Herkkuaamiainen pienellä yrityksellä

Olen aamupalaihminen. Säännöllisesti haikailen aikojen perään, jolloin minulla oli aikaa, aikaan ennen vauvoja. Muistan hyvin pitkät aamiaiset vuosilta 2005 ja 2006, jolloin haahuilin yksiössäni yöpaidassa, luin lehtiä, höpöttelin koiralle ja söin. Ja söin. Ja join kahvia. Ja keitin sitä lisää.

Kun muru tuli mukaan kuvioihin, viikonloppuaamuja alkoi värittää sängyssä loikoilu. Lakanoissa peuhaaminen oli syömistäkin hauskempaa, mutta erityisesti loma-ajoilta muistan monia pitkiä aamiaisia, jolloin herkuteltiin kunnolla. Itkettää, kun ajattelen sitä faktaa, etten ole ehkä osannut nauttia tuosta vapaudesta niin täysillä kuin olisi silloin pitänyt.

Lapset on ihania, kun ne on omia. Mutta silti. Silti haluaisin joskus kokata viikonloppuaamiaisen ilman, että reilu 1-vuotias itkee jo 10 minuutin puuhailun jälkeen lahkeessa kiinni, täysin lohduttomana ja hylättynä. Haluaisin joskus syödä sen ihanan aamiaisen ilman, että 4-vuotias kiukuttelee koko ajan, miksei saa ”pelata pädillä”, ja se mainittu 1-vuotias istua kököttää sylissäni ja leikkii ”heitän kaikki astiat ja ruoat, mitä saan kiinni, päin muita, ja sitten revin äitin yöpaitaa tisujen kohdalta ja itken päälle, kun ne on piilossa” –leikkiä. Aamut on ruljanssi, ja nautinnollinen syöminen näyttelee siinä aika pientä roolia, if you know what I mean.

Joskus joku korkeampi voima kuulee ääneni, kun huudan pimeyteen. Olin nähkääs päättänyt uhmata kohtaloa ja hommasin lauantain kauppareissulla muutaman ekstra-aamupalatarpeen. Ei mitään kummallista, mutta kumminkin, vähän oli yritystä. Leivoimme 4-vuotiaan kanssa kotiin palattua suklaakakun, eli äiti leipoi ja 4-vuotias ”pelasi pädillä”, ja sekoitin tuorepuuron muhimaan, kun lapset olivat käyneet yöpuulle.

Aamulla päätin, että mikään ei tule minun ja tämän aamiaisen väliin. Universumi kuuli. Lapset viihtyivät, kun rauhallisen verkkaisesti katoin pöydän juhlavasti kuistillemme. Puristin herkullisista, nyt kukkeimman satokauden sitruksista mehun, ja lohkoin pomeloa toiseen kuppiin kauniiksi keoksi. Keitin teetä, otin esiin croissantit. Poksautin auki valmiin karamellikastikkeen, lähmin kakun päälle, ja kannoin pöytään. Kutsuin perheen paikalle. Kaikki viihtyivät. Isi järjesti croissanttien väliin sipaisun Oivariinia ja pari siivua hyvää juustoa – kiitos muru – ja 4-vuotias nautiskeli paahtoleipäänsä. Kuopus istui ihan rauhallisena ja taisteli pomelolohkonsa kanssa sen rakenteesta hyvin haltioituneena pitkän tovin. Sitten lapset siirtyivät katsomaan piirrettyjä ja äiti sai toisen kupin teetä ja palan suklaakakkua. Olin taivaassa.

Jos sinun tilanteesi sen sallii, järjestä viikonloppuna herkkuaamiainen ja lähetä huomenna, ystävänpäivänä, kutsu valmiiseen pöytään muutamalle läheisellesi – ehkä juuri minunkaltaiselleni ihmiselle, joka on valmiin herkkuaamiaisen tarpeessa. Jo pienellä yrityksellä aamupala nousee seuraavalle tasolle. Vinkkejä kokkailuihin kuvien jälkeen.

 

Teetä ja croissantteja
Kauppojen leipomo- ja paistopisteistä löytyvät croissantit ovat herkullisia ja helppoja. Niitä voi täyttää, tai olla täyttämättä, ja maistuvat aina yhtä luksukselta. Kahvi-ihmisenä vannon maitokahvin nimeen, mutta myönnytyksenä murulle meillä juodaan aamuisin teetä, ja olen huomannut, että se sopii voisarven kaveriksi oikein hyvin!

Mantelituorepuuro
Sekoita 1 dl kaurahiutaleita, 1,5 dl mantelimaitoa, 1 dl paksua turkkilaista jogurttia ja pari ruokalusikallista (paahdettuja) mantelilastuja. Turvota yön yli jääkaapissa. Puurosta tulee yksi iso tai kaksi maltillisen kokoista annosta. Lisää annoksille halutessasi reilu teelusikallinen vaahterasiirappia, hunajaa tai vaaleaa siirappia. Lisukkeeksi sopii myös pakastemarjoista pyöräytetty vadelma- tai puolukkahilloke.

Tuorepuristettu mehu
Sitrukset ovat nyt sesongissa (lisätietoa kauden hedelmistä saat esimerkiksi täältä)! Halkaistut hedelmät tuovat aamiaiselle väriä, mutta aivan ökyä on puristaa niistä hemmottelumehu: Purista huolellisesti mehu noin neljästä sitrushedelmästä (käytin kahta appelsiinia, yhtä verigreippiä ja yhtä sweetietä). Mausta halutessasi sokerilla tai hunajalla (varsinkin jos mukana paljon greippiä). Kaada mehu siivilän läpi kahteen lasiin.

Pomeloa lohkoina
Olen elänyt koko aikuisikäni aika niukasti mitä tulee eksoottisiin hedelmiin. Muodissa nyt oleva satokausisyöminen on minulle kuin uusi elämä. Olen sallinut itselleni sesongissa olevat hedelmät herkkuhetkiin, ja kokeillut vuoden sisällä sellaisia otuksia kuin mango ja papaija, joita aiemmin en ollut ostanut käytännössä ikinä. Nyt repäisin taas, ja ostin em. sitrusten lisäksi pomelon. Pomelo on melonin kokoinen sitrus, jossa on paksu kuori. Poistin valkoisen osan kokonaan veitsellä leikkuulautaa vasten, ja irroittelin sitten hedelmälihan, lähes kuorettomiksi lohkoiksi. Pomelo on mielettömän herkullinen. Se ei ole niin kirpeä kuin greippi, ja tosi kiva syödä, sillä se ei tirise ja sotke. Täydellinen aamiaishedelmä, kun lohkoja napsitaan sormin!

