Piimäpannarit ja lapsiperheen onnen sekunnit

Meidän perheen aamut on sorttia ”HETI MULLE TÄNNE RUOKAA!”. Vaikka joskus olisikin kiva vietellä kiireetöntä aamuhetkeä erilaisia herkkuappeita kokkaillen, emme ole nyt siinä elämänvaiheessa. Mutinat pois ja syömään!

Pannarit on yksi esimerkki aamiaisruoista, joita alan tehdä ”sitten joskus kun”. Hyvä uutinen kaltaisilleni rampautuneille äitikokeille on, että pannareita voi paistella herkkuiltapalaksikin, jos aamut ovat liian hikisiä. Ja oijoi, niin tehtiin, ja oivoi, miten hyviä tuli. Isi kokosi pinoa ripottaen sokeria joka lätyn väliin, mukaan heitettiin myös mustikoita ja annoksille vaahterasiirappia. Nappi.

Piimää sisältävät pannarit ovat lemppareitani, mutta omaa vakiohjetta ei ole vaan vaklaan muilta, joka kerta vähän eri reseptin. Tällä kertaa ohjeistuksesta vastasi Yhteishyvä (klik), paistamisesta muru alias rakkaani sydänkäpyseni mielitiettyni pupuseni. Ja kullannuput osasivat olla kerrankin hiljaa, kun äiti söi. 3,5-vuotias siksi että veti pannareita itsekin kaksin käsin, 8-kuukautinen siksi, että hän ei huuda enää nonstoppina, kuten reilu kuukausi aiemmin. Viihtyi vartin syöttötuolissa lelulla pöytää mätkien. Riittävän hiljaa, jotta äiti sai nauttia. Kiitos isi, kiitos pojat!

Piimäpannarit

Perhe-elämä on erilaisia hetkiä täynnä. Olen pikkuhiljaa oppinut repäisemään onnentunteen näistä pienistä hetkistä, jolloin kaikki on hyvin. Hetkistä, jolloin lapset ovat vaan, me ollaan vaan, esikoinen sanoo jotain nasevan hauskaa, kuopus väläyttää hammashymyn kaikilla neljällä nököllään. Sama se, vaikka äsken riideltiin, nyt olen onnellinen. Juuri tässä sekunnissa, tämän sekunnin ajan.

Haluamatta kuulostaa ankealta, suosittelen taidon opettelemista kaikille äideille, koska muuten onnenhetkiä ei ehkä joka päivä löydy. Välillä homma vain on niin raskasta. Tämä perhehomma siis. Esimerkki elävästä elämästä, meiltä, keltäs muulta:

Kirjoitin taannoin, että meidän vauvalla on ollut hyvin selviä vaiheita syntymästään asti. Viiden kuukauden iässä hän oppi pettymysitkujen jalon taidon, ja eikä aikaakaan kun pettymysitkemistä sattui jo useita kertoja päivässä, vähintään pikkuraivarit tuntiin. Liikkeelle lähtö alkoi kiinnostaa, mutta suksi ei luistanut, kattele siinä sitten kun muut kävelee, onhan se kurjaa, en kiellä. Ymmärsin pienokaista, enkä kokenut arkeamme raskaana.

Noin seitsemän kuukauden iässä eli toukokuun alkupuolella meillä kuitenkin alkoi vaihe, jota voisi kutsua vaikka totaalisen viihtymättömyyden kaudeksi, ja se oli kuulkaa äitille raskas setti se. Väittäisin, että vaikka meillä on ollut myös hankalia huonon unen jaksoja, kaiken sen aiemman reilun puoli vuotta olin jaksanut hoitaa pientämme 110 %:lla äidin rakkaudella (vau, omaa lastaan ihan puoli vuotta, mutta ehkä ymmärrätte mitä tarkoitan). Kun tämä uusi vauvavaihe sitten kukki, voin kertoa, että päivissäni oli hetkiä, jolloin olisi tehnyt mieli lyödä hanskat tiskiin. En jaksa, en viitsi, en välitä. Huutakaa molemmat vaikka koko päivä, ei kiinnosta, en halua olla äiti. Vaikka mitä tein, vauva kitisi. Joten ihan sama.

