Minä ja kummipojat, osa 1: Perhoskakku ja rinkelipulla

Elämässä ei montaa tärkeämpää asiaa ole kuin suku. Liekö yhtään, jos sukuun lasketaan kuuluvaksi oma lähiperhe. Siksi olen erityisen ylpeä siitä, että minun kummilapsikseni on siunaantunut sukulaispoikia. Se kertoo, että muutkin ovat kanssani samaa mieltä: Suku on pahin, mutta myös ainut asia, joka varmasti pysyy!

Olen harmissani niiden ihmisten puolesta, joilla ei sukulaisturvaverkkoa ole. Itse luotan 100 %:sti siihen, että jos jotain sattuisi, vaikka ei olisi pitkään aikaan nähty, esimerkiksi tätini talossa olisi aina ovi auki. Symbolisesti, mutta myös konkreettisesti. Tosin vaikka ei olisikaan, pääsisin sisään, sillä tiedän vara-avaimen paikan. Sitä ei ole muutettu 80-luvun jälkeen, varmaan juuri siitä syystä, että me sukulaislapset pääsemme sateen sattuessa oven toiselle puolelle. Toivon, että omat kolme kummipoikaani tietävät saman. He ovat aina tervetulleita, ja hädän hetkellä autan heitä, nyt ja aina. Isossa katastrofissa tai arjen vaatimattomammissa ongelmissa.

Yksi jälkimmäinen tilanne oli päällä pienimmällä kummipojallani kesäkuun alussa. Hän täytti kolme vuotta, ja toivoi synttäreilleen villakoiraa, hevosta tai pinkkiä kakkua, joka ei sitten saa olla ruskea. Koiria perheeseen ei enempää mahdu ja osuus hevosestakin jo löytyy, joten tilanteen ollessa tämä kummipoikani isä, eli veljeni, soitti minulle ja toivotti perheemme tervetulleeksi synttäreillä. Kaikki meidät neljä: minut, murun, pikkumurun ja kummipojan toivoman kakun.

Kakkujen kuningattaret -keittokirjastani löytyi toukokuun kohdalta lasten juhliin passeli Perhoskakku, joka oli, mikä parasta, helppo toteuttaa (samaa ei voi sanoa tammikuussa postaamastani Barbie-kakusta…):

Leivotaan neljän munan kakkupohja, joka leikataan kahdeksi puoliympyräksi. Sitten molemmat puoliskot leikataan vaakatasossa kolmeksi osaksi, eli kolmeksi kakkupohjaksi. Kakku kootaan tarjoiluvadille niin, että puoliympyrät tulevat kuperat puolet vastakkain. Kerrosten väliin hilloa ja kerma-rahkatäytettä, päälle ohut kerros kermavaahtoa. Ja kas, meillä on perhosen muotoinen kakku koristelua vaille valmis!

Ei niin helppoa kakkua, etteikö jotain mene metsään. Päälle piti tehdä kuorrute sulattamalla vaahtokarkkeja. Karkkikuorrute on varmasti kummipojan mieleen, ajattelin innoissani, vaan toteutus tietysti kömmähti. Älkääkä luulko, että olisin ostanut sulatusta kestämättömiä mukavaahtokarkkeja, ehei, löysin Prisman karkkihyllyltä ihan ehtaa jenkkikamaa. Vedenpitävä todistusaineisto:

Oikeasta tavarasta huolimatta kuorrutteesta kuitenkin tuli sitkeä nahka, jota oli mahdoton leikata kakkulapiolla (ei siis kova, vaan sitkeä). Todnäk jossain meni pieleen, sillä minun on vaikea kuvitella, että kukaan painaisi kakkukirjaan näin huonosti toimivaa reseptiä. Arvaukseni on, että karkit eivät sulaneet tarpeeksi, sillä sulatin ne kattilassa ’juuri ja juuri’ -pisteeseen (ohjeessa neuvottiin tekemään sulatus 30 sekunnin pätkissä mikrossa, mutta sellaista meillä ei ole). Ehkä karkit siis pitäisi sulattaa juoksevammaksi. Damned.

Sulaan vaahtokarkkimassaan neuvotaan työstämään tomusokeria, kunnes massa on muotoiltavaa. Ehkäpä siinä vaiheessa olisi pitänyt hälytyskellojen soida, kun minulla ei mennyt läheskään paketillista tomusokeria, joka reseptissä mainittiin. Suutuin, ja ensi kerralla ostan kaupasta valmista karkkimassaa. Mutta kokeilkaa te jos uskallatte: Muovailuvaha-asteelle työstetty, sulasta vaahtokarkista (280 g) ja tomusokerista (n. 1 pkt) sekoitettu massa kääräistään kelmuun, lepuutetaan jääkaapissa yön yli, ja kaulitaan seuraavana päivänä levyksi, joka nostetaan kakun, tässä tapauksessa perhosen, päälle (massa kannattaa kaulia kahdessa osassa, molemmille siiville oma nahkansa). Päälle vielä karkkeja. Pinkkejä, jotta saadaan mukaan kummipojan toivomaa miehekästä värimaailmaa. Tadaa!