Suklaakakku ja kinuskikastike
Törmäsin 52 weeks of deliciousness –blogissa suklaakakkuun brunssimeiningillä (ai miten niin? no kun se paistetaan leipävuoassa!). Helppo suklaakakku jäi talteen erityisesti siksi, että lapsi oli halunnut pitkään leipoa suklaakakkua, ja tämän voi tehdä pientenkin kanssa kun tässä sekoitetaan aineet yksinkertaisesti kulhossa. Toinen syy oli se, että minulla oli kesälomareissullamme tamperelaisesta Keittiöelämää-liikkeestä ostettu lasipurkillinen kinuskikastiketta vieläkin kaapissa odottamassa oikeaa käyttöhetkeä. Se olisi tämä! Isossa leipävuoassa paistetusta kakusta tuli todella suklainen, ilman suklaata (jätin reseptissä mainitut valkosuklaanapit pois, ja silti!).

Unohtuneet keitetyt kananmunat
Aivan ihana kakku ja mieletön kinuski, ajattelin hiljaisuudessa ja yksin kuistilla istuskellessani, viimeisiä teetippoja fiilistellessäni. Yhtäkkiä tajusin, että unohdin kokonaan keittää kananmunat! Murun ykkösaamupalaherkku on keitetyt munat kunnon löysällä keltuaisella. Olin täynnä, eikä asia minua harmittanut, mutta sanoin sen kuitenkin ääneen pöytää korjatessani. ”Voi kulta, mun piti keittää sulle kananmunia, ja ne unohtuivat kokonaan.” Muru kurtisti mietteliääni kulmiaan. Meni pari tuntia, ja kaksi elämäni kolmesta miehestä lähestyi minua yrmyn näköisinä, kun juuri huolsin kolmatta. ”Miksi sä paahdoit niin vähän paahtoleipää, mulla on jo nälkä, hö” sanoi pienempi. ”Miksi sä unohdit ne munat, nyt mun tekis koko ajan kananmunaa mieli, hö”, sanoi isompi.

Vaikka aamiainen ei ollutkaan poikien mielestä suorituksena 10+, itse hykertelin sitä vielä nukkumaan käydessäkin. Tämä otetaan ehdottomasti uusiksi! Jos vaikka tähdet olisivat universumissa vielä hetken kohdallaan…

Bataattiburgerit pekonipihvillä, nam!

Näinä lihaoppaiden luvattuina aikoina tuhdista jauhelihapihvistä kertova burgeri-postaus ei osu kaikkein parhaiten viikkoon. Mutta toisaalta. Jos pihveissä käyttämäni jauheliha on luomua, niitä voi mussuttaa vähän paremmalla omalla tunnolla. Ja kyllä minä söinkin, ai että! Tein bataattihampurilaisia, ja kun bataatti on nyt sesongissa, voimme puhua lähes hiilineutraalista mätöstä, eikös vaan ;)

Bataattihampurilaisen idea on se, että sämpylä korvataan kahdella bataatista leikatulla, uunissa kypsennetyllä kiekolla. Vinkit valmistukseen voit tsekata tästä reseptistä, jossa pihvikin on kasvis. Mutta as I said, ei meillä, vaan me teimme pihvit tällä huippureseptillä. Pekoni-jauhelihapihvit tehdään niin, että jauhelihan joukkoon leikataan paketti pekonia ja lisätään muna ja mausteet. Reseptissä kehotetaan käyttämään valmista pihvimaustetta, minä tein oman mixin paprikajauheesta, pippurista, kuivatusta valkosipulista ja timjamista. Muru paistoi pannulla pihveiksi, ja maku on jälleen ja jo aiemmin todistetusti todella passeli burgereihin! Pihveihin tulee aika voimakas pekonin maku, ja muutenkin tuhti, eli se kestää hyvin kaikki lisukkeet ja sörsselit jäämättä niiden varjoon.

Köökin työnjako oli tuttu jo kohta 10 vuoden ajalta: minä vastasin ruoan valinnasta, tarvikkeiden hommaamisesta, aikataulutuksesta, pihvitaikinan teosta, bataattikiekoista, muiden lisukkeiden valmistamisesta ja kattamisesta, mies vastasi pihvien paistosta ja itsensä kehumisesta. Ainut syömishetken idylliä rikkonut, historiakatsannossa verraten uusi tekijä, oli 1-vuotiaamme, joka päätti, että äiti ei saa istua pöydässä ja keskittyä ruokaan, onhan hän kuitenkin tärkeänä kullanmuruna ja perheeseemme viimeksi ilmaantuneena päähenkilönä paljon tähdellisempää ihailtavaa kuin bataattiburgerit (esikoinen sen sijaan nojaili rennosti pöytään odottaen hamppariaan – täysin tabletin ansiosta – mutta kuitenkin). Pari kertaa seinään heitetyn leivänkannikan jälkeen lääkkeet löytyivät ja rusina-askilla taaperoraivosta selvittiin. Äitikin sai syödä. Aah! Söin puolitoista, yhden täyden version ja yhden avon, ja join bissen. Tulin täyteen!

Bataattihampparit ovat samanlaisia kuin mitkä tahansa hampparit, eli täyttämisessä mielikuvitus on rajana. Juureskiekkojen ja jauhelihapihvin lisäksi lisuketarpeistoon voi koota salaattia, tomaattia, sipulia, suolakurkkua sekä tietysti cheddaria. Sinihomejuustokin sopii. Kantsii laittaa molempia. Sitten vielä sinappia, totta kai, ja majoneesia. Koska meiltä löytyi meksikolaiskokkailukautemme vuoksi chipotle chiliä adobo-kastikkeessa (säilykepurkki jota saa kauppojen texmex-osastoilta), maustoin majoneesia tällaisella hienonnetulla chilillä (pikkupala riittää) ja sen kastikkeella. Savuchilimajoneesista tulee aikas löysää, kuten kuva todistaa, mutta aikas hyvää. Toki ihan purkista puristettu perusrasvainen majo käy tähän priimasti.

Olen pysynyt erinomaisesti uuden vuoden ruokalupauksissani ja lipsunut hyvin vähän. Mitähän sitä mähkisi tulevana viikonloppuna..?

Ulkoilusunnuntain herkut: loimulohi ja suklaakaakao

Kun penskat riehuu ja sisätilat käyvät ahtaiksi, haaveilen, että lapset voisi työntää ulos ja ne pärjäisivät siellä keskenään. Ei onnistu 1- ja 4-vuotiaan kanssa. On otettava toisenlainen lähestymiskulma: yhteinen ulkoiluretki!

Pikkuretki oman pihapiirin läheisyydessä on elämys lapsille – jopa vanhemmille. Kohokohta on eväiden syönti. Olin suunnitellut tätä ulkoilupäivää joulusta asti, jolloin saimme yllärinä ison lohifileen. Laitoin sen pakastimeen, ja suunnitelmissa oli järjestää mukava nuotioretki jossa loimutettaisiin lohta ja paistettaisiin nakkeja ja olisi tarjolla jos mitä ihania eväitä kuten erilaisia tahnoja ja herkkuleipätarpeita lohen kaveriksi.

Kävi kuitenkin niin kuin aina, eli elämä löi realiteetteja tiskiin urakalla. Sairastin koko viikon rajua flunssaa yhdessä 1-vuotiaamme kanssa, kukaan ei käynyt vielä lauantainakaan kaupassa, eikä eväskoriin näin ollen ollut pakata mitään mitä piti. Pidimme kuitenkin retkelle sovitusta sunnuntaista kiinni, koska perheeni miesmussukat eivät toivoneet muuta kuin lohta, ruisleipää ja voita ja niitä nakkeja. Kaikkea löytyi, eväät koriin ja matkaan siis.

Suuntasimme pellolle, muru sytytti nuotion. Olin ehdottanut, että ottaisimme mukaan kiikarit ja tarkkailisimme luontoa ja kuuntelisimme sen ääniä. Muru ehdotti, että tehdään nuotio sille pellolle, jonka laidassa tehtiin parhaillaan metsätöitä traktorilla ja tukkipihdeillä. Paikalle siirryttäisiin mönkijöillä, ja niillä sitten rallattaisiin nuotiota ympäri. 4-vuotias äänesti isin retkiversiota, mikä oli minulla ihan tosi paha järkytys enkä lähes uskoa todeksi voinut… mutta selvisin ilman slaagia ja tulin 1-vuotiaan ja eväskorin kanssa paikalle mielenosoituksellisesti pulkalla.

Lohi loimuttui, ja kun se näytti sopivalta, kaivettiin esiin makkaratikut ja kärtsättiin nakit. Pikkupakkasessa, mönkkärirallin ja traktorin räminänkin sopivasti tauottua, en äkkiseltään olisi keksinyt mitään, mikä maistuisi paremmalta kuin lämmin, suolainen lohi hyvän ruisleivän ja kunnon voin päällä!

Vaan annas olla, jälkkäri osoittautui ylivedoksi. Pitää tunnustaa, että en ole koskaan tehnyt kaakaota meidän 4-vuotiaalle, hävettää. Jossain hän sitä kuitenkin oli juonut, koska kysyi jo koria pakatessa, oliko termospullossa kaakaota. Vastasin ”on, suklaakaakaota”, ja naamasta näin, että nyt osui mutsi eväissä oikeaan.

Tunnustus kaksi: En ole ikinä tehnyt kaakaota sulattamalla suklaata maitoon. En siis osannut lonkalta arvioida suklaan määrää. Katsoin neuvot tästä reseptistä, ja nappiin meni! Määrä oli passeli. Käytin Fazerin tummaa leivontasuklaata, ja koska sitä ei ollut ihan tarpeeksi, käytin osana Fazerin sinistä. Yhdistelmä oli aivan paras, ei liian makea, mutta silti ihana suklaajuoma! Ripaus kanelia oli myös loistolisä ja toi hyvän tuoksun.

Niin harmittaa, että en ottanut kuvaa suklaasuupielisestä onnellisesta pienestä mönkkärimiehestämme… Mutta sanonpa vaan, että näinä hetkinä sitä muistaa, miksi lasten kanssa kannattaa välillä tehdä asioita. Ne tulevat (edes joskus) tosi onnellisiksi ihan pienistä jutuista. Punajuurihummusta tai nuotiolla paahdettua halloumia ei tarvita, suklaakaakao ja nakit riittävät. Jos on mönkkäri, siis.

Meksikolaista, kyljessään avokadoa, NYT!

Meksikolaiset kautta tex-mex-pöperöt ovat meidän perheen lemppareita. Erilaisia reseptejä on kokeiltu jos ei nyt ihan satoja niin kymmeniä ainakin. Alkuvuosi on mässyttelyajankohtana ykkönen, koska kaihdan avokadojen ostamista eurooppalaisen satokauden ulkopuolella. Niiden viljelyn ongelmista Etelä-Amerikassa on kuulunut niin paljon huhua, että vain reilua avokadoa minulle, kiitos.

Teemme yleensä joko tortilloja melko tutulla täytesetillä tai sitten nacholautasen eli –pellin. Jälkimmäiseen löysin oivan reseptin Hesarista, palkitsin sillä murun erinomaisesti toteutetun esikoisen unikoulun jälkeen, ja olen sittemmin tehnyt sitä monta kertaa. Tortillojen täytteeksi tapanani on puolestaan paistaa pannulla kunnon lämmöllä sipulia ja paprikaa. Toisessa pannussa paistetaan broilerin rintaa tai naudan lihaa suikaleina. Jompaankumpaan laitetaan mausteeksi vain suolaa ja pippuria, toiseen savupaprikaa, juustokuminaa, chilikastiketta, joskus valkosipuliakin. Täytteiden kanssa maistuu itse tehty tomaattisalsa, ranskankerma, fetakin jos oikein hullutellaan. Ja sitten tietty se avokado, joko sellaisenaan tai guacamolen muodossa.

