Maailmanlopun myslimuffinit

”Kuolemanpelko iski. Kesken vaipanvaihdon. Olin juuri siivoillut muhkeaksi paisunutta reseptiarkistoani, ajatuksella, että löytyisiköhän sieltä mitään kokeiltavaa tulevaksi viikonlopuksi. Järkytyin säästettyjen leikkeiden, lehtien ja nettitulostusten määrää. Uupumus iski ja vauva teki kakat. Siis hoitopöydälle.

Yhtäkkiä siinä vauvan palli-nivusihottumaa hoidellessa tajuntaani iski, että osa leikkeistä oli jo yli 10 vuoden takaa. Siis mikä vuosi nyt on? 2016. Ei herranjumala, mä täytän tänä syksynä 35! Pian olen lähempänä neljääkymppiä kuin kolmeakymppiä. En voi enää kutsua itseäni tai ajatella olevani kolmekymppinen, olen ennemminkin nelikymppinen. Tsiisus. Mitä täällä tapahtuu??!!

Tunsin elämän valuvan sormieni välistä kuin hiekka. Vain tomu jäi pölisemään. Mähän kuolen kohta. Hikeä puski, ja samalla tajusin miettiväni ihan käsittämättömän pöljää pointtia: Kuolisin ennen kuin ehdin testata lähellekään kaikkia talteen ottamiani reseptejä. Niin kuin sillä nyt siinä vaiheessa olisi merkitystä, että joku kiva piirakka jäi paistamatta. Mutta kumminkin. Huomasin ajattelevani ”Niin paljon reseptejä, niin vähän aikaa.”

Olen siitä onnellisessa asemassa oleva mielipuoli, että näen huumoria arjen kamalissakin tilanteissa lähes päivittäin. Eikä kauaa mennyt, kun jo kerroin murulle, että jos mä kuolen ekana, voisiko hän polttaa sen vihreän peltilaatikon sisällön ja ne lehdet keittiön kaapissa. Silleen juhlallisesti, kokko-tyyppisesti, vaikka samalla viskiä juoden. Ei jäisi todistusaineistoa tekemättömistä puhteista jälkipolville. Mies ei ymmärtänyt, minua nauratti.

Parin päivän päästä päätin uhmata paniikkikohtausta ja palata arkistojen ääreen. Kylmän viileesti ja analyyttisesti. Tein laskutoimituksen. Vaikka olen vuosien varrella useita kertoja harventanut arkistojani, minulla oli edelleen säästössä pari sataa ”ihan kivaa” tai ”kuuminta hottia” tai ”tätä kaikkien ruoanlaitosta pitävien on pakko vähintään kerran elämässä tehdä” –reseptiä pelkästään ”Näitä kokeilen ihan pian” -muovitaskussa. Se on ns. päällimmäinen arkistoni. Sekundaarinen arkisto on sitten se vihreä peltilaatikko. (Kyllähän te tiedätte, ihan kaikkihan leikkeitään arkistoi näihin kahteen kategoriaan…). Lisää reseptejä on aikakauslehdissä, joita on vaikka kuinka paljon kaapeissa. Veikkaisin siis lopullista säästettyjen reseptien määrää 10-kertaiseksi. Mutta se on jo niin masentavaa, etten jaksanut asiaa todentaa.

Sitähän voisi vaan jäädä rypemään reseptiensä päälle, mutta päätin tarttua kolmevitskankriisiin samalla tavalla kuin tartuin kolmenkympinkriisiin: tekemättömiä asioita voi vain alkaa tehdä! Ja niin aloin tutkia reseptejä. Olin ollut harvinaisen haisulla trendeistä, sillä olin varhaisessa vaiheessa bongaillut juttuja, joista oli myöhemmin tullut hittejä, trendikästä tai valtavirtaa. Olin 2000-luvun alussa leikannut jostain lehdestä satay-broilerin ja shakshukan ohjeet. Silloin moni tuttu ei olisi tiennyt mitä ne on, mutta nyt niitä on tehneet kaikki. Paitsi minä siis, mutta noin niinkun esimerkkinä.

Sorttasin reseptit kategorioihin ”leivonnaiset – suolaiset/ makeat”, ”jälkkärit”, ”lämpimät ruoat”, ”muut sortit” ja ”in your dreams”. Jälkimmäiset heitin heti roskiin. Siellä oli esimerkiksi jotain, mihin tarvittiin agaria. Tässä on nyt kahden lapsen äidillä käynnissä vähän kaikenlaista, joten agariin ei tartuttaisi. Muista kategorioista valkkasin vain KAIKKEIN kutkuttavimmat talteen. Loput heitin tunkiolle. Runollista ja symbolista. Ei tässä lyhyessä elämässä kaikkeen vaan ole aikaa.

Sain typistettyä muovitaskuni reseptien määrän pariinkymmeneen. Suurin osa säästämistäni oli aika uusia, erityisesti seuraamistani ruokablogeista tulostamiani/talteen viimeisen vuoden sisällä kirjoittamiani (ai mitkä sähköiset arkistot?). Näitä testaisin tämän vuoden aikana, päätin, ja suljin muovitaskuni ja peltilaatikkoni. Murua varten teippasin molempien päälle lapun, johon kirjoitin: ”Jos olet joutunut avaamaan tämän uuni- ja kakkuvuokia sekä reseptiaarteitani sisältävän kaapin oven, viikatemies on ilmeisesti poikennut, eikä minua enää ole. Polta nämä, ennen kuin uusia naisia tulee taloon.”

Ja sitten suljin kaapin.”

Kirjoitin nämä sanat keväällä, ja voin ilokseni ilmoittaa, että projekti on hyvässä vaiheessa. Olen kuittaillut monia reseptejä, joita aina on pitänyt. Tein taannoin sitä shakshukaakin.

Postasin elokuussa aihetta sivuten, ja jaoin muutaman linkin kesän aikana testaamiini, blogimaailmasta nappaamiini leipomusresepteihin. Silloin kerroin, että myös blogikumppanini Yhteishyvän resepteissä on muutamia sellaisia, jotka on pitkään kutkuttaneet. Täytin eilen sen 35, ja kun Tuonelan portteja ei silmissä näkynyt, leipaisin työkavereille vadelma-myslimuffineita. Niitä, joita pitkään on pitänyt. Mysli tuntui sopivalta aamukahvileivonnaiseen, ja en ollut ihan väärässä. Hieman painava taikina ja tiiviit kakkuset, muuten viljaisa maku oli juuri sellainen kuin ajattelin eli plussan puolella oltiin. Suosittelen testattavaksi ihan ilman ikäkriisejäkin.

Vadelma-myslimuffinit

Loppukaneetit: Tein lupauksen itselleni ikävuosiksi 35-40. En usko, että perheralli tästä juuri helpottaa, eikä aikaa tule mistään päiviini lisää. Joten jos mielin pysyä nykymaailman resepti- ja ruokakuvatulvassa järjissäni, minun pitää opetella nauttimaan siinä virrassa olemisesta, näkemisestä, kuulemisesta, ilman, että saan pahaa mieltä resepteistä joita en ehdi kokeilla. Ilman, että leikkailen ja tulostelen reseptejä talteen koko ajan. Aion opetella hakemaan inspiraatiota ja vinkkejä pääsääntöisesti kuluvan kuun tarpeisiin, ja muuten vain nautin vaikkapa blogeissa pyörimisestä. Aion päästää irti ja antautua ruokamaailman vietäväksi ilman yritystä tehdä itse enemmän kuin mihin on aikaa. Pam (=puheenjohtajan nuija pöytään).

Ei muuta kuin uutta realistista päivää putkeen

ja kohti kuolemaa, ilman sen pelkoa!

Päiväkotiasiaa ja banaani-maapähkinävoimuffinit

Päiväkahvi on perheenäidin henkireikä. Liittyy tämän blogin perustamisajatukseen. Olen molemmilla äitiyslomillani pyrkinyt syömään päiväkahviaikaan paitsi jotain suolaista myös ehdottomasti makeaa, jos on saatavilla. Leipomispuuhat ei aina inspiroi, mutta onneksi joskus, jotta päiväkahveissa roti säilyy.

Olen alkukesän aikana testannut pariakin banaanileivonnaista, niihin on himo iskenyt. Lapsikin rakastui banaanimuffinsseihin, ja ei syyttä, on ne niin meheviä. Yhtenä päivänä testasin Yhteishyvän banaanimuffineita, joissa oli mukana toista herkkua, maapähkinävoita. Vaikka pähkinätahna tuokin muffineihin hieman ”kuivaa” suutuntumaa – mikä onkaan se tahnan ominaispiirre, en osaa sitä paremmin selittää – banaani tuo kosteutta, joten balanssi on hyvä. Osan muffinsseista päällystin tuorejuustokuorrutteella, kun sitä oli edellisestä banaanikakkukokeilusta jäänyt, ja se teki näistä vielä herkullisempia, tietty. (Vinkkejä tuorejuustokuorrutteeseen löytyy esim. tästä postauksesta.) Kun olin nostanut kuorrutetta muffinssille, pursotin päälle kinuskikastiketta spiraalin muotoon ja pyöräytin pinnan teelusikalla ”ruusumaiseksi”. On niitä hienompiakin koristepursotuksia, mutta tälle porukalle on tämä välttänyt.

Maapähkinä-banaanimuffinit

Oli toukokuinen helle ja päiväkahvihetki kohdillaan, sillä 7-kuukautisemme nukkui sikeästi ja 3,5-vuotias oli päiväkodissa. Nautinto. Mistä pääsemme kätevästi postauksen aiheeseen: Millainen äiti vie esikoisensa päiväkotiin, jotta voi olla kaksin vauvan kanssa ja sen nukkuessa nostaa jalat pöydälle ja syödä muffinsseja?

Vastauksia on montaa tyyppiä. Tiedän olevan ihmisiä, jotka sanoisivat, että ”Surkea luuseri”. Tiedän ihmisiä, jotka sanoisivat, että ”Väsynyt ja/tai mukavuudenhaluinen”. Onneksi tiedän myös ihmisiä, jotka vastaavat ”Ihan normaali äiti”.

Olen mielestäni normaali ihminen – ihan ihmisarvoni säilyttänyt – vaikka pidimme esikoisen päiväkotipaikan äitiyslomani alkaessa. Meillä oli käynyt niin mahtava tuuri, että omalle kylällemme avattiin tuttujen naisihmisten toimesta yksityinen päiväkoti niihin aikoihin kun esikoisemme oli tulossa maailmaan. Hoidimme miehen kanssa poikaa vuoron perään kunnes hän oli 1 v ja 2 kk. Silloin alkoi päiväkotitie, ja halusimme ehdottomasti, että äitiyslomani jälkeenkin poika voi jatkaa tutussa hoidossa tuttujen kavereiden kanssa. Niinpä päätimme, että poika käy päiväkodissa perhevapaistamme huolimatta, vähintään Kelan tukiin sun muihin oikeuttavan määrän viikossa, ja paikka pysyy meillä.

Päiväkotipäivän pituus on ollut keskimäärin 6 h, aamuyhdeksästä kolmeen. Ja en todellakaan kiellä, etteikö mukana olisi ollut sitä mukavuudenhaluakin usein, kun isomman veijarin olen vauvan kanssa päiväkotiin pudottanut. Syksyllä mietin paljon sitä, millainen uusi vauva olisi. Mietin, miten jaksaisin lasten kanssa päivän, jos vauva ei esimerkiksi nuku öisin. Jos esikoinen on kotona, en pysty nukkumaan vauvan nukkuessa päikkäreitä jne. Päiväkodin pysyminen kuvioissa on luksusta, joka helpottaa elämääni, mietin etukäteen, ja sitä se on totta vie ollut. Mitä sitä kieltämään. Mutta ei sitä kannata ääneenkään joka porukassa sanoa, sillä:

Tiesin, että toisista ihmisistä tekemäni ratkaisu on törkeä. Meidän yksityisen päiväkodin kanssa emme ole kovin syvällä ”kotona olevat äidit vievät muiden äitien päiväkotipaikat”-keskustelussa, mutta ei me varmaan olla sen tavoittamattomissakaan. Muutakin syyllistämistä piisaa, jos syyllistämispuhetta kuunnella haluaa. En ole kauheasti kuunnellut ja suhtaudun asiaan suht neutraalisti. Eli kun subjektiivista päivähoito-oikeutta parin kuukauden päästä rajoitetaan, en myöskään lähde barrikadeille muutoksia vastustamaan. Tämä ei ole meidän elämässä ollut, ei viime viikkoina eikä vuosi sitten, se kaikkein tärkein asia. En ole sitä äitityyppiä, joka jäisi vuosiksi kotiin lastensa kanssa (kaikki kunnia heille), en yhden enkä useamman. Minulle on aika sama, mitä kotona olevat äidit saavat ja voivat lasten hoitopaikkojen ja -aikojen suhteen tehdä – kaikella kunnioituksella siis ja anteeksi vaan.

Mutta meidän perheen näkökulmasta olisi pari asiaa, jotka olen halunnut sanoa: Ymmärrän ihmisiä, jotka ajattelevat, että pienelle lapselle paras paikka on kotona. Harvinaiset ääriesimerkit pois lukien niin ihan varmasti onkin. Mutta jos äiti on kotona vauvan kanssa esim. vauvan ensimmäisen vuoden, esikoisen päiväkodissa käymistä puoltaa tietyt jutut. Me asutaan maalla, eikä naapurustossa ole lapsia. (Hyvä kun on naapurustoa.) 3-vuotias haluaa koko ajan leikkiä ja seuraa. Vaikka äiti haluaisi sitä antaa, vauva vie osansa. Meillä lapsi turhautuu pitkillä kotijaksoilla (esim. joulukuu jolloin lomailtiin paljon muuten vaan ja helmikuu jolloin poika oli pitkään puolikuntoinen sairastelun jälkeen). Päiväkoti tarjoaa virikkeitä, joihin minä en pysty. Leikkiä, askartelua, pöytätapojen opettelua, sosiaalisten tilanteiden hallintaa, ulkoilua, metsäleikkejä, hiekkalaatikkoleikkejä, kiipeilyleikkejä, lauluja, loruja, jumppaa, retkiä…

No, sanotaan sekin, että ei meidän isompi kuitenkaan ihan joka arkipäivä päiväkodissa käy. Mutta on käynyt enemmän, mitä etukäteen ajattelin hänen käyvän. Uhmaiästä johtuen pidin aika varmana, että jossain vaiheessa poika alkaa aamuisin kiukutella, että hän ei päiväkotiin mene. Ja olin itseni kanssa puhunut asian selväksi. Jos se tuntuisi lapsesta ahdistavalta, kun hän tietäisi äitin olevan pikkuveljen kanssa kotona, päiväkotiin ei mentäisi. Menkööt sitten paikat tai tuet tai mitä vaan, mutta väkisin päiväkodissa ei käydä.

Nyt sen uskaltaa jo kirjoittaa. Kohta 10 kuukautta perhevapaata takana, ja poika on kahtena etukäteen päiväkotipäiväksi sovittuna aamuna alkanut itkeä, että ei halua lähteä. Korostan, kahtena. Toisella kerralla sanoin, että mene vaan, koska äiti menee vauvan kanssa neuvolaan, mutta pidetään huomenna vapaapäivä. (Ja niin tehtiin.) Toisella kerralla sanoin, että selvä homma, sinun ei tarvitse mennä, saat jäädä kotiin.

Olen pitänyt tätä hämmästyttävänä asiana, sillä kaikkia muita mahdollisia ja mahdottomia asioita on meidän 3,5-vuotias uhmannut siitä asti kun täytti 2. Tätä ihmeellistä asiaa pohtien ja ”olen varmaan tosi huono äiti kun lapseni HALUAA käydä päiväkodissa” –syyllisyyttä potien olen jopa välillä ehdotellut, että ”Pidetäänkö sittenkin tänään vapaapäivä?” Lapsi kysyy, ”Onks isi kotona?”. Vastaan, että ”Ei ole, isi on töissä.” ”Mä meen sitten päiväkotiin”, poika toteaa ja lähtee iloisesti eteiseen.

Vauva nukkuu, ja nostan jalat pöydälle tai kirjoitan blogia, juon kahvia ja syön hyvää leivonnaista. Joskus perhe-elämä on raastavan haastavaa, joskus joku asia sujuu. Ajattelinkin laatia tämän puheenvuoron siksi, että mielestäni ”päiväkodit ja äidit” –keskusteluun mahtuu myös kiitoksen sana niille päiväkodissa työskenteleville, jotka haluavat tarjota laadukasta varhaiskasvatuspalvelua ja tukea kaikenlaisia perheitä JA joiden hoiva- ja muu palvelun taso on niin kova, että se kestää meidän uhmaikäisenkin tiukista tiukimman arvion.

Kiitos!
(hörppää kahvia ja mussuttaa pullaa)

Uusi vauva ja omenakakku paahdettu voi –kuorrutteella

Ensimmäinen pariviikkoinen uuden vauvan kanssa on mennyt uskomattoman hyvin (hän sanoi puuta koputtaen). Se on aika rauhallinen, nukkuu paljon ja syö sopivasti. Isoveli suhtautui tulokkaaseen aluksi kiinnostuneena ja innoissaan, sittemmin vähemmän innoissaan ja enemmän välinpitämättömästi – muttei vihamielisesti tai barrikadeille nousun hengessä, mikä tärkeintä.

Jännitin kahden viikon takaista, lauantaista kotiutumistamme aika paljon, mutta lasku arkeen oli matala, sillä isi lähti varpajaisiin ja esikoinen jäi hoidosta mummolle yökylään. Olimme siis illan uuden pötkön kanssa kaksin ja saimme jatkaa rauhallista toisiimme tutustumista. Selkein muutos aiempaan pariin päivään oli, että kukaan ei kuuluttanut iltapalan olevan katettu päivähuoneeseen. Saimme kuitenkin apetta, sillä äiskän meijerit toimivat jo liiankin hyvin ja uunissa paistui Apsilta kotiintulomatkalla ostettu pakastepitsa.

Sunnuntai valkeni ja oli yllätyksiä täynnä. Enpä olisi uskonut, että kotiutumisemme jälkeen muiden kanssa oli helppoa ja se raskain elämäni miehistä olisi perheemme isi! Varpajaiset äitiyvät rankoiksi, ja luulen, ettei meidän isi nauti värillisiä viinoja vähään aikaan, ainakaan yhtä yömyssykuppia suuremmista astioista. Onneksi isillä alkoi isyysloma, ei olisi muuten selvinnyt maanantaistakaan…

Koska lapset ja sittemmin isikin ovat käyttäytyneet paremmin kuin hyvin, olen ehtinyt jopa pari kertaa leipoa vauvan ihastelijoille. Ja kekata yhden todella oivan kakun! Se sopii tilanteessani oleville äideille, koska ainekset vain sekoitetaan ja paistetaan kakuksi. Ei tarvitse kaivaa esiin sähkövatkainta tai tehdä monimutkaisia valmisteluja. Tämän kakun saa uuniin vaikka vauva toisessa kädessä. Kuvainnollisesti, melkein konkreettisestikin.

Olen ruokamediaa seuratessani huomannut, että piimästä on tullut muodikas elintarvike. Klassinen, joululta maistuva piimäkakku on monen kotikokin suosikkileivonnaisia, ja teen sellaisen vähintään kerran vuodessa joulun alla. Kun bongasin Yhteishyvän kuorrutetun omenapiirakan, jonka pohjassa on juuri klassisen piimäkakkutaikinan meininki, päätin kokeilla sen paistamista kuivakakkuvuoassa. Tein siis taikinan ohjeen mukaan, sitten voitelin ja jauhotin uuden ihanan kakkuvuokani, jonka vetoisuus on 2,4 litraa. Tuli lähes täyteen eli oli passelikoko. Paistoin kakun 175 asteessa, noin 50 minuutin ajan. Peitin loppuvaiheessa vuoan leivinpaperilla. Muista tehdä tikkutesti kakulle, koska uunien paistoajat vaihtelevat.

Omenakakku on hurjan mehevä, olen testannut jo pariinkin otteeseen. Kakun voi kuorruttaa reseptin tuorejuustokuorrutteella (määrää hieman vähentäen) ja koristella kuivatuilla karpaloilla ja rouhituilla pähkinöillä, kuten alkuperäisversiokin. Toinen oikein hyvä vaihtoehto on aiemmin vinkkaamani kerma-tuorejuustokuorrute. Ja sitten viimeinen loistovinkki:

Törmäsin Lunni leipoo –blogissa paahdetusta voista valmistettuun kuorrutteeseen. Voin paahtamisen vuoksi kuorrute maistuu vähän lusikkaleiviltä. Tosi herkkua. Näin se tehdään: Sulata 50 g voita kattilassa keskilämmöllä, sekoittelematta, ja anna voin rauhassa ruskistua kunnes kattilan pohjalla on ruskeaa ”mönjää”. Sekoita kulhossa 3 dl tomusokeria, (noin) 2 rkl maitoa ja 1 tl sitruunanmehua. Lisää ruskistettu voi vähän kerrallaan, hyvin sekoittaen. Säädä kuorrutteen paksuus kohdalleen lisäämällä tilkka maitoa, jos se tuntuu liian paksulta. Kaada kakulle ja anna valua pitkin reunoja. Pikkulusikalla valuttelu sujuu siististi.

Omenakakku

Paahdettu voi kuorrute

Huolimatta siitä, että synnytys on naiselle pikkunakki verrattuna siihen tehosekoittimeen, johon miehet varpajaisten vuoksi lyödään, kehtaan kuitenkin omistakin voinneistani parilla sanalla mainita: se on aika hyvä! Pikkuremppaa on ollut, joista isoin tällä viikolla. Kroppa oli pitkään maidontuotannon vuoksi arkana, ja lopulta vietin yhden kuumeisen horkkayön peiton alla kahden melonin kanssa. Onneksi mies nousi tilanteen niin vaatiessa sille tasolle, jolle kuuluukin. Hän otti huonosti tietysti juuri sinä yönä nukkuneen pojan imetysten välillä hoteisiinsa. Aamulla minulla oli jo parempi olo, ja nyt on sekin yö enää muisto vain.

So far so good (hän sanoi, ja pyysi lukijoitakin koputtamaan puuta).

Porkkanakakku

Syyskliseet, osa 1: Porkkanakakku

Kirjoitin viime syksynä, että parisuhteessa elävät ihmiset ovat fakkiutuneet kliseisiin, eikä auta, että asian tietää. Silti sitä naisena sortuu kaikenlaisiin ruikuttaviin ”mikset sä koskaan” -konventioihin. Ihan hauska teksti, vaikka itse sanonkin, sai minut hymyilemään taas itselleni.

Myös ruokamedia on fakkiutunut kliseisiin, joista suurin on se, että kokkaamisen kuuluu kietoutua kalenterivuoteen ja kauteen sopiviin raaka-aineisiin. Mutta näin se on, sillä mitä muita tapoja kokata oikeastaan on? Ei kesäkuussa kiinnosta taatelikakun ohje eikä syksyllä raparperipiirakka. Ei, syksyllä – esimerkiksi blogeissa – kuuluu käyttää omppuja, ja se on mulle enemmän kuin fine.

Jaoin samaisessa vuoden takaisessa postauksessa hyvän, blogimaailmasta pöllityn paahdettujen papujen reseptin ja kerroin, että meillä tehdään joka syksy ainakin kerran porkkanakakkua. Syksyinen klisee punajuuri-suklaakakun lailla, varmaan siitä syystä, että syyskuussa salaatit ja kasvikset vaihtuvat keittiössä juureksiin. Kakkua oli pakko tehdä tänäkin vuonna, ja nyt testasin amerikkalaista porkkanakakkua blogikumppanini Yhteishyvän reseptillä. Outoa ohjeessa oli se, että se julkaistiin viime TAMMIKUUSSA. Hitto mitä rajojen rikkomista ja reunalla eloa S-mafialta!

No, vaikka mieli olisi tehnyt, en lähtenyt talvella testaamaan, vaan säästin koitosta, kuten tapoihin fakkiutuneen kokin kuuluu. Ja pakko on kehua: Odotus kannatti, on kyllä tosi hyvä resepti. Porkkanakakkuintoilijana tiedän mistä puhun. Muhkea, mutta silti mehevä lopputulos.

Ainut miinus reseptille siitä, että tuorejuustokuorrutteessa käsketään käyttämään margariinia. Ohhoh! Mitä ne siellä Yhteishyvän reseptitehtaassa yrittää, saada meitä laihtumaan vai? Näyttäkää kättä margariinille tässä kohtaa ja valitkaa ronskisti oikeaa voita. Se on aidon jenkkiläisen kuorrutteen must raaka-aine.

Mutta mutta. Jos ei joskus kokeile uutta, ei koskaan löydä mitään virkistävää. Voinen tuorejuustokuorrute on aika tuhti, jos tykkää usein leipoa tämän tyylisiä kakkuja, cupcake-leivoksia ja niin edelleen. Jos kaipaat tuorejuustokuorrutteen tyyliä ja makua, mutta hieman vähemmän voisena (eikä yhtään terveellisempänä) versiona, kannattaa testata tuorejuusto-kermakuorrutetta. Hyvä, yhteen kakkuun menevän satsin suhde on 400 g tuorejuustoa ja 3 dl kuohukermaa. Ne yhdessä kulhoon, sitten sekoitetaan rauhallisesti sähkövatkaimella, kunnes kuorrute on paksua. Mukaan tietysti sokeria oman maun mukaan. 1,5 dl on mielestäni hyvä määrä. Mausteeksi teelusikallinen vaniljasokeria ja vaikka luomusitruunan tai parin raastettu kuori. Sopii porkkana- ja omenakakuille, kuppikakuille, muffineille…

Syksyisiä leivontahetkiä joka tupaan! Täällä vielä odotellaan :)

Amerikkalainen porkkanakakku

Kun äiti Alepan Kassilla polttareihin lähti

On lauantai. Iso muruni on reissussa, pikkumuruni päiväunilla, ja minä leivon. Olen avannut kakkukirjani lokakuun kohdalta.

Ensimmäinen blogileivonnaiseni tulee olemaan Amerikan malliin tehty Hummingbird cake. Siinä on tuorejuustohuntu, mikä on sopivan symbolista, sillä olen saamassa vieraaksi morsiamen. Vanha ystäväni viettää pian häitään, ja miesten paettua Riikaan meillä on aikaa treffata samanikäisten vauvojemme kanssa ja löpistä hääjuttuja.

Muussaan banaania, rouhin pähkinöitä ja sekoitan taikinaa. Glorian ruoka ja viini –lehdelle reseptejä nikkaroivan Sanna Kekäläisen kakkuohje on minulle entuudestaan tuttu. Yksi versio, tienviitat taivaallisiin kuppikakkuihin, on nimittäin julkaistu lehdessä jokunen vuosi sitten.

Olen valinnut kolibrikakun ensimmäiseksi kakkupostauksekseni tarkoituksella muistakin kuin huntusyistä. Gloria-lehtiperheellä ja ruokakirjoilla on ollut iso vaikutus elämääni, ja tutustuminen ruoka ja viini –lehteen tammikuussa 2005 oli käänteentekevää kokkailu- ja viiniharrastukseni kannalta. Siksi tuntuu hyvältä aloittaa bloggaaminen juuri tästä.

Päiväkahviseurani saapuessa uunissa on jo pientä suolapalaa. Pikaisten pitsojen resepti on yhdessä murun kanssa kehitetty. Simppeliä, nopeaa, maut kohdallaan, ja ainekset löytyvät kotimarketista!

Pikapitsat järvikyläläisittäin

Pikapitsat järvikyläläisittäin

Pikapitsat järvikyläläisittäin

isoja pyöreitä rieskoja (esim. Vaasan Lapin Rilla)
ketsuppia (esim. Felix luomu)
pepperoni- tai meetvurstisiivuja (esim. Saarioinen Pepperoni)
aurinkokuivattuja tomaatteja
mozzarellajuustoraastetta (esim. Valio)
(Mozzarella di Bufala -juustopallo)
oreganoa, ruokaöljyä

Levitä rieskat pellille leivinpaperille. Levitä pinnalle ketsuppia ja ripottele päälle pepperonisiivuja. Leikkaa pari aurinkokuivattua tomaattia saksilla kahtia (per lätty) ja lisää pinnalle. Jos saat käsiisi oikeaa mozzaa, lohko pallot ja lisää. Ripota lomaan juustoraastetta, tai lisää sitä reilummin, jos mozzaa ei löydy. Ripota pinnalle oreganoa ja tiputa pari tippaa ruokaöljyä juustolohkoille. Paista 225 asteessa noin 5 minuuttia, kunnes juusto on sulanut ja rieskat tummuneet reunoilta.

 

Pitsan jälkeen keitetään kahvia, syötetään lapsia, leikitään lattialla, yritetään aloittaa kakku, vaihdetaan vaippa, mietitään, onko kahvi jo kylmää, yritetään tukehduttaa raivokohtaus tissillä, leikataan kakkua ja lopulta maistetaan. Hyvää tuli, mutta kuppikakkuversio oli ehdottomasti parempi! Se löytyi nopealla googletuksella ainakin Patalinnun blogista. Suosittelen kokeilemaan!

Hummingbird cake

Hummingbird cake

 

”Vaan entäs ne kuppikakut, joita syötiin sinä aamuna, ne vasta hyviä olivat”, aloitamme ystäväni kanssa taannoisten polttarien muistelut. Itselleni mieleen niistä kemuista jäi erityisesti tapa, jolla saavuin paikalle. Veikkaan, että jäi parilla muullakin… Haluatteko kuulla?

Oli syyskuinen aamu Helsingissä, minä ja murut Sokos Hotel Aleksanterissa aamupalalla. Koska pikkumurun eka hotellireissu meni rauhallisesti, olin ylpeydestä pakahtua. Jätin pojat pärjäilemään kahdestaan, ja onnen tunteessani aloin lampsia kohti polttariseurueemme kohtaamispaikkaa, Tunturikadun ja Runebergin kadun kulmaa, liian hitain askelin. Silloin tapahtui se, mikä minulle aina tapahtuu Helsingissä. Eksyin.

Jossain vaiheessa kohti Temppeliaukiota kulkiessani menetin siis suuntavaistoni. Runebergin kadulle siirtyminen kun pitäisi olla kuin pala kakkua, mutta minä ravasin eessuntaas ilman mitään käsitystä, mihin suuntaan mennä. Jos aikaa olisi ollut, olisin ravannut Mannerheimintielle ja ottanut tutun suunnan sieltä. Mutta kello oli viittä minuuttia vaille.

Pyörin ympyrää, itketti, koski pelkäsin missaavani polttareiden yllätysosuuden. Yritin soittaa, mutta kukaan tutuistani ei vastannut, koska ne idiootit olivat iloisissa jälleennäkemistunnelmissa ja tyttökirkumisissaan tietysti unohtaneet, että minä eksyn kumminkin.

Katseeni etsi ystävällistä kohdetta, jolta kysyä, mihin suuntaan lähden juoksemaan. Ja siinä se oli! Parkkeerattuna tien laitaan, mukavan näköinen nuori nainen ratin takana: Alepan Kauppakassi!

Koputin ikkunaan ja kysyin tietä. Nuori nainen selitti. Hätäilin ja kysyin tarkennusta: ”Siis mistä oikealle ja kuinka pitkään suoraan ja hei minulle on enää kolme minuuttia aikaa mahdankohan ehdinköhän voivoi!” ja niin edelleen. Nainen näki hätäni. Hänellä oli sama suunta, ja matkaa oli vain pari korttelia. Hän antaisi minulle kyydin.

Ihan sama miltä se näytti niistä paikalla odottavista, jotka eivät (vielä) tienneet, mihin me Vantaan Ikean ja Utsjoen välisellä maaseutuvyöhykkeellä asuvat kykenemme, kun olemme eksyneet Hesassa. ”Tiedoksenne, että meillä ei ole mitään kykyä nolostua, ainakaan jos vaakakupissa painaa myöhästyminen rakkaan ystävän polttariyllätyksestä!” huusin hypätessäni ulos Kauppakassista risteyksessä, josta kaason puoliso juuri oli kaartamassa pois ja järkytyksekseen varmaan meinasi suistua vastaantulevien kaistalle. Huhhuijaa, minä ehdin!

Nyt nauroimme tapausta yhdessä morsiamen kanssa. Lupasin ehtiä myös vihkimiseen, tunnenhan nyt Temppeliaukion kirkon tienoot vähän paremmin.

Tapauksesta jää hauska muisto, mutta työminäni löytää tästä erään toisenkin tärkeän pointin.

Olen miettinyt viimeaikoina sanaa palvelu: mitä palvelu tarkoittaa, miten sen tärkeydestä pitäisi viestiä henkilöstöllemme. Olin taannoin kuunteluoppilaana osuuskauppamme esimiehille järjestetyssä tilaisuudessa, jossa eräs viisas sanoi palvelun tarkoittavan asiakkaan odotusten ylittämistä.

On varmasti olemassa jokin sääntö, joka kieltää tuntemattomien ottamisen kyytiin Kauppakassiin, koska nykyaikana jopa me blondit maalaistollot voimme olla ties mitä huumehörhöjä. Eikä missään nimessä ole verkkoruokakaupan liikeidean mukaista toimia henkilötaksina! Kiitän silti HOK-Elantoa onnistuneesta palvelusuorituksesta! Jos ikinä milloinkaan muutan pääkaupunkiseudulle (mikä oheiseenkin perustuen lienee kyllä epätodennäköistä), tulen käyttämään Alepan Kauppakassia varmasti ja tekemään ruokaostoksia verkossa. Brändi kertoo nimittäin minulle nyt, että siellä on ihmisiä töissä, ihmisiä palvelemassa!

Toivottavasti tämän postauksen kautta kiitokseni tavoittavat myös sen lauantaiaamuna 7.9. työvuorossa olleen naishenkilön: Kaltaisiasi palvelualan ihmisiä on upea kohdata!