Perheenäidin lohturuoka, ihana munakoisovuoka

Kun näin runollisesti otsikoi, on pidettävä se mitä lupaa. Ja jos olet italialaiseen keittiöön tai kasvisruokaan kallellaan, niin lupaan, että tästä tykkäät. Tutustuin munakoisovuokaan vasta reilu 5 vuotta sitten, vaikka reseptejä nähnyt olin. Sattuman kautta kokeilin, ja heti iski kutkutus: Tätä voisi harjoitella! Usean munakoisovuoan jälkeen olen löytänyt siitä aidon ystävän, joka lohduttaa aina kun on harmaata. Nyt kun hellepäivät ovat vaihtuneet sateisempiin ja kalpeampiin keleihin, potkua taas tarvittiin. Ei kun ostoksille.

Yhteishyvän resepti munakoiso-mozzarellavuokaan sisälsi muutaman koukun, jota en ollut aiemmin kokeillut. Tässä parmesaaniraaste sekoitettiin tomaattikastikkeeseen (antoi lisää tuhtia makua, joten taidan kokeilla pastakastikkeessa tätä kikkaa!) ja vuoan päälle lisättiin pieniä leipäviipaleita. Ihanaa tuli! Pari muistutusta: Kun paistat munakoisoviipaleita, älä kitsastele oliiviöljyn kanssa. Käytä sitä reilusti, ja unohda reseptin viitteellinen ”1 rkl”. Mozzana käytän hyvin muotonsa pitävää Riitan Herkun mozzarellaa (250 g) jonka kaveriksi pilkoin myös yhden mozzapallon (125 g). Vuoan kokoamisessa tyyli on vapaa, Yhteishyvän kuvassa vuoka on peitetty tomaattikastikkeella ennen leipien lisäystä. Minä säästin muutaman siivun mozzaa myös pinnalle. Kuten miten, herkkua on!

Munakoiso-mozzarellavuoka

Lohturuoka. Sitä perheenäiti tarvitsee, ja mieluusti usein, säällä kuin säällä. Minulle herkullinen ruoka, ehkäpä viinilasillisen kanssa, antaa hyvän mielen ja rauhallisen ”kyllä tää tästä” -olon. Se on vaan niin tärkeää. Vaikka äitiysloma onkin mennyt kuin siivillä ja yleisesti minulla on hyvä fiilis poikien kanssa elämään opettelusta, niin harmittaviakin juttuja on, sellaisia, jotka rassaa päivittäin. En haluaisi pitää valivali-blogia kun meillä ei kuitenkaan ole oikeita surun aiheita – sairauksia tms. – mutta silti pienetkin asiat kasvaa valtaviksi, jos niistä ei puhu. Tai kirjoita kaikelle kansalle. Koska tykkään jälkimmäisestä, tässä jakoon pari asiaa, jotka repivät hiuksiani viime viikolla, ja joiden vuoksi munakoiso juustolla ja tomaatilla tuli täysin lääkkeeksi. (Viinilasillisesta nyt puhumattakaan.)

Vauvan vaikea vaihe. Lukuun ottamatta nukkumattomuusjaksoa helmikuussa ja vesirokkovaihetta huhtikuussa, olen kokenut vauvan hoidon lunkina. Pusuteltu ja hellitelty on paljon, enkä ole ressaillut pikkuasioilla. Nyt, kun pieni on jo 7 kk, meillä on kuukauden verran eletty ”Haluan jo liikkeelle”-vaihetta, mikä on kyllä bitch kehitysvaihe, pakko tunnustaa. Se alkaa pettymysitkuilla siitä kun lelut putoilee tai asioihin ei yllä. Kun vatsalleen on opittu kääntymään, selällään ei viihdytä yhtään, vaan lattialla on heti käännyttävä ja alettava huudella näköpiirissä oleville esineille. Kun ne eivät tule luokse, pitää pyrkiä eteenpäin. Kun ei pääse, se itkettää. Lopulta ollaan tilanteessa, jossa elämä aiheuttaa jo raivareita. Eilen poika huusi sitterissä kädet ja jalat puikoiksi jäykistettynä ja veri päähän kohonneena täydellä äänellä ”AAAARRRRR!!!”, kuin olisi isompaakin settiä vaippaan tulossa. Hätiin en päässyt, koska esikoisella oli oikea number 2 –tilanne päällä ja pyllyä pyyhittiin juuri. Ohhoijaa, huokailen useita kertoja päivässä. Opi pikkumuru jo konttaamaan, pliis, jotta tämä vaihe jää taakse…

Uhmaikäisen provoisointi. Kirjoitin loppuvuonna siitä, miten uhmaikä ilmenee meidän 3,5-vuotiaassa. Yleinen häröily, iloisesti riehuminen samalla ihmisiä huitoen (eli tosi iloisessa tarkoituksessa) ja joka asiasta vääntäminen (suomeksi mussuttaminen) ovat ne tavallisimmat. Lapsi on lisäksi usein pahalla tuulella. Aamu voi alkaa siten, että hän tulee huoneestaan ulos normaalin näköisenä, mutta kun erehdyn huikkaamaan ”Huomenta”, hän reagoi kiljahtamalla ”ÄITI! Älä sano SITÄ!” ja alkaa murjottaa. Murjotusta seuraa naurun säestämä häröilyepisodi pikkuveljen päällä. Aikuisella puhuttaisiin vakavasta mielialanvaihteluhäiriöstä, mutta lapsella tämä lienee normi kehitysvaihe. (?)

Kun se mistä loppuvuonna kirjoitin, eli fyysisen kontaktin ottaminen, törmäily ja tökkiminen, oli jatkunut jo hyvin pitkään, vedin ässän hihastani. Sovimme joulun jälkeen miehen kanssa, että nyt ei enää huutamis-komenneta lasta, vaan aina kun sekoilu alkaa, lasta otetaan kädestä kiinni ja mennään hänen omaan huoneeseensa juttelemaan. Selitimme pojalle kokeilun alkaessa, että läpsiminen ja tökkiminen harmittaa äitiä ja isiä ja se on ilkeää. Jatkossa mennään aina juttelemaan, jos sellaista tapahtuu. Ja niin toimittiin. Huono käytös lähti karsiutumaan tehokkaasti. Lapsi rauhoittui paljon ja pahin jäi taakse. Mutta nyt pukkailu ja käsien heiluttelu perheenjäsenten naaman edessä on taas palannut. Se on selvää uhmaa, koska hän tietää asian olevan kielletty. Minua kohti huitaistessaan hän ikään kuin sanoo ”Hähää, uskalsin tehdä tämän”. Mutta hän ei kuitenkaan huitaise niin että osuu. Eli hän ei tavallaan tee kiellettyä asiaa. Miten siihenkin pitäisi reagoida, ettei tästä tule vieläkin ja ihan turhaan isompi asia, mikä tästä on jo tullut?

Yleensä (ja onneksi) arjen rutiinit sujuvat eikä meillä juuri uhmata esimerkiksi syömis- ja nukkumaanmenotilanteissa tai julkisilla paikoilla. Mutta lähtötilanteet ovat vaikeita. Vatulointia on pukemisessa, kävelemisessä, tottelemisessa, ihan kaikessa. Kaikki kestää ja sitten ollaan jo myöhässä. Sellainen episodi oli tänä aamuna, mistä hermoni paloi pitkästä aikaa ihan täysin (jos muistatte, kun kirjoitin, että olen lääkinnyt provokaatiota myös ylirauhallisella suhtautumisella, mikä sekin on toiminut aika hyvin… kun pystyn ylirauhallinen olla). Ja tästä hermojen palamisesta kumpusi nyt tämä kirjoituskin. Pinna paloi, huusin pojalle että ”NYT LAITAT SEN KENGÄN JALKAAN!!”, poika alkoi itkeä, vauva alkoi itkeä ja lähtöhetki mureni lopullisesti. Minkäs teet, ihmisiähän tässä vaan.

Outoa on se, että lapsi ei opi tuosta paljon, vaikka sille tuli tosi paha mieli. Ensi kerralla hän vatuloi taas. Ja taas. Ja taas. Muistan, kuinka ala-asteikäisenä katselin tallissa ja joskus pääsin mukaan tapahtumaan, kun varsalle laitettiin ensimmäistä kertaa päihtiä päähän. Ne säntäilee, pelkää ja vikuroi. Mutta kun solki korvan lähellä napsahtaa, niin napsahtaa varsan niskatkin. Elämä isännän kaverina ja apulaisena alkaa.

Miksi ihmislapset eivät ole yhtä fiksuja? Miksi niitä joutuu ajamaan suitset kädessä takaa monta kertaa päivässä? Jopa tunnissa ja minuutissa. Ne ei usko, ne ei opi. Why God, why?

Hevosmies isäni totesi kerran (kylläkin hieman eri asiayhteydessä) sellaisella kaiken nähneen viisaalla äänensävyllä, että ”Turha huolia. Ei sellaista hevosta olekaan, jolle ei kengittäjää olisi löytynyt.”

Niin se taitaa kuulkaa olla. Elämä opettaa meidänkin lapset, väistämättä.
Se on yhtä aikaa lohdullinen ja tosi pelottava asia.
Ei muuta kuin uutta munakoisovuokaa tulille.