 

En tiedä johtuuko siitä, että tykkään leipomisesta, vai olenko vain toisten asioihin sekaantuvaa tyyppiä, mutta olen joka tapauksessa leiponut kummipojille aiemminkin. Veljen perheeseen tulee vietyä jotain epäonnistuvaa harvasevuosi (edellisellä kerralla kakussa hengenvaarallisen kovia koristekuulia), ja pariin ristiäisiinkin on tullut leivottua. Yksi, mitä minulta usein tilataan, on kranssipulla. Toisen kummipojan ristiäisiin tein saksipitkon ja asettelin viipaleet kranssin muotoon. Vielä isompi silmänkääntötemppu sisältyy bostontyyliin tekemääni pullarullaan. Idea on nerokas, sillä tähän ei tule hankalaa saumakohtaa. Jos haluaa niittää mainetta pullaleipurina, ainut mitä tulee muistaa, on pitää turpansa tukossa, kun ihmiset ihastelevat kaunista kranssia ja kysyvät reseptiä. Jostain syystä harva hokaa ilman selittämistä, miten isosta vedätyksestä pullassani on kysymys.

 

Pullakranssi ”Linssiin sahaus”
(3 kpl standardikokoisia)

6 dl punaista maitoa
50 g hiivaa
1 tl suolaa
2 dl sokeria
3 tl kardemummaa
2 munaa
n. 1,5─1,8 l vehnäjauhoja
200 g pehmeää voita

Täyte (kolmelle pitkolle):
300 g maustamatonta tuorejuustoa
1,5 dl sokeria
3 tl vaniljasokeria
5 rkl vehnäjauhoja
n. 9 dl vadelmia

Voiteluun munaa
Pinnalle mantelirouhetta ja/tai raesokeria

Liuota hiiva kädenlämpöiseen maitoon. Lisää muut aineet. Lisää jauhoja vähitellen, kunnes seos on vellimäinen. Sekoita voimakkaasti puuhaarukalla. Alusta loput jauhot joukkoon käsin, voi viimeisenä. Kohota liinalla peitettynä, lämpimässä paikassa kaksinkertaiseksi.

Hiero tuorejuuston joukkoon sokerit ja jauho. Jaa taikina kolmeen osaan. Kauli kukin vuorollaan n. 30×55 cm kokoiseksi levyksi. Levitä kunkin päälle kolmannes täytteestä ja marjoista. Kääri rullalle.

Leikkaa rullat n. 2,5 cm paksuisiksi paloiksi. Asettele palat pystyyn pellille, leivinpaperin päälle soikion muotoon siten, että palojen saumakohta on kohti seuraavaa palaa. Älä aseta paloja kiinni toisiinsa, vaan jätä muutaman sentin välit kohoamisvaraksi. Ne yhtyvät viimeistään uunissa. (Voit myös tehdä kolmen sijaan esim. kaksi isoa kranssia, mutta muista tarkistaa, että tarjoilulautastesi läpimitta riittää niille.)

Kohota peitettyinä ainakin puolen tunnin ajan. Voitele pullapalat päältä sekä ulko- ja sisäreunoista munalla. Koristele raesokerilla. Paista 200 asteessa keskitasolla kauniin ruskeiksi. Koosta riippuen tämä vie noin 25 minuuttia.

Irrota jäähtynyt kranssi lastalla ja liu’uta tarjoilulautaselle. Leikkaa varovasti annospaloiksi. Täytä kranssin keskusta halutessasi esimerkiksi lusikkaleivillä.

 

Leuhkitaan vielä lopuksi, että osaan minä tehdä oikeankin kranssinsauman, ja tehty on sellainen onnistuneesti parikin kertaa. Viime kerrasta on se kolme vuotta. Kun pienin kummipoika syntyi, päätin viedä kotiutuvalle nyytille rotinarinkelin.