Bongasin Yhteishyvän reseptipankista meksikolaistäytteisten lihatortillojen ohjeen, joka kuulosti meidän murun jutulta. Cajunilla maustetun sipuli-paprikapannun ohella tortillalettuihin kääräistiin salaattia ja tomaattia – ja sitä lihaa. Eikä mitä tahansa halpishommaa, vaan kunnon ulkofileetä, johon on hierottu öljyä, suolaa ja pippuria ja joka on kypsennetty kokonaisena palana grillissä. Näillä keleillä ammuin mutkat suoriksi ja kypsensin lihan uunissa. Kypsyysaste ohjeen medium, tietenkin, ja lepuutuksen jälkeen vuoleminen paloiksi. Aijai miten hyvää tuli! Mukana tortilloissa tietysti myös ranskankermaa, sitä rasvaisinta, ja avokadoa.

Lätyt näyttävät kuvassa vähätäytteisiltä, mutta se on optinen harha. Täytettä oli runsaasti, hyvä kun rullalle kääntyivät. Taustalla näkyvät piirustusalustat ja maalauspensselit sen sijaan ja ikävä kyllä eivät ole optinen harha, vaan normaali osa viikonlopun herkkudinnerkattaustamme…

Ja samalla dinnerteemalla jatkettiin seuraavana viikonloppuna. Teimme kolmatta vakimeksikolaista, enchiladoja. En tehnyt näitä ennen usein, koska luulin, että enchiladoihin kuuluu värkätä juustokastike pintaan, ja se ei ole oma lempparijuttuni. Mutta vuosi sitten bongasin tämän Yhteishyvän reseptin, ja sen mukaan kääröjen pintaan vain ripotellaan juustoraastetta ja pistetään uuniin. Helppoa ja herkullista!

Olen tosiaan tehnyt enchiladoja tällä ohjeella parikin kertaa, ja nyt hieman sovelsin. Käytin lihasuikaleiden sijaan broilerin rintafileestä leikattuja ronskeja suikaleita. Kuten aina, taco-mausteseoksen korvasin edellä mainitulla savupaprika-juustokumina-suola-pippuri-yhdistelmällä. Ja lisäsin chilikastiketta, sambal oelekia jota meillä nyt sattuu olemaan.

Vaikka aina leveilen sillä, että en käytä kauppojen texmex-osastojen valmiita salsakastikehirvityksiä, meille oli jo yli vuosi sitten ajautunut jostain purkki Santa Marian Tropical Salsa nimistä veijaria. Hedelmäistä salsaa siis. Kaadoin sitä kuumalle pannulle kanojen ja mausteiden joukkoon, ja homma sihahti kasaan ihanasti. Kun sekoitin vielä kasvikset mukaan, täyte oli niin herkullisen näköinen, että muru olisi halunnut haarukoida sen sellaisenaan. Nou vei! Täyte rulliin (jaoin 6 tortillalätylle, oli mielestäni hyvän kokoisia), loppu salsa ja juustoraaste päälle, ja uuniin. Lautasille minkäs muun kuin avokadosiivujen (koska en jaksanut tehdä guacamolea) ja ranskankerman kanssa. Olimme yhtä mieltä, tästä ei enchilada paljon parane! Salsa ei maistunut esanssiselta, vaan se ui tähän vuokaan sekaan oikein nassakasti. Uskallan suositella.

Mukavia kokkailuja – ja niiden lomassa tehtäviä maalaustöitä sun muita ilta-askarteluja – joka kotiin!

Appelsiinia tuorepuuroon ja punajuurisalaattiin

Ruokatrendien 2017 ennustaminen on nyt kova juttu, joten ennustanpa minäkin. Ennustan, että kun kasvisten syönti yhä vaan lisääntyy, suomalaiset oppivat käyttämään myös hedelmiä ruoanlaitossa enemmän. Ei siis vain purkkiananasta pitsaan –tyyppisesti, vaan monipuolisemmin. Bongasin vastikään reseptin, jossa kuskussalaattiin oli yhdistetty pannulla paistettuja persimonlohkoja. Tätä pitää vielä kokeilla, espanjalaisia persimoneja taitaa vielä löytyä kaupoista.

Mutta ainakin hedelmä-vihannesosastot pursuavat nyt appelsiineista, joten niistäkin on helppo aloittaa. Ja vaikka varovasti siten, että käsittelee appelsiinin kalvottomiksi lohkoiksi, leikkaa paloiksi ja lisää iltapala- tai aamiaispuuroonsa. Otin joulunaikaan talteen seuraamastani Fanni ja Kaneli –blogista jouluisen tuorepuuron reseptin, jossa appelsiini oli yksi aineista. Tein loppiaisena, ja kyllä oli herkullinen tapa hyvästellä joulu. Jogurtin ja kaurahiutaleiden yhdistelmä on herkku! Veden korvasin maidolla, ja pähkinöiden ja kuivattujen karpaloiden sijaan kippasin joukkoon manteli-rusinasekoituksen, joka oli pari viikkoa kuivahdellut glögitarvike-esillepanossani – toimi sekin. Vaahterasiirappia lorautin mukaan hieman reseptiä rohkeammin, se on nääs herkutteluruokavuosi mulla meneillään. Nam! Oikein hyvä tuorepuurovinkki löytyy myös tästä postauksestani, klik. Tässä appelsiinituorepuurossa nesteenä käytetään appelsiinimehua. Makua niinkin, suosittelen kokeilemaan molempia puuroja.

Kalvottomista appelsiinilohkoista on moneksi. Porkkanaraasteeseen tupataan appelsiinia lisäämään, mutta niitä kantsii koitella rohkeasti muihinkin salaatteihin. Hyvää väriä. Appelsiinista puristettua mehua ja öljyä kun sekoitetaan, saadaan myös hyvä salaatinkastike. Tästä postauksesta löydät vinkit (juustokakun lisäksi) herkulliseen appelsiinisalaattiin, jossa on raejuustoa. Ehkä paras ”hedelmäsalaatti” jota olen syönyt!

Loppiaisviikonloppuna koittelin punajuuren ja appelsiinin yhdistelmää. Keitin ison joulusta jääneen punajuuren, kuorin ja viipaloin. Pesin appelsiinin hyvin ja leikkasin aivan ohuiksi siivuiksi, kuorineen. Sommittelin viipaleet vadille, ja sekoitin 0,25 dl ruokaöljyä ja 0,25 dl appelsiinin mehua. Maustoin ripauksella suolaa ja kuivatulla salvialla. Liemi päälle ja pariksi tunniksi jääkaappiin maustumaan.