No, onneksi ne luovuttamisen hetket oli vain sekunteja koko päivästä. Pahin viihtymättömyys ja itkuisuus kesti kolmisen viikkoa, ja yhtenä päivänä ryömiminen alkoi sujua ja se neljäskin kutiseva nököhammas oli puhjennut. Poika hymyili päiväunilta herättyään vanhaan malliin, kujeilevaa hymyään. Pidin häntä sylissäni imetysasennossa, hänen päänsä siinä tissiäni vasten katsottiin toisiamme silmiin. Pitkästä aikaa poika oli autuas ja huokaili tyytyväisyyttään. Ihailimme toisiamme, ja niissä sekunneissa oli onni.

Ne hetket, kun koet saavasi yhteyden lapsiisi lähes yliaistillisella tasolla.

Melkein parempaa kuin jonkun toisen sinulle paistamat pannarit.

Perheenäidin lohturuoka, ihana munakoisovuoka

Kun näin runollisesti otsikoi, on pidettävä se mitä lupaa. Ja jos olet italialaiseen keittiöön tai kasvisruokaan kallellaan, niin lupaan, että tästä tykkäät. Tutustuin munakoisovuokaan vasta reilu 5 vuotta sitten, vaikka reseptejä nähnyt olin. Sattuman kautta kokeilin, ja heti iski kutkutus: Tätä voisi harjoitella! Usean munakoisovuoan jälkeen olen löytänyt siitä aidon ystävän, joka lohduttaa aina kun on harmaata. Nyt kun hellepäivät ovat vaihtuneet sateisempiin ja kalpeampiin keleihin, potkua taas tarvittiin. Ei kun ostoksille.

Yhteishyvän resepti munakoiso-mozzarellavuokaan sisälsi muutaman koukun, jota en ollut aiemmin kokeillut. Tässä parmesaaniraaste sekoitettiin tomaattikastikkeeseen (antoi lisää tuhtia makua, joten taidan kokeilla pastakastikkeessa tätä kikkaa!) ja vuoan päälle lisättiin pieniä leipäviipaleita. Ihanaa tuli! Pari muistutusta: Kun paistat munakoisoviipaleita, älä kitsastele oliiviöljyn kanssa. Käytä sitä reilusti, ja unohda reseptin viitteellinen ”1 rkl”. Mozzana käytän hyvin muotonsa pitävää Riitan Herkun mozzarellaa (250 g) jonka kaveriksi pilkoin myös yhden mozzapallon (125 g). Vuoan kokoamisessa tyyli on vapaa, Yhteishyvän kuvassa vuoka on peitetty tomaattikastikkeella ennen leipien lisäystä. Minä säästin muutaman siivun mozzaa myös pinnalle. Kuten miten, herkkua on!

Munakoiso-mozzarellavuoka

Lohturuoka. Sitä perheenäiti tarvitsee, ja mieluusti usein, säällä kuin säällä. Minulle herkullinen ruoka, ehkäpä viinilasillisen kanssa, antaa hyvän mielen ja rauhallisen ”kyllä tää tästä” -olon. Se on vaan niin tärkeää. Vaikka äitiysloma onkin mennyt kuin siivillä ja yleisesti minulla on hyvä fiilis poikien kanssa elämään opettelusta, niin harmittaviakin juttuja on, sellaisia, jotka rassaa päivittäin. En haluaisi pitää valivali-blogia kun meillä ei kuitenkaan ole oikeita surun aiheita – sairauksia tms. – mutta silti pienetkin asiat kasvaa valtaviksi, jos niistä ei puhu. Tai kirjoita kaikelle kansalle. Koska tykkään jälkimmäisestä, tässä jakoon pari asiaa, jotka repivät hiuksiani viime viikolla, ja joiden vuoksi munakoiso juustolla ja tomaatilla tuli täysin lääkkeeksi. (Viinilasillisesta nyt puhumattakaan.)

Vauvan vaikea vaihe. Lukuun ottamatta nukkumattomuusjaksoa helmikuussa ja vesirokkovaihetta huhtikuussa, olen kokenut vauvan hoidon lunkina. Pusuteltu ja hellitelty on paljon, enkä ole ressaillut pikkuasioilla. Nyt, kun pieni on jo 7 kk, meillä on kuukauden verran eletty ”Haluan jo liikkeelle”-vaihetta, mikä on kyllä bitch kehitysvaihe, pakko tunnustaa. Se alkaa pettymysitkuilla siitä kun lelut putoilee tai asioihin ei yllä. Kun vatsalleen on opittu kääntymään, selällään ei viihdytä yhtään, vaan lattialla on heti käännyttävä ja alettava huudella näköpiirissä oleville esineille. Kun ne eivät tule luokse, pitää pyrkiä eteenpäin. Kun ei pääse, se itkettää. Lopulta ollaan tilanteessa, jossa elämä aiheuttaa jo raivareita. Eilen poika huusi sitterissä kädet ja jalat puikoiksi jäykistettynä ja veri päähän kohonneena täydellä äänellä ”AAAARRRRR!!!”, kuin olisi isompaakin settiä vaippaan tulossa. Hätiin en päässyt, koska esikoisella oli oikea number 2 –tilanne päällä ja pyllyä pyyhittiin juuri. Ohhoijaa, huokailen useita kertoja päivässä. Opi pikkumuru jo konttaamaan, pliis, jotta tämä vaihe jää taakse…

Uhmaikäisen provoisointi. Kirjoitin loppuvuonna siitä, miten uhmaikä ilmenee meidän 3,5-vuotiaassa. Yleinen häröily, iloisesti riehuminen samalla ihmisiä huitoen (eli tosi iloisessa tarkoituksessa) ja joka asiasta vääntäminen (suomeksi mussuttaminen) ovat ne tavallisimmat. Lapsi on lisäksi usein pahalla tuulella. Aamu voi alkaa siten, että hän tulee huoneestaan ulos normaalin näköisenä, mutta kun erehdyn huikkaamaan ”Huomenta”, hän reagoi kiljahtamalla ”ÄITI! Älä sano SITÄ!” ja alkaa murjottaa. Murjotusta seuraa naurun säestämä häröilyepisodi pikkuveljen päällä. Aikuisella puhuttaisiin vakavasta mielialanvaihteluhäiriöstä, mutta lapsella tämä lienee normi kehitysvaihe. (?)

Kun se mistä loppuvuonna kirjoitin, eli fyysisen kontaktin ottaminen, törmäily ja tökkiminen, oli jatkunut jo hyvin pitkään, vedin ässän hihastani. Sovimme joulun jälkeen miehen kanssa, että nyt ei enää huutamis-komenneta lasta, vaan aina kun sekoilu alkaa, lasta otetaan kädestä kiinni ja mennään hänen omaan huoneeseensa juttelemaan. Selitimme pojalle kokeilun alkaessa, että läpsiminen ja tökkiminen harmittaa äitiä ja isiä ja se on ilkeää. Jatkossa mennään aina juttelemaan, jos sellaista tapahtuu. Ja niin toimittiin. Huono käytös lähti karsiutumaan tehokkaasti. Lapsi rauhoittui paljon ja pahin jäi taakse. Mutta nyt pukkailu ja käsien heiluttelu perheenjäsenten naaman edessä on taas palannut. Se on selvää uhmaa, koska hän tietää asian olevan kielletty. Minua kohti huitaistessaan hän ikään kuin sanoo ”Hähää, uskalsin tehdä tämän”. Mutta hän ei kuitenkaan huitaise niin että osuu. Eli hän ei tavallaan tee kiellettyä asiaa. Miten siihenkin pitäisi reagoida, ettei tästä tule vieläkin ja ihan turhaan isompi asia, mikä tästä on jo tullut?

Yleensä (ja onneksi) arjen rutiinit sujuvat eikä meillä juuri uhmata esimerkiksi syömis- ja nukkumaanmenotilanteissa tai julkisilla paikoilla. Mutta lähtötilanteet ovat vaikeita. Vatulointia on pukemisessa, kävelemisessä, tottelemisessa, ihan kaikessa. Kaikki kestää ja sitten ollaan jo myöhässä. Sellainen episodi oli tänä aamuna, mistä hermoni paloi pitkästä aikaa ihan täysin (jos muistatte, kun kirjoitin, että olen lääkinnyt provokaatiota myös ylirauhallisella suhtautumisella, mikä sekin on toiminut aika hyvin… kun pystyn ylirauhallinen olla). Ja tästä hermojen palamisesta kumpusi nyt tämä kirjoituskin. Pinna paloi, huusin pojalle että ”NYT LAITAT SEN KENGÄN JALKAAN!!”, poika alkoi itkeä, vauva alkoi itkeä ja lähtöhetki mureni lopullisesti. Minkäs teet, ihmisiähän tässä vaan.