Olimme lähdössä murun kanssa Wieniin, ja automatka lentokentälle starttasi kuuden maissa aamulla. Heräsin kolmelta, jotta sain leivottua mahdollisimman tuoreen pullan odottamaan kotiutuvaa äitiä ja paikalle ryysääviä sukulaisia. Varmistin illalla intoapiukassa veljeltäni, että voisin pistäytyä jo kuuden maissa, kun tädillä olisi tosi tärkeä tuominen. Jaa, tule sitten, veljeni totesi vähemmän innoissaan.

Eihän se koputteluuni ja oven hakkailuuni sitten herännyt. Raahasin oven eteen puutarhatuolin ja jätin valtavan kranssin pellillä ja leivinliinoihin peiteltynä tuolille odottamaan aamutupakalle menevää veljeä. Se olisi varmaan ihan otettu, mietin hymyillen, ja lähdimme matkaan.

Hieman ennen lentokoneeseen nousua rimpautin vielä kokeeksi, ja veli heräsi. Sanoin, että jätin tuomiseni ulko-oven eteen. Aha, veli totesi, ja kuulin kuinka hän avasi oven. ”Joo mä nään sen tässä. Heippa”, hän totesi hyvin veltolla äänellä ja katosi linjalta. Ilmeisesti heiltä löytyy pellillinen pullaa aamuisin oven takaa tämän tästä.

Muistan silloin päättäneeni, että kolmelta yöllä en enää herää leipomaan kenenkään toisen huusholliin. Mutta ihminen unohtaa tuollaiset vastoinkäymiset aika äkkiä. Jos velvollisuus vaatii, ja lisää kummipoikia tulee, tekisin saman ilman muuta uudestaan! Ihan jo sen takia, että oli se rotinarinkeli käsittämättömän komia!

Mitalikahvitus- ja kisastudioeväät tavismarketista

Ruokafilosofiaani kuuluu kolme perusprinsiippiä. Ensimmäinen: Syöminen on nautinto, johon haluan panostaa. Haluan syödä itse laitettua ruokaa, huolella valmistettua. Myös murun valmistama käy erinomaisesti, eikä huolella tarkoita tosiaan sitä, että kokkaukseen olisi käytetty koko päivä. Ateria voi valmistua viidessä minuutissa, mutta se pitää olla tehty tosissaan.

Toinen: Hyvät raaka-aineet ovat hyvän ruoan A ja O. Kolmas: Koska liputan aitojen makujen puolesta, toivon, että jokaisen ihmisen elinpiiristä löytyisi leipomo ja lihakauppa. Olen itse niin onnellisessa asemassa, että meidän arjen reiteiltä löytyy myös jälkimmäinen. Vakiolihakaupastani Orimattilan Virenojalta saa paitsi kaikkea herkkua ja ekstraa, erityisesti aineksia ihan perusarkiruokaan.

Sanottuani tämän lisään samaan hengenvetoon, että piirre, jota eniten vierastan tämän päivän ruokakeskustelussa, on outo ja elitistinen hankintahifistely. Kuin ruoka ei olisi edes syötävää, jos se on valmistettu mainstream-aineksista, joita saa perusmarketista. Jotta nykyään uskaltaisi kertoa harrastavansa ruokaa, kaikki tarvikkeet pitäisikin aina olla hommattu kivijalan pienistä putiikeista, tuottajatoreilta ja kauppahalleista.

Itse ostan paljon luomua. Tykkään valkata paikallista leipää koriini. Tutkailen jauhohyllyiltä lähitienoon antimia ja haksahdan usein pientuottajan mehuihin. Tämä kaikki onnistuu tavallisessa S-marketissakin. Tekeekö se tuotteista jotenkin huonompia?

Kylmä fakta nimittäin on, että iso osa meistä suomalaisista elää kauppahallien ulottumattomissa. Kyllä minäkin nautin ruokaostosvierailuista kotimarkettini ulkopuolella, missä milloinkin kuljen, ja poikkeilen näissä tunnelmallisissa ostospaikoissa. Arki kuitenkin pyörii melko tiukkaa ympyrää. Putiikit ja hallit eivät siihen kuulu. Toivoisin, että Helsingin leveysasteilla tämä joskus muistettaisiin: Hei come on! Täällä on iso lössi ihmisiä, jotka tykkäävät omasta ”tavisruokakaupastaan” ja löytävät sieltä laatua! Olemmeko jotain kakkosluokan kansalaisia?

Erityisesti (vai lähinnä?) olen huomannut, että tällä tavalla virittynyttä ruokakeskustelua käydään sosiaalisessa mediassa. Olen seurannut monien muiden tavoin muutamaa ruokabloggaajaa, jotka ovat lyöneet itsensä läpi, yleiseen tietoisuuteen. Taustalla lienee sellaisia syitä kuin omaan juttuunsa uskominen ja aito asenne. Safkaa-blogista ja keittokirjoista tutulla Hanna Gullichsenilla on molempia. Olen fani!

