Tisu- ja misuviikot

Jatketaan siitä mihin viimeksi jäätiin: Jatkuvan kiireen tunteen lisäksi äitiys on tuonut minulle paljon oppia. Olen esimerkiksi oppinut liudan uusia sanoja! Viime postauksessa pureksitun ’oma aika’ –termin ohella ehdoton lempparini on ’lapsentahtisuus’. Ja sitä meillä tehdään täydestä sydämestä.

Pyrkimyksemme lapsentahtisuuteen ei johdu kasvatusfilosofioistamme. Sen järkevyys on kirkastunut puhtaan kustannus-hyötyanalyysin tuloksena. Kun päivän rytmit sovittaa lapsen tahtiin ja touhuaa asioita, jotka hänelle ovat mieluisia, koko perhe voi paremmin. Simppeliä logiikkaa.

Ensimmäisen kerran kuulin lapsentahtisuudesta Päijät-Hämeen keskussairaalassa, kun ihana yöhoitaja antoi minulle imetysvinkkejä. Olin epävarma, kuinka usein otan vauvan rinnalle. Aina kun se kitisee? Katsonko kellosta imetysajat? Jos teen väärin ja imetän liikaa tai liian vähän, saavummeko viimeistään pojan päästyä teini-ikään takaisin, mutta psykiatriselle puolelle?

Hoitaja neuvoi lempeästi, vaikka olen ihan varma, että kysymysteni seurauksena tietoihini vaihdettiin nimen kohdalle ’H. Moilanen’.

Minulle kerrottiin, että vauva valitsee ruokailuaikansa itse, mitä kutsutaan lapsentahtiseksi imetykseksi. Varmistin asian neuvolassa, ja he sanoivat samaa. Tiesivät mistä puhuvat, sillä tunnen monia perheitä, jossa on imetetty täysin lapsentahtiin, mutta silti viimeistään vuoden ikään mennessä lapsi on tajunnut, ettei nännissä roikkuminen ole enää erikoisen jännää puuhaa. Juotavaa saa pullosta tai mukista nopeammin, ja jos kaipaa hellyyttä, sylissä voi istua repimättä äidin paidankaulusta joka suuntaan.

Emme ole noita perheitä, tunnustettakoon, vaikka taisitte arvatakin. Minulla on parin viikon päästä 1,5 vuotta täyttävä lapsi, jota imetän edelleen. Vaihtelevasti, mutta lähes poikkeuksetta aamulla kun herätään, kun saavumme päiväkodista (pitkä, usein pari eri imetyskertaa vaativa sessio), ja vielä illalla ennen nukkumaanmenoa. Tutti tai tuttipullo ei ole ikinä kelvannut, ja jos imetyksen yrittää väistää, lapsi huutaa. En tarkoita itkemistä, vaan totaalista huutoromahdusta. Koko perheeltä.

Pitkällä imetyksellä on hyviä puolia (joita en muista), paljon puolia, jotka ovat neutraalia ’elämä on’ –osastoa, ja jonkin verran puolia, jotka haittaavat muuta elämää. Viimeiset 9 kk plus 1,5 vuotta yksi pannassa olevista mieliteoistani on esimerkiksi ollut viininlipittely. Lasin voi toki juoda, vaikka lapsi ei vielä nukkuisi, mutta kaksi lasia aiheuttaa jo tunnontuskia. Siksi yksi hauska perinne, joka on ollut Artun ilmaantumisen jälkeen jäähyllä, on niin kutsutut naisten illat.

Olemme jo vuosia kokoontuneet äidin ja kummitädin kanssa säännöllisesti luokseni viinilasillisille. Samalla puhutaan naisten juttuja ja syödään hyvää. Viime viikonloppuna totesin, että koska en saa imetystä ikinä loppumaan, on parempi palata mukaviin perinteisiin, vaikka hieman varovaisesti toteuttaen. Ajoin murut lepikkoon muutamaksi tunniksi, ja kutsuin naiset iltakylään.

Alkuun söimme etanoita. Herkkusienen lakeissa, voitaikinalevyiltä tarjoiltuna, päällä sinihomejuusto-persiljavoita (idea Glorian Ruoka&Viini –lehdestä nro 3/2005). Toisena iltapalana vetäistiin sitruunaiset lohihuikopalat, ja jälkkäriksi olin leiponut Kakkujen kuningattarista tiramisu-suklaakakkua. Amarettoa sen kanssa, sillä lapsi jo nukkui! (kakun resepti löytyy postauksen lopusta)

 

Ilta oli juuri sitä mitä tarvitsin! Kakusta mieleeni myös tuli, että sitä oikeaa tiramisua pitäisi taas tehdä. ’Tiramisu’ on nähkääs italiaa, ja tarkoittaa, että tämän ruoan voimalla ’noustaan ylös’.