Salaatti toimi lisukkeena blogimaailmasta niinikään joulun aikaan bongaamalleni reseptille. Kaikki äitini reseptit –blogissa tehtiin Atrian joulubroileria hedelmäisellä tvistillä. Olen päättänyt, että meidän perheessä siirrytään käyttämään luomubroileria ”aina, paitsi ihan pakottavissa tilanteissa ja saatavuushaasteiden saartamina, ja lisäpöytäkirjamerkinnällä, että muru saa kerran vuodessa ostaa hornetteja”. Nanna kuitenkin kehui joulubroileria niin, että olisin sen ostanut, vaan en loppiaisena enää kaupasta löytänyt. Nimihän haiskahtaa kausituotteelta, voipi olla, että sitä ei enää löydy. Ostin siis kokonaisen broilerin, mutta maustoin Nannan vinkeillä. Ensin tipun pinnan kärtsäys grillivastuksen alla, sitten päälle pekonipeitto ja ympärille vuoka täyteen appelsiini- ja sitruunalohkoja. Uuniin ja kypsennys pakkauksen ohjeiden mukaisesti.

Oli herkkua, ja lisuke sopi tähän erinomaisesti. Murukaan ei mutissut appelsiineista. Toisin on ollut, kun olen yrittänyt lisätä hedelmien käyttöä ruoanlaitossamme lohkomalla kasvispannuun juuresten mukaan omenan. Ihan parasta mitä itse tiedän, mutta miehet ei aina ymmärrä. Joka kerta kuuluu pöydästä hieman epäuskoisella äänellä: ”Onks tässä OMENAA?”. 4-vuotias on mestari imemään ilmassa väreileviä vaikutteita, ja alkaa heti suureen ääneen apinoimaan: ”Lämmintä omenaa! MINÄ EN KYLLÄ TÄTÄ SYÄ!”

Ennustan, että näistä kipupisteistä ei meidän perheessä päästä kokonaan yli tänäkään vuonna. Onneksi trendit ja runsaan kasvissyönnin valtavairtaistuminen ei ole meidän pienen kehitystiimimme varassa. Muilla on mahdollisuus.

Uuden vuoden ruokalupaukset ja ihana juuresmättö

Olen päättänyt aloittaa uuden elämän. Kuten joka vuosi näihin aikoihin, mutta eniveis, päättänyt olen. Meillä oli hyvin raskas loka-marras-joulukuu, kun 1-vuotiaamme on käytännössä istua nököttänyt sylissäni kaiken ajan. Päiväkotielämä on ollut pienelle yllättävänkin raskasta, ja ymmärrän sen, kun on niin pieni vielä. Mutta symppauksesta huolimatta en ole kokenut kotielämäämme kovin autuaana. Nyt on onneksi orastavia hyviä merkkejä ilmassa. Ei itketä enää ihan koko ajan, joskus äidin läsnäolo riittää. Välillä peuhataan isoveljen kanssa painia, joka 1- ja 4-vuotiaiden poikien välillä on hieman epäsuhtaista, mutta ilosta kiljutaan silti.

Hyvin varovaiset paremmat ajat ovat saaneet minut muistamaan, että mikään lapsen huono kausi ei ole ikuinen. Joskus risukasaan tulee valoa. Ja minä olen uuden vuoden kunniaksi luvannut itselleni, että alan vahvistamaan niitä harrastuksia jotka minua voimaannuttavat eniten ja joita tässä tilanteessa vaalia voin. Ne ovat syöminen ja juominen.

Rakastan molempia melkein yhtä paljon kuin lapsiani. Välillä jopa enemmän. Tänä vuonna aion panostaa nimenomaan nautintopuoleen ja hakea vastapainoa heräilyöille ja vaikeille taapero- ja leikki-ikäisvaiheille, joita Luoja tietää, että päällä on ja uusia odottaa kulman takana. En yritä kokata mitään mihin aika tai voimat ei riitä, mutta aion syödä kaikkea hyvää niin paljon kuin ehdin.

Aion panostaa määrään ja tuhtiin sapuskaan. Heivaan keitot ja piperryssalaatit helkkariin, ja vaihdan ne tuhteihin kulhollisiin täyttäviä juureksia, kasviksia ja linssejä, papuja, spelttiä, ohraa tai kuskusia. Vuohenjuustoa ja fetaa. Viikonloppuna haudutan punaviiniin lihapataa, jota syön polentan tai perunamuusin kanssa. Aamiaisella vetäisen pannareita vaahterasiirapilla tai teen mantelimaitoon puuron, jonka päälle kippaan hunajaisia pähkinöitä, rusinoita ja ruskistettua voita. Haluan haukata valtavan kokoisesta korvapuustista niin, että laidat osuvat korviini. Teen 5 senttiä paksuja mokkapaloja joissa on 1,5 sentin kuorrutekerros ja syön niitä kunnes maha pömpöttää. Paistan banaanikakun jonka päälle kaadan kinuskia kunnes tarjottimen laidat vuotaa. Illalla surautan smoothien, jossa on marjoja ja turkkilaista jogurttia ja joka on niin paksua että meinaan tukehtua siihen kun nielen sitä liian ahnaasti. Teen paahtopaistileivän rapeaan ciabattaan, ja laitan neljä siivua paistia päällekkäin. Bataattihampparien jauhelihapihvissä olkoon pekonikuutioita ja välissä ihan liikaa majoneesia. Tortillaletun täytteeksi panen niin paljon kasvispaistosta, kanaa ja avokadoa, että sitä on vaikea taittaa kiinni, mutta silti saan mukaan mahtumaan 150 g ranskankermaa. Jälkkäriksi juon friikkipirtelön jossa on enemmän suklaakastiketta kuin muita aineita.

Unohdan ensimmäistä kertaa elämässäni sen, että naiset lihovat jos syövät enemmän kuin kuluttavat. En halua kasvaa seuraavaan vaatekokoon, mutta en vain jaksa välittää asiasta. Tarvitsen tämän ruokavuoden. Psyykkisesti, melkein fyysisestikin, sillä olen myös toista lastamme imettänyt (liian) pitkään, nyt sen kohta 15 kuukautta. Mutta se on toinen tarina.

Linssi-juuressalaatti

Tunnustettakoon, että olen mässyttelyvuoteni kanssa siinä mielessä onnellisessa asemassa, että himoruokani eivät ole kaikkein epäterveellisimpiä. Niin kuin nyt vaikka nämä juuresmätöt, joista uusi elämä aloitettiin. Yhteishyvän kvinoa-juuressalaatti oli juuri se, mitä mielessä oli. Korvasin kvinoan luomu vihreillä linsseillä joita meillä oli, ja tofun sijaan paistoin homman kukkuraksi Mifua. Harmittelin, kun ruusukaaleja ei enää/ tällä kertaa kaupassa näkynyt, ne jätin siksi pois ja korvasin bataatilla. Valinta oli enemmän murun mieleen, kuin myös se, että hän sai paistaa kasvisten kaveriksi kanafileen. Minun kulhoni ei sitä kaivannut, ja söin niin paljon kuin napa veti. Jälkkäriksi ähkin pullavanukasta maailman parhaalla reseptillä, siitä olen täällä ennenkin vinkannut. Marjoina mustikoita, hillona mustikkahillo. Maidon korvasin kermalla, tietty, mausteeksi mukaan vähän kardemummaa.

Tällainen ruokavuosi mulla tiedossa. Mites sulla?

Piimäpannacottaa joulujälkkäriksi ja tilannetsekki

Jouluihmisellä joulufiilis syttyy yleensä kivuttomasti muutaman rituaalin avittamana. Vähän sytykettä ja pieni tikku, ei siinä bensaa tarvita kun jo roihuaa. Olen onnekas, ajattelin juuri tällä viikolla, kun joulumieleni on helposti roihahtavaa sorttia. Olen saanut joulumielen päälle, vaikka meillä vietetään tänä vuonna hyvin riisuttua joulunaikaa. En ole järjestänyt illanviettoja tai glögikutsuja, en juokse kaupoissa tai valkkaile hartaudella lahjoja, enkä tee suursiivousta. Me vietetään joulukuuta ovet säpissä, lattialla lasten kanssa. Yritän kerrankin tehdä äitinä jotain oikein, ja annan nyt meidän +1-vuotiaalle kaiken huomioni kotona. Päiväkotipäivät on pitkiä, ja meillä itketään iltaisin paljon. En halua kuormittaa elämäämme nyt yhtään millään yrittämisellä.

Mutta kuten todettu, tulee se joulu melkein yrittämättäkin. Kuunvaihteessa siunaantui lyhyt hetki, jolloin meillä pintasiivottiin. Laitoin pari joulukukkaa esille ja nostin tutut, joka vuosi käytetyt koristeet vanhoille paikoille. Soitin joulumusiikkia ja join glögiä. Ostimme valmiita joulutorttuja, niitä Fazerin herkullisia. Sittemmin on vaan oltu kotona. Siivoilen joka ilta muksujen jäljet ja yritän pitää vielä pari viikkoa paikat jotenkin reilassa. Aion mopata aatonaattona ja pikasiivota kylppärin ja veskit. Se on siinä. Pyhinä ollaan keskenämme ja pärjätään pienimuotoisella kokkauksella ja vieraillaan toisten pöydissä. Joulu pulkassa.

Olen huomannut, että nautin yllättävän paljon näinkin epäsosiaalisesta joulukuusta. Asioita, joita tarvitsen joulumielen syttymiseksi, on tosi vähän. Melkein kalenteriin katsominen riittää. Mutta yksi juttu on aika tärkeä, ja se on nimenomaan se joulunajan avaaminen pikkusiivouksella ja ekojen koristeiden laittamisella. Sitten syödään jotain hyvää – aiemmin hyvinkin pitkän kaavan mukaan, sittemmin vähän lyhemmän. Vaikka olin ajatellut etukäteen, että en tänä vuonna edes yritä virittää arkipäivään osuneeseen joulun starttiin erikoista syötävää, perinteen toteuttamisen halu vei voiton. Mies oli viikonlopun reissussa, joten tarjolla oli arki-ilta tai ei mitään vaihtoehdot. Uhmasin kohtaloa, valitsin sikahelpot eväät, ja onnistuimme viettämään murun ja poikien kanssa tosi kivan joulunavausillan. Näillä höyryillä kuljen jouluun asti:

Pikkuleivät

Lähdin varttia aiemmin töistä ja ehdin ennen lasten hakua käydä lataamassa jääkaappiin lautasellisen alkupaloja. Aikuisille mätileivät, lapsille juusto-kurkkuleivät. Niitä sitten napsittiin kera kuohuvan ja pillimehun, lattialla istuskellen. Napostelun lomassa mies sai ohjeet tehdä bravuuriaan pyttipannua. Siitä viritettiin jouluinen kuutioimalla perunan ja sipulin lisäksi pala lanttua. Kaikki tykötarpeet paistetaan huolella voissa, erikseen, kypsät kipataan samaan pannuun. Lopuksi paistetaan kuutioitu naudanfileepala, nopeasti kuumalla pannulla pyöräyttäen, ja sitten yhdistetään ja lämmitetään kaikki ainekset. Mausteeksi suolaa ja pippuria. Pikkumiehille paistui kanafile perunakuutioiden kaveriksi, ja kaikille maistui. Iskä ylpeili pyttärillään, jonka fiinimpää versiota kutsutaan Rydbergin pihviksi (asia jota hän ei ennen tätä kokkaussessiota tiennyt, mutta otti haltuun ja omana löytönään esitteli silmää räpäyttämättä). Loppusilaus tuli keltuaisista, jotka asetetaan annoksille munankuoressa. Ihan parasta kastiketta mitä on, ja mies laittoi omalle annokselleen kaksi. Itseäni ilahdutti hyvää ruokaakin enemmän se, että ensimmäistä kertaa pariin viikkoon 1-vuotiamme viihtyi 10 minuuttia pöydässä ja antoi minun syödä annokseni repimättä koko syömisen ajan lahkeestani lohduttomasti itkien. Ihanaa!

Rydbergin pihvi

Jälkkärit olin tehnyt valmiiksi jo edellisenä iltana poikien nukahdettua, ja ne syötiin missäs muualla kuin lattialla istuen. Pannacottamaisen piimä-kanelivanukkaan juju on tosiaan se piimä, ja maku on erinomainen. Pikkaisen liian hyytynyt lopputulos minun makuuni, ensi kerralla ehkä uskaltaisin kokeilla tätä vähentäen reseptistä yhden liivatteen. Omenahössö sopi makuun täydellisesti, mutta marjahilloke olisi toinen oikein jouluinen vaihtoehto. Pane korvan taa vinkiksi pyhiä varten, varsinkin jos leivot piimäkakun. Tölkin lopun saa helposti uppoamaan näihin maljoihin!

