Kuorrutetut myslimuffinit

Maailmanlopun myslimuffinit

”Kuolemanpelko iski. Kesken vaipanvaihdon. Olin juuri siivoillut muhkeaksi paisunutta reseptiarkistoani, ajatuksella, että löytyisiköhän sieltä mitään kokeiltavaa tulevaksi viikonlopuksi. Järkytyin säästettyjen leikkeiden, lehtien ja nettitulostusten määrää. Uupumus iski ja vauva teki kakat. Siis hoitopöydälle.

Yhtäkkiä siinä vauvan palli-nivusihottumaa hoidellessa tajuntaani iski, että osa leikkeistä oli jo yli 10 vuoden takaa. Siis mikä vuosi nyt on? 2016. Ei herranjumala, mä täytän tänä syksynä 35! Pian olen lähempänä neljääkymppiä kuin kolmeakymppiä. En voi enää kutsua itseäni tai ajatella olevani kolmekymppinen, olen ennemminkin nelikymppinen. Tsiisus. Mitä täällä tapahtuu??!!

Tunsin elämän valuvan sormieni välistä kuin hiekka. Vain tomu jäi pölisemään. Mähän kuolen kohta. Hikeä puski, ja samalla tajusin miettiväni ihan käsittämättömän pöljää pointtia: Kuolisin ennen kuin ehdin testata lähellekään kaikkia talteen ottamiani reseptejä. Niin kuin sillä nyt siinä vaiheessa olisi merkitystä, että joku kiva piirakka jäi paistamatta. Mutta kumminkin. Huomasin ajattelevani ”Niin paljon reseptejä, niin vähän aikaa.”

Olen siitä onnellisessa asemassa oleva mielipuoli, että näen huumoria arjen kamalissakin tilanteissa lähes päivittäin. Eikä kauaa mennyt, kun jo kerroin murulle, että jos mä kuolen ekana, voisiko hän polttaa sen vihreän peltilaatikon sisällön ja ne lehdet keittiön kaapissa. Silleen juhlallisesti, kokko-tyyppisesti, vaikka samalla viskiä juoden. Ei jäisi todistusaineistoa tekemättömistä puhteista jälkipolville. Mies ei ymmärtänyt, minua nauratti.

Parin päivän päästä päätin uhmata paniikkikohtausta ja palata arkistojen ääreen. Kylmän viileesti ja analyyttisesti. Tein laskutoimituksen. Vaikka olen vuosien varrella useita kertoja harventanut arkistojani, minulla oli edelleen säästössä pari sataa ”ihan kivaa” tai ”kuuminta hottia” tai ”tätä kaikkien ruoanlaitosta pitävien on pakko vähintään kerran elämässä tehdä” –reseptiä pelkästään ”Näitä kokeilen ihan pian” -muovitaskussa. Se on ns. päällimmäinen arkistoni. Sekundaarinen arkisto on sitten se vihreä peltilaatikko. (Kyllähän te tiedätte, ihan kaikkihan leikkeitään arkistoi näihin kahteen kategoriaan…). Lisää reseptejä on aikakauslehdissä, joita on vaikka kuinka paljon kaapeissa. Veikkaisin siis lopullista säästettyjen reseptien määrää 10-kertaiseksi. Mutta se on jo niin masentavaa, etten jaksanut asiaa todentaa.

Sitähän voisi vaan jäädä rypemään reseptiensä päälle, mutta päätin tarttua kolmevitskankriisiin samalla tavalla kuin tartuin kolmenkympinkriisiin: tekemättömiä asioita voi vain alkaa tehdä! Ja niin aloin tutkia reseptejä. Olin ollut harvinaisen haisulla trendeistä, sillä olin varhaisessa vaiheessa bongaillut juttuja, joista oli myöhemmin tullut hittejä, trendikästä tai valtavirtaa. Olin 2000-luvun alussa leikannut jostain lehdestä satay-broilerin ja shakshukan ohjeet. Silloin moni tuttu ei olisi tiennyt mitä ne on, mutta nyt niitä on tehneet kaikki. Paitsi minä siis, mutta noin niinkun esimerkkinä.