Koska olen imetyksenlopetusstressini vuoksi suosta noston tarpeessa, päätin tänään kokeilla vanhan tuttuni (muistattehan?) Henri Alenin misua hänen uusimmalla Twitter-reseptillään. Ne nautittiin äsken. Hyvän ruoan päälle vetäistyn misun jälkeen olo on niin runollinen, että päätin twiitata: ”Kun 1,5 v. lapsen lempiruoka on tisu, stressiin auttaa Henri Alenin misu!”

 

Oudointa stressissäni on muuten se, että olen maailman ainut nainen, joka harjoittaa taaperoimetystä ilman mitään elämänkatsomuksellista syytä tahi äitiyteen liittyvää periaatetta. En tunne ketään, kuka imettäisi näin pitkään, vaikka ei edes haluaisi. Analyysejä luonneviastani saa laittaa kommentit-kenttään, kiitos. Luen niitä ja syön samalla oheisella, hyväksi havaitulla lempireseptilläni tehtyä tiramisua (Alenin mukaan turistiversio Amarettoineen, mikä ei haittaa, sillä en kuulu kantaväestöön).

Tätä meillä tehdään tästä lähtien joka viikko, kunnes tuttini ovat jälleen omani!

 

Tiramisu

500 g mascarponea
4 keltuaista
2 valkuaista
1,5 dl tomusokeria
2 cl Amarettoa
1 dl vahvaa kahvia
200 g savoiardikeksejä
kaakaojauhoa

Käytä tasapohjaista (24 cm) irtopohjavuokaa, jonka pohjalle olet pingottanut leivinpaperin. Lado puolet kekseistä pohjalle ja valele ne puolella kahvista.

Erota keltuaiset ja valkuaiset. Vatkaa keltuaiset ja sokeri vaahdoksi ja sekoita mascarpone-juuston joukkoon. Mausta liköörillä. Vatkaa valkuaiset vaahdoksi ja kääntele juustoseokseen. Levitä puolet seoksesta pohjan päälle.

Lado loput keksit juustomassan pinnalle, kostuta lopulla kahvilla ja peitä lopulla juustoseoksella. Ripota kaakaojauhetta kakun pinnalle siivilän lävitse samalla vuokaa pyörittäen.

Anna vetäytyä kylmässä useamman tunnin ajan, jopa seuraavaan päivään. Siirrä tarjoilualustalle leivinpaperia apuna käyttäen.

Alkuperäinen resepti: Susanna Rahkamo, Glorian paras ruokakirja

 

Yleisön pyynnöstä mukaan myös viikon kakkuni resepti (vinkkejä löytyy kommentit-kentästä):

Tiramisu-suklaakakku (Mari Harjula, Kakkujen kuningattaret)

Pohja
250 g tummaa suklaata
175 g voita
2 dl ruokosokeria
4 munaa
2,5 dl vehnäjauhoja
1 tl leivinjauhetta
1 tl espressopikakahvijauhetta ja
0,75 dl maitoa TAI 0,75 dl vahvaa kahvia

Täyte
2 dl vispikermaa
250 g mascarponetuorejuustoa
2-3 rkl tomusokeria
1 vaniljatanko
2-3 rkl manteli- tai kahvilikööriä tai konjakkia

Lisäksi
noin 25 g tummaa suklaata rouhittuna
tuoreita kirsikoita
kaakaojauhetta

Sulata suklaa vesihauteessa tai paksupohjaisessa kattilassa miedolla lämmöllä. Vaahdota voi ja sokeri. Lisää munat yksitellen vaahtoon. Lisää sula suklaa. Sekoita jauhot ja leivinjauhe (ja kahvijauhe) keskenään ja lisää erissä taikinaan. Lisää lopuksi maito (tai vahva kahvi) ja sekoita tasaiseksi.

Pingota leivinpaperi kahteen irtopohjavuokaan (20-24 cm) ja voitele vuoat. Jaa seos niihin. Paista pohjia 175 asteessa keskitasolla 30 minuuttia. Anna jäähtyä.