Silmiini sattui uusimmasta Viini-lehdestä haastattelu, jossa kerrotaan Hanna G:n perheen tekevän ostoksensa markettien sijaan kivijalkakaupoissa ja kauppahallissa, sillä raaka-aineiden laadusta ja alkuperästä ei tingitä.

Saattaa olla toimittajankin tekemä kärjistys, mutta ihan vähän silti petyin. Miten voisin laittaa ruokaa ikinä, Orimattilassa, jos eläisin ruokabloggaajien ja muiden somekokkien prinsiippien mukaan?

Huokaus. Onneksi minulla on omat prinsiippini. Oli keskiviikkoaamu, talvilomalla, miten kiva viikko! Ohjelmassa kakun leipomista, sillä olin varma, että tänään juotaisiin mitalikahveja. Jännitimme murujeni kanssa hiihtoja, joista tuli kuin tulikin hopeaa ja vielä sen päälle kultaa! Hyvä Suomi!

Tekemäni lumihiutalekakku näytti minun muottieni jäljiltä ennemmin lumitähtikakulta, mutta ei sen väliä, mitalikahveille se sopi erinomaisesti. Kakku koottiin kulhoon, kipattiin, ja kuorrutettiin. Ja sitten syötiin, Porilaisten marssin soidessa!

 

Illalla tehtiin lisää kisastudioeväitä. Suomen loistokas lätkäpeli pelattiin jo päivällä, mutta hodarit sopivat yleiseenkin kisojen seurailuun hyvin. Itse tehdyt sämpylät ja tomaattisoosi vievät normihodarin astetta arvokkaampaan suuntaan, ja olut lasissa on tietysti must. Suosittelemme!

Kisahodarit goes ”Currywurst”
8 kpl

Sämpylät:
2 dl vettä
25 g hiivaa
20 g voita
1 tl currya
ripaus sokeria
1 tl suolaa
n. 6 dl vehnäjauhoja

Voiteluun:
1 rkl siirappia
1/2 rkl vettä

Lisukkeet:
8 pitkää, maukasta nakkia
puolikas kurkku
salottisipuli
valkoviinietikkaa
sinappia
currya
ketsuppia TAI

tomaattikastike:
2 valkosipulinkynttä
250-370 g paseerattua tomaattia (esim. Mutti)
½ dl vettä
2 rkl valkoviinietikkaa
2 rkl ruokokidesokeria
½ – 1 rkl Worcestershire-kastiketta
pari tippaa Tabascoa
suolaa (myllystä)

Jos teet itse tomaattikastikkeen, aloita siitä, vaikka edellisenä päivänä: Kuullota silputtua valkosipulia hetki öljyssä. Lisää muut ainekset. Hauduta puolisen tuntia. Jäähdytä ja säilytä jääkaapissa tarjoiluun asti. Tarkista maut ja korjaa, jos tarvis.

Valmista sämpylät: Liuota hiiva kädenlämpöiseen veteen. Mausta sulatettu voi currylla. Lisää voisula, sokeri ja suola taikinaan. Alusta joukkoon jauhot, voimakkaasti vaivaten, kunnes taikina kimmoisaa. Kohota liinan alla n. 30 minuuttia.

Valmistele lisukkeet sämpylöiden kohotessa: Raasta kurkku, valuta, ja mausta raaste varovasti valkoviinietikalla sekä suolalla. Sekoita joukkoon silputtu salottisipuli. Mausta sinappi currylla, maun mukaan.

Leivo taikinasta 8 pitkulaista sämpylää. Nosta leivinpaperille ja peitä leivinliinalla. Kohota n. 20 minuuttia. Voitele sämpylät siirappivedellä. Paista 225 asteessa kymmenisen minuuttia, kauniin kypsiksi.

Paista viimeisenä nakit öljyssä paistinpannulla ja kokoa hodarit: Leikkaa sämpylät, lisää tomaattikastike (tai ketsuppi) ja kurkkusalaatti. Nosta nakki jokaiselle sämpylälle ja mausta ne currysinapilla.

 

Kun hodarit oli syöty ja oluet juotu, tutkailin rahapussiani ja tyhjentelin sitä lomaostoksilla tulleista kuiteista. Tsekkasin myös tavismarketkuittini (hirveä tapa ja epäluottamuslause, että aina tarkistan, onhan kaikki veloitettu oikein). Luomumunia ja –kermaa, checked. Sokerimassaa, checked. Vielä suomalaista omenahilloa samaan kakkuun, checked. Hodareihin paikallisen lihakauppiaani nakkeja, checked.