Sorttasin reseptit kategorioihin ”leivonnaiset – suolaiset/ makeat”, ”jälkkärit”, ”lämpimät ruoat”, ”muut sortit” ja ”in your dreams”. Jälkimmäiset heitin heti roskiin. Siellä oli esimerkiksi jotain, mihin tarvittiin agaria. Tässä on nyt kahden lapsen äidillä käynnissä vähän kaikenlaista, joten agariin ei tartuttaisi. Muista kategorioista valkkasin vain KAIKKEIN kutkuttavimmat talteen. Loput heitin tunkiolle. Runollista ja symbolista. Ei tässä lyhyessä elämässä kaikkeen vaan ole aikaa.

Sain typistettyä muovitaskuni reseptien määrän pariinkymmeneen. Suurin osa säästämistäni oli aika uusia, erityisesti seuraamistani ruokablogeista tulostamiani/talteen viimeisen vuoden sisällä kirjoittamiani (ai mitkä sähköiset arkistot?). Näitä testaisin tämän vuoden aikana, päätin, ja suljin muovitaskuni ja peltilaatikkoni. Murua varten teippasin molempien päälle lapun, johon kirjoitin: ”Jos olet joutunut avaamaan tämän uuni- ja kakkuvuokia sekä reseptiaarteitani sisältävän kaapin oven, viikatemies on ilmeisesti poikennut, eikä minua enää ole. Polta nämä, ennen kuin uusia naisia tulee taloon.”

Ja sitten suljin kaapin.”

Kirjoitin nämä sanat keväällä, ja voin ilokseni ilmoittaa, että projekti on hyvässä vaiheessa. Olen kuittaillut monia reseptejä, joita aina on pitänyt. Tein taannoin sitä shakshukaakin.

Postasin elokuussa aihetta sivuten, ja jaoin muutaman linkin kesän aikana testaamiini, blogimaailmasta nappaamiini leipomusresepteihin. Silloin kerroin, että myös blogikumppanini Yhteishyvän resepteissä on muutamia sellaisia, jotka on pitkään kutkuttaneet. Täytin eilen sen 35, ja kun Tuonelan portteja ei silmissä näkynyt, leipaisin työkavereille vadelma-myslimuffineita. Niitä, joita pitkään on pitänyt. Mysli tuntui sopivalta aamukahvileivonnaiseen, ja en ollut ihan väärässä. Hieman painava taikina ja tiiviit kakkuset, muuten viljaisa maku oli juuri sellainen kuin ajattelin eli plussan puolella oltiin. Suosittelen testattavaksi ihan ilman ikäkriisejäkin.

Vadelma-myslimuffinit

Loppukaneetit: Tein lupauksen itselleni ikävuosiksi 35-40. En usko, että perheralli tästä juuri helpottaa, eikä aikaa tule mistään päiviini lisää. Joten jos mielin pysyä nykymaailman resepti- ja ruokakuvatulvassa järjissäni, minun pitää opetella nauttimaan siinä virrassa olemisesta, näkemisestä, kuulemisesta, ilman, että saan pahaa mieltä resepteistä joita en ehdi kokeilla. Ilman, että leikkailen ja tulostelen reseptejä talteen koko ajan. Aion opetella hakemaan inspiraatiota ja vinkkejä pääsääntöisesti kuluvan kuun tarpeisiin, ja muuten vain nautin vaikkapa blogeissa pyörimisestä. Aion päästää irti ja antautua ruokamaailman vietäväksi ilman yritystä tehdä itse enemmän kuin mihin on aikaa. Pam (=puheenjohtajan nuija pöytään).

Ei muuta kuin uutta realistista päivää putkeen

ja kohti kuolemaa, ilman sen pelkoa!