Rapupasta, uppomuna ja uhmaiän ihanuus

Aloitetaan munasta. Loistotuote, joka sopii moneen ruokaan! Kunnolla löysäksi jätetty keitetty kananmuna värittää meidän keittiössä erityisesti salaattiannoksia – usein maalaissalaatiksi kutsuttuja. Sinappi-öljykastikkeella maustetun salaattisekoituksen, kasvisten ja muiden tykötarpeiden sekä lohen tai broilerin päälle kun leikkaa valuvan munan, siitä ei salaatti parane.

Uppomuna on keitettyä hieman työläämpi valmistaa, mutta ei kovin paljon. Kun on pari kertaa tehnyt, siihen tulee rutiini. Emme ole salaatin ja brunssiaamiaisten ohella uppomunia tehneet, ja mielessä oli kytenyt niiden pyöräytys pasta-aterialle. Valuva keltuainen kun toimii upeasti kastikkeena. Kiirastorstaina sanasta miestä. Yhteishyvän rapupasta uppomunilla oli niin houkutteleva resepti, että vesi kielellä odotin murua töistä kotiin ja kattiloiden tulille saamista. Eikä pettänyt vaistoni, ei. Pasta oli herrrrrrrkullista. (Yksi pieni epäjohdonmukaisuus ohjeessa oli: Reseptissä puhutaan jättikatkaravunpyrstöistä mutta kuvassa on jokiravunpyrstöjä. Molemmat varmasti toimii, ja minä valkkasin niitä jokirapuja, koska ovat lemppariäyriäisiäni.)

Rapupasta

Chiliä sisältänyt pasta oli sopivasti tulinen. Kuitenkin sen verran tulinen, että lapselle tein oman annoksen. Sille kuvassa näkyvälle 3,5-vuotiaalle. Ja voi kun tekisi mieli leikkiä täydellistä perheidylliä ja lopettaa tämä postaus vain kuittaamalla, että pasta oli kuin lapsemme. ”Sopivasti tulinen”.

Mutta miksi pitäisi blogia valehdellakseen lukijoilleen. Eli katinkontit. Kyllä minulle vähemmän tulinen lapsi maistuisi. Erityisen varma olen siitä tänään, kun olen juuri viettänyt viime viikon ihanasti lasten kanssa kotona ilman arkeamme jeesaavia päiväkotipiipahduksia. Vaikka mummoloiden ovia kolkuteltiinkin, niin keskinäistä kotiaikaa tuli taas kylliksi. Uhmaikä on nimittäin meidän murmelissa niin tiukassa tällä hetkellä, että ihan hirvittää. Loppuuko tämä ikinä? Jatkuuko murrosikään asti? Painitaanko me täällä kohta 15-vuotiaan kossin kanssa, joka osaa jo pistää aika paljon enemmän hanttiin voimapuolella?

Erityisen hankalaa on silloin, kun pelaan poikia vastaan alivoimalla. Viikonloppuisin ja iltaisin kun isukki on kotona, me niin kutsutuin tasakentällisin pärjätään mukavasti. Toinen voi hyysätä vauvaa, toisella on aikaa käydä uhmaikäisen kanssa loputtomia keskusteluja tai leikkiä loputtoman pitkiä leikkejä, joissa hän ei yksin vielä kovin hyvin viihdy. Kun isukki lähtee töihin ja auto katoaa näkyvistä (usein sutien… hm…), silloin 3,5-vuotias tietää tilaisuutensa tulleen. Nyt vaan kaikki keinot kehiin mitä keksin jotta saisin mutsin hermostumaan, hän tuumaa. Ja aika usein onnistuu.

Vaan eipä enää. Koin viime viikolla valaistumisen hetken, kun yhtenä päivänä pojat pistelivät ylivoimamaaleja oikein huolella (vauva pani viattomana, mutta kuitenkin, myös parastaan ja isoveljen raivokohtauksen aikana virtsasi kaksi kertaa peräkkäin hoitoalustalle lattioita ja seiniä myöten). Lamppu syttyi päässäni kun tajusin, että joka kerta kun hermostun, korotan liikaa ääntäni tai tulen pahalle tuulelle lapsen hönöilyistä, se on sille palkinto. Hän elää toisten negatiivisistä reaktioista ja on kuin draamanarkkari. Haluaa lisää, vaikka hänelle tulee taisteluista itselleenkin paha mieli.

Ja niin päätin, että nyt meillä rauhoitutaan. Ylirauhallinen asenteeni toimi viikonlopun uhmatilanteissa hämmentävän hyvin. Ja ennen kaikkea oma pääni voi illalla nukkumaan käydessä paremmin. Joten taidan jatkaa harjoituksia ja kirjoitella uhmaiästä tänne pian enemmänkin. Voisin kuvitella, että sillä osastolla vertaistuki tulee yhtä tarpeeseen kuin vauvanhoidossakin. Ja olen viime aikoina alkanut ajatella, että uhmaikäisen kanssa sitä tarvitaan jopa enemmän.