Ulkoilusunnuntain herkut: loimulohi ja suklaakaakao

Kun penskat riehuu ja sisätilat käyvät ahtaiksi, haaveilen, että lapset voisi työntää ulos ja ne pärjäisivät siellä keskenään. Ei onnistu 1- ja 4-vuotiaan kanssa. On otettava toisenlainen lähestymiskulma: yhteinen ulkoiluretki!

Pikkuretki oman pihapiirin läheisyydessä on elämys lapsille – jopa vanhemmille. Kohokohta on eväiden syönti. Olin suunnitellut tätä ulkoilupäivää joulusta asti, jolloin saimme yllärinä ison lohifileen. Laitoin sen pakastimeen, ja suunnitelmissa oli järjestää mukava nuotioretki jossa loimutettaisiin lohta ja paistettaisiin nakkeja ja olisi tarjolla jos mitä ihania eväitä kuten erilaisia tahnoja ja herkkuleipätarpeita lohen kaveriksi.

Kävi kuitenkin niin kuin aina, eli elämä löi realiteetteja tiskiin urakalla. Sairastin koko viikon rajua flunssaa yhdessä 1-vuotiaamme kanssa, kukaan ei käynyt vielä lauantainakaan kaupassa, eikä eväskoriin näin ollen ollut pakata mitään mitä piti. Pidimme kuitenkin retkelle sovitusta sunnuntaista kiinni, koska perheeni miesmussukat eivät toivoneet muuta kuin lohta, ruisleipää ja voita ja niitä nakkeja. Kaikkea löytyi, eväät koriin ja matkaan siis.

Suuntasimme pellolle, muru sytytti nuotion. Olin ehdottanut, että ottaisimme mukaan kiikarit ja tarkkailisimme luontoa ja kuuntelisimme sen ääniä. Muru ehdotti, että tehdään nuotio sille pellolle, jonka laidassa tehtiin parhaillaan metsätöitä traktorilla ja tukkipihdeillä. Paikalle siirryttäisiin mönkijöillä, ja niillä sitten rallattaisiin nuotiota ympäri. 4-vuotias äänesti isin retkiversiota, mikä oli minulla ihan tosi paha järkytys enkä lähes uskoa todeksi voinut… mutta selvisin ilman slaagia ja tulin 1-vuotiaan ja eväskorin kanssa paikalle mielenosoituksellisesti pulkalla.

Lohi loimuttui, ja kun se näytti sopivalta, kaivettiin esiin makkaratikut ja kärtsättiin nakit. Pikkupakkasessa, mönkkärirallin ja traktorin räminänkin sopivasti tauottua, en äkkiseltään olisi keksinyt mitään, mikä maistuisi paremmalta kuin lämmin, suolainen lohi hyvän ruisleivän ja kunnon voin päällä!

Vaan annas olla, jälkkäri osoittautui ylivedoksi. Pitää tunnustaa, että en ole koskaan tehnyt kaakaota meidän 4-vuotiaalle, hävettää. Jossain hän sitä kuitenkin oli juonut, koska kysyi jo koria pakatessa, oliko termospullossa kaakaota. Vastasin ”on, suklaakaakaota”, ja naamasta näin, että nyt osui mutsi eväissä oikeaan.

Tunnustus kaksi: En ole ikinä tehnyt kaakaota sulattamalla suklaata maitoon. En siis osannut lonkalta arvioida suklaan määrää. Katsoin neuvot tästä reseptistä, ja nappiin meni! Määrä oli passeli. Käytin Fazerin tummaa leivontasuklaata, ja koska sitä ei ollut ihan tarpeeksi, käytin osana Fazerin sinistä. Yhdistelmä oli aivan paras, ei liian makea, mutta silti ihana suklaajuoma! Ripaus kanelia oli myös loistolisä ja toi hyvän tuoksun.

Niin harmittaa, että en ottanut kuvaa suklaasuupielisestä onnellisesta pienestä mönkkärimiehestämme… Mutta sanonpa vaan, että näinä hetkinä sitä muistaa, miksi lasten kanssa kannattaa välillä tehdä asioita. Ne tulevat (edes joskus) tosi onnellisiksi ihan pienistä jutuista. Punajuurihummusta tai nuotiolla paahdettua halloumia ei tarvita, suklaakaakao ja nakit riittävät. Jos on mönkkäri, siis.

Makaronilaatikko pellillä

Peltimakaronilaatikko ja Runeberg-kakku

Sosiaalinen media on kaksipäinen olio. Toisaalta hauska, viaton, viihdyttävä, seurallinen ja ihmisiä yhdistävä, toisaalta tökerö, ilkeä ja ihmisiä erottava. Esimerkki: Ystäväni paljasti somessa, että antoi lapsellensa periksi, kun hän tahtoi avata pillimehun kaupassa. Heti oli joku tuntematon seuraaja sarkastisesti kommentoimassa, että ”Fanitan näitä loistavia kasvattajia, jotka antavat lapselle kaiken vallan”. Oliko se tarpeen? Ehkä siinä perheessä ei kuitenkaan ihan joka päivä ihan kaikessa anneta lapselle periksi. Miksi ihmiset ovat somessa epäkohteliaita ilman syytä ja puhuvat toisilleen tai heittävät yleisesti eetteriin ajatuksia tyylillä, joka ei kestäisi päivänvaloa kasvotusten?

Niin. Some toimii liian usein fiksun vuorovaikutuksen sijaan ärsyyntyneiden ihmisten kohtauspaikkana. Tajusin (vasta) tällä viikolla, että se on suurin syy sille, miksi käytän ”somen kanavia” aika vähän. Harmi, koska jään paitsi mukavista puolista. Ja harmi siksikin, että en aina ole kärryillä harmittoman hauskoista someilmiöistä. Ruokablogeja seuraamalla pysyn kartalla edes ruokatrendeistä, mutta silloin tällöin joku someilmiö lipsahtaa siltäkin puolelta ohi. Mistä pääsemme tämän postauksen aiheeseen:

Sunnuntaina mies ilmoitti, että söisimme uunipeltimakaronilaatikkoa, josta hän oli lukenut netti-iltapäivälehdestä. ”Tjaatjaa, yhym…” mutisin ja hyssyttelin vauvaa. Hieman ennen kokkailun alkamista aloin kuitenkin kuunnella tarinaa tarkemmin, ja kävin Twitterissä kurkkaamassa, mistä tässä oli kyse.

Selvisi, että satokausikalenterin perustaja Samuli Karjula oli vinkannut ruokien parhaista kuorista twiitanneelle TV-kasvo Marja Hintikalle, että hän tekee makaronilaatikon aina uunipellille juuri tästä syystä. Eli että saisi mahd paljon kuorta. Pieni someilmiö oli valmis.

Makaronilaatikon kuori on murun suosikkia, ja idean innoittamana valmistui meidän keittiössä murun eka makaronilätty. Oli hyvää. Ainesmäärissä otimme mallia Liemessä-blogista. Muru keitti lootaan siis 400 g makaronia ja ruskisti 400 g jauhelihaa, tietysti silputun sipulin kanssa. Munamaidossa oli 5 dl maitoa ja 2 munaa. Mausteena käytettiin suolaa ja valkopippuriripausta. Ensin pellille leivinpaperille levitettiin puolet makaronista, sitten jauheliha, sitten loput makaronit. Päälle munamaito. Sitten ripoteltiin pintaan korppujauhot. Paistettiin 225 asteessa reilu vartti ja testattiin, oliko munamaito keskeltäkin hyytynyt. Oli. Sitten vielä pari minuuttia grillivastuksen alla, jotta pintaan tuli kunnon väri. Pikkuäijäilyt siitä, että tuli taas tehtyä perheelle ihan parasta ruokaa. Ja sitten syömään!