Pekoni-broilerikääröt

Pekoniin kääritty tipu

Luin jostain, että syyskuun alussa vietettiin kansainvälistä pekonipäivää. Herramanjee kaikkia päiviä, jotka syömiseen on valjastettu. Niitä piisaa, mutta eipä silti, kyllä pekoni oman päivänsä ansaitsee. Mieletön muoto syödä possua, ja murun lempparia. Siitä syystä meidän jääkaapista löytyy säännöllisesti, sunnuntaiaamiaisen jäljiltä, avattu pekonipaketti. Kun muutama slaissi on paistettu aamupalalle, lopusta pitäisi tehdä viikolla jotakin sapuskaa, avatun paketin matka seuraavaan sunnuntaihin kun on vähän kyseenalainen. Tässä muutamia vinkkejä:

  • Pieniksi kuutioitu pekoni ja sipuli kun kuullotetaan pannun pohjalla, saadaan hyvä pohja pastakastikkeelle, lasagnekastikkeelle tai paella-tyyppiselle padalle.
  • Pasta carbonara, aah.
  • Kevyesti paistetut pekonikuutiot ovat oiva lisä suolaiseen piirakkaan – ja sopivat myös lohipiiraaseen!
  • Kiusaukseen pekoni uppoaa mukavasti, samoin pitsaan.
  • Rapeaksi paistettu pekoni on maalaissalaattien must. Pohjaksi rapeaa salaattia, sinappikastiketta, tomaattia, löysäksi keitettyä kananmunaa ja broileria tai lohta. Kruunuksi pekonit. Avot!
  • Lihamurekkeen voi tehdä leipävuokaan siten, että ensin vuoraa vuoan pekoneilla. Sitten massa vuokaan, uuniin, ja kipattuna pöytään. Silmä ja suu tykkää.
  • Kaikenkarvaiset kääröt ovat pekonin paras ystävä. 90-luvulla tutuksi tullut sinihomejuusto-herkkusieni-pekonikäärö sopii grilliin, samoin parsa-pekoniniput. Tämän kesän innovaatio oli pekoniin käärityt raparperinvarret. Me puolestaan tehtiin possukääröjä pavuista. Keitin pitkiä papuja suolavedessä napsahdusasteelle, sitten valutin ja käärin n. 5 papua nippuun pekonilla. Kiinnitimme liotetuilla cocktailtikuilla ja grillasimme kunnolla väriä kääröön. Nam!

Naudanlihapihvien kietaisu pekoniin on tuttua juttua, mutta parempi on mielestäni broilerin ja pekonin makuliitto. Olin ostanut broilerin rintaleikkeitä, joista poistin luut ja leikkasin leikkeet vielä vinottain kahtia. Sain pitkulaisia, mukavan kokoisia broileripötkylöitä. Ajattelin sitten kietaista niihin pekonisuikaleen per nuppi. Viimemetreillä löin Yhteishyvän reseptihakukenttään sanat ’pekoni broileri’, ja kylläpä lykästi. Italialaiset broilerileikkeet oli jetsulleen se, mitä olin ajatellut. Paitsi että enemmän, sillä sain hyvän kypsennysidean jota en omin avuin olisi kekannut. Maustoin siis broilerin palat suolalla ja kuivatuilla yrteillä, kietaisin päälle pekonin, kiinnitin cocktail-tikulla, paistoin pinnat kauniiksi, ja nostin rullat vuokaan. Ja sitten se idea: vuokaan kaadettiin kanalientä ennen uuniin tuuppaamista. Yeah! Arvasin, että broileri säilyy näin mehukkaana, ja juuri niin kävi. Kuiva kana on kurjaa, mutta nämä olivat ihanan pehmeitä ja valuvan meheviä. Reseptissä ei mainita paistoaikaa, meidän tiput oli uunissa muistaakseni jotakin 20 ja 25 minuutin väliltä. (Ohuet broilerinleikkeen palat toki kypsyvät nopeamminkin, nämä olivat jytkyjä, kun pohjana oli rintaleike.) Pekonitipua voi syödä salaatin kanssa tai vähän jo kauteen sopivammin jonkin juureslisukkeen kaverina. Suosittelen!

Vielä aina maininnan arvoinen loppukaneetti: Meidän vajaa 4-vuotias söi näitä kaksi ja halusi lisää, mutta me ei annettu kun loput oli omilla lautasilla. Joku roti. Mutta siis oli kuulemma herkullisinta kanaa mitä oli koskaan syönyt. ”Isin poika”, hymyili mies mussutuksensa lomasta.

Jos sen voi kääriä pekoniin, meidän pojille se maistuu!

Härkis-kulho

Härkis-kulