Viikuna-piimäkakku

Armollista joululeivonnan aikaa

Se on joulu taas täällä! Mikä hienointa, edessä on huippupitkä joulunaika, sillä tänään, ensimmäisenä adventtisunnuntaina, aikaa joulupäivään on kokonaiset neljä viikkoa.

Jos pitäisi valita vain yksi asia, joka kuuluu adventtiin, vastaisin leipominen. Uunista hiipivät tuoksut luovat joulun odotuksen tunnelmaa takuuvarmasti. Ensimmäisenä adventtisunnuntaina meillä paistetaan yleensä ekat joulutortut. Mieluiten teen voitaikinan itse, mutta perhehässäkän lisäännyttyä olen todennut armollisesti, että pakastealtaan valmistaikina toimii oikein hyvin. Viime vuonna ostin adventtitortut Fazerin paistopisteestä. Mahtava maku ja täysin stressitön vaihtoehto vauvan hoitajalle. Toistin saman tänä vuonna (syitä selvitetty edellisessä postauksessa). Hitto miten ne maistui hyviltä!

Piimä- tai taatelikakkua tekee myös joka vuosi jo varhain joulua odotellessa mieli. Syön kakun yksin ja hartaudella. Siivu tai pari iltaisin glögin kanssa – aijai! Eilen kun kuopus nukkui päiväunia ja isot pojat olivat ulkohommissa, käytin yllättäen siunaantuneen rauhaisan puolitoistatuntisen leipasemalla adventin alun kunniaksi viikuna-piimäkakun. Kiehautetut, soseutetut kuivatut viikunat toivat perinteiseen piimäkakkuun hedelmäistä makua. Lisäsin tuhtiuspisteitä korvaamalla viikunoiden keitinveden viskillä. Alkoholi haihtuu kiehuttelupuuhissa, jäljellä jää vain maku-uutteet. Nam!

Viski-viikunakakku

Oli tilanne kuopuksen itkuisuuden kanssa mikä vaan, sanokaa minun sanoneen, yhden joulunaluspäivän aion varata piparien paistoon. Samalla väkerrän piparkakkutalon. Sama se, vaikka talo on viussale ja muru toteaa: ”Onni ettei meidän äidistä tullut arkkitehtia.” Sama se, talo tekee minut onnelliseksi.

Oma ilo riittävä syy leipoa adventin aikaan, mutta ruokalahjoistakin on tullut tosi suosittuja. Trendikäs kotikokki pyöräyttää naapurille pataleivän, itselleen toisen. Vink vink: Puolukkainen pataleipä sopii juustojen kanssa tarjoiltavaksi, mutta voi sen pakastaakin ja säästää joulupäivän aamupalalle. Näin ajattelin minä tehdä. Sulatettu leipä ei ole sama kuin tuore – mutta kuten todettu, tässä perhehässäkässä se välttää oikein hyvin.

Leipomisella on iso rooli myös puhteissa, joita tehdään joulunpyhiä varten. Minun pyhäpäivien kahvipöydissä tarjolla on ehdottomasti luumuhillolla täytettyjä lusikkaleipiä. Jouluvinkki, jonka sain vuonna 2007 työkaveriltani Järvenpään Prismassa. Ihana perinne, jota olen toteuttanut jo kohta 10 vuotta.

Mutta. Jos en jaksa niitä tai sitä piparkakkutaloa tänä vuonna tehdä, elämäni ei siihen romahda. Joulu on armon juhla, eikä armo ole jotakin, mitä pitäisi antaa vain muille. On jouluja, kuten meillä on tänä vuonna, jolloin on kaikkein kauneinta antaa armon lahja itselleen. Ota mallia: Jos et jaksa tai pysty siivota, sammuta valot ja laita kynttilöitä. Jos et jaksa tai pysty kokata ja leipoa, ole ilman ja osta niitä mistä eniten tykkäät.

Tulkoon joulu jokaiselle!

Pikapulla

Pikapullaa, kun muuhun ei pysty

Rakas lukijani. Olet ehkä huomannut, että blogini on ollut syksyn ajan hieman hunningolla. Pitkään mukavana jatkunut postaustahti on nuupahtanut. Minun on ollut vaikea saada aikaiseksi edes yhtä postausta viikossa. Syy on surullinen vaihe 1-vuotiaamme kanssa.

Vuosi sitten elimme ihmeellisiä aikoja. Uusi vauva oli syntynyt, kuukauden ikäinen. Alku oli aika helppoa, lukuunottamatta noin kolmen kuukauden iässä tapahtunutta yöunien sekoittumista. Se vaihe jäi pian taakse, ja kevät kului taas mukavissa merkeissä. Reilun puolen vuoden iässä koettiin toinen, hyvin raskas kausi. 3,5-vuotiaalla esikoisella uhmaikä taas huipussaan, vauva täysin tyytymätön ja hampaita tuli. Konttaus kiinnosti, mutta kun eteenpäin ei päässyt, kaikki itketti. Vaan tuli kesä ja sekin vaihe jäi taakse. Samoin taittui uhmaikä, ja kesä menikin etten sanoisi kovin seesteisesti.

Syksy koitti, samoin poikien päiväkotiarki. Odotin sitä pelonsekaisesti. Mitä jos taapero ei kotiudu. Turha huoli, kotiutui hienosti. Poika oli aina aurinkoinen, arki sujui. Tyyntä myrskyn edellä, huomasin kuitenkin pian. Eräänä lokakuisena päivänä tosiaan tajusin, että meille eletään nyt 1-vuotiaan kanssa hänen elämänsä kolmatta raskasta vaihetta. Ja tämäkin on raskas, rakkaat lukijani, hyvin raskas.

Lähdemme päiväkodista kotiin. Kehuvat, kuinka hyvin poika on taas viihtynyt. Automatka sujuu iloisesti, mutta kotona vaatteita riisuessa itku alkaa. Joskus sitä jatkuu suunnilleen katkeamattomana kitinänä kahdeksaan asti, mikä on pojan yöunille käymisaika. Joskus selviämme puolen tunnin pahalla mielellä, useimmiten arki-iltamme ovat jotain siltä väliltä.