Uunipeltimakaronilaatikko

Perinteisten reseptien tuunaaminen vaihtamalla valmistusastian kokoa on leipomispuolella hyvin tavanomaista. Kakusta tehdään leivos ja leivoksista kakkuja. Ja kuinkas sattuikaan! Samaisena sunnuntaina meillä syötiin myös Runebergin kakkua. Talvinen ykkösleivos, ja voisin syödä tätä herkkua joka päivä!

Kakkuversion kokeilussa syy on vähän sama kuin makaronilaatikossa: Murun mielestä torttujen ainut huono puoli on se, että hilloa ei riitä joka haukkaukselle. Kakussa sitä ongelmaa ei ole. Leivoin sen muuten Yhteishyvän reseptin mukaan, mutta käytin sekä manteliaromia että kardemummaa taikinassa. Kostutuksen hoidin seoksella, jossa oli 0,5 dl vettä ja 0,5 dl rommia (kun punssia ei ollut). Enemmänkin kakku olisi vetänyt. (Jos tekisin kakun uudestaan, laittaisin molempia 0,75 dl.) Koristelussa käytin joulusta jäänyttä sokerikuorrutetuubia. Kätevää, kun ei tarvitse sekoitella tahnoja itse, mutta suli nopeasti hillon päältä pois. Koristeet kannattaa siis pursottaa juuri ennen tarjoilua.

Runebergin kakku

Vaikka tästä Runebergista tuskin someilmiöksi on – ainakaan tämän postauksen perusteella ;) – niin resepti on oikein toimiva. Ja kun hyvissä ajoin aloittaa, ehtii leipoa toiset, vaikkapa perinteiset tortut kun on hepun varsinainen päivä.

Mukavia kokkailuhetkiä! Ollaan toisillemme armollisia!

Palsternakkapaistos

Palsternakkapaistosta semihuonoon arkeen

Hyvä arki. Termi, joka tulee vastaan joka tuutista. Se varmaan tarkoittaa sellaista arkipäivää, jolloin kaikki kulkee tuttuja rutiineja noudattaen aamusta iltaan ilman kommelluksia. Väleissä on aikaa pysähtyä ihmettelemään, kuinka kaikki on tässä ja nyt. Silloin ihminen niin sanotusti elää hetkessä. Tärkeä taito.

Yksi hyvän arjen ilmentymä on onnistunut iltaruoka. Kuten palsternakka-jauhelihapaistos. Se on helppo valmistaa ja vaatii vain hieman vaivaa. Lopputulos on perusmaukas. Jos lautasen reunalle jaksaa vielä nostaa jotakin vihreää, ollaan astetta varmemmin kiinni hyvän arjen peruspilareissa.

Jauhelihalaatikko

Minä en jaksanut nostaa. Ja tällä hetkellä lähes poikkeuksetta epäonnistun muutenkin hyvän arjen toteuttamisessa. Vaikka uusi vauva on viime viikot ollut perustyytyväinen oloonsa, huonosti sujuvista päiväunista on tullut pysyväisilmiö. Se tekee arjesta hieman työläämpää, kun beibi pitää nukuttaa useita kertoja päivässä. Se, mikä tekee arjesta tosi paljon työläämpää, on 3-vuotiaamme muutaman viikon takainen havainto, että paikasta auringossa pienen veljensä kanssa voi vääntää, ja kunnolla.

3-vee kiukuttelee, romahtelee ja haluaa kaiken huomion erityisesti jos olemme kolmisin kotona. Tavanomaista on, että kun menen makuuhuoneeseemme imettämään vauvaa, isoveli ryysää paikalle kevytläpsimään ja tökkimään meitä, tuijottaen samalla koko ajan minua kuin miettien, miten saisi hermoni palamaan. Kiellän, joskus jopa aikuismaisesti, ja sanon vieväni hänet pois makuuhuoneesta, jos tökkiminen ei lopu. ”SAANPAS! ENPÄS LOPETA!” kuuluu vastaus, ja pian hän joutuu olkkarin puolelle ja siitäkös pakka lopullisesti sekoaa.

Päivistäni on lasten myötä tullut mosaiikkitauluja. Ne koostuvat pienenpienistä hetkistä. Joukossa on paljon hyviä ja paljon huonoja. Esimerkki: Pate oli reilun kuukauden ikäinen ja olimme ensimmäistä kertaa kolmisin lasten kanssa vähän pitemmällä vaunulenkillä. Arttu jaksoi kävellä koko puolituntia reippaasti, ja Pate nukkui. Kipusimme pirteässä, loppusyksyisessä säässä mäen päälle, joka kylpi auringossa. Katselimme Artun kanssa kaunista maalaismaisemaa, ihan hiljaa. Kaikki oli tässä ja nyt.

Ennen kuin pääsimme kotiin, oli lapsi kuitenkin kastellut housunsa syvään lätäkköön hypätessään ja raivosi, että haluaa eri housut. Visainen toive toteutettavaksi vaunulenkillä. Kotipihassa huudettiin jo täysiä. Pari vähän erilaista mosaiikkipalaa tauluun, siis.

Hyvä arki -tunteen kannalta oleellista lienee, että taulu eli päivä on kokonaissävyltään positiivisen eikä masentavan värinen. Aika usein niin onkin. Viime aikoina – toisen lapsen myötä, käsiparien vähetessä, vauvan vaatiessa päivä päivältä enemmän huomiotani, 3-vuotiaan uhmakkuuden kasvaessa jatkuvasti ja mustasukkaisuuden lisääntyessä eksponentiaalisesti – taulut ovat kyllä olleet välillä synkkiäkin.

Aika monta elokuvaa, TV-sarjaa ja kirjaa on tehty siitä kaipauksesta, joka meihin ihmisiin arjen ympyröissä iskee. Haaveilemme elämästä toisessa kaupungissa tai toisessa maassa, ihan erilaisen arjen parissa. Joku haaveilee sykkivästä Lontoosta, joku eksoottisesta laiskottelijan elämästä Thaimaassa. Monet ihmiset – sinkut, dinkut ja perheelliset – toteuttavat näitä unelmia joka päivä. Näitä ihmisiä ihaillaan, sillä ajatellaan vaativan rohkeutta lähteä kauas kotoa uuden äärelle ja tuntemattomaan, haaveidensa perässä.

Paskanmarjat. Päätös etsiä hyvän arjen tunnusmerkkejä niissä puitteissa, jotka ympärillä on, se se vasta siviilirohkeutta vaatii.

Hullu hiiri valtasi kotimme

Olen suhtautunut perheen perustamiseen ensimmäiset 30 elinvuottani kuten aika moni muukin sukupolveni edustaja: Äidiksi tuleminen ei ole ollut elämän ykkösasia ja ”to do” –listan kärjessä, mutta periaatteellisella tasolla oma perhe on tuntunut tärkeältä asialta, jonka joskus haluan.

Periaatteessa kiva asia, ja silti ah niin riipaiseva elämänmuutos, ajattelin, kun lähipiirin vauvoja ja lapsia seurailin. Yksi kummipojistani huusi elämänsä ensimmäinen vuoden paitsi sen vartin jonka vuorokaudesta nukkui. Kuka lapsia haluaa tehdä, näillä riskeillä, kysyin itseltäni usein.

Moni lohdutti, että kun lapset on omia, ne eivät ärsytä enää. Voin rehellisesti sanoa olevani eri mieltä! Viimeaikaisin esimerkki: Taaperomme aloitti kaksi viikkoa sitten päiväkodin, ja sen jälkeen iltaisin ja viikonloppuisin mikään ei ole ollut hyvin. Kaikki itkettää ja harmittaa. Äitin tarjoama lelu on väärä, muu touhuaminen kurjaa, ja mutsin vessaan poistuminen on maailmanloppu, joka purkautuu järkyttävänä huutokohtauksena, romahtamisena lattialle, sätkimisenä ja huitomisena. Toipuminen pettymyksestä vie noin tunnin, joten olen alkanut itsekin käyttää vaippaa, jotta pysyisi edes joku tolkku näissä illoissa.

Päiväkodin naiset ovat tietysti kehuneet poikaa vuolaasti. Hän on reipas ja sopeutunut porukkaan. Yksi jopa kertoi, että pienenpieni vauvakuume alkoi orastaa, kun meidän poika oli sylissä painanut päänsä hänen rintaansa vasten. Että voi olla saman pikkujätkän synnyttämät ajatukset niin päinvastaiset itselläni!

Noh. Pitää muistaa, että alle puolitoistavuotiaan ei voi olettaa ottavan näin isoja elämänmuutoksia vastaan tyynesti. Selvä asia, joten päiväkoti-oikeakoti-elämään tottumisessa annan armon käydä oikeutta vielä hetken. Mutta takataskussani on kyllä esimerkkejä parista muustakin raskaasta käänteestä, jotka alkoivat jo ennen päiväkotia. Yksi ärsyttävimmistä lapsemme jokin aikaa sitten tekemistä elämäntaparatkaisuista oli se, että hän päätti lopettaa syömisen.

Olemme tarjonneet kotiruokaa, vauvanruokaa, purkkiruokaa, raakaruokaa ja niin edelleen, mutta ei auta. Ensin lapsi päätti, että hän ei toisten avittamana ota suuhunsa mitään, vaan syö ainoastaan sellaista, minkä voi työntää naamariinsa itse. Kurja käänne, koska mikään ns. kunnon ruoka ei oikein vielä pysynyt sormissa. Mutta silti keitetyt porkkananpalat, makaronit ja jauhelimykeröt maistuivat, joten ei hätä mitään.

Itse kehittämän dieettinsä seuraavassa stepissä Arttu jätti pois kaiken muun paitsi banaanin, puuron, leivän ja juuston. Nyt otimme uuden askeleen ja kavensimme vanhempien näkökulmasta jo melko tarkaksi mennyttä ruokavaliota, ja jätimme pois myös puuron ja leivän.

Olemmekin nyt tilanteessa, jossa osa lapsen iltakiukuttelusta ja ärsyttävästä yöheräilystä johtunee myös siitä, että emme saa sitä syömään muuta kuin joitain paloja banaania. Päiväkodissa poika varmaan vetää yksityistä näytelmäkerhoaan ja syö tyyliin pihviä veitsellä ja haarukalla, mutta kotona huulet painetaan tiukasti yhteen. Huokaus.

Oli raskas aamu männä viikonloppuna (jolloin ei pääse pakenemaan perhettään töihin). Ei ollut paljon nukuttu, kaikkia ärsytti kaikki, ja lapsi diettasi pöydässä. Kämppä oli aamutoimien jäljiltä jo hävityksen kauhistuksessa, tavarat pengottu laatikoista ja vessapaperit silputtu pitkin pirttiä. Kuin iso lauma jyrsijöitä olisi touhunnut kodissamme. Päähiiri istui pöydän päässä, poimi järjestelmällisesti pienistä suupalan kokoisista aamuleivistään juuston, työnsi suuhunsa ronkelin näköisenä, ja nakersi edamia talttamaisilla etuhampaillaan. Katselin kelloa ja odotin päiväuniaikaa.

Päivinä, jolloin olen tosi väsynyt ja ärsyyntynyt, yksi asia nimittäin jaksaa piristää. Päiväkahvi! En ollut koskaan kuullut kuninkaiden kakusta, mutta Kakkujen kuningattarien mukaan sitä myydään Ranskassa loppiaisen tienoilla. Siitäkin hyvä väsyneen äidin leivonnainen, että se tehtiin valmiista pakastevoitaikinasta. Kiekkojen väliin piti vain sekoittaa mantelitäyte. Ruma kakku, mutta simppeliä, sutjakkaa ja hyvän makuista!

Mantelitäytteinen kuninkaiden kakku voitaikinasta

 

Hyvän kahvin voimalla elämä jatkui niin kuin aina aiemminkin valvottujen öiden jälkeen. Ranskalainen ruokateemakin pysyi yllä, sillä illalla syötiin ihanaa Burgundinpataa! Yhteishyvän resepti on perinteinen, omastani on jätetty pois sienet, joista muru ei niin tykkää. Ken ei ole ikinä tehnyt, kipinkapin kauppaan, tämä on talven ykköspata ja sopii erityisesti väsyneille perheenäideille (lue ohje niin ymmärrät miksi)!

Burgundinpataa ja polentamuusia

Perheenäidin Burgundinpata

800 g naudan (ulko)paistia
voita ja öljyä
suolaa ja mustapippuria
1/2 dl vettä
100 g pekonia
3 porkkanaa
8-10 salottisipulia
1 tl timjamia
2 laakerinlehteä
iso valkosipulinkynsi
2 rkl vehnäjauhoja
1/2 pll punaviiniä
loraus fondia tai puolikas liemikuutio
1 prk tomaattipyrettä
1 rkl fariinisokeria

Avaa punaviinipullo. Nosta pullo huulille ja ota kunnon kulaus. Kyllä se elämä taas tästä!

Leikkaa paisti ronskeiksi kuutioiksi. Ruskista lihat voi-öljyseoksessa muutamassa erässä ja kaada pataan. Mausta suolalla ja mustapippurilla. Huuhtele pannu huolellisesti vesitilkalla ja kaada neste pataan.

Paahda pannulla pekonipalat ja kaada nekin pataan. Pyöräytä myös kuoritut pikkusipulit ja porkkanapalat kuumalla pannulla voi-öljyseoksessa, kunnes pintaan tulee kaunis väri. Kaada kasviset pataan. Lisää joukkoon mausteet ja murskattu valkosipulinkynsi. Ripottele pataan vehnäjauhot ja sekoita.

Kaada pataan n. puoli pulloa punaviiniä. Nestettä tulee olla sen verran, että lihat lähes peittyvät. Lorauta joukkoon lihafondia tai murusta mukaan pala liemikuutiota. Lisää tomaattipyre ja sokeri. Sekoita.

Hauduta pataa kannen alla liedellä 1-2 tuntia. Tarjoa hyvän leivän ja perunoiden tai polentan kanssa.

Kun lapsi nukkuu illalla, juo loppu punaviini ja nauti hiljaisuudesta.

 

Söimme murun kanssa lihapataa, pikkumuru katsoi piirrettyjä tabletilta ja närppi banaania ja juustoa. Veikkasin, että ensi yönä taas valvotaan nälissään. Siitä intouduimme muistelemaan taannoista yötä, jolloin poika itkeskeli pitkään, eikä mies saanut sitä nukahtamaan. Hän tuli takaisin makkariin, kävi viereeni ja totesi vihaisena: ”Hullu se on!”

Koska mieheni on valmistunut Orimattilan ammattikoulun metallipuolelta, en ottanut diagnoosia lääketieteellisenä enkä kauhean vakavissani. Mikäli oikein muistan, taisimme hekotella hänen heikolle hetkelleen jo samaisena yönä.

Olimmekin nyt molemmat samaa mieltä siitä, että kaiken tämän ärsyttävän oheismurheen, jota perheen perustaminen tuo, jaksaisi itse asiassa ihan helposti, jos saisi aina nukkua yönsä. ”Mutta on meillä kyllä oikeastaan ihana poika”, sanoin vielä muistutellen ja vakuutellen sekä miestä että itseäni.

”Kyllä. Meidän lapsi ei osaa nukkua eikä syödä eikä viihdy valveilla, mutta muuten kaikki menee todella putkeen”, muru totesi patansa äärestä.

Hah :D Koittakaapas muut pistää siitä paremmaksi!