Valmista täyte. Vaahdota kerma. Sekoita vaahtoon mascarponejuusto ja tomusokeri. Halkaise vaniljatanko ja raaputa sen sisus täytteeseen. Lisää alkoholi ja sekoita tasaiseksi.

Nosta toinen kakkupohjista tarjoiluvadille. Levitä päälle puolet täytteestä ja ripottele päälle suklaarouhe. Nosta toinen kakkupohja päälle ja levitä sen päälle loput täytteestä. Peitä kakku ja anna tekeytyä muutaman tunnin ajan viileässä (tai seuraavaan päivään).

Pöläytä kakun päälle kaakaojauhetta ja koristele kirsikoilla. Koristeiksi käyvät myös esimerkiksi kahvipavut ja suklaamakeiset. Esimerkiksi pääsiäisenä voit koristella sen pastellin värisillä suklaatäytteisillä pääsiäisrakeilla, jouluna oivina koristeita ovat kaakao- ja lumimantelit. Kaakaojauheen sijaan kakun päälle voi ripotella myös rouhittua suklaata. 

 

 

Bollingeria ja meksikolaista haavoihin

Ruokaharrastukseni elää koko ajan. Välillä kokkaan paljon, välillä vähän, mutta yksi on mikä pysyy: Haaveilu kokkaamisesta ruokajournalismin ja -kirjallisuuden äärellä!

Olen teini-ikäisestä asti nauttinut naistenlehtien reseptiartikkelien ja keittokirjojen ahmimisesta silmilläni. Samalla haaveilen tekeväni itse tätä tai tota ja tarjoavani sitä näille tai noille silloin tai tolloin. Harvoin teen, mutta haaveilen kumminkin.

Sanomalehtien ruokasivut inspiroivat minua erityisen usein, ja paikallisessamme, Etelä-Suomen Sanomissa, on kelpo parisivuinen ruoka-asiaa joka torstai. Valkkaan arvostelun perusteella viinin viikonlopuksi, päätän tehdä pataleipää lehden reseptillä, ja pastaohjeesta mieleeni muistuu yksi toinen, mitä olen pitkään suunnitellut testaavani. Inspiraatiota, vinkkejä, silmänruokaa!

Hesarin ruokatorstaita voisi tituleerata ruokajournalismin ikoniksi. Viimeisin löytö: Nappasin talvilomamme alla talteen ruokatoimittaja Katja Bäcksbackan reseptin jauheliha-nachoihin. Toimittaja kirjoitti, että jos hänen perheensä saisi päättää, heillä syötäisiin aina meksikolaista ja jälkkärinä suklaakakkua.

Sama vika Rahikaisella. Repäisin artikkelin talteen sellaista hetkeä varten, jolloin haluaisin palkita murun lempimeksikolaisellaan. Jälkkäriksi tehtäisiin samaisen Katjan suklaakakkua Kakkujen kuningattarista! (Resepti julkaistu myös Hesarissa http://www.hs.fi/ruoka/a1305676324504 )

Joskus haaveilu toteutuu ihan suunnitelmien mukaan piankin, ja näin kävi eilen. Vieläpä nappisuorituksella, sillä muru kehui nachosatsia moneen kertaan. Tein paistoksen muuten reseptin mukaan mutta lisäsin joukkoon puolikkaan paketin suikaloitua pekonia, sitä kun sattui olemaan. Papujen määrän sen sijaan puolitin (pavut eivät murun lempiosastoa), ja jeeran jätin pois, sillä se oli loppunut (huomasin vasta kotona). Ei haitannut, makumaailma oli silti kovasti ”taco”! Osasyy varmaan siinä, että löysin meidänkin ässästä Poppamiehen savuchilikastiketta. Hyvää!

Lisukkeiksi resepti kehottaa tekemään tomaattisalsaa ja guacamolea, molemmat vakiojuttujani joiden ohjeet on toimivat. Lopputulos on melkoinen mausteisten makujen ilotulitus. Suosittelen! Valtava annos riittää neljälle, tai kahdelle sellaiselle, jotka haluavat napsia ruokaa pitkin iltaa, päälle vielä suklaakakkua, ja ovat siten lapsen nukkumaan käydessä ja yhteisen ajan alkaessa liian ähkyssä tekemään muuta kuin vierimään sängylle.

Guacamole

2 kypsää, pehmeää avokadoa
1 (kaltattu) tomaatti
pieni sipuli
1 valkosipulinkynsi
1 rkl sitruunanmehua
pala punaista chiliä
suolaa

Irrota avokadojen hedelmäliha kuoresta ja murskaa se hienoksi lusikalla tai huhmareen survimella. Mausta sitruunanmehulla. Paloittele tomaattien hedelmäliha (älä käytä siemeniä ja ”sisushöttöä”) ja pilko sipuli hienoksi. Murskaa valkosipuli ja silppua chiliä (maun mukaan). Lisää muut ainekset avokadososeeseen. Mausta suolalla. Anna makujen tasaantua hetki kylmässä. Tarjoa meksikolaisten ruokien rinnalla.

Tomaattisalsa

4 tomaattia
1 valkosipulinkynsi
1/2 punasipuli
punaista chiliä
0,75 dl (oliivi)öljyä
0,75 dl paseerattua tomaattia
1 rkl sitruunanmehua
suolaa ja pippuria

Kalttaa tomaatit: Tee tomaattien päihin kuoreen ristiviillot. Kasta tomaatit esim. haarukan avulla hetkeksi kiehuvaan veteen. Poista kuori vetämällä. Poista tomaattien sisusosat ja kannat. Pilko tomaattien hedelmäliha pieniksi kuutioiksi. Hienonna sipuli, valkosipuli ja chiliä oman makusi mukaan. Yhdistä.

Sekoita paseerattu tomaatti ja öljy keskenään. Mausta sitruunamehulla, suolalla ja pippurilla. Sekoita tomaatti-sipuliseokseen. Anna makujen tasaantua hetken kylmässä. Tarjoa meksikolaisten ruokien rinnalla. Huom! Jos korvaat rypsiöljyn oliiviöljyllä ja chilin tuoreella basilikalla, salsasta tulee tomaattipestoa, joka maistuu pastan kanssa erityisesti kuumana kesäpäivänä!

 

 

Mainitsin, että eilisen ruokailumme oli tarkoitus palkita murua. Mistäkö? Tämän viikon suurimmasta uutispommista!

Se on paljon suurempi kuin Hesarin parin päivän takainen uutisankka kaupparyhmien bonusten menemisestä verolle. Kehityskulun seuraaminen kuumottaa minua paljon enemmän kuin tapahtumat Ukrainassa ja Venäjällä. Saati raportit Salpausselältä. Uskomatonta nimittäin:

Meidän lapsi nukkui elämänsä ensimmäisen kokonaisen yön ilman vanhempien jeesiä, iltayhdeksästä aamuseitsemään, viime viikonloppuna! Murun talvilomallamme määrätietoisesti ja johdonmukaisesti toteuttaman, pistäytymismenetelmään perustuvan unikoulun seurauksena näyttäisi siltä, että lapsi tosiaan olisi oppimassa nukkumaan! Se on nukkunut viikolla muutaman kokonaisen yön sen viimelauantaisen kaveriksi, muutamana yönä herännyt vasta viideltä, ja silloinkin nukahtanut helposti uudelleen ja herännyt parin tunnin päästä iloisena päiväkotiin.

Ihka ensimmäisessä postauksessani kerroin, että hieman ennen raskaaksi tuloani hankittu Bollinger-pullo odotti kaapissa edelleen juojiaan, koska imettäjän arki ei ole antanut periksi korkkaamiselle. Olen halunnut säästää sitä spesiaaliin hetkeen. Ja sen hetken päätin viettää perjantaina.

Kun lapsi oli käynyt nukkumaan, poksautimme korkin, ja päätimme kirjata siihen päivämäärän. Lojuimme saunassa pitkään, siemailimme samppaanjaa lauteilla, loput lipitettiin television ääressä.

Puoli pulloa Bollingeria oli hyvää lääkettä haavoihin, joita 16 kuukauden valvominen ja heräily on aiheuttanut. Ja hyvää unilääkettäkin: Nukuin havahtumatta siihen asti, kunnes lapsi aamulla heräsi puoli kahdeksalta, hyvällä tuulella.

Muru oli meksikolaisensa, itse tehdyt soossit sekä suklaakakun ansainnut, tuumasin ja suuntasin keittiöön!

Sinä iltana ruoassa luki ”Rakastan sinua”.

Unettomat Orimattilassa (EI heikkohermoisille!)

Tänään on kiva päivä olla bloggaaja. Edellisen blogini, Juliet, kautta tutuiksi tulleet kuomat Etelä-Suomen Sanomista kävivät taannoin meillä kylässä, ja minun sekä pikkumuruni naamat komeilivat tämän aamun  lehdessä, Sanna Aution kakkureseptin vieressä. Wau!

Paljon on parissa vuodessa muuttunut. Kun aloitin muutama kuukausi sitten bloggaamisen uudelleen, lupasin työnantajalleni suunnilleen kerran viikkoon päivittyvän ruoka-aiheisen blogin. Lupasin kertoa sanoin ja kuvin vauva-/taaperoelämäämme sulostuttavista päiväkahveista ja jakaa hyväksi havaitsemiani reseptejä leivonnan ja yksinkertaisen kokkailumme saralta.

Olen kuitenkin huomannut, että ruoka-ajatuksiani enemmän mieleni tekee nykyisin jakaa kokemuksiani ihan vain vauva-/taaperoarjesta, erityisesti niistä vähemmän suloisista hetkistä. Jatkona edelliseen postaukseen ajattelinkin nyt käsitellä nukkumista, tai nukkumattomuutta. Aihe, josta olen oppinut vuoden aikana paljon, ja siksi postaus on pitkä. Olkoon se ikään kuin varoittava esimerkki: Jos joku on juuri saamassa vauvan, kannattaa tehdä kaikki päinvastoin kuin mitä seuraavassa kerrotaan! Kenties sinun vauvasi oppii nukkumaan itsenäisesti!

Mutta ensin resepteihin: Loppiaisviikonloppuna monessa kodissa vietiin ulos joulukuusi, meillä vietiin viimeisiä joulukahveja. Testasin Kakkujen kuningattarista Seija Laurimaan suosikkia Jouluinen marenkikakku. Onnistui todella hyvin! Kaikki eivät toki tykkää marengista sun muista äkkimakeista, eivätkä kaikki tykkää luumutäytteistä sun muista jouluhömpötyksistä, mutta joka suuta ei voi ikinä miellyttää. Omassa kategoriassaan (avainsanat joulu, marenki) tämä resepti on yliveto ja paras kakkukirjan tähänastisista kokeiluistani. Kausi on jo armottomasti ohi, mutta laittakaa resepti talteen. Kun vajaan vuoden päästä mietitte, mitä tarjota adventtikahveilla tai jouluaaton kahvipöydässä, tarjotkaa tätä!

Jouluinen marenkikakku

Viimeisiä jouluisia leivonnaisia

Jouluinen marenkikakku
(n. 10 palaa, gluteeniton)

Marenkipohja:
4 valkuaista
2,5 dl sokeria
1 rkl perunajauhoja

Luumutäyte:
200 g kuivattuja luumuja
3 rkl sokeria
2 tl kanelia
1 tl inkivääriä
vettä

Kermatäyte:
3 dl kuohukermaa
1 prk (200 g) vaniljarahkaa
1 tl vaniljasokeria
3 rkl paahdettuja mantelilastuja

Valmista luumutäyte kakun kokoamista edeltävänä päivänä. Kumoa luumut kulhoon. Sirottele päälle sokeri ja mausteet. Kaada kulhoon vettä sen verran, että luumut juuri ja juuri peittyvät. Kuumenna mikrossa 2 minuuttia. Nosta luumut jäähtyneenä jääkaappiin. (Testaajan kommentti: Meillä ei ole mikroa, joten valmistin luumut kuumentamalla niitä minuutin-pari pienessä kattilassa. En usko, että eroa maistaa.)

Tee marenkipohja. Vatkaa valkuaiset kovaksi vaahdoksi. Lisää sokeri-perunajauhoseos vähitellen, koko ajan vatkaten. Jatka, kunnes vaahto on kiiltävää ja niin kovaa, että vatkaimella nostamasi vaahto jää harjanteeksi. Pursota tai levitä seos lusikalla leivinpaperille kahdeksi (tai kolmeksi) samankokoiseksi pyöreäksi tai neliön muotoiseksi levyksi. (Testaajan vinkki: Tein kaksi suorakaidetta, jotka mahtuivat yhdelle pellille. Kätevää!)

Kypsennä rapeiksi miedossa 90-asteisessa uunissa n. 2 tuntia. Jätä levyt jäähtymään ja irrota ne paperista varovasti metallilastalla. Voit tehdä levyt muutama päivä ennen kakun kokoamista. Säilytä ne kuivassa paikassa. Jos marenkilevyt sitkistyvät säilytyksen aikana, pane ne hetkeksi 75-asteiseen uuniin rapeutumaan.

Vatkaa kerma kovaksi vaahdoksi. Sekoita siitä 2/3 rahkaan. Valuta liemi pois luumuista. Paloittele hedelmät ja sekoita rahkaseokseen. Levitä seos marenkilevyjen väliin. Mausta loppu kermavaahto vaniljasokerilla ja pursota koristeeksi kakun päälle. Sirottele vaahdon päälle paahdettuja mantelilastuja.

(Testaajan ohje siskolle: Marenkikakkua ei sitten voi koota jääkaappiin aatonaattona. Levyt voi paistaa ja täytteenkin tehdä valmiiksi, mutta kakku kootaan hetki ennen syömistä. Päälliskerman voi levittää tortulle ihan vaan lusikallakin, jolloin aikaa säästyy, jottei vikkelä kummipoika ehdi lusikkoineen jo väliin.)

 

Joimme loppiaiskahveja, maistelimme yllättävän hyvin säilytyksessäkin rapeutensa säilyttänyttä kakkua, ja olimme hiljaa ja väsyneitä. Olemme puhuneet murun kanssa lapsen nukkumistavoista vuoden aikana niin paljon, että aina ei tarvita sanoja kertomaan toiselle, että nyt olen väsynyt.

Olemmekin tosissamme suunnitelleet perustavamme sellaisen palvelun, jossa meidät saa tilata viereiseen ravintola- tai kahvilapöytään olemaan hiljaa. Palvelu on tarkoitettu miehille ja naisille, joiden puolisolla on vauvakuume, mutta heillä ei. Me saavumme siis pientä korvausta vastaan paikalle tilaajan määrittämään osoitteeseen, peruslookissamme, johon kuuluvat mustat silmänympärykset, valkoinen naama, paidat juoponnapissa ja sotkuinen yleisilme. Hyssytämme lasta, emmekä puhu mitään. Vauvakuumeilija osannee tehdä johtopäätökset, ja kaikki voittavat. Mekin saamme pientä korvausta tästä elämäntilanteesta, johon kenenkään ei pitäisi joutua.

Aloitan unettomuustarinani alusta. Day 1. Päijät-Hämeen keskussairaala. Päivä jolloin kaikki muuttui.

Synnytys oli koettu. Vauva vieressä. Se nukkui kuin enkeli. Söi paljon, itki vähän. Olin hereillä melkein koko yön ja tuijottelin kääröä ihmeissäni. Yöhoitaja tuli aamuyöstä kysymään listansa kanssa, milloin täällä on syöty viimeksi. Yöhoitajan listan mukaan meidän vauvamme ohjesäännön mukainen ruoka-aika olisi ollut hetki sitten. Sanoin, että vauva nukkuu, koska unohdin kertoa hänelle listasta. ”Jos se ei kohta herää, herätä se syömään”, hoitaja ohjeisti.

Hän palasi takaisin hetken päästä. Olin auktoriteetteja kunnioittavana kunnon ihmisenä juuri aloittanut vauvan herättelyn kevyesti silittelemällä. ”Mä en saa sitä hereille”, totesin hoitajalle. Hän katsoi minua lempeästi, silleen miten hyväntahtoista idioottia katsotaan, nosti vauvaa ja siirsi sen rinnalleni. Vauva alkoi syödä, ja söi siitä asti joka yö vähintään parin tunnin välein, ilman herättelyjä. Nopea oppimaan, siis.

En todellakaan halua moittia synnytyssairaalaani, josta saimme (ihan ilman sarvia ja hampaita!) erinomaista palvelua, hoivaa ja neuvoja. Lähtiessämme he muiden aidosti meillä toimineiden neuvojen ohella myös muistuttivat, että vauvalle ei saa antaa tuttia ensipäivinä, jottei imetys häiriinny.

Poika possutteli tissillä parikin tuntia putkeen, etenkin iltaisin, ja me pidimme tutit visusti rasioissaan, jottei imetys vaan häiriinny. Emme edes puhuneet tutista, jottei imuote vain sillä hetkellä katoaisi kuin pieru Saharaan. Taisin käydä suihkussakin joskus vauva tississä kiinni, jotta lapsentahtinen imetys ei kärsisi yhtään, eikä pojalle tulisi pahat tutit mieleen.

Varoajan umpeuduttua tarjosimme sinnikkäästi sekä tuttia että tuttipulloa, mutta kumpikaan ei koskaan enää kelvannut. Mutta tissi maistui! Varmistin vielä neuvolastakin, että kun vauva alkaa itkeä, ja rinta kelpaa, imetänkö aina, vaikka meidän käärö viihtyy siinä asennossa jatkuvasti. Eli voiko sillä olla nälkä koko ajan?

Neuvolalääkäri antoi vapauttavan, helpottavan lausunnon: Eläkää ensimmäisen puolen vuoden aikana juuri niin, miten kaikki viihtyvät ja miten vain arki parhaiten sujuu. Älkää miettikö turhia tai syyllistäkö itseänne. Jos vauva on onnellinen tissillä ja se äitille sopii, olkaa niin vaikka koko ilta.

Ja mehän oltiin. Ihanaa ja mukavaa, mutta samalla Arttu oppi vahvasti suu nännivakuumipumppuna nukahtamisen taidon. Autuaana tosin, enkä siitä ajasta siksi kadu päivääkään. Mutta kyllä se on varmasti osansa tuonut meidän uni- ja erityisesti uudelleen nukahtamisongelmiin.

Ensimmäisen puoli vuotta poika heräili ja nukkui vaihtelevasti. Jossain vaiheessa kun päivä rytmittyi nk. päiväuniksi ja valveilla olo ajaksi, hän alkoi niin usein kaivata tissittelyä unensa tueksi, että opettelimme nukkumaan vaunuissa. Se toimi, ja päiväunet menivät hienosti: yhdet pienet aamu-unet keinussa, varsinaiset päiväunet vaunuissa ja alkuillan unoset äidin kainalossa ja/tai tissillä. Toisinaan yötkin menivät hienosti, ja pikkumuru heräsi vain kaksi-kolme kertaa, söi nopeasti ja nukahti. Toisinaan hän heräili syömään tunnin välein.

Ja pojan tyytyväiseksi saamiseksi oli tosiaan vain yksi konsti. Imetys. Ja koska mä olen marttyyri, olivathan jo äitini ja hänen äitinsa ja hänen äitinsa marttyyreja, kuten kaikki muutkin äidit, niin minä hoivasin poikaa rinnallani öisin vaikka sata kertaa, kieltämättä siltä yhtään läheisyyttäni.

Kun Arttu oli reilun puolivuotias, muutimme uuteen kotiin. Hän oli jo muutaman viikon osannut nukahtaa suht itsenäisesti ja täysin rauhallisesti sänkyynsä, imetyksen päälle. Päätimmekin, että samalla kun vauva viedään tutusta ympäristöstä ihan uuteen, ilman verhoja ja mattoja pelottavasti kaikuvaan paikkaan, olisi ihan loogista, että samalla siirrämme hänen sänkynsä omaan huoneeseen, jossa on pilkkopimeää, ja joka on täynnä romua ja pahvilaatikoita, ja viimeistelemme loogisen elämänmuutoksen vielä laittamalla isän yöunille nukuttajaksi ensimmäistä kertaa.

Isi päätti testata pahvilaatikoiden keskellä siellä pimeydessä vielä yhtä uutta leikkiä, jota lapsi ei ollut nukkumisaikaan saanut leikkiä. Se oli itkuhälyttimen pitäminen omissa käsissä. Isin keksimään leikkiin kuului, että kun lapsi oli päässyt itkuhälyttimen makuun, se otetaan häneltä pois. Sitten kun lapsi alkaa huutaa, hänet nostetaan syliin ja hänelle näytetään, missä huoneessa hän itse asiassa oli.

Eihän nukuttamisesta mitään tullut. Ilmeisesti, kaikesta loogisuudestamme huolimatta lapsi ei vielä osannut arvostaa yritystämme hommata hänelle oma kämppä. Toimmekin sängyn omamme viereen, ja aika kauan meni sinä iltana ja parina seuraavana äidillä vakuutellessa itkeskelevälle vauvalle, että se mies, joka asuu meillä, ei vie sinua enää tuohon toiseen huoneeseen kiusattavaksi.

Kun nyyttimme oli 7-8 kuukautta vanha, olimme koko perhe kesälomalla kotona, ja päätimme kokeilla toisen ekan kerran sitä kirosanankatkuista temppua nimeltä unikoulu. Päätin, että tissille nukahtelu sai ainakin jäädä, josko ne yöunetkin siitä paranisivat.

Lapsi protestoi. Kun en antanut tissiä vaan annoin pojan olla pedissä, hän meni ihan outoon tilaan. Huusi, nikotteli, kakisteli ja taas huusi. Se oli ilmeisen iso henkinen järkytys, ja kun lopulta murruin ja aloin imettämään, ei poika pystynyt imeä, vaan sätki sekavana. Muistan pelänneeni, että nyt me sitten rikottiin tämä, kun neljältä yölläkin lapsi vielä nikotteli.

Tästä kokemuksesta viisastuneena päätimme, että vielä ei ollut koulutien aika. Elimme koko kesän ja alkusyksyn kuten ennenkin. Lapsi sai herätessään yöllä rintaa, mutta nukahtamissääntöä pidimme yllä säännöllisen epäsäännöllisesti. Turha tissittely oli kielletty, ja omaan sänkyyn oli siirryttävä äidin kainalosta nukkumaan ”aina, jos äiti ei ollut imetyksen aikana itse nukahtanut, tahi muuten kykenemätön muistamaan, että mitkä olivat nämä säännöt, jotka tällä tapaa olimme kirjanneet, jotta voisimme julistaa yörauhan sellaisena, kuin laki ja asetukset kustakin heräilystä ankarimmin määräävät.”

Vaihtelevasti meni. Oli öitä, jolloin lapsi nukkui kuin tukki ja heräsi aamuviideltä. Ja oli öitä, jolloin hän vaati huomiota tunnin välein. Aloin olla jo niin väsynyt, etten olisi jaksanut, mutta pakko oli, kun en jaksanut yrittää mitään muutakaan.

Kun poika täytti 11 kuukautta, päätimme, että nyt tai ei koskaan. Kaveri oli muutenkin ihan erilailla miehistynyt ja saanut ison pojan elkeitä. Kenties yöimetyksestäkin voisi viimein luopua, ajattelimme. Päätimme, että imetän ennen nukkumaanmenoa, ja sitten mies hoitaa loppunukuttamisen. Kun poika herää öisin, isi hoivaa, ja ennen aamukuutta ei äitiä näy.

Homma toimi parin ekan illan jälkeen hienosti! Tätä ihanaa aikaa kesti melkein kaksi kuukautta. Edelleen Arttu heräsi pari kertaa yössä, mutta tyyntyi heti kun kuuli isin olevan lähellä satuilemassa eli höpöttelemässä loruja ja laulunsanoja. Kuuden korvilla lapsi heräsi huutaen kuin syötävää, mutta se ei haitannut, koska silloinhan olimme sopineet ’happy hour’:in alkavan.

Olimme menossa hyvää vauhtia kohti parempia öitä ja imetyksen lopettamista, ja siirsimme lapsen sängyn viimein sinne omaan huoneeseen. Hän päätti kuitenkin lyödä kapuloita kehityksen rattaisiin (jo ennen sängyn siirtoakin, eli se ei ollut ainut syy). Arttu alkoi hillua öisin, joskus huutaen, joskus hereillä höpötellen. Yritimme pitää kiinni siitä, että isi hoivaa yöt ja makaa lastenhuoneen lattialla patjalla, mutta joskus lipsuttiin, koska valvominen väsyttää. Imetin, saimme näin pojan nukahtamaan, ja pääsimme itse takaisin nukkumaan. Uskokaa kun sanon: Sodassa, rakkaudessa ja unettomuudessa kaikki on sallittua!

Kuukausi on nyt mennyt, taas, vaihtelevasti. Lapsella on ikää 1 v 2 kk, ja se ei vaan jum—–ta opi nukkumaan! Olemme kokeilleet kaikkea muuta paitsi täydellistä huudatusunikoulua, jossa lapsi siis jätetään omaan huoneeseensa yksin huutamaan ja aamulla mennään moikkaamaan iloisena, että ”heippa, nyt on aika lopettaa huutaminen, koska nyt on aamu”. Kuulemma ne oppii silleen kaikkein tehokkaimmin nukkumaan itse, mutta jotenkin tuo sotii peace&love -elämänkatsomustani vastaan.

En tiedä, mitä tuleva vuosi tuo tullessaan, kun poika on näillä näppäimillä aloittamassa päiväkodin ja sekä äiti että isi palaavat vakituisiin töihinsä kodin ulkopuolelle. Se mietityttää usein.

Nostin katseeni loppiaiskakusta, ja avasin keskustelun siitä, millä taktiikalla meidän kannattaisi aloittaa yöpelailut sitten, kun arki koittaa.

Sovimme murun kanssa, että mennään ainakin alkuvuosi valitulla ad hoc -linjalla: Säädetään ja sählätään ja vaihdetaan taktiikkaa ja tehdään virheitä koko ajan, koska lapsi on siihen jo niin tottunut!!