Samalla laitoin korvan taa, että ensi kerralla Virenojalla vieraillessani muistan sanoa, kuinka on tosi kiva, että heidän tuotteitaan saa myös paikallisesta marketista, vaikkapa sellaisena päivänä, kun lihakauppa ei ole auki.

Viimeinen kohta kuitillani. Hanna ja Alexander Gullichsenin uusin Safkaa maanantaista sunnuntaihin –keittokirja. Siinä niitä meinaan komeili vastassani vino pino, lehtihyllyjen vieressä, heti tavismarketin ovista sisään päästyäni. En voinut vastustaa kiusausta, vaan poimin kyytiin. Toivottavasti en ole nyt liian julma, mutta pakko on todeta: Ihan vähän (hyväntahtoista!) ironiaa näen siinä, että voin ostaa kuulun ruokabloggaajan reseptejä lähikaupastani, mutta raaka-aineet niiden toteuttamiseen pitäisi lähteä hakemaan junalla.

Hei ihmiset sielä HESASSA: Ei jokotai- vaan sekäettä-maailmaa enemmän myös ruokasomeen, kiitos!

 

P.S. Safkaa–kirja on löytö. Heitin kuitin roskiin ja käperryin punaviinilasi kädessä sitä lukemaan. Reseptejä oikeaan arkeen ja vielä juhlaankin, simppeliä, tositarkoituksella. Kuvat käsin kosketeltavan aitoja, kuin kotikeittiössä otettu, ilman kikkailuja. Ainakin itse tehty ketsuppi tulee testiin viimeistään, kun meillä seuraavan kerran väännetään hodareita tai hampurilaisia! Näitä lisää!

Someopettelijan kakkuvinkki someosaajalle

Kaupan alan ajankohtaiskeskusteluista yksi suurimmista on verkkokauppa. Ihmiset ovat nääs jossain vaiheessa alkaneet viettää verkossa yhä enemmän aikaa hoitaen siellä samalla yhä isomman osan asioistaan. Tähän asiointitarpeeseen pitäisi jokaisen alan merkittävän toimijan nyt vastata, sanovat.

Annas olla. Verkkobuumi on hitaasti mutta varmasti muuttanut myös kaltaisteni viestintäihmisten päivärutiineja. Normipäivä osuuskaupan viestintätoiminnoissa sisälsi ennen tiedotteiden laatimista, asiakas- ja henkilöstölehtien tekemistä ja vaikkapa julistemateriaalien suunnittelua, mutta pikkuhiljaa rinnalle (ja ohi) on tullut tekeminen verkkosivujen, Facebook-päivitysten, twiittien ja niin edelleen parissa. No, vaikka me emme Hämeenmaalla (onneksi) lennä uusia viestintätapoja etsivien yritysaurojen isoimpana kärkilintuna, läsnäolo sosiaalisessa mediassa on meilläkin päivän sana ja se, mitä koko ajan opetellaan lisää, kyllä vaan!

Yksi somevillityksen muoto ovat blogit, ja Kaksi murua –blogin perustaminen on pikkuinen osa somekanavien parissa tehtävää kehitystyötämme. Erityisesti ja ennen kaikkea se on kuitenkin henkilökohtainen ja antoisa projekti minulle. Blogi on poikinut jonkin verran kivoja juttuja jo nyt, ja yksi eniten kivoista on se, että olen tämän kautta tutustunut muutamaan tosi kivaan tyyppiin, kuten Annaan.

Annalla ja minulla on paljon yhteistä. Olemme nuoria, suunnilleen kolmekymppisiä naisia. Hyvännäköisiä! ;) Työskentelemme S-ryhmässä viestinnän parissa, Anna SOK:lla, minä osuuskaupassa. Tykkäämme haastaa itseämme ammatillisesti, ja tarkkailemme nyt molemmat maailmaa S-blogiemme kautta.

Eroavaisuuksiakin löytyy. Minä olen jo joidenkin kuolevaksi ennustaman, perinteisen tyylin viestinnän ammattilainen, Anna kuuluu ryhmässämme siihen V-tyylin keksijöiden porukkaan, eli puuhaa sähköisten viestimien parissa. Annalla on (vain) yksi muru, ja (siksi) Anna pitää kadehdittavan ihanaa ja usein päivittyvää lifestyle-blogia, samalla kun minä yritän selvitä arjesta ja kertoa siitä teille edes jotakin joskus. Anna harrastaa liikuntaa, minä harrastan nukahtelua. Ja Anna on ollut tammikuun paleodieetillä, kun minä olen syönyt viime kuukaudet kakkuja!

