Maailmanlopun myslimuffinit

”Kuolemanpelko iski. Kesken vaipanvaihdon. Olin juuri siivoillut muhkeaksi paisunutta reseptiarkistoani, ajatuksella, että löytyisiköhän sieltä mitään kokeiltavaa tulevaksi viikonlopuksi. Järkytyin säästettyjen leikkeiden, lehtien ja nettitulostusten määrää. Uupumus iski ja vauva teki kakat. Siis hoitopöydälle.

Yhtäkkiä siinä vauvan palli-nivusihottumaa hoidellessa tajuntaani iski, että osa leikkeistä oli jo yli 10 vuoden takaa. Siis mikä vuosi nyt on? 2016. Ei herranjumala, mä täytän tänä syksynä 35! Pian olen lähempänä neljääkymppiä kuin kolmeakymppiä. En voi enää kutsua itseäni tai ajatella olevani kolmekymppinen, olen ennemminkin nelikymppinen. Tsiisus. Mitä täällä tapahtuu??!!

Tunsin elämän valuvan sormieni välistä kuin hiekka. Vain tomu jäi pölisemään. Mähän kuolen kohta. Hikeä puski, ja samalla tajusin miettiväni ihan käsittämättömän pöljää pointtia: Kuolisin ennen kuin ehdin testata lähellekään kaikkia talteen ottamiani reseptejä. Niin kuin sillä nyt siinä vaiheessa olisi merkitystä, että joku kiva piirakka jäi paistamatta. Mutta kumminkin. Huomasin ajattelevani ”Niin paljon reseptejä, niin vähän aikaa.”

Olen siitä onnellisessa asemassa oleva mielipuoli, että näen huumoria arjen kamalissakin tilanteissa lähes päivittäin. Eikä kauaa mennyt, kun jo kerroin murulle, että jos mä kuolen ekana, voisiko hän polttaa sen vihreän peltilaatikon sisällön ja ne lehdet keittiön kaapissa. Silleen juhlallisesti, kokko-tyyppisesti, vaikka samalla viskiä juoden. Ei jäisi todistusaineistoa tekemättömistä puhteista jälkipolville. Mies ei ymmärtänyt, minua nauratti.

Parin päivän päästä päätin uhmata paniikkikohtausta ja palata arkistojen ääreen. Kylmän viileesti ja analyyttisesti. Tein laskutoimituksen. Vaikka olen vuosien varrella useita kertoja harventanut arkistojani, minulla oli edelleen säästössä pari sataa ”ihan kivaa” tai ”kuuminta hottia” tai ”tätä kaikkien ruoanlaitosta pitävien on pakko vähintään kerran elämässä tehdä” –reseptiä pelkästään ”Näitä kokeilen ihan pian” -muovitaskussa. Se on ns. päällimmäinen arkistoni. Sekundaarinen arkisto on sitten se vihreä peltilaatikko. (Kyllähän te tiedätte, ihan kaikkihan leikkeitään arkistoi näihin kahteen kategoriaan…). Lisää reseptejä on aikakauslehdissä, joita on vaikka kuinka paljon kaapeissa. Veikkaisin siis lopullista säästettyjen reseptien määrää 10-kertaiseksi. Mutta se on jo niin masentavaa, etten jaksanut asiaa todentaa.

Sitähän voisi vaan jäädä rypemään reseptiensä päälle, mutta päätin tarttua kolmevitskankriisiin samalla tavalla kuin tartuin kolmenkympinkriisiin: tekemättömiä asioita voi vain alkaa tehdä! Ja niin aloin tutkia reseptejä. Olin ollut harvinaisen haisulla trendeistä, sillä olin varhaisessa vaiheessa bongaillut juttuja, joista oli myöhemmin tullut hittejä, trendikästä tai valtavirtaa. Olin 2000-luvun alussa leikannut jostain lehdestä satay-broilerin ja shakshukan ohjeet. Silloin moni tuttu ei olisi tiennyt mitä ne on, mutta nyt niitä on tehneet kaikki. Paitsi minä siis, mutta noin niinkun esimerkkinä.

Sorttasin reseptit kategorioihin ”leivonnaiset – suolaiset/ makeat”, ”jälkkärit”, ”lämpimät ruoat”, ”muut sortit” ja ”in your dreams”. Jälkimmäiset heitin heti roskiin. Siellä oli esimerkiksi jotain, mihin tarvittiin agaria. Tässä on nyt kahden lapsen äidillä käynnissä vähän kaikenlaista, joten agariin ei tartuttaisi. Muista kategorioista valkkasin vain KAIKKEIN kutkuttavimmat talteen. Loput heitin tunkiolle. Runollista ja symbolista. Ei tässä lyhyessä elämässä kaikkeen vaan ole aikaa.

Sain typistettyä muovitaskuni reseptien määrän pariinkymmeneen. Suurin osa säästämistäni oli aika uusia, erityisesti seuraamistani ruokablogeista tulostamiani/talteen viimeisen vuoden sisällä kirjoittamiani (ai mitkä sähköiset arkistot?). Näitä testaisin tämän vuoden aikana, päätin, ja suljin muovitaskuni ja peltilaatikkoni. Murua varten teippasin molempien päälle lapun, johon kirjoitin: ”Jos olet joutunut avaamaan tämän uuni- ja kakkuvuokia sekä reseptiaarteitani sisältävän kaapin oven, viikatemies on ilmeisesti poikennut, eikä minua enää ole. Polta nämä, ennen kuin uusia naisia tulee taloon.”

Ja sitten suljin kaapin.”

Kirjoitin nämä sanat keväällä, ja voin ilokseni ilmoittaa, että projekti on hyvässä vaiheessa. Olen kuittaillut monia reseptejä, joita aina on pitänyt. Tein taannoin sitä shakshukaakin.

Postasin elokuussa aihetta sivuten, ja jaoin muutaman linkin kesän aikana testaamiini, blogimaailmasta nappaamiini leipomusresepteihin. Silloin kerroin, että myös blogikumppanini Yhteishyvän resepteissä on muutamia sellaisia, jotka on pitkään kutkuttaneet. Täytin eilen sen 35, ja kun Tuonelan portteja ei silmissä näkynyt, leipaisin työkavereille vadelma-myslimuffineita. Niitä, joita pitkään on pitänyt. Mysli tuntui sopivalta aamukahvileivonnaiseen, ja en ollut ihan väärässä. Hieman painava taikina ja tiiviit kakkuset, muuten viljaisa maku oli juuri sellainen kuin ajattelin eli plussan puolella oltiin. Suosittelen testattavaksi ihan ilman ikäkriisejäkin.

Vadelma-myslimuffinit

Loppukaneetit: Tein lupauksen itselleni ikävuosiksi 35-40. En usko, että perheralli tästä juuri helpottaa, eikä aikaa tule mistään päiviini lisää. Joten jos mielin pysyä nykymaailman resepti- ja ruokakuvatulvassa järjissäni, minun pitää opetella nauttimaan siinä virrassa olemisesta, näkemisestä, kuulemisesta, ilman, että saan pahaa mieltä resepteistä joita en ehdi kokeilla. Ilman, että leikkailen ja tulostelen reseptejä talteen koko ajan. Aion opetella hakemaan inspiraatiota ja vinkkejä pääsääntöisesti kuluvan kuun tarpeisiin, ja muuten vain nautin vaikkapa blogeissa pyörimisestä. Aion päästää irti ja antautua ruokamaailman vietäväksi ilman yritystä tehdä itse enemmän kuin mihin on aikaa. Pam (=puheenjohtajan nuija pöytään).

Ei muuta kuin uutta realistista päivää putkeen

ja kohti kuolemaa, ilman sen pelkoa!

Vadelma-blondies ”Back to school”

Kun ”lomat” on lusittu ja lähes vuosi on oltu töistä pois, pitää työkavereille viedä jotakin makeaa. Lomapullaksi kelpaa mikä vain makea, mutta huom! EI tumma suklaa. Ei tarvitse varmaan selittää.

Leipoa tummasta suklaasta toki saisi, on jopa toivottavaa, mutta leipaisinpa silti valkoisesta. Blondies on brownies-leivosten vaalea sisko. Makeaa kuin mikä. Vadelmaiset blondies-palat tuntui hyvältä idealta, marjat vähän raikastavat. Koska valkosuklaa, vatut ja lime on loistoyhdistelmä, korvasin reseptin sitruunankuoriraasteen limenkuorella. Ei huono.

Resepti on helppo, mutta varoituksen sana: Taikinasta tulee aika jäykkä. Kyllä se silti lusikalla avittaen eli taputtelemalla vuokaan asettuu. Neliskanttisen vuokani mitat ovat n. 22 x 22 cm, ja mukavan muhkeita paloja tuli. Paistoaikaa pidensin viidellä minuutilla kun keskikohta oli puolen tunnin jälkeen vielä täysin hyllyvä. Jäipä se keskipala silti hieman taikinaiseksi. Reunapalat olivat kuitenkin, arvioisin, juuri niin kuin pitää. Eli tahmeita, mutteivät raakoja. Paistoaikojen määrittäminen on suklaaleipomisessa aina yhtä vaikeaa. Vaikka raakaakaan ei ole kiva syödä, neuvoisin silti, että älä ylipaista. Ennemmin vähän alle kuin yli. Mutta älä jätä raa’aksi. (Hekoheko.)

Vadelma-blondies

No. Täällä siis sitä taas ollaan omassa työpisteessä. Peppu penkissä sorvin ääressä. Viikkorutiinit työkavereiden kanssa käyttöön otettu ja blondiet syöty. Tutut kuviot alkavat täyttää päivää, kohta on jo kalenterissa merkintöjä vähän enemmän kuin se eka tiimipalaveri. Tästä tämä taas. Fiilis on rauhallinen, ei infarktivaaraa.

Kotona lienee vähän hektisempi meisinki. Muru jäi lasten kanssa nauttimaan isän vapaistaan. Väittämättä, että töissä käyvät isit eivät mitään ymmärtäisi lapsiarjesta, niin silti sanon, että meidän isi saa nyt niiiiiin nyt hyvää treeniä tosielämästä. Ja se on sille osasyyllisenä kaikkeen ihan oikein ;)

Ihan hyvä marjapiirakka, osa 1.

Tänään se alkoi, äitiysloma. Aivot ovat surisseet töissä ”mitähän vielä pitäisi tehdä ja mitähän olen unohtanut” -taajuuksilla viimeiset pari viikkoa, ja se on ollut vähän väsyttävä rupeama. Näin ollen blogissa on ollut hiljaisempaa. En ole iltaisin jaksanut ajatella oikein mitään, ja pari viikkoa on eletty syömisten suhteen kädestä suuhun tyylillä. Sekin ihan kivaa vaihtelua. On jotenkin lohdullista huomata, että perheessä selvitään ja kaapeista löytyy yllättävän paljon kaikkea, mistä voi kokata apetta, vaikka kukaan ei kävisi moneen päivään kaupassa tai jaksaisi suunnitella syömisiämme etukäteen.

Eilinen oli haikea päivä, töissä ja illalla kotona. Työ on aika tärkeä juttu, huomasin ja muistin taas tässä prosessissa jota myös töistä ja työstä luopumiseksi voisi kutsua. Äitiyslomalle siirtymistä tekee mielessään aika pitkän aikaa, jollain lailla siitä asti, kun tiedon raskaudesta saa. Tähän pätee sama, kuin moneen muuhunkin: Elämään iloa tuovat asiat hoksaa vasta silloin, kun ne jää taakse. Arki on usein töissä käymisineen aika raskasta, ja loma puolestaan se, mitä innolla odottaa. Kun edessä on vähän pitempi ”pakkoloma”, tulee uutta perspektiiviä. Muistaa, että hitsi, mähän tykkään mun duuniarjesta, ja nyt siihen kuuluvat asiat jäävät aika pitkäksi hetkeksi taakse. Kyllä se on haikeaa.

Kun töistä luopumiseen yhdistetään se fakta, että myös kesä vetelee viimeisiään, olemme keskikokoisen masennuksen reunalla. Onneksi kaikkeen masikseen auttaa kokkaaminen, varsinkin leipominen. Siksi, kun kalenteri alkaa osoittaa uhkaavasti kesän loppumista, on aika kerätä viimeiset marjat, tai ottaa niitä ensimmäisen kerran pakastimesta, ja leipoa makeaa piirakkaa! Todelliseen lohtuleivostarpeeseen tepsii kuningatarpiirakka, joka tehdään voitaikinaan. Saa haikeilija sokeri- ja rasvatasapainonsa kerralla kuntoon.

Kuningatarpiirakka

Resepti oli osastoa ’ihan hyvä’. Perussettiä, joka saa suun hymyyn. Ei vaadi turhan montaa koukeroa, vaikka voitaikinan kaulimisessa pikkujobi onkin. Piirakan kanssa vaniljakastiketta ja kahvia, ja jo alkaa taas tuntua paremmalta.

Syksyn alkuun tehty voitaikinapiirakka sopii haikeuden poistoon siksikin, että voitaikinan veivaamisesta tulee joulu mieleen. Eikä mikään ajatus poista haikeutta yhtä hyvin kuin sen muistaminen, että joulu on yhtäkkiä tullut taas pari kuukautta lähemmäksi!

Miehet hoi: Vinkkejä sänkyyn äitienpäiväksi!

Viime äitienpäivänä korkkasin kaksi asiaa elämäni ensimmäisen kerran: ensimmäisen äitienpäiväaamuni sekä toisen ihmisen kanssa yhteisen, OMAN kodin. Eli heräsimme koko uusi perhe, minä ja kaksi muruani, ensimmäistä kertaa uudessa kodissamme juuri äitienpäiväaamuna. Aika kivaa symboliikkaa. Pojat hakivat autosta kukkapuskan, josta pienempi ei olisi rapisevan sellofanin vuoksi halunnut luopua. Mutta pikkutappelun jälkeen sain itselleni sen, mikä minulle kuului.

Kakkukahveja en sänkyyn saanut, katsotaan miten käy tänä vuonna. Jos teistä joku mielii kakkuvinkkiä äitienpäiväksi, sellaista jolla yllättää itsensä tai äitinsä/vaimonsa sopivan nostalgisella tavalla, suosittelen taannoin Kakkujen kuningattarista eräille 30-vuotissynttäreille sipaisemaani retroa hedelmäkakkua. Siis perinteinen täytekakku, jossa välissä omenamarmeladia ja Blå Band -vaniljakastikejauheesta tehtyä vaniljakiisseliä (yhteen pussiin lisättiin 2,5 dl maitoa ja annettiin tekeytyä hetken jääkaapissa). Hilloa levitetään myös kakun reunoille, jotta siihen voi painella reilusti paahdettuja mantelilastuja. Ja päälle taiteillaan koristeellinen teos säilyke- ja tuorehedelmistä sekä marjoista, kukin taitojensa mukaan. Pintaan sivellään hyytelösokerikiille, ohjeet pakkauksessa. Helppoa, ja uuden virkatun pitsiliinan päällä aikas nostalgista tosiaan!

 

Jos mielit viedä vaimollesi sänkyyn jotakin kakkua kevyempää, suosittelen smoothieta. Se valmistuu jogurtista, pakastemarjoista ja mehusta todella nopsaan, ja makuyhdistelmien valinnassa taivas on rajana.

Marjasmoothie

3 dl maustamatonta jogurttia
2 dl Valion luomu appelsiinimehua
2 dl pakastevadelmia tai -mansikoita
2 banaania
tuoretta minttua (vadelmasmoothieen) TAI
basilikaa (mansikkasmoothieen)
sokeria tai juoksevaa hunajaa maun mukaan

Laita kaikki ainekset tehosekoittimeen/ blenderiin tai sauvasekoittimelle sopivaan kulhoon, pakastemarjat kohmeisina. Aja tasaiseksi, kiikuta laseissa sänkyyn ja nauti.

 

Viimeinen vinkki kaksilahkeisille: Jos et ole leipojamiehiä tai keittiön koneet eivät tottele, kaikkein paras ja aina toimiva aamunaloitus on lasillinen kylmää kuoharia. Ja jos herätysseremonioihin ei kuulu kukkia tai pientä pakettia, kannattaa valita samppanjaa! Mitään muuta ei nainen sängyssä sinulta äitienpäivänä tarvitse!
 

Juustokakkuja ja ei-toivottu yllätyspaketti isille

Syntymäpäivät ovat tärkeitä juhlia, jolloin pitää ehdottomasti järjestää jotakin spesiaalia. Sankarille pitää antaa paketti, leipoa kakku tai viedä hänet syömään! Muruni ansaitsi mielestäni tuon kaiken tänä vuonna, koska täytti merkittäviä välivuosia. Hänestä tuli 35.

Aloitimme valmistelut pikkumuruni kanssa hyvissä ajoin ajattelemalla asiaa, mutta ostoksille isolle kirkolle eli Lahteen jaksoimme vasta viime tipassa, koska veikkasin lahjan etsimisen pienen lapsen kanssa olevan keskiraskas projekti. No, vielä ehditään, ei kun autoon!

Perillä tavaratalossa kumarruin pojan puoleen ja kerroin, että nyt etsitään isille paketti. ”Ifi!”, vajaa vuoden ikäisemme toisti, kera kahden etuhampaansa välistä roiskuvan syljen, ja viimeisteli kommunikointihetkemme tökkäisemällä minua etusormellaan innoissaan silmään.

Ei se mitään. Löysimme Sokokselta puolisokeinakin sukkelasti kivan pusakan, sellaisen, joita ifi paljon käyttää. Kotona tietysti muistimme, että meillä oli vain jouluaiheista lahjapaperia, mutta ei haittaa sekään! Kääröön vaan ja Merry Christmas!

lahja isille

lahja isille

Koska muruni on ollut tosi reipas ja hoiti poikaamme merkittävän pitkän osan vanhempainvapaastamme, illalla leivottiin parikin kakkua. Toisen hän saa viedä töihin paluunsa kunniaksi työmaalle, toinen syötäisiin kotona. Ja kakut olivat tietysti juustokakkuja, koska ne ovat murun lempi!

Juustokakkuja on kahdenlaisia. On sellaisia, jotka valmistetaan hyydyttämällä jääkaapissa, ja sitten on niitä, jotka valmistetaan uunissa. Teimme molemmat.

Päätin kehittää pitkästä aikaa itse reseptin, koska nyt tarvittiin iso kakku: Valmistin kookkaan valkosuklaa-tuorejuustomassan, lisäsin keksipohjalle, hyydytin, ja lisäsin päälle kerroksen vadelmia ja kiilteen. En ole varma, onko reseptiikka kohdallaan, kun en itse päässyt tätä työmaakakkua maistamaan. Mutta muru kehui hyväksi!

valkosuklaajuustokakku

valkosuklaajuustokakku

Vadelma-valkosuklaajuustokakku

200 g Digestive-keksejä
100 g voita
600 g tuorejuustoa
0,5 dl sokeria (tai maun mukaan)
1 tl vaniljasokeria
1 dl maustamatonta jogurttia
250 g valkosuklaata
1 rkl vettä
6 liivatelehteä
2 dl kuohukermaa
n. 10 dl vattuja
2 dl vettä + 1 dl hyytelösokeria

Hienonna keksit ja yhdistä voisulaan. Pingota leivinpaperi 26 cm irtopohjavuoan pohjalle, ja painele keksiseos vuokaan. Sekoita tuorejuusto ja sokerit. Sulata valkosuklaa ja lisää massaan hyvin esim. nuolijalla sekoittaen. Raikasta seos jogurtilla. Tarkista makeus.

Liota liivatteita kylmässä vedessä 5 minuuttia. Kiehauta vesitilkka, sulata liivatteet siihen, ja sekoita täytteen joukkoon huolellisesti, ohuena nauhana. Vaahdota kerma ja nostele joukkoon. Kaada täyte keksipohjalle. Anna hyytyä vähintään kolme tuntia tai yön yli.

Lisää pinnalle vadelmia yhteen tai useampaan kerrokseen. Valmista kiille pakkauksen ohjeen mukaan ja lisää pinnalle. Hyydytä kunnolla. Irrota kakku varovasti ja aseta tarjolle.

 

Kotiin jäänyt juustokakku tehtiin kakkukirjani reseptillä. Siihen tuli ohut taikinakuori, sitruunaa mausteeksi ja vadelmahilloketta kylkeen. Lapsi halusi osallistua leipomiseen säätämällä uunia kahden minuutin välein eri lämpötiloihin ja ottamalla esille kaikki astiat, joihin hän alalaatikoista ylettyi. Ketutti, ja keittiö oli kaaoksessa.

En antanut vesselin enää koskea mihinkään, ja viimeistelin riitamme vielä korottamalla ääneni, mistä seurasi kaksi erillistä viiden minuutin itkupotkuraivaria. Aika lyhyt aika elämässä, mutta helkkarin pitkä aika keittiössä, jossa yritetään leipoa. Noh, ei se mitään! Synttärikahvihetki sujui ilman kummempaa hässäkkää, ja se kai on pääasia. Kuin myös se, että tämäkin Kuningatar onnistui hyvin. Juustokakkuihmisinä tosin kaipaamaan jäimme sitä ainoaa oikeaa juustokakun kehää eli keksipohjaa…

synttärikahveilla

synttärikahveilla

 

Yksi juhlapäivän etappi jäljellä: Kun tehokkaasti organisoi, ehtii synttäri-iltana käydä vielä ulkona syömässä. Lapsi autoon ja mummolle, sitten paikalliseen ravintolaan. Pikaisesti hotkimalla kerkiää vetäistä kolme ruokalajia. Ja juoda yhdet oluet. Laskua odotellessa vedetään jo takkia päälle.”Onnea rakas, vaikka on sitä kai joskus vähän kauemminkin nautiskeltu”, toivotan autossa.

Kotona näemme loppuhuipennukset ohjelmasta Koko Suomi leipoo. Kilpailijat ovat tehneet upeita juustokakkuja! Omista kokeiluista jäi jotakin vielä hampaankoloon, ja päätän kokeilla viikonloppuna tuomareiden suosikkia, Mailiksen juustokakkua. Keksipohja, aah..!

Pidempään haaveiluun ei ollut sillä hetkellä aikaa, sillä oli jo kiire iltapesulle. Riisun pojan, ja menemme pukuhuoneeseen. Lapsi seisoo tomerana penkin edessä ilkosillaan ja tutkii rasvapurkkia. Minä riisun itseäni, ja yhtäkkiä outo paha haju tavoittaa nenäni.

”Haistatko sä jotain?” huudan isille keittiöön. ”Voiko toi vessan viemäri haista näin?” jatkan, ja satun samalla katsomaan alas taaperoamme. Pienokainen vääntää parhaillaan erittäin miehekkään kokoista yllätystä takapuolestaan, edelleen hievahtamatta seisten, rasvapurkkia heiluttaen. Uskomatonta, että noin pienestä lapsesta voi tulla jotain noin pitkää ja pahanhajuista ulos.

Yllätys laskeutuu lattialle, minä nappaan pojan suihkun puolelle ja huudan keittiöön, että lapsemme teki isille vielä yhden synttäripaketin. Tuhinasta päätellen isi olisi aloittanut kulkunsa kohti neljääkymppiä ihan hyvillä mielin ilman tätä vihoviimeistä yllätystäkin…

Ekassa postauksessani totesin, että lapsen syntymä muuttaa harrastuksia. Suihkussa tuumailen, että lapsi muuttaa monta muutakin asiaa. Juhlapäivien kulkuun on tullut uusia sävyjä, ja niiden vietossa  joutuu tekemään monia myönnytyksiä. En silti muista synttärien päätteeksi montaa kertaa nauraneeni näin makeasti, ainakaan suihkussa siis!

Mietin myös, että vaikka tilannekomiikka ei ehkä täysin välity tulevasta synttäripäivän blogipostauksestani, niin lukijat varmasti ymmärtävät, miksi viimeistä käännettä ei ole höystetty kuvalla…