Outoa on se, että lapsi ei opi tuosta paljon, vaikka sille tuli tosi paha mieli. Ensi kerralla hän vatuloi taas. Ja taas. Ja taas. Muistan, kuinka ala-asteikäisenä katselin tallissa ja joskus pääsin mukaan tapahtumaan, kun varsalle laitettiin ensimmäistä kertaa päihtiä päähän. Ne säntäilee, pelkää ja vikuroi. Mutta kun solki korvan lähellä napsahtaa, niin napsahtaa varsan niskatkin. Elämä isännän kaverina ja apulaisena alkaa.

Miksi ihmislapset eivät ole yhtä fiksuja? Miksi niitä joutuu ajamaan suitset kädessä takaa monta kertaa päivässä? Jopa tunnissa ja minuutissa. Ne ei usko, ne ei opi. Why God, why?

Hevosmies isäni totesi kerran (kylläkin hieman eri asiayhteydessä) sellaisella kaiken nähneen viisaalla äänensävyllä, että ”Turha huolia. Ei sellaista hevosta olekaan, jolle ei kengittäjää olisi löytynyt.”

Niin se taitaa kuulkaa olla. Elämä opettaa meidänkin lapset, väistämättä.
Se on yhtä aikaa lohdullinen ja tosi pelottava asia.
Ei muuta kuin uutta munakoisovuokaa tulille.

Papaijakuume ja vesirokko

Maailmankauppa on hurjaa hommaa. Tavarat liikkuvat paikasta toiseen tuhansia kilometrejä, eikä vastaanottajalle saati loppukäyttäjälle ole aina selvää, mitä alkupäässä ketjua on tapahtunut. Senpä takia välttelen eksoottisia, Euroopan ulkopuolelta tulevia hedelmiä ja vihanneksia, ellen löydä niistä Reilun kaupan merkkiä. Haluan olla varma.

Elämä olisi kuitenkin tylsää, jos ikinä ei voisi joustaa periaatteistaan. Olen ihaillut kuolaten S-kauppojen Kuukauden satokausituotteita ja niistä kertovia jullareita, ja viime kuussa menin ja ostin mangon, ihan pokkana. Sen satokausi oli parhaimmillaan, mikä ehkäpä tekee ostosta hieman ekologisempaa. Tässä kuussa räjäytin pankin totaalisesti. Ostin KOLME papaijaa! (Lisää tietoa huhtikuun herkuista täällä, täps!)

Erilaisten hedelmien osto on meidän perheessä myös opetusmielessä tärkeää. Eli sanotaan vaikka niin, että joustin periaatteistani lapseni tähden ;) Haluan opettaa 3,5-vuotiaallemme, että maailmassa on maut monet ja hedelmiäkin on muita kuin omenia ja (huom! aina Reilun kaupan) banaaneja.

Papaijakuumeeni nousi, kun halkaisin hedelmät ja aloitimme tutustumisen. Olen käynyt kerran Brasiliassa rantalomalla, ja siellä papaijan kotiseuduilla kun pääsin täydellisen kypsän hedelmän makuun, paluuta ei ollut. En usko, että täydellistä papaijakokemusta pystyy toiselle puolelle maailmaa viedä, mutta yksi ostamistani hedelmistä tuli lähelle. Se oli kunnolla kypsä, tumman oranssi. Lapselle lohkomani yksilö oli vähän miedompi, mutta samapa se, poika pysytteli omenalinjalla. No, jäipä äidille enemmän.

Papaijaa

Tarkoitukseni oli tässä postauksessa paitsi kannustaa teitä hedelmäostoksille vielä tämän viikon aikana, myös jakaa tarinoita muistakin kuin maisteluun liittyvistä 3,5-vuotiaan kanssa pieleen menevistä asioista. Mutta säästetään uhmaikäjuttuja toiseen kertaan, ja tilitetään vielä akuutimmasta ongelmasta, elikäs vesirokosta! Koska se lähes joka lapsiperheessä edessä on jossain vaiheessa, kirjasin muutamia pointteja meidän kokemuksista. Jos niistä jollekin on hyödyksi tai tueksi, hyvä niin. Isät voisi lukea ainakin tuon ihan lopun.

 

TARINAA VESIROKOSTA:

3,5-vuotiaallemme puhkesi rokko reilu 2 viikkoa sitten. Perjantaina huomattiin ekat näpyt kylvyssä, ja lauantaina diagnoosi oli varma. Kropassa oli illalla jo runsaasti eri kehitysvaiheessa meneviä näppyjä. Alkavia, vesikellollisia ja sitten puhjenneita, joihin tulee nopeasti ruven näköinen pinta. Lauantaina pojalla oli pientä lämpöä, joten panadolia otettiin. Hain myös apteekista heti aamulla viilentävää ja kutinassa jeesaavaa vaahtoa, jota levitettiin monta kertaa päivässä. Taisi se auttaa, mutta veikkaan, että hirveän kutisevia eivät pojan näpyt olleet, kun se raapi niitä niin vähän. Uusia näppylöitä tuli n. 4 päivää, sitten kaikki olivat enää rupisia patteja. Rasvailtiin paljon perusvoiteella. Pahannäköistä, mutta poika ei juuri ollut moksiskaan. Oma ärsyttävä uhmakas itsensä, muttei kipeä. Piece of cake.

Meni kaksi viikkoa siitä kun isoveljen patit ilmestyivät, ja huomasimme torstaina vaipan vaihdossa, että vauvallekin on tullut näppylöitä. Olin jo varmistanut neuvolasta, onko 6-kuukautisen rokon kanssa mitään erityisjuttuja huomioitava, ja ei kuulemma juuri ollut. Moni on jopa sanonut, että vauvoilla rokko voi mennä ohi aika lievänä. Sitä ei kenties edes huomaa, tai saattaa jäädä epäselväksi, sairastiko vauva vesirokon vai ei.

No me emme kuuluneet siihen onnekkaiden arvuuttelijoiden porukkaan. Perjantaina näppylöitä oli jo paljon, lauantain aikana ne lisääntyivät räjähdysmäisesti, samalla alkoi runsas itkuisuus. Kuume ei noussut, mutta suppoja käytimme varmuuden vuoksi, toiveissa, että ne helpottaisivat vauvan oloa. Yöt menivät tosi paljon itkiessä, eikä tissikään maistunut. Soitimme sunnuntaina päivällä keskussairaalan päivystykseen ja kysyimme ohjeita, kun varsinkin vaippa-alue oli jo yhtä punaista näppylämattoa. Vesikelloja oli paljon etenkin pyllyvaossa ja nivusissa. Neuvoivat antamaan paketin ohjeita vähän suuremman särkylääke- eli suppoannoksen ja katsomaan vielä, josko kotona pärjättäisiin. Kun sunnuntai-iltana poika vain huusi ja väleissä itkeä tihrusteli eikä yöpuulle menemisestä tullut mitään, olisin lähtenyt päivystykseen varmistamaan, ettei kyseessä ainakaan ole samanaikainen korvatulehdus, kun räkäkin valui koko ajan. Olin myös sitä mieltä, että vaippa-alue ei enää ole normaalia rokkoa. Epäilin, että risaan ihoon on päässyt vaikkapa kakan mukana joku bakteeri ja se on tulehtunut pahasti. Muru rauhoitteli minua sellaisella ärsyttävällä ”miksi minun pitää olla tämän kodin ainut tolkun ihminen” -äänellä, että ”Ei me mihinkään lähdetä, se itkee vaan kun sitä harmittaa ja nukuttaa”.

Meinasin sanoa, että on se helppoa tehdä sieltä olohuoneen sohvan tilapäismajoituksen vällyjen välistä noita viiltäviä diagnooseja, kävisi minullekin sen pään rooli, mutta tyydyin menemään takaisin makuuhuoneeseen ettei esikoinen herää. Ja maanantai-aamuna lääkäriin, jossa todettiin se, minkä mies oli fiksuna jätkänä jo tiennyt. Harmillinen rokko, muttei tulehduksia korvissa eikä ihossa. Eikä näin pienille ole lääkettä, jota kutinaan voisi antaa, joten ei kun kotiin lusimaan.

No nyt on taas yksi päivä lusittu, ja viime yö meni jo paremmin. Tilapäismajoituksen henkilö nukkui kuin pieni porsas ja soitti äsken töistä, että ”Mites teillä sujui yö? Mä oon niin väsynyt, että nukuin koko yön kuin tukki enkä tiennyt mistään mitään! Siis ihan sellasta kuolaunta. Vitsi miten syvässä unessa olin kun kello herätti. Hyvä kun kuulin. Siis kato ihan umpiunessa, halolla päähän lyöty. Huhhuh, on tää aikamoista!”

Siinäpä juuri ne asiat, jotka neljä vuorokautta valvonut vaimo haluaa kuulla heijatessaan itkuista vauvaa päiväunille.

No, vesikelloja ei enää ollut, joten helpottaisiko kutinakin nyt koska vauva on nukkunut päikkärit tosi hyvin, tiedoksi sinne miehellekin. Oli aikaa kirjoittaa, ja juoda oikein kunnon kahvit! Oikeen sellaset istumakahvit. Ja vessassakin kävin yksin. ”Huhhuh, on tää aikamoista!”

Limejuustokakku, pettymysitkut ja pullavinkki

Kuten olen moneen kertaan blogissa keulinut, olen tsemppaillut ruoanlaiton parissa koko kuluneen vuoden ja meillä on syöty monta kivaa ruokaa, jopa kasvisvoittoisesti. Mutta ei niin hyvää uutista etteikö sisältäisi huonoakin koukkua: Ruoanlaittoskarppaus on johtanut siihen, että leipomispuolelta ei joulun jälkeen juuri ole jäänyt lapsille kerrottavaa. Pari onnistunutta kokeilua, kuten sikahyvät suklaamuffinit, siinä kaikki. Kun pääsiäinen puski päälle, päätin ottaa itseäni niskasta kiinni ja leipoa pyhiksi minkäs muunkaan kuin juustokakun (muita hyviä juustokakkuvinkkejä löytyy tästä jouluisesta postauksesta, täps).

Ja se onnistui täydellisesti. Yhteishyvän limetti-juustokakussa oli hyvä kuori, tuhti täyte ja sopiva limen maku. Ainut miinus siivouspuolella. Muistutankin laittamaan uuniin pellin ritilän alle varsinkin tällaisia juustokakkuja tehdessä, joiden kuoritaikinaan lisätään sokeria. Tuppaavat vuotamaan, ja pelti on kivempi pestä kuin uuni.

Lime-juustokakku

Tätä kevätpäivänpaisteista kuvaa kelpaa katsella. Melkein unohdin, että juustokakkua edeltänyt leipomukseni ei mennyt yhtä putkeen. Olin ollut viikkoja leipomalakossa, ja sitten päätin tehdä pikaista mustikkapiirakkaa. Koska kädet oli täynnä kakkavaippoja ja jotain muutakin hässäkkää päällä oli, pentele meni palamaan. Nostin rumannäköisen köntsän uunista, ja epätoivon tunne iski. ”Mitä minä edes yritän, kun ei tässä hullunmyllyssä mikään onnistu.” Ja harmistuksesta tuli tippa silmään.

En ollut aikoihin kyynelehtinyt keittiössä, joten oli aikakin. Kyllä kunnon kokki vähintään kerta vuoteen vettä vuodattaa, ja joskus parikin kertaa. Muru tiesi taivaan merkit kun kävelin keittiöstä olohuoneen läpi makkariin. Lähetti tietysti 3-vuotiaan kurkkimaan, onko äitillä kaikki ok, minkä olisi voinut jättää väliin. No, äiti on taas vähän väsynyt, selitin lapselle tutut fraasit. Ja pian oli kaikki taas hyvin.

Paitsi vauvalla. Annas nimittäin olla. Joko harmistusitku on periytyvää, tai sitten meidän vauva on saanut viimein juonesta kiinni, eikä aina vain hymyile aurinkoisesti. Life is shit and then you die, eli elämä on pettymyksiä, tajusi babymme 5-kuukautispäivänsä tienoilla. Sittemmin pettymysitkut ovat värittäneet arkeamme säännöllisesti. Mieli tekisi mennä eteenpäin, tarttua tavaroihin ja olla iso poika, vaan kun ei taidot riitä. Lelu putoaa kädestä. BYÄÄH! Äiti kävelee väärään suuntaa. BYÄÄH! Joudut lämpimästä sylistä kylmälle hoitoalustalle sukukalleuksiasi näyttelemään. BYÄÄH! Ja kun kolmien peräkkäisten pettymysraivareiden päälle pääset sänkyyn makoilemaan ja napostelemaan, tissiteline vaihtaa asentoaan ja maitohanan nupikka kirpoaa suusta. BYÄÄH ja BYÄÄH!

Jatkan kevätsäistä ja aina uusia käänteitä saavasta vauva-arjesta nauttimista. Ja koitan taas pian leipoa jotain hyvää mielen virkistykseksi. Suosittelen muillekin ;)

 

P.S. Jos kuitenkin tilanteesi on se, mikä minulla, eli liian harvoin jaksat piristää päiviäsi itse leivotulla, nyt tulee hyvä vinkki. Ensimmäisellä äitiyslomallani bongasin Truben pullapitkot ässästä, ja nyt kun päiväkahviherkkuja menisi kotoilijalla vaikka millä mitalla, olen löytänyt rakkaani uudelleen. Truben Kanelikierrepitko on tuoreena täydellinen korvapuustipulla. Siinä on sopivasti sitkeä kuori, kunnolla pullakerroksia ja puruvastusta mutta samaan aikaan pehmeä rakenne. Maistuu itse tehdyltä – paitsi paremmalta – ja kanelitäyte aidolta, ei oudolta esanssimössöltä jota anteeksi vaan liian monet valmiskorvapuustit sisältävät. Sitten tärkein pointti. Kun pitkon avaa, siitä EI kuulu leikata sentin siivuja, niin kuin ne ihmiset tekevät, jotka sanovat että ”en silleen tykkää makeasta” (No miksi sitten otit??). Pitkosta leikataan vähintään 8 sentin pala. Ja sitten se otetaan käteen kuin iso korvapuusti ikään ja haukataan. Vain siten makuelämys välittyy täydellisenä. Lapset päiväunilla, kupissa hyvää kahvia, pöydällä Palomies-Sami romuj… lelujen lisäksi vaikkapa uusin Lantliv –lehti.

Pullaa

Silkkaa nautintoa. Kiitos Kuopio!

Toimivia lihapullapastoja ja vauvanhoitoreseptejä

Vauvamme täytti eilen 5 kuukautta. Kylläpä juoksee aika, etten paremmin sano. Ilmiö on ihan päinvastainen kuin esikoisen synnyttyä. Muistan, kuinka ensimmäisen vauvan tultua taloon aika suorastaan pysähtyi. Päivät kului hitaasti ja tunnelma oli seisahtunut, sanan positiivisimmassa mutta välillä toki harmillisemmassakin merkityksessä. Toisen vauvan tultua sitä toivoo ja suorastaan odottaa elämän pysähtymistä ja ajan verkkaista kulkua, jotta voisi keskittyä käsillä olevaan kasvun ihmeeseen. Mutta ei, tällä kertaa aika on vain juossut. Koko ajan tulee uusi kuukausi ikää täyteen ja kaikki livahtaa ohi liian pian.

En ole juuri lueskellut vauvanhoito-oppaita enkä ole ihan varma, miten kehitysvaiheet ihmislapsella vauvaiässä kulkevat. Mutta olen hämmästynyt siitä, miten selviä vaiheita meidän vauvalla on jo ollut. Vaikka luonne onkin näkynyt selvästi ja samanlaisena ihan alusta asti, jokainen kuukausi on ollut myös omanlainen. Joskus uusi vauvavaihe on alkanut jopa päivälleen taas yhden kuukauden kartuttua lisää mittariin. Tällainen kierros meillä on ollut:

Kuukausi 1. Pieni uninen ihme
Vauva saapui ja nukkui paljon, vaikka millaisessa metakassa, keskellä tupaa omassa seimessään, myös isoveljen äänekkäiden 3-vuotissynttäreiden ajan. Heräillä olleessaan hänen päämoodinsa oli tyytyväinen.

Kuukausi 2. Päivätyytyväisen vauvan iltaitkut
Päivälleen kun vauva täytti yhden kuukauden, hänen iltaohjelmaansa rupesi kuulumaan itku ja kitinä. Pääsääntöisesti hän oli päivisin erittäin tyytyväinen ja nukkui päiväunet hyvin, mutta iltaa kohti nokosten ottaminen vaikeutui ja usein ennen yöpuulle käyntiä meillä itkettiin vähintään vartin verran, joskus jopa pari tuntia, äidin tai isin olkapäällä lepäillen. Yöunet sujuivat kuitenkin edelleen mukavasti.