Piimäpannacotta

Jatkan joulukuutani lattialla, ja toivotan sinulle ihan parasta joulua, oli se puitteiltaan millainen hyvänsä!

Armollista joululeivonnan aikaa

Se on joulu taas täällä! Mikä hienointa, edessä on huippupitkä joulunaika, sillä tänään, ensimmäisenä adventtisunnuntaina, aikaa joulupäivään on kokonaiset neljä viikkoa.

Jos pitäisi valita vain yksi asia, joka kuuluu adventtiin, vastaisin leipominen. Uunista hiipivät tuoksut luovat joulun odotuksen tunnelmaa takuuvarmasti. Ensimmäisenä adventtisunnuntaina meillä paistetaan yleensä ekat joulutortut. Mieluiten teen voitaikinan itse, mutta perhehässäkän lisäännyttyä olen todennut armollisesti, että pakastealtaan valmistaikina toimii oikein hyvin. Viime vuonna ostin adventtitortut Fazerin paistopisteestä. Mahtava maku ja täysin stressitön vaihtoehto vauvan hoitajalle. Toistin saman tänä vuonna (syitä selvitetty edellisessä postauksessa). Hitto miten ne maistui hyviltä!

Piimä- tai taatelikakkua tekee myös joka vuosi jo varhain joulua odotellessa mieli. Syön kakun yksin ja hartaudella. Siivu tai pari iltaisin glögin kanssa – aijai! Eilen kun kuopus nukkui päiväunia ja isot pojat olivat ulkohommissa, käytin yllättäen siunaantuneen rauhaisan puolitoistatuntisen leipasemalla adventin alun kunniaksi viikuna-piimäkakun. Kiehautetut, soseutetut kuivatut viikunat toivat perinteiseen piimäkakkuun hedelmäistä makua. Lisäsin tuhtiuspisteitä korvaamalla viikunoiden keitinveden viskillä. Alkoholi haihtuu kiehuttelupuuhissa, jäljellä jää vain maku-uutteet. Nam!

Viski-viikunakakku

Oli tilanne kuopuksen itkuisuuden kanssa mikä vaan, sanokaa minun sanoneen, yhden joulunaluspäivän aion varata piparien paistoon. Samalla väkerrän piparkakkutalon. Sama se, vaikka talo on viussale ja muru toteaa: ”Onni ettei meidän äidistä tullut arkkitehtia.” Sama se, talo tekee minut onnelliseksi.

Oma ilo riittävä syy leipoa adventin aikaan, mutta ruokalahjoistakin on tullut tosi suosittuja. Trendikäs kotikokki pyöräyttää naapurille pataleivän, itselleen toisen. Vink vink: Puolukkainen pataleipä sopii juustojen kanssa tarjoiltavaksi, mutta voi sen pakastaakin ja säästää joulupäivän aamupalalle. Näin ajattelin minä tehdä. Sulatettu leipä ei ole sama kuin tuore – mutta kuten todettu, tässä perhehässäkässä se välttää oikein hyvin.

Leipomisella on iso rooli myös puhteissa, joita tehdään joulunpyhiä varten. Minun pyhäpäivien kahvipöydissä tarjolla on ehdottomasti luumuhillolla täytettyjä lusikkaleipiä. Jouluvinkki, jonka sain vuonna 2007 työkaveriltani Järvenpään Prismassa. Ihana perinne, jota olen toteuttanut jo kohta 10 vuotta.

Mutta. Jos en jaksa niitä tai sitä piparkakkutaloa tänä vuonna tehdä, elämäni ei siihen romahda. Joulu on armon juhla, eikä armo ole jotakin, mitä pitäisi antaa vain muille. On jouluja, kuten meillä on tänä vuonna, jolloin on kaikkein kauneinta antaa armon lahja itselleen. Ota mallia: Jos et jaksa tai pysty siivota, sammuta valot ja laita kynttilöitä. Jos et jaksa tai pysty kokata ja leipoa, ole ilman ja osta niitä mistä eniten tykkäät.

Tulkoon joulu jokaiselle!

Pikapullaa, kun muuhun ei pysty

Rakas lukijani. Olet ehkä huomannut, että blogini on ollut syksyn ajan hieman hunningolla. Pitkään mukavana jatkunut postaustahti on nuupahtanut. Minun on ollut vaikea saada aikaiseksi edes yhtä postausta viikossa. Syy on surullinen vaihe 1-vuotiaamme kanssa.

Vuosi sitten elimme ihmeellisiä aikoja. Uusi vauva oli syntynyt, kuukauden ikäinen. Alku oli aika helppoa, lukuunottamatta noin kolmen kuukauden iässä tapahtunutta yöunien sekoittumista. Se vaihe jäi pian taakse, ja kevät kului taas mukavissa merkeissä. Reilun puolen vuoden iässä koettiin toinen, hyvin raskas kausi. 3,5-vuotiaalla esikoisella uhmaikä taas huipussaan, vauva täysin tyytymätön ja hampaita tuli. Konttaus kiinnosti, mutta kun eteenpäin ei päässyt, kaikki itketti. Vaan tuli kesä ja sekin vaihe jäi taakse. Samoin taittui uhmaikä, ja kesä menikin etten sanoisi kovin seesteisesti.

Syksy koitti, samoin poikien päiväkotiarki. Odotin sitä pelonsekaisesti. Mitä jos taapero ei kotiudu. Turha huoli, kotiutui hienosti. Poika oli aina aurinkoinen, arki sujui. Tyyntä myrskyn edellä, huomasin kuitenkin pian. Eräänä lokakuisena päivänä tosiaan tajusin, että meille eletään nyt 1-vuotiaan kanssa hänen elämänsä kolmatta raskasta vaihetta. Ja tämäkin on raskas, rakkaat lukijani, hyvin raskas.

Lähdemme päiväkodista kotiin. Kehuvat, kuinka hyvin poika on taas viihtynyt. Automatka sujuu iloisesti, mutta kotona vaatteita riisuessa itku alkaa. Joskus sitä jatkuu suunnilleen katkeamattomana kitinänä kahdeksaan asti, mikä on pojan yöunille käymisaika. Joskus selviämme puolen tunnin pahalla mielellä, useimmiten arki-iltamme ovat jotain siltä väliltä.

1-vuotias ei siedä, että poistun hetkeksikään näköpiiristä. Istun hänen kanssaan koko illan lattialla tai kannan sylissä. Syöminen on täysin mahdotonta, ruoanlaittamisesta puhumattakaan. Mies on viimeisen reilun kuukauden ajan kokannut meillä lähes kaikki arkiruoat, muutamaa harvaa hetkeä lukuunottamatta, jolloin lapsi ei ole itkenyt nonstoppina lahkeessani.

Vaihe on hyvin väsyttävä meille kaikille. En tahdo jäädä vuosiksi lasten kanssa kotiin, enkä jaksa soimata valinnasta itseäni. En myöskään haluaisi, että kaikki yhdessäoloaika menee tällaiseen. Haluaisin löytää ratkaisun, mutta en keksi mitä tehdä.

Vaisto sanoo antamaan pojalle niin paljon läheisyyttäni kuin hän haluaa. Sylittelemme vaikka koko illan, enkä itketä häntä kuin sen lyhyen hetken kun käyn vessassa ja syön seisaaltani. Kun asiat sujuu, saan heti voimantunteen, että kyllä tämä tästä. Kun ei suju, tulen aika surulliseksi. Vaiheen loppua ei ole näköpiirissä, ja sen ajatteleminen vie voimat.

Älkää siis ihmetelkö jos blogissa on hiljaista. Kun ei pysty kokata, ei ole ruokakuulumisia.

Paitsi yksi. Teki sunnuntaina vietävästi mieli päiväkahvipullaa. Aamut eivät ole itkuisuuden suhteen ihan niin hankalia kuin illat, joten jos aamupalan jälkeen sekoittaa pikapulla-aineet kulhossa ja kaataa kakkuvuokaan, päiväkahvihetki on pelastettu. Se ajoitettiin 1-vuotiaan päiväuniaikaan, ja isoveljelle annettiin ’pädi’ piirrettyjen katseluun. Puoli tuntia hermolepoa hyvän voikkarin, kahvin ja kardemummaunelman kanssa, aikakauslehti naaman edessä. Pienet hyvät hetket, jotka vievät ihmistä taas läpi seuraavan harmaan kiven. Resepti täällä, klik.

IMG_7919

P.S. Syödessä tuli tuunausvinkki mieleen. Mitä jos taikinan maustaisi raastetulla appelsiinin kuorella tai korvaisi toisen kardemummateelusikallisen piparkakkumausteella? Hm… Adventin lähestyessä ajatukset on jo väkisinkin joulussa. Jos innostut testaamaan pikapullaa näillä tuunauksilla, kommentit kenttään arvioita kiitos. Veikkaan, että tällä reseptillä meillä leivotaan lähiaikoina toistekin. Muuhun ei välttis paukut riitä.

Pikkujoulujen paras salaatti

Olimme samassa tilanteessa kuin niin monta kertaa aiemminkin. Vaihdoimme työpäivien päättymisen lähestyessä puhelimitse tutut kysymykset. ”Kumpi hakee lapset?” ja ”Mitä me syödään tänään?”. Mies osoitti oma-aloitteisuutta ja kertoi olevansa jo kaupassa. Ei tarvinnut kuin päättää, mitä sieltä pitää tuoda. No, ei siis ehkä valtavaa oma-aloitteisuutta, mutta toimeliaisuutta kumminkin.

Olin bongannut viikonloppuna kivan reseptin johon tiesin löytyvän kotoa lähes kaikki aineet. Muru sai ohjeen tuoda selleriä ja rucolaa. Sain pian uuden puhelun, että selleriä ei kaupassa ole, hän tuo palsternakkaa. ”Eikä täällä ole rucolaakaan. Aha, ne onkin tossa, miksi ne tähän ne pistää, ei näitä tästä kukaan löydä.” Koska olen ennenkin kertonut teille, että miehen asioidessa kaupassa meidän S-marketista on aina kaikki loppu, ei mennä siihen nyt. Todetaan vaan, että kiitin häntä jälleen oma-aloitteisuudesta. Palsternakka kelpaa.

Kotona pistin porkkanaa ja palsternakkaa tikuiksi, maustoin suolalla ja pippurilla ja pirskotin päälle oliiviöljyä. Niiden tiristessä uunissa sekoitin kastikkeen öljystä, hunajasta ja appelsiinimehusta ja paahdoin saksanpähkinät pannulla. Kun juurestikut olivat parinkymmenen minsan päästä kypsiä, sekoitin niihin mainitut pähkinät, kuivattuja karpaloita ja hunajakastikkeen. Sitten vielä rucolaa sekaan, ja herkullinen lisuke oli valmis.

Resepti ei ole omani, niin kuin arvasitte. Löydät tarkemmat tienviitat paahdettuun juuressalaattiin täältä, klik. (Muuten mentiin ohjeiden mukaan, mutta selleri oli tosiaan korvattu palsternakalla ja appelsiinista puristetun mehun sijaan käytin Valion Hedelmätarha appelsiiniluomumehua, jota oli jäänyt viikonlopun Campari-Orange-herkuttelusta yli.)

Muru paistoi annosten kylkeen broilerin sisäfileitä, ja oikein oli toimiva yhdistelmä, olimme todella tyytyväisiä lopputulokseen. Kastike ja juureksista valuva oliiviöljy muodostivat vadin pohjalle ihanan aromaattisen liemen, karpalot ja pähkinät toimivat herkkusattumina. Vaikka annos oli kookas, napsimme sen kokonaan. Jäähtyneenä juurekset olivat saaneet vieläkin huumaavamman maun. Mistä sain idean. Tämä toimisi aivan loistavasti joulupöydässä possun kanssa, mutta vielä paremmin pikkujoulujen buffetpöydässä vaikka kalkkunan kaverina. Eikä haittaisi yhtään, vaikka salaatin tekisi valmiiksi ennen vieraiden tuloa ja se jäähtyisi. Se vain paranisi, siis täydellinen juhlaruoka.

Delicious!