Kaikesta alemmuuden tunteesta huolimatta lupasin Annalle, että kun kivikautinen ruokavalio jää hänellä kuunvaihteessa taakse, laitan blogiini jonkin kakkureseptin ihan häntä varten! Ja sellaisen, jonka tekeminen onnistuu hänen (ironista kyllä) sähkövehkeitä vaille olevassa keittiössään!

Jos vatkaimeen voisi ladata sovelluksia, veikkaan että Annalla jo olisi sellainen. Mutta koska ei, lupasin valita kakun, jonka teosta selviää yhden seoksen käsinvispauksella. Selailin kakkukirjaani tammikuun kohdalta ja löysin sopivan: Mervi Melasniemen suklaakakku, jossa on vieläpä karkkimassapäällyste (sillä paleodieetillä ei saa syödä etenkään mitään niin teollista)!

Eikä vähä mitään. Annalla on meneillään nyt lilakausi, ja tämä kakku päällystettiin lilalla sokerimassalla! Sitä ei löydä tavallisista kaupoista, joten päätin minäkin 80-lukulainen muumio klikata itseni verkkotaajuuksille ja poiketa Leipurin Putiikkiin.

Näillä hankintavinkeillä, ei muuta kuin leipomaan, Anna! Ja varo: Taikina on sairaan hyvää, älä syö kaikkea kuormasta!

Suklaakakku (jossa kausisaatavuusongelmien vuoksi mustaherukantertut korvattu vadelmilla)

Mustaherukkainen suklaakakku

Pohja:
2,5 dl vehnäjauhoja
1 tl leivinjauhetta
200 g tummaa suklaata (70 %)
200 g voita
4 munaa
1,5 dl sokeria

Kostutus:
1,5 dl mustaherukkalikööriä

Täyte:
1,5 dl sokeroitua mustaherukkasosetta tai –hilloa

Päälle:
1 pkt (250 g) Fun Cakes Rolfondat lila –karkkimassaa
mustaherukkaterttuja
(tomusokeria)

Tarjoiluun:
2 dl kuohukermaa
1 rkl vaniljasokeria

Mittaa jauhot ja leivinjauhe astiaan ja sekoita. Sulata paloiteltu suklaa ja voi kattilassa miedolla lämmöllä ja anna seoksen jäähtyä.

Vatkaa munat ja sokeri vaaleaksi vaahdoksi. Lisää vaahtoon vuorotelleen suklaa-voiseosta ja siivilän läpi jauhoseosta. Sekoita pallovispilällä, kunnes seos on tasaista. Varo sekoittamasta liikaa. Pingota leivinpaperi irtopohjavuokaan (24 cm). Kaada taikina vuokaan ja paista ritilällä uunin alatasolla 175 asteessa noin 35 minuuttia. Kokeile kypsyyttä tikulla kakun keskeltä. Anna kakkupohjan jäähtyä ja irrota se sitten vuoasta.

Leikkaa kakku kahdeksi levyksi. Pane kakkualustalle päällimmäinen levy paistopinta alaspäin. Kostuta pohja mustaherukkaliköörillä. Levitä pohjalle mustaherukkasose tai –hillo. Kostuta toinen pohja leikatulta pinnalta ja nosta tasainen pohjapuoli päällepäin toisen levyn päälle.

Kauli karkkimassa ohueksi levyksi (noin 30 cm). Nosta levy kakun päälle ja työnnä levyn reunat kakun alle. Anna kakun tekeytyä seuraavaan päivään.

Asettele kakulle 10 mustaherukkaterttua tasaisin välein. Siivilöi terttujen päälle vähän tomusokeria, jos haluat.

Vatkaa kerma pehmeähköksi vaahdoksi ja mausta vaniljasokerilla. Tarjoa vaahtoa kakun kanssa.

HUOM! Testaajan vinkkejä löytyy tämä postauksen lisäksi kommenteista!

 

Päiväuniaikaan ja lauantaileipoessa on usein aikaa miettiä, niin nytkin. Funtsasin päällistä kauliessani, että tavismarkettien valikoimat ovat erilaisissa kuorrutteissa jo sen verran hulppeita, että jokin ei-lila mutta korvaava tuote (kuten pinkki marsipaani) löytynee kaikille teille, jotka haluatte testata kakkua ilman verkkokauppavierailua, ihan vain lähikaupan kautta kotiin mennessä.