Kuukausi 3. Suht tyyntä myrskyn edellä
Kolmas kuukausi, joulukuun puolivälistä tammikuun puoliväliin, on vaikein lokeroida. Iltaitkuisuus jäi kertalaakista vähän ennen kuin kaksi kuukautta tuli täyteen. Päiväunien huononeminen kuitenkin jatkui. Levottomuus alkoi lisääntyä myös öisin. Elimme selkeästi vaihetta, joka oli suht tyyni, mutta myrskyn merkit näkyivät jo.

Kuukausi 4. Hurrikaani iskee
Kun tietäisi, mitä tehdä, ja aina toimisi oikein, varmaan vauvojen kanssa olisi helpompaa. Minä tuskin koskaan tiedän, mitä pitäisi tehdä, kun jotain yllättävää tapahtuu. Enkä tiennyt silloinkaan, kun vauva oli suunnilleen kolmen kuukauden ikäinen ja lopetti levollisen nukkumisen lähes kokonaan, niin päivällä kuin yölläkin. Myrsky piikkasi tämän jakson lopulla helmikuussa, jolloin meillä myös 3-vuotias sairasti ja kärsi öisin pahoista yskänkohtauksista. Nukuin niin vähän, että jos joku joskus kysyy, mitä teit helmikuussa 2016, vastaan, että olin varmaan koomassa koska en muista yhtään mitään.

Kuukausi 5. Messeä poika
Helmikuun taituttua maaliskuuksi unet alkoivat parantua. Jakson pari viimeistä viikkoa on nukuttu taas hyvin! Ja kun oma pää on vaihteeksi kunnossa, hämmästyn useita kertoja päivässä sitä miten tyytyväinen ja messeästi hymyilevä vauva meillä onkaan. On ollut koko ajan, mutta kun on väsynyt, sitä on vaikea muistaa.

Kaikilla vauvoilla on suunnilleen samanlaisia kotkotuksia, mitä meillä on nähty, mutta silti kaikki me ihmiset ollaan jo vauvoina omia persoonia. Olen useita kertoja tehnyt jotain juttua, mikä toimi esikoisen kanssa, ja hakannut sen kanssa kuin päätä seinään, kunnes olen tajunnut, että hei, ehkä tämä ei tämän vauvan kanssa toimikaan. Kun olen koeponnistanut jotain toista lähestymistapaa, asia onkin yhtäkkiä sujunut. Pätee kaikissa asioissa karstan hoidosta soseiden maisteluun, yörauhoitteluista aamutoimiin.

Seuraavassa tämän postauksen isoin aasinsilta ruokahöpinöihin: Tarve koeponnistaa omia maneerejaan ja rutiinejaan pätee myös kokkailuun! Kaikkihan me teemme tuttuja juttuja, tyyliin ”kun näin olen ennenkin kokannut”. Aina ei kannattaisi. Kun vähän raottaa ovea, sisään saattaa tulla vaikka miten hienoja yllätyksiä: Teen hyvin usein tomaattikastikkeessa keitettyjä lihapullia, ja reseptin olen jakanut aiemmin (postaus sisältää myös muistoja esikoisen synnytyksestä). Tällä kertaa lihapullapastahimon yllättäessä päätin antaa meidän pulliemme serkuille mahdollisuuden ja kokeilla Yhteishyvän uunilihapullia tomaattikastikkeessa. Toteutin homman muuten ohjeen mukaan, mutta lisäsin lihapullataikinaan palan HK:n metukkapötköstä kuutioina, kun sattui olemaan. Kastikkeeseen lisäsin murskatun valkosipulinkynnen sipulien kanssa kuullottumaan. Ja veden sijaan käytin nesteenä punaviiniä, kun avattu pottu jääkaapista löytyi. Söimme pullat ja soosin pastan ja parmesaanin kanssa. Oikein hyvää perusruokaa!

Lihapullapasta

Mutta mutta. Huolimatta toimivasta reseptistä, tykkäsin omista keitetyistä pullistani ja kasarisoosistani enemmän. Kokeilu ei siis täysin lyönyt laudalta sitä, minkä olin vuosien saatossa hyväksi havainnut.

Siinäpä tärkein oppi myös vauvanhoidon puolelle: Kaikkea kannattaa koittaa ja kyseenalaistaa omia rutiinejaan, mutta edes joskus me äidit itse ja vaistonvarassa tiedetään, mikä juuri meillä toimii parhaiten!

Vauva 5 kk