1-vuotias ei siedä, että poistun hetkeksikään näköpiiristä. Istun hänen kanssaan koko illan lattialla tai kannan sylissä. Syöminen on täysin mahdotonta, ruoanlaittamisesta puhumattakaan. Mies on viimeisen reilun kuukauden ajan kokannut meillä lähes kaikki arkiruoat, muutamaa harvaa hetkeä lukuunottamatta, jolloin lapsi ei ole itkenyt nonstoppina lahkeessani.

Vaihe on hyvin väsyttävä meille kaikille. En tahdo jäädä vuosiksi lasten kanssa kotiin, enkä jaksa soimata valinnasta itseäni. En myöskään haluaisi, että kaikki yhdessäoloaika menee tällaiseen. Haluaisin löytää ratkaisun, mutta en keksi mitä tehdä.

Vaisto sanoo antamaan pojalle niin paljon läheisyyttäni kuin hän haluaa. Sylittelemme vaikka koko illan, enkä itketä häntä kuin sen lyhyen hetken kun käyn vessassa ja syön seisaaltani. Kun asiat sujuu, saan heti voimantunteen, että kyllä tämä tästä. Kun ei suju, tulen aika surulliseksi. Vaiheen loppua ei ole näköpiirissä, ja sen ajatteleminen vie voimat.

Älkää siis ihmetelkö jos blogissa on hiljaista. Kun ei pysty kokata, ei ole ruokakuulumisia.

Paitsi yksi. Teki sunnuntaina vietävästi mieli päiväkahvipullaa. Aamut eivät ole itkuisuuden suhteen ihan niin hankalia kuin illat, joten jos aamupalan jälkeen sekoittaa pikapulla-aineet kulhossa ja kaataa kakkuvuokaan, päiväkahvihetki on pelastettu. Se ajoitettiin 1-vuotiaan päiväuniaikaan, ja isoveljelle annettiin ’pädi’ piirrettyjen katseluun. Puoli tuntia hermolepoa hyvän voikkarin, kahvin ja kardemummaunelman kanssa, aikakauslehti naaman edessä. Pienet hyvät hetket, jotka vievät ihmistä taas läpi seuraavan harmaan kiven. Resepti täällä, klik.

IMG_7919

P.S. Syödessä tuli tuunausvinkki mieleen. Mitä jos taikinan maustaisi raastetulla appelsiinin kuorella tai korvaisi toisen kardemummateelusikallisen piparkakkumausteella? Hm… Adventin lähestyessä ajatukset on jo väkisinkin joulussa. Jos innostut testaamaan pikapullaa näillä tuunauksilla, kommentit kenttään arvioita kiitos. Veikkaan, että tällä reseptillä meillä leivotaan lähiaikoina toistekin. Muuhun ei välttis paukut riitä.

Paahdettu juuressalaatti

Pikkujoulujen paras salaatti

Olimme samassa tilanteessa kuin niin monta kertaa aiemminkin. Vaihdoimme työpäivien päättymisen lähestyessä puhelimitse tutut kysymykset. ”Kumpi hakee lapset?” ja ”Mitä me syödään tänään?”. Mies osoitti oma-aloitteisuutta ja kertoi olevansa jo kaupassa. Ei tarvinnut kuin päättää, mitä sieltä pitää tuoda. No, ei siis ehkä valtavaa oma-aloitteisuutta, mutta toimeliaisuutta kumminkin.

Olin bongannut viikonloppuna kivan reseptin johon tiesin löytyvän kotoa lähes kaikki aineet. Muru sai ohjeen tuoda selleriä ja rucolaa. Sain pian uuden puhelun, että selleriä ei kaupassa ole, hän tuo palsternakkaa. ”Eikä täällä ole rucolaakaan. Aha, ne onkin tossa, miksi ne tähän ne pistää, ei näitä tästä kukaan löydä.” Koska olen ennenkin kertonut teille, että miehen asioidessa kaupassa meidän S-marketista on aina kaikki loppu, ei mennä siihen nyt. Todetaan vaan, että kiitin häntä jälleen oma-aloitteisuudesta. Palsternakka kelpaa.

Kotona pistin porkkanaa ja palsternakkaa tikuiksi, maustoin suolalla ja pippurilla ja pirskotin päälle oliiviöljyä. Niiden tiristessä uunissa sekoitin kastikkeen öljystä, hunajasta ja appelsiinimehusta ja paahdoin saksanpähkinät pannulla. Kun juurestikut olivat parinkymmenen minsan päästä kypsiä, sekoitin niihin mainitut pähkinät, kuivattuja karpaloita ja hunajakastikkeen. Sitten vielä rucolaa sekaan, ja herkullinen lisuke oli valmis.

Resepti ei ole omani, niin kuin arvasitte. Löydät tarkemmat tienviitat paahdettuun juuressalaattiin täältä, klik. (Muuten mentiin ohjeiden mukaan, mutta selleri oli tosiaan korvattu palsternakalla ja appelsiinista puristetun mehun sijaan käytin Valion Hedelmätarha appelsiiniluomumehua, jota oli jäänyt viikonlopun Campari-Orange-herkuttelusta yli.)

Muru paistoi annosten kylkeen broilerin sisäfileitä, ja oikein oli toimiva yhdistelmä, olimme todella tyytyväisiä lopputulokseen. Kastike ja juureksista valuva oliiviöljy muodostivat vadin pohjalle ihanan aromaattisen liemen, karpalot ja pähkinät toimivat herkkusattumina. Vaikka annos oli kookas, napsimme sen kokonaan. Jäähtyneenä juurekset olivat saaneet vieläkin huumaavamman maun. Mistä sain idean. Tämä toimisi aivan loistavasti joulupöydässä possun kanssa, mutta vielä paremmin pikkujoulujen buffetpöydässä vaikka kalkkunan kaverina. Eikä haittaisi yhtään, vaikka salaatin tekisi valmiiksi ennen vieraiden tuloa ja se jäähtyisi. Se vain paranisi, siis täydellinen juhlaruoka.

Delicious!

Halloween-tarjoiluja

Lasten juhlat Halloween-tyyliin

Esikoinen täytti neljä ja pienempi vesselimme vuoden. Sukulaisille järkättiin yhteissynttärit. Koska synttäriajankohta tähän osui ja iso poikamme tykkää ”spidereista” ja kummituksista, Halloween-teemalla päätettiin mennä. Tarjoilujen valitseminenkaan ei tuottanut suurta ongelmaa, lapsi kun ilmoitti haluavansa suklaakakkua ja jäätelö. Checked.

Teemamme oli aika kevyt ja näkyi lähinnä tarjoilupöydän koristeissa. Olisi tuntunut liian hullulta pimentää koti jätesäkeillä ja pukeutua vereviin naamiaisasuihin. 1-vuotiaalle outo tilanne, eivätkä poikien isovanhemmatkaan olisi välttämättä osanneet arvostaa kummitusjunamaista meininkiä kahvia juodessaan. Tästä saat kuitenkin ideoita tarjoiluihin, jos teidän perheessänne on päätetty järjestää pyhäinpäivänä naamiaiskekkerit lapsille. Kodin koristelussa olkoon Google-apunasi.

Syötäviä

Lasten Halloween-kutsut

JACK Kurpitsa-pekonipiirakka
MUUMIO Nakkipiilot
Riisipiirakat ja munavoi
Pieniä voileipiä

SPIDER Jäätelökakku
Suklaakakku- ja juustokakkupalat & KUMMITUSVARTIO
Keksi- ja karkkitarjotin

 

Kurpitsa-pekonipiirakka

Kurpitsa-pekonipiirakan tein tällä Yhteishyvän reseptillä. Oiva piirakka, myskikurpitsa on niin herkkua! Lasten kutsuille voi miettiä, haluaako chilin jättää täytteestä pois. Meidän lähipiirin lapset ei suolaisia piirakoita juuri haarukoi, joten kovin vaikea ei monivalintatehtävä ollut. Käytin chiliä. Piirakan päälle asettelin kokonaisia ja pienittyjä nachoja kurpitsalyhdystä tutuiksi kasvoiksi. Oho, siitähän tuli aika hyvä!

Halloween-nakkipiilot

Muumiota muistuttaviin nakkipiiloihin otin mallia Maku.fi:stä. Ostin Kivikylän Wanhanajan hyvänmakuisia, napsahtavia nakkeja. Pituudeltaan passeleita. Paketissa oli 380 g nakkeja, ja muumiokääreitä varten sulatin kaksi voitaikinalevyä. Leikkasin levyt terävällä veitsellä pituussuunnassa suikaleiksi, siten että sain suikaleita tasan nakkien määrän verran. Pyöräytin taikinasuikaleet nakkien ympärille, latelin pellille, ja voitelin munalla. Uuniin 225 asteeseen noin 15 minuutiksi, kunnes ovat hyvän värisiä. (Hieman vähäinen oli taikinan määrä, eli nämä muumiot olivat päässeet kääreistään irti. Mutta lapset eivät valittaneet.) Jäähtyneisiin nakkeihin tehdään silmät majoneesilla, esim. hammastikkua apuna käyttäen. Yllättävän vähätöiset.

Pakastealtaasta löytyvät Fazerin Vuoksen piirakat toimivat kaikissa lasten juhlissa, ovat superhelppoja ja maistuvat aikuisillekin munavoin kanssa. Pikkuvoikkareiden pohjana käytin puolestaan ruispalojen Mini-versiota ja Sinuhen saaristolaisleipiä. Pyöreä nappi on puolitettuna kivan kokoinen ja lasten käteen sopiva, kuin mini-ruispalakin. Päälle voi laittaa juustoa ja kurkkua, aikuiseen makuun ovat esimerkiksi savuporo-suolakurkkupikkuruispalat ja graavilohisaaristolaisnapit. Versot koristavat leipätarjottimet hauskasti, Mimis on hyvä tuoteperhe. Ei niin Halloweenia, mutta toimii.

Spider-jäätelökakku

Jäätelökakkuja voi tehdä monella tavalla, ja kovasti suosittuja ovat nyt pehmenneestä jäätelöstä kakkuvuokiin kootut ja uudelleen pakastetut kakut. Osviittaa voi ottaa tästä Yhteishyvän reseptistä (klikkaa, upea kuva!). Pehmenneen jäätelön työstöön voi käyttää sähkövatkainta, mutta voi sen vain leikata siivuiksi ja painella vuokaan, jos on laiska. Mielestäni lopputulos on aika sama. Huomioitavaa on, että kannellisissa rasioissa myytävät herkkujätskit ovat tähän tarkoitukseen vähän liian sulavia. Tein keksipohjan päälle suklaajätskikerroksen tavallisesta pakettijäätelöstä, ja hyvin toimi. Vaniljajäätelökerros päällä on herkkujädeä, ja se suli käsiin, kun kakku oli otettu jo hetkeä ennen H:ta jääkaappiin pehmenemään. Eniveis, koristeluun en uhrannut kallista aikaani, vaan norotin suklaakastiketta renkaiksi, ja sitten vedin veitsellä poikkiviivat, jolloin kuviosta muodostui hämähäkinseitti. Mukaan vielä pieniä (pestyjä) hämähäkkejä, Prisman Halloween-esillepanosta ostettuja (samasta mestasta muuten hankittu nuo kuvissa näkyvät oranssit kurpitsalyhdyt).

Tummanpuhuvat sävyt sopivat Halloween-meininkiin, ja namitarjottimelle olin valinnut paljon lakua ja suklaata. Juustokakun pohjassa käytin mustia Oreo-keksejä, ja samoja keksimuruja ripottelin vielä juustokakkumassan pintaankin. Sen, kuin myös suklaakaakkumme, leikkasin valmiiksi paloiksi tarjolle. Poika oli innoissaan kummituksista, joita asettelimme vartioon leivoslautasille. Kummitus on tehty isosta, aidosta jenkkivaahtokarkista (sieltä Prismasta näitäkin löytyi). Valutimme päälle sulaa valkosuklaata ja löimme suklaarusinat silmiksi. Oikeat rusinat olisivat tummemmat ja autenttisemmat silmät, mutta kun poika rakastaa suklaarusinoita, käytin niitä.

Halloween-kummitukset

Nyt on juhlat juhlittu. Halloween-synttäreiden jälkeen pidettiin päiväkotikavereille meidän perheen ekat ihka-aidot lasten kutsut, ja menoa riitti. Pääsin vähällä, kun jälkimmäiset synttärit organisoitiin ulkoiluteemalla. Ei tarvinnut siivota juhlien jälkiä kotona. Mutta sen verran olen nyt saanut hajua siitä, millaiseen synttäriralliin elämämme on tulevina lokakuina, kahden pienen päivänsankarin synttärien vuoksi menossa, että olo on jo nyt äärettömän voipunut.

Joku työnsankari jäi elämään Youtube-todellisuuteen lohkaistuaan uutisissa rankan duunipäivän jälkeen, että ’taidan riipasta kunnon kännit’. Vastaava fiilis lienee monella lastenjuhlamaratonin jälkeen. En tod. moralisoi, mutta epä-äidillisen kännin sijaan kannattaa panostaa johonkin eheyttävämpään. Miten olisi puoli tuntia omaa hemmotteluaikaa? Laita siis sauna päälle ja sano, että ’nyt äiti riipasee kunnon löylyt, koittakaa pärjäillä sen aikaa”. Saunan lämmössä mieli lepää – eikä se nyt niin paheksuttavaa ole, jos mukaan ottaa tölkin lempisiideriään tai lasin kuohuvaa. Lastenjuhlien jälkeen on äiti sen ansainnut, believe you me.

Rummo pasta

Rummon spagettia, nam!

Bongasin taannoin Prisman pastahyllyltä Rummo spagetin. Pakkaus oli kiinnostava, lupasi selvästi laatua ja aitoitalialaista meisinkiä. Ei kun kyytiin. En tullut heti keitelleeksi, ja kaskas, pian huomasin, että ruokablogimaailmassa puhuttiin Rummosta. Suolaa ja hunajaa –blogissa oli hyytyvän pedantti pasta carbonara –postaus, ja himo syttyi heti. Yksi parhaista pekonipastoista joita olen tehnyt, kehui siippakin. Kyllä lunasti Rummo lupauksensa.

Tänään päätin tehdä Rummosta jotakin muuta. Blogikumppanin reseptiarkistosta löytynyt spagettipannu oli tilanteeseen sopiva simppeli resepti. Valmistuu työpäivän jälkeen nopeasti ilman mitään kikkailuja, siis juuri meiän sortin ruokaa. No, ihan vähän piti tietysti kikkailla: En halunnut heittää pastan joukkoon tänä ensilumea jo enteilleenä sadepäivänä kirsikkatomaatteja sellaisenaan. Jotenkin liian kesäistä. Sen sijaan puolitin ne, lappasin pellille, rouhin päälle hieman suolaa ja pippuria, ripotin sokeria ja pirskotin balsamicoa ja oliiviöljyä. Sitten kiertoilmalle 220 asteeseen pastan valmistuksen ajaksi, eli noin vartiksi. Eihän ne siinä ajassa kuivu, mutta antautuvat kuitenkin sopivasti.

Tämän pastan juju oli muutenkin yksinkertaisissa perusmauissa. Pannulle oliiviöljyä ja valkosipulia, kuullotus, ja sekaan keitetty pasta. Joukkoon parmesaania, silputtua tuoretta basilikaa, suolaa ja pippuria. Sitten vielä tomaatit ja paahdetut pinjansiemenet mukaan, ja ei kun syömään. Voi autuus, mitä ruokaa!

Spagettia ja tomaattia

Kuvaushetkellä iholle änkenyt puimuri ei liity ihanaan ruokahetkeen mitenkään. Mutta siitä mieleen, että puimurin onnellinen, tuore ja juuri 4-vuotissynttäreitään juhlinut omistaja ja hänen maanviljelijäisänsä saivat annoksilleen myös paistetut luomu kananrintafileet. Oma annokseni ei lihaa kaivannut. Niin oli täydellinen pasta ilmankin.

Kipkap Prismaan – tai kai niitä on muitakin hyvin varusteltuja ruokakauppoja, mene tiedä ;) – ja Rummoa koriin, suosittelen!

Puolukka-vaniljakierteet

Puolukka-vaniljapullat ja isot pullapojat

Kuopus täytti tänä viikonloppuna vuoden. Koska isoveli täyttää 4 kahden viikon päästä, yhteissynttärit pidetään puolivälissä ensi viikolla. Pikkuisen vuosipäivä kului nyt perheporukassa, ilman numeroita.

Tuntuu merkilliseltä, että vauvan maailmaan tulosta on jo vuosi. Niin nopeasti on mennyt aika. Toisaalta tuntuu olevan elämän mitan matkaa siitä, kun tulokas oli helppo, syliin tuudittuva, olkapäätä vasten kulkeva kevyt nyytti. Poju on kasvaessaan muuttunut. Nyt hän on kaikkea muuta kuin silmät tapillaan ja rauhallisesti maailmaa seuraava pikkumies. Nyt hän on raisusti leikkivä, tavaroita heittelevä, paikat alati sotkeva, laatikot tyhjentävä, pinnat likaava, hoiperrellen horjuva täystuho, joka huitoo käsillään kaikella voimallaan, jos nostan hänet pois esimerkiksi muksimasta television ruutua. Hän kirkuu ja murisee, ehtii ja ylettyy.

Leivoimme silti pullaa, onhan vähän raskaampaakin vaihetta läpikäyvä muksu kuitenkin päivänsä sankari. Puolukka-vaniljakierteet kiinnostivat äitiä, sillä vaniljakastikkeeseen en ole koskaan pullataikinaa tehnyt. Ei kun kokeiluun ja taikina kohoamaan. Kaulitun taikinalevyn päälle levitettiin voi-sokeritäyte ja ripoteltiin puolukoita. Esikoinen halusi ehdottomasti auttaa. Puskutraktorilla. Ja lipomalla täytettä, jonka vuoksi pari pahiten nuoltua pullaa jäi paistamatta. Muuten meni putkeen, ja päiväkahvihetki sujui vielä sitäkin mukavammin, kun sankari sippasi päiväunille. Maistoi kyllä myöhemmin pullaa, ja kovasti tykkäsi!

Pullaa pojan kanssa

Puolukka-vaniljapullat

Esikoinen suunnitteli pullaa syödessämme tulevia yhteissynttärijuhlia, niitä joihin kutsuttaisiin oikein vieraita. Täytän neljä, hän kertoi sormillaan huitoen. Jo neljä, huokailin mielessäni. Miten iso poika, ja niin muuttunut hänkin tämän vuoden aikana. Vaikka sähläämistä on tahtiin 24/7, uhmaiän kanssa olemme täysin eri vaiheessa, kuin vuosi sitten. Jurotusta ja mussuttamista harrastetaan, mutta itkuun päättyvät uhmakohtaukset ovat vähentyneet ihan huomattavasti, lähes jääneet (toistaiseksi) taakse. Koen olemisen pojan kanssa paljon helpompana. Voisiko perhetilanteemme tiivistää siis niin, että 1-vuotias on tullut viimeisen 6 kuukauden aikana koko ajan vaativammaksi, mutta 4-vuotias helpommaksi. (Balanssi pysyy.)

Vaikka toki siis meillä on 4-vuotiaan kanssa edelleen hetkiä, jolloin tekisi mieli repiä hiukset päästä, useammin toivon, että olisi aikaa näihin pullanleipomis sunmuihin yhteisiin juttuihin, joissa poika on aurinkoisimmillaan. Haluaisin enemmän aikaa olla hänen kanssaan, ilman vaativaa pikkuveljeä. Siksi teimme viikko sitten yhteisen reissun, lasten teatteriin. Kävimme kaksin isolla kirkolla, ja vietimme hauskan lauantaipäivän. Perillä ihmeteltiin isoa rakennusta, sitten vietiin takit narikkaan. Kävimme monta hyvää keskustelua, joista mieleen painuvin narikan jälkeisellä vessareissulla, kun äitiä pissatti. Otin pojan mukaan koppiin, sillä en uskaltanut laskea sitä silmistäni. Nuori herra tapitti minua silmiin, kun istuin pöntölle.

”Millainen pimppa sulla oikein on?”, hän kysyi napakasti, niin että vessa kaikui. Hikikarpalot nousivat sekunnissa otsalle. Valtavan kokoisissa vessatiloissa oli paljon porukkaa, äitejä lapsineen. Tuntui, kuin olisin ollut valheenpaljastustestissä, ja kaikki minua niin paljon paremmat kasvattajat nyt kuuntelivat vieruskopeissa korva tarkkana, läpäisisinkö testin vai pilaisinko lapseni psyyken.

Mitä näihin pitää vastata? Aikaa ei ollut. Lapsi tuijotti silmiin, ja tiesin, että jos en nyt vastaa, se sanoo kysymyksen uudestaan ja kovempaa.

”No. Sellanen ihan tavallinen”, sanoin huolettomalla äänellä ja vedin vessan. ”Ai. Sellanen”, poika vastasi kuulostaen tosi pettyneeltä. Pesimme kädet ja lähdimme salia kohti, minä miettien, millaisen erikoisversion poika luuli minulta löytyvän.

Salissa oli penkkejä, mutta keskellä tila, jonne sai mennä lattialle istumaan. Suuntasimme tietysti tantereeseen. Esitys alkoi, ja siellä pimeydessä 4-vuotias iso poika, honkkelisäärinen, hivuttautui parikin kertaa äidin syliin.

Tuntui kyllä hyvältä. Ja siinä sylikkäin istuessamme mietin, että ei se poika vielä niin iso olekaan. Hyvin mahtui syliini, ja teatterin pimeydessä lapsi pitkine jalkoineen tuntui vielä tosi pieneltä. Kuitenkin.

Pepperonilasagne

Toimiva pepperoni-mozzarellalasagne ja parisuhdevinkki

Lasagne on herkkuruokaa, jota ei ehdi valmistaa arkena. Melkein ehtii, koska suosin Barillan lasagnelevyjä, jotka vaativat vain parinkymmenen minsan kypsennyksen. Mutta on se niin työläs safka päiväkodista kotiutuessa tulille laittaa, että lasagne on meillä varattu viikonloppuaterioille.

Yhteishyvän pepperonilasagne kuulosti kivalta ja suolaiselta vaihtelulta perussettiin, ja testasin sitä pari viikonloppua sitten. Jauhelihakastikkeen ohje oli perinteinen, mutta mukaan tietty saksittiin niitä pepperonisiivuja. Käytin Saarioisten. Sellaisen muutoksen soosiin tein, että kuullotin sipulisilpun ennen jauhelihan lisäämistä, voi-öljyseoksessa. Näin ruukaan aina tehdä, ja sipulin heittäminen jauhelihan joukkoon raakana tuntui liian isolta askeleelta seesteisenä syyssunnuntaina. Hyvältä näytti lasagneni, ja ihanaa oli!

Lasagne

Apropoo. Toinen reseptiin tehty viilaus liittyi juustoihin. Tein lasagnen keskelle yhden ekstrajuustokerroksen mozzarellaviipaleista, silleen väljästi sommitellen. Pallo oli jäänyt yli perjantaipitsan teosta. Samasta syystä korvasin reseptissä olleen TexMex-juustoraasteen tavallisella. Suhtaudun nihkeästi ajatukseen maustetusta juustoraasteesta, mutta olisin voinut sitä nyt kokeilla, ellei meillä olisi ollut yhtä avattua ja toista avaamatonta puolen kilon juustoraastepussia jääkaapissa. Selitys: Pyysin miestä tuomaan kaupasta juustoraastetta pitsaa varten. Kun määrää ei ollut ohjeistettu, mies toi sitä kilon. Sen lisäksi, että meillä oli siis niitä mozzarellapallojakin.

”Mitä ****a!! Mikä j—lauta laittaa ihmisen ostamaan kilon juustoraastetta pitsaa varten! Ei taas järjen häivää hommissa. Idiootti”, huomasin ajattelevani kun purin ostoskassia. Ajattelin niin vielä lasagnea kootessanikin, vaikka pahimmat huurut päästäni pääsivät kun sain sen avatun pussin verran cheessiä ruoan joukkoon kaadeltua. Vaan silti. Vielä puoli kiloa juustoraastetta jääkaapissa. Tai oikeastaan 400 g mutta se on sama asia. —tu.

Syödessäni aloin ajatella asiaa vähän tuota tähditettyä tyyliä analyyttisemmin. Mikä minua niin paljon miehen juusto-ostoksissa harmitti? Mitä sitten, jos meillä on paljon raastetta, kai pussin voisi vaikka pakastaa. Tai tehdä lasagnea niin kuin tein. Ja lämpimiä voileipiä. Meillä oli kaikki hyvin, ja käsissämme positiivinen yltäkylläisyyden ongelma. Mikä siinä niin ****tti?

Ei aavistustakaan. Mutta ajattelin syyttää lapsiani tästäkin. Perhe-elämä on nimittäin hermoon käyvää, jos en ole jo kertonut ;) Samassa syssyssä minusta on tullut nillittäjä. Aina, jos puoliso sooloilee, ilmeisesti kontrollin menettämisen pelossa teen asiasta ison.

Onneksi ongelma on päässäni, totesin itselleni lautasia tiskikoneeseen laittaessani. Jos en pitäisi näitä raivokohtauksia omana tietonani vaan huutaisin S-market-kassia penkoessani, että ”Mitä sä s****na oot taas ostanut!”, niin kyllähän se alkaisi vaikuttaa parisuhteeseen. Ihan syystä.

Olin siis toimivan parisuhteen reseptin syrjässä kiinni. Tajusin, että jos aina sanoisin tässä melkoisen raskaassa lapsiperhe-elossa puolisolle, mitä ekana mieleen tulee, ei hyvä heiluisi. Toisaalta. Jos pitkään on ärsyttänyt se, että mies ei osaa sulkea vessasta tullessa ovea, niin voi siitä jo jossain vaiheessa sanoakin, painokelpoisesti. Tiivistetysti: Ei ole hyvä pitää asioita sisällään, mutta ei varmaan ole hyvä pitää puolisoa laskiämpärinäkään.

Kun lasagnet on syöty, keittiö siivottu, poikien pari riehumiskohtausta taltutettu, leikitty ja luettu koko ilta, tehty iltapesut, syöty puurot ja nukutettu lapset, kun päivä on pulkassa, voisihan sitä sen sijaan, että vieläkin mussuttaisi juustoista, sanoa jotain oleellisempaa.

”Mä rakastan sua” toimii ainakin meillä.

Puolukkapaistos

Varkain valmistuva puolukkapaistos

Pystyttekö samaistumaan tilanteeseen? Vietät sunnuntaipäivää 11-kuukautisen poikasi kanssa ja kaikki sujuu hyvin. Istut lattialle lapsen seurana, se konttailee ja kaatuilee ensi askeliaan, osoittelee sormella maailmaa ja osaa jo yhden selvän sanan. ”Ö”. Vuorovaikutus onnistuu, ”Ö. Ö-ö!” poika puhuu, ja sinä hymyilet takaisin.

Sitten teet kaamean munauksen. Päätät jossain käsittämättömässä mielenhäiriössä, että keität kahvia. Kahvinkeittimen lataus onnistuu ja kahvi tippuu. Mutta juuri kun olet kaatanut sen kuppiin, lapsesi romahtaa. ”Öööööö… Ääääää-ööööö…. ÖÖÖÖÖÖ!!” hän huutaa ja itkee ja muutaman sekunnin kuluttua on jo naama räässä ja lattia kuolassa ja lapsi nikotuksissa ja mikään ei auta.

Miksi ihmeessä sinä äiti yritit jotain sellaista kuin oma hetki kahvikupillisen kanssa? Se on tuhoon tuomittua, jopa moraalisesti arveluttavaa. Tällaiset sadistiset liikkeet tuhoavat perheonnen ja munauksesi jälkiä paikkaillaan vähintään tunnin verran.

Hyvä äiti. Ainut tapa päästä juomaan sunnuntaipäivänä kuppi kahvia tai syödä jotain hyvää ruoan päälle, kuten syksyistä paistosta, ainut keino on tehdä se varkain. Älä rehvastele kuppisi kanssa niin, että lapsi sen näkee. Ei, vaan mene jonnekin piiloon juomaan. Vessa on hyvä. Työhuone toimii, jos esikoinen ei huomaa että menet sinne. Ja aina se huomaa, joten mene vessaan. Ohjeista mies ennen sitä ja kerro, että menet 5 minuutiksi juomaan kahvia. Kyllä se ymmärtää mistä on kyse, sillä ne on senkin lapsia.

Herkkupaistoksen valmistaminen on vähän konstikkaampaa, mutta mahdollista. Koska ruokaa on vaikea laittaa vessassa, tehkää vaihtarit. Sano miehelle, että ottaa 11-kuukautisen ja menee sen kanssa vessaan. Sitten kipot esiin, voi sulamaan, aineet sekaisin, pakastemarjojen päälle vuokaan ja uuniin. Mahdollista tehdä sinä aikana, kun lapsi tutkii allaskaapista löytyviä rasvapurkkeja, sähköhammasharjan laatikkoa, lääkelaukkua ja laastareita. Saattaa siinä käydä niin, että se tempaisee hyllyltä alas yskänlääkkeen ja pullo menee rikki ja tahmea töhnä täyttää veskin. Mutta joskus käy niin, että mitään ei hajoa, eli kyllä tätä kokeilla kannattaa.

Karpalo-puolukkapaistos on juuri sellainen helppo syysjälkkäri, josta puhun. Tein pelkistä puolukoista, kun karpaloita ei ollut, ja oikein nassakkaa tuli. En ollut valmistautunut tapaukseen ottamalla puolukoita sulamaan, joten en myöskään murskannut niistä osaa, mutta paistoksia useamman vuosien varrella pyöräyttäneenä voin suositella tyyliä. Tulee mehevämpi ja sokeri tarttuu marjoihin paremmin. Vaihtelemalla puurohiutaleiden makua ja käyttämällä eri sokereita tästä perusohjeesta tulee kivoja variaatioita, sekin suosituksen arvoista.

Mutta muista siis hyvä nainen kokata varkain. ”Ö.”

Kuorrutetut myslimuffinit

Maailmanlopun myslimuffinit

”Kuolemanpelko iski. Kesken vaipanvaihdon. Olin juuri siivoillut muhkeaksi paisunutta reseptiarkistoani, ajatuksella, että löytyisiköhän sieltä mitään kokeiltavaa tulevaksi viikonlopuksi. Järkytyin säästettyjen leikkeiden, lehtien ja nettitulostusten määrää. Uupumus iski ja vauva teki kakat. Siis hoitopöydälle.

Yhtäkkiä siinä vauvan palli-nivusihottumaa hoidellessa tajuntaani iski, että osa leikkeistä oli jo yli 10 vuoden takaa. Siis mikä vuosi nyt on? 2016. Ei herranjumala, mä täytän tänä syksynä 35! Pian olen lähempänä neljääkymppiä kuin kolmeakymppiä. En voi enää kutsua itseäni tai ajatella olevani kolmekymppinen, olen ennemminkin nelikymppinen. Tsiisus. Mitä täällä tapahtuu??!!

Tunsin elämän valuvan sormieni välistä kuin hiekka. Vain tomu jäi pölisemään. Mähän kuolen kohta. Hikeä puski, ja samalla tajusin miettiväni ihan käsittämättömän pöljää pointtia: Kuolisin ennen kuin ehdin testata lähellekään kaikkia talteen ottamiani reseptejä. Niin kuin sillä nyt siinä vaiheessa olisi merkitystä, että joku kiva piirakka jäi paistamatta. Mutta kumminkin. Huomasin ajattelevani ”Niin paljon reseptejä, niin vähän aikaa.”

Olen siitä onnellisessa asemassa oleva mielipuoli, että näen huumoria arjen kamalissakin tilanteissa lähes päivittäin. Eikä kauaa mennyt, kun jo kerroin murulle, että jos mä kuolen ekana, voisiko hän polttaa sen vihreän peltilaatikon sisällön ja ne lehdet keittiön kaapissa. Silleen juhlallisesti, kokko-tyyppisesti, vaikka samalla viskiä juoden. Ei jäisi todistusaineistoa tekemättömistä puhteista jälkipolville. Mies ei ymmärtänyt, minua nauratti.

Parin päivän päästä päätin uhmata paniikkikohtausta ja palata arkistojen ääreen. Kylmän viileesti ja analyyttisesti. Tein laskutoimituksen. Vaikka olen vuosien varrella useita kertoja harventanut arkistojani, minulla oli edelleen säästössä pari sataa ”ihan kivaa” tai ”kuuminta hottia” tai ”tätä kaikkien ruoanlaitosta pitävien on pakko vähintään kerran elämässä tehdä” –reseptiä pelkästään ”Näitä kokeilen ihan pian” -muovitaskussa. Se on ns. päällimmäinen arkistoni. Sekundaarinen arkisto on sitten se vihreä peltilaatikko. (Kyllähän te tiedätte, ihan kaikkihan leikkeitään arkistoi näihin kahteen kategoriaan…). Lisää reseptejä on aikakauslehdissä, joita on vaikka kuinka paljon kaapeissa. Veikkaisin siis lopullista säästettyjen reseptien määrää 10-kertaiseksi. Mutta se on jo niin masentavaa, etten jaksanut asiaa todentaa.

Sitähän voisi vaan jäädä rypemään reseptiensä päälle, mutta päätin tarttua kolmevitskankriisiin samalla tavalla kuin tartuin kolmenkympinkriisiin: tekemättömiä asioita voi vain alkaa tehdä! Ja niin aloin tutkia reseptejä. Olin ollut harvinaisen haisulla trendeistä, sillä olin varhaisessa vaiheessa bongaillut juttuja, joista oli myöhemmin tullut hittejä, trendikästä tai valtavirtaa. Olin 2000-luvun alussa leikannut jostain lehdestä satay-broilerin ja shakshukan ohjeet. Silloin moni tuttu ei olisi tiennyt mitä ne on, mutta nyt niitä on tehneet kaikki. Paitsi minä siis, mutta noin niinkun esimerkkinä.

Sorttasin reseptit kategorioihin ”leivonnaiset – suolaiset/ makeat”, ”jälkkärit”, ”lämpimät ruoat”, ”muut sortit” ja ”in your dreams”. Jälkimmäiset heitin heti roskiin. Siellä oli esimerkiksi jotain, mihin tarvittiin agaria. Tässä on nyt kahden lapsen äidillä käynnissä vähän kaikenlaista, joten agariin ei tartuttaisi. Muista kategorioista valkkasin vain KAIKKEIN kutkuttavimmat talteen. Loput heitin tunkiolle. Runollista ja symbolista. Ei tässä lyhyessä elämässä kaikkeen vaan ole aikaa.

Sain typistettyä muovitaskuni reseptien määrän pariinkymmeneen. Suurin osa säästämistäni oli aika uusia, erityisesti seuraamistani ruokablogeista tulostamiani/talteen viimeisen vuoden sisällä kirjoittamiani (ai mitkä sähköiset arkistot?). Näitä testaisin tämän vuoden aikana, päätin, ja suljin muovitaskuni ja peltilaatikkoni. Murua varten teippasin molempien päälle lapun, johon kirjoitin: ”Jos olet joutunut avaamaan tämän uuni- ja kakkuvuokia sekä reseptiaarteitani sisältävän kaapin oven, viikatemies on ilmeisesti poikennut, eikä minua enää ole. Polta nämä, ennen kuin uusia naisia tulee taloon.”

Ja sitten suljin kaapin.”

Kirjoitin nämä sanat keväällä, ja voin ilokseni ilmoittaa, että projekti on hyvässä vaiheessa. Olen kuittaillut monia reseptejä, joita aina on pitänyt. Tein taannoin sitä shakshukaakin.

Postasin elokuussa aihetta sivuten, ja jaoin muutaman linkin kesän aikana testaamiini, blogimaailmasta nappaamiini leipomusresepteihin. Silloin kerroin, että myös blogikumppanini Yhteishyvän resepteissä on muutamia sellaisia, jotka on pitkään kutkuttaneet. Täytin eilen sen 35, ja kun Tuonelan portteja ei silmissä näkynyt, leipaisin työkavereille vadelma-myslimuffineita. Niitä, joita pitkään on pitänyt. Mysli tuntui sopivalta aamukahvileivonnaiseen, ja en ollut ihan väärässä. Hieman painava taikina ja tiiviit kakkuset, muuten viljaisa maku oli juuri sellainen kuin ajattelin eli plussan puolella oltiin. Suosittelen testattavaksi ihan ilman ikäkriisejäkin.

Vadelma-myslimuffinit

Loppukaneetit: Tein lupauksen itselleni ikävuosiksi 35-40. En usko, että perheralli tästä juuri helpottaa, eikä aikaa tule mistään päiviini lisää. Joten jos mielin pysyä nykymaailman resepti- ja ruokakuvatulvassa järjissäni, minun pitää opetella nauttimaan siinä virrassa olemisesta, näkemisestä, kuulemisesta, ilman, että saan pahaa mieltä resepteistä joita en ehdi kokeilla. Ilman, että leikkailen ja tulostelen reseptejä talteen koko ajan. Aion opetella hakemaan inspiraatiota ja vinkkejä pääsääntöisesti kuluvan kuun tarpeisiin, ja muuten vain nautin vaikkapa blogeissa pyörimisestä. Aion päästää irti ja antautua ruokamaailman vietäväksi ilman yritystä tehdä itse enemmän kuin mihin on aikaa. Pam (=puheenjohtajan nuija pöytään).

Ei muuta kuin uutta realistista päivää putkeen

ja kohti kuolemaa, ilman sen pelkoa!

Pekoni-broilerikääröt

Pekoniin kääritty tipu

Luin jostain, että syyskuun alussa vietettiin kansainvälistä pekonipäivää. Herramanjee kaikkia päiviä, jotka syömiseen on valjastettu. Niitä piisaa, mutta eipä silti, kyllä pekoni oman päivänsä ansaitsee. Mieletön muoto syödä possua, ja murun lempparia. Siitä syystä meidän jääkaapista löytyy säännöllisesti, sunnuntaiaamiaisen jäljiltä, avattu pekonipaketti. Kun muutama slaissi on paistettu aamupalalle, lopusta pitäisi tehdä viikolla jotakin sapuskaa, avatun paketin matka seuraavaan sunnuntaihin kun on vähän kyseenalainen. Tässä muutamia vinkkejä:

  • Pieniksi kuutioitu pekoni ja sipuli kun kuullotetaan pannun pohjalla, saadaan hyvä pohja pastakastikkeelle, lasagnekastikkeelle tai paella-tyyppiselle padalle.
  • Pasta carbonara, aah.
  • Kevyesti paistetut pekonikuutiot ovat oiva lisä suolaiseen piirakkaan – ja sopivat myös lohipiiraaseen!
  • Kiusaukseen pekoni uppoaa mukavasti, samoin pitsaan.
  • Rapeaksi paistettu pekoni on maalaissalaattien must. Pohjaksi rapeaa salaattia, sinappikastiketta, tomaattia, löysäksi keitettyä kananmunaa ja broileria tai lohta. Kruunuksi pekonit. Avot!
  • Lihamurekkeen voi tehdä leipävuokaan siten, että ensin vuoraa vuoan pekoneilla. Sitten massa vuokaan, uuniin, ja kipattuna pöytään. Silmä ja suu tykkää.
  • Kaikenkarvaiset kääröt ovat pekonin paras ystävä. 90-luvulla tutuksi tullut sinihomejuusto-herkkusieni-pekonikäärö sopii grilliin, samoin parsa-pekoniniput. Tämän kesän innovaatio oli pekoniin käärityt raparperinvarret. Me puolestaan tehtiin possukääröjä pavuista. Keitin pitkiä papuja suolavedessä napsahdusasteelle, sitten valutin ja käärin n. 5 papua nippuun pekonilla. Kiinnitimme liotetuilla cocktailtikuilla ja grillasimme kunnolla väriä kääröön. Nam!

Naudanlihapihvien kietaisu pekoniin on tuttua juttua, mutta parempi on mielestäni broilerin ja pekonin makuliitto. Olin ostanut broilerin rintaleikkeitä, joista poistin luut ja leikkasin leikkeet vielä vinottain kahtia. Sain pitkulaisia, mukavan kokoisia broileripötkylöitä. Ajattelin sitten kietaista niihin pekonisuikaleen per nuppi. Viimemetreillä löin Yhteishyvän reseptihakukenttään sanat ’pekoni broileri’, ja kylläpä lykästi. Italialaiset broilerileikkeet oli jetsulleen se, mitä olin ajatellut. Paitsi että enemmän, sillä sain hyvän kypsennysidean jota en omin avuin olisi kekannut. Maustoin siis broilerin palat suolalla ja kuivatuilla yrteillä, kietaisin päälle pekonin, kiinnitin cocktail-tikulla, paistoin pinnat kauniiksi, ja nostin rullat vuokaan. Ja sitten se idea: vuokaan kaadettiin kanalientä ennen uuniin tuuppaamista. Yeah! Arvasin, että broileri säilyy näin mehukkaana, ja juuri niin kävi. Kuiva kana on kurjaa, mutta nämä olivat ihanan pehmeitä ja valuvan meheviä. Reseptissä ei mainita paistoaikaa, meidän tiput oli uunissa muistaakseni jotakin 20 ja 25 minuutin väliltä. (Ohuet broilerinleikkeen palat toki kypsyvät nopeamminkin, nämä olivat jytkyjä, kun pohjana oli rintaleike.) Pekonitipua voi syödä salaatin kanssa tai vähän jo kauteen sopivammin jonkin juureslisukkeen kaverina. Suosittelen!

Vielä aina maininnan arvoinen loppukaneetti: Meidän vajaa 4-vuotias söi näitä kaksi ja halusi lisää, mutta me ei annettu kun loput oli omilla lautasilla. Joku roti. Mutta siis oli kuulemma herkullisinta kanaa mitä oli koskaan syönyt. ”Isin poika”, hymyili mies mussutuksensa lomasta.

Jos sen voi kääriä pekoniin, meidän pojille se maistuu!