harmaata. Nyt kun hellepäivät ovat vaihtuneet sateisempiin ja kalpeampiin keleihin, potkua taas tarvittiin. Ei kun ostoksille.

Yhteishyvän resepti munakoiso-mozzarellavuokaan sisälsi muutaman koukun, jota en ollut aiemmin kokeillut. Tässä parmesaaniraaste sekoitettiin tomaattikastikkeeseen (antoi lisää tuhtia makua, joten taidan kokeilla pastakastikkeessa tätä kikkaa!) ja vuoan päälle lisättiin pieniä leipäviipaleita. Ihanaa tuli! Pari muistutusta: Kun paistat munakoisoviipaleita, älä kitsastele oliiviöljyn kanssa. Käytä sitä reilusti, ja unohda reseptin viitteellinen ”1 rkl”. Mozzana käytän hyvin muotonsa pitävää Riitan Herkun mozzarellaa (250 g) jonka kaveriksi pilkoin myös yhden mozzapallon (125 g). Vuoan kokoamisessa tyyli on vapaa, Yhteishyvän kuvassa vuoka on peitetty tomaattikastikkeella ennen leipien lisäystä. Minä säästin muutaman siivun mozzaa myös pinnalle. Kuten miten, herkkua on!

Munakoiso-mozzarellavuoka

Lohturuoka. Sitä perheenäiti tarvitsee, ja mieluusti usein, säällä kuin säällä. Minulle herkullinen ruoka, ehkäpä viinilasillisen kanssa, antaa hyvän mielen ja rauhallisen ”kyllä tää tästä” -olon. Se on vaan niin tärkeää. Vaikka äitiysloma onkin mennyt kuin siivillä ja yleisesti minulla on hyvä fiilis poikien kanssa elämään opettelusta, niin harmittaviakin juttuja on, sellaisia, jotka rassaa päivittäin. En haluaisi pitää valivali-blogia kun meillä ei kuitenkaan ole oikeita surun aiheita – sairauksia tms. – mutta silti pienetkin asiat kasvaa valtaviksi, jos niistä ei puhu. Tai kirjoita kaikelle kansalle. Koska tykkään jälkimmäisestä, tässä jakoon pari asiaa, jotka repivät hiuksiani viime viikolla, ja joiden vuoksi munakoiso juustolla ja tomaatilla tuli täysin lääkkeeksi. (Viinilasillisesta nyt puhumattakaan.)

Vauvan vaikea vaihe. Lukuun ottamatta nukkumattomuusjaksoa helmikuussa ja vesirokkovaihetta huhtikuussa, olen kokenut vauvan hoidon lunkina. Pusuteltu ja hellitelty on paljon, enkä ole ressaillut pikkuasioilla. Nyt, kun pieni on jo 7 kk, meillä on kuukauden verran eletty ”Haluan jo liikkeelle”-vaihetta, mikä on kyllä bitch kehitysvaihe, pakko tunnustaa. Se alkaa pettymysitkuilla siitä kun lelut putoilee tai asioihin ei yllä. Kun vatsalleen on opittu kääntymään, selällään ei viihdytä yhtään, vaan lattialla on heti käännyttävä ja alettava huudella näköpiirissä oleville esineille. Kun ne eivät tule luokse, pitää pyrkiä eteenpäin. Kun ei pääse, se itkettää. Lopulta ollaan tilanteessa, jossa elämä aiheuttaa jo raivareita. Eilen poika huusi sitterissä kädet ja jalat puikoiksi jäykistettynä ja veri päähän kohonneena täydellä äänellä ”AAAARRRRR!!!”, kuin olisi isompaakin settiä vaippaan tulossa. Hätiin en päässyt, koska esikoisella oli oikea number 2 –tilanne päällä ja pyllyä pyyhittiin juuri. Ohhoijaa, huokailen useita kertoja päivässä. Opi pikkumuru jo konttaamaan, pliis, jotta tämä vaihe jää taakse…

Uhmaikäisen provoisointi. Kirjoitin loppuvuonna siitä, miten uhmaikä ilmenee meidän 3,5-vuotiaassa. Yleinen häröily, iloisesti riehuminen samalla ihmisiä huitoen (eli tosi iloisessa tarkoituksessa) ja joka asiasta vääntäminen (suomeksi mussuttaminen) ovat ne tavallisimmat. Lapsi on lisäksi usein pahalla tuulella. Aamu voi alkaa siten, että hän tulee huoneestaan ulos normaalin näköisenä, mutta kun erehdyn huikkaamaan ”Huomenta”, hän reagoi kiljahtamalla ”ÄITI! Älä sano SITÄ!” ja alkaa murjottaa. Murjotusta seuraa naurun säestämä häröilyepisodi pikkuveljen päällä. Aikuisella puhuttaisiin vakavasta mielialanvaihteluhäiriöstä, mutta lapsella tämä lienee normi kehitysvaihe. (?)

Kun se mistä loppuvuonna kirjoitin, eli fyysisen kontaktin ottaminen, törmäily ja tökkiminen, oli jatkunut jo hyvin pitkään, vedin ässän hihastani. Sovimme joulun jälkeen miehen kanssa, että nyt ei enää huutamis-komenneta lasta, vaan aina kun sekoilu alkaa, lasta otetaan kädestä kiinni ja mennään hänen omaan huoneeseensa juttelemaan. Selitimme pojalle kokeilun alkaessa, että läpsiminen ja tökkiminen harmittaa äitiä ja isiä ja se on ilkeää. Jatkossa mennään aina juttelemaan, jos sellaista tapahtuu. Ja niin toimittiin. Huono käytös lähti karsiutumaan tehokkaasti. Lapsi rauhoittui paljon ja pahin jäi taakse. Mutta nyt pukkailu ja käsien heiluttelu perheenjäsenten naaman edessä on taas palannut. Se on selvää uhmaa, koska hän tietää asian olevan kielletty. Minua kohti huitaistessaan hän ikään kuin sanoo ”Hähää, uskalsin tehdä tämän”. Mutta hän ei kuitenkaan huitaise niin että osuu. Eli hän ei tavallaan tee kiellettyä asiaa. Miten siihenkin pitäisi reagoida, ettei tästä tule vieläkin ja ihan turhaan isompi asia, mikä tästä on jo tullut?

Yleensä (ja onneksi) arjen rutiinit sujuvat eikä meillä juuri uhmata esimerkiksi syömis- ja nukkumaanmenotilanteissa tai julkisilla paikoilla. Mutta lähtötilanteet ovat vaikeita. Vatulointia on pukemisessa, kävelemisessä, tottelemisessa, ihan kaikessa. Kaikki kestää ja sitten ollaan jo myöhässä. Sellainen episodi oli tänä aamuna, mistä hermoni paloi pitkästä aikaa ihan täysin (jos muistatte, kun kirjoitin, että olen lääkinnyt provokaatiota myös ylirauhallisella suhtautumisella, mikä sekin on toiminut aika hyvin… kun pystyn ylirauhallinen olla). Ja tästä hermojen palamisesta kumpusi nyt tämä kirjoituskin. Pinna paloi, huusin pojalle että ”NYT LAITAT SEN KENGÄN JALKAAN!!”, poika alkoi itkeä, vauva alkoi itkeä ja lähtöhetki mureni lopullisesti. Minkäs teet, ihmisiähän tässä vaan.

Outoa on se, että lapsi ei opi tuosta paljon, vaikka sille tuli tosi paha mieli. Ensi kerralla hän vatuloi taas. Ja taas. Ja taas. Muistan, kuinka ala-asteikäisenä katselin tallissa ja joskus pääsin mukaan tapahtumaan, kun varsalle laitettiin ensimmäistä kertaa päihtiä päähän. Ne säntäilee, pelkää ja vikuroi. Mutta kun solki korvan lähellä napsahtaa, niin napsahtaa varsan niskatkin. Elämä isännän kaverina ja apulaisena alkaa.

Miksi ihmislapset eivät ole yhtä fiksuja? Miksi niitä joutuu ajamaan suitset kädessä takaa monta kertaa päivässä? Jopa tunnissa ja minuutissa. Ne ei usko, ne ei opi. Why God, why?

Hevosmies isäni totesi kerran (kylläkin hieman eri asiayhteydessä) sellaisella kaiken nähneen viisaalla äänensävyllä, että ”Turha huolia. Ei sellaista hevosta olekaan, jolle ei kengittäjää olisi löytynyt.”

Niin se taitaa kuulkaa olla. Elämä opettaa meidänkin lapset, väistämättä.
Se on yhtä aikaa lohdullinen ja tosi pelottava asia.
Ei muuta kuin uutta munakoisovuokaa tulille.

Sitruunavoi, parsa ja entrecote

Voi vitsi millä keleillä meitä on hellitty! Kunnon kesäkokkailukeleillä! Lapset viihtyvät upeasti ulkona, isompi hiekkalaatikolla, pienempi tarkkailee tilannetta pääasiassa vaunuista, päivä päivältä jo enemmän istumista muistuttavassa asennossa. Joskus harvoin äitiyslomallakin olo voi olla kuin lomalla ;)

Olen yksinkertaisten grillilautasten ystävä, ja juhlistimme männä viikonloppua hyvin koruttomalla mutta ah ihan taivaallisella kattauksella. Muru grillasi entrecote-pihvit ja vihreää parsaa, minä tein niiden kaveriksi sitruunavoin. Sitruuna sopii täydellisesti parsalle, ja italialaisista keittokirjoista olen oppinut, että se sopii täydellisesti myös punaiselle lihalle – ei vain kalalle. Omaan makuuni sitruunaa saa olla reilusti, joten sekoitin voihin Yhteishyvän ohjetta reilummin sitruunankuorta, taisi mennä tupla-annos. Lisää intensiteettiä saa puristamalla joukkoon tilkan sitruunamehua. Ja sitruuna tykkää suolastakin, eli joukkoon voi ripotella myös sormisuolaa.

Voi kannattaa tehdä hyvissä ajoin, ja kun on aika syödä, suoritetaan grillauspuuhat. Parsat neuvoisin grillaamaan raakana. Tyvestä vähän pois, kenties varren hentoa kuorimista kuorimaveitsellä, sipaisu oliiviöljyä pintaan ja sitten grilliin. Kolmisen minuuttia riittää, jos parsat ovat normikokoisia ja grilli kuuma. Ja sitten syömään!

Grillattu parsa

Mies murisi ruokansa äärellä, mikä on meillä onnistumisen merkki. Myös se, kun hän tietyllä äänensävyllä ähkäisee syömisen päälle: ”Olihan h….tin hyvää ruokaa!” Silloin tietää, että lihamies oli tyytyväinen myös lisukkeisiin. ”Tää on ihan täydellistä rasvaiselle lihalle tää raikas sitruunajuttu. Siis ihan *piip* hyvää!”

Niin se olikin. Keskustelumme soitti hämärästi kelloja viime kesältä, ja arkistosta löytyikin postaus toisesta äijäkkäästä grillilihasta ja sille tehdyistä yhtä äijäkkäistä lisukeperunoista. Jos lihakirves jäi viime kesänä testaamatta, saapi ottaa nyt revanssia, eiköhän niitä jo kaupoista löydy.

Ihania kesäisiä kokkailuhetkiä!