Yhtäkkiä tajusin syvällisesti, että vaikka verkkokauppapalveluiden kehittäminen on tätä päivää, minulle kaupassa käynti on sosiaalinen tapahtuma, johon liittyy ihmiskasvot. Huomaan olevani edelleen myös perinteisen tyylin ystävä, ja se pätee niin kaupassa käyntiin kuin viestintäänkin! Joten tässäpä kaino toiveeni alalle:

Ei(hän) viedä ihan kaikkea viestintää verkkoon? Ja kun viedään, yritetään ”säilyttää kasvomme” siellä! Eli: mukaan auttavia puhelimia ja ihmisten yhteystietoja, mahdollisuus palautteen antoon, osallistutaan keskusteluun ja reagoidaan, tehdään hyviä sisältöjä ihminen ihmiselle!

Näillä puheilla siirryn astetta rohkeampaan, kasvoni esiintuovaan (tai ne lopullisesti vievään) postaustyyliin (auta armias). Näin ekalla kerralla mukana tarkoituksellista muotiblogisatiiria. Älä Anna pahastu, tässä ”Päivän asu” –kuvani:

Viikonloppuasuni: Jörssönit eli pitkikset Finnwear, sukat Murun mummon kutomat, virttynyt villapaita niin vanha, ettei merkistä ota selvää.

Moikkaillaan kun kasvotusten tavataan :)

Suomi-joulu, uusi vuosi moskovalaisittain

Uusi koti on uusi ainakin yhden kalenterivuoden kierron ajan. Vaikka kotiamme on asutettu jo hyvän matkaa yli puoli vuotta, ensimmäistä joulua tehdessä se tuntui siksi yhtä uudelta kuin muuttopäivänä.

Olen nähnyt tämän joulun sieluni silmin pitkään. Haave kodista, jossa olisi lasikuisti, jonka 12 hengen ruokapöydän ympärillä viettäisimme lähipiirin kanssa jouluja ja muita juhlia, on tosi vanha.

Epätodennäköisyyksistä huolimatta haaveissa kaikki on mahdollista, ja joskus jotkut niistä toteutuvat. Tänä jouluna 12 hengen ruokapöytä oli täynnä, ja Arttukin mahtui 13. pyöränä mukaan syöttötuolissaan. Nostimme maljat – samppanjaa hei tietysti – ja toivotimme toisillemme hyvää jouluaattoa.

Joulupöytä oli perinteinen kaloineen, rosolleineen ja laatikoineen, yhdellä poikkeuksella. Meillä ei ollut joulukinkkua, koska olemme sen syöjinä huonoja. Olen kyllästynyt pakastamaan puolet kinkusta laskiaissoppaan, ja sovimme, että tänä vuonna ei kinkkua paisteta. Ostimme sen sijaan isot kimpaleet palvipossua ja savukalkkunaa luottolihakauppiaaltamme, ja siivutimme ne sinappipurkin viereen. Laatikoiden kaveriksi muru kypsytteli aamulla ison köntin kassleria, ja liemikastikkeen kanssa se oli omasta mielestäni paljon mehevämpi tapaus kuin kylmä kinkku. Makuja monia, näin meillä tänä vuonna.

Aattoillan kaffepöytään tein tavanomaisten makeiden ohella yhden Kuningattaren keittokirjastani. Valkoinen käpykakku oli täytetty lakkahillolla ja päällystetty sokerimassalla. Päällinen oli toisesta laidasta iltaan mennessä sulanut, mutta maku oli onnistunut! (Kuvaaja oli laiska jouluna, mutta postauksen pääkuvassa näkyy vilaus sitä parempaa puolta.)

Kahvipöydän leipomuksia

Kahvipöydän leipomuksia

Äitiydestä oli emännöimisessä yllättävän vähän riesaa, sillä lapsi viihtyi mummojen ja kummien ristitulessa. Ja toki uusien lahjojensa parissa, joita pukki toi. Pääsimme muutes auttamaan valkoparran pinteestä, sillä lähtiessään hän tunnusti olevansa menossa viettämään jouluyötä sökörinkiin, muorin kanssa tietysti. Pokerinaamaa löytyi, vain kolikot puuttuivat. Vaihdoimme kolikkopossustamme pukille pätäkkää, ja vilkutimme lähtiäisiksi. Hei hei ensi vuoteen, pukki!

Aatto ja sen kaikki traditiot joulusaunasta yömyssyihin sujuivatkin, sanoisinko, erinomaisesti. Jouluyön lapsi tietysti hillui ja itkeskeli, niin kuin on tehnyt joka toinen yö koko joulukuun. Mutta tämä alkaa olla jo ns. annettu fakta, ei siis mikään yllätys meille.

Perinteisen suomalaisen joulun jatkoksi vietimme rentoja välipäiviä. Silloin pyritään tuhoamaan joulusta jääneet sapuskat kekseliäästi. Me olemme useana jouluna paistaneet loput rosollit pannulla lisukkeeksi lohelle, tänä vuonna  naudan ulkofileepihveille. Älkääkä turhaan kummeksuko. Rosollihan on kypsiä juureksia ja omppua, eli mitä mainioin lisukeruoka lämmitettynä. Sekaan vain rohkeat rouhaisut suolaa ja pippuria!

Jälkkäriksi herkuttelimme juustotarjottimella, jossa vanhan tutun yhdistelmän sinihomejuuston ja joulupiparin lisäksi testattiin uutta komboa, vihreitä kuulia ja Musta Pekka –juustoa. Ai ai ja nam! Suosittelen!

Pelkillä jämillä ei niiden maukkaudesta huolimatta pitkälle pötkitä, ja muutakin kokkailua tarvitaan. Me teimme yhtenä päivänä kestosuosikkejamme Wienin leikkeitä. Kävimme muutama vuosi sitten testaamassa vastaavia paikan päällä, eivätkä omat kalpene yhtään. Ohessa reseptimme, joka on napissaan! Reissussa kuitenkin opimme, ettei leikkeille kannata turhaan tehdä raskaita lisukkeita. Kylmä perunasalaatti on paras kaveri – ja valmistuu välipäivinä kaikkien jääkaapista löytyvistä aineksista eli keitetyistä perunoista, sipulista ja jostakin hapankermatuotteesta. Marketin palvelutiskiltä löytyy myös valmiita salaattiversioita, hyviä nekin!

Wienin leike

Wienin leike

Wienin leike

possun ulkofileetä à 200 g viipaleina
vehnäjauhoja
munia
korppujauhoja
pullo rypsiöljyä
sitruuna

Nuiji ulkofileeviipaleet lihanuijalla litteiksi leikkeiksi. Ripota pinnalle suolaa. Ota työpöydälle kolme lautasta. Yhteen tulee vehnäjauhoja, yhteen pari kevyesti rikki vatkattua munaa ja yhteen korppujauhoja.

Kuumenna paistinpannulla n. 1 cm:n kerros rypsiöljyä. Sopiva lämpötila on sellainen, jossa öljyyn tiputettu vaalean leivän pala alkaa heti tiristä reippaasti, muttei räiskyen.

Kieritä nuijitut pihvit huolellisesti ensin vehnäjauhoissa, sitten munassa, sitten korppujauhoissa. Kypsennä ne yksi kerrallaan öljyssä, kunnes pinta on kauniin värinen, noin 4-5 minuuttia. Käännä, ja paista toista puolta toiset 4-5 minuuttia.

Nosta kypsä Wienin leike lautaselle lisukkeen viereen. Viimeistele isolla sitruunalohkolla. Huom! Sitruunaa kuuluu puristaa kuuman leikkeen päälle aimo annos!

 

Välipäivät vaihtuivat sujuvasti uuden vuoden aattoon, tuttujen yökuvioiden siivittämänä. Lapsi porasi kahdesta neljään, ja riehakkaasta vuodenvaihteen odotustunnelmasta ja valvomisinnosta oli jäljellä tässä torpassa aika vähän.

Aattoiltana lapsen nukahdettua me saunoimme juurikaan juttelematta, valmistellen hermojamme tulevaan yöhön. Kymmenen uutisten ääressä skoolasimme kuoharilasien kanssa, samaan aikaan kun Moskovassa vaihtui vuosi. Menee se yksi uusi vuosi venäläisittäinkin, totesimme, ja kapusimme sänkyyn.

”Uusi vuosi, uudet kujeet”, muru totesi, kun kävimme maaten. ”Lupaatko?” kysyin viitaten viereisessä huoneessa (vielä) nukkuvaan rakkautemme hedelmään.

Muru mietti hetken, muttei vastannut mitään.

Nukahdimme, havahduimme suomalaiseen uuteen vuoteen kyläläisten ampuessa rakettejaan, ja lapsemme heräsi vähän myöhemmin viettämään uutta vuotta lontoolaisten kanssa, kunnon rähinällä.

Viisas mieheni teki ilmeisen viisaan päätöksen vaietessaan kysymykselleni, sillä uusia kujeita ei ole vielä kuulunut. Jaksetaan silti toivoa, että vuosi 2014, ennemmin tai myöhemmin, rauhoittaa meidän yöt, ja tässä pirtissä viimein tehdään sitä, mitä mies ja nainen on luotu makuuhuoneessaan tekemään – eli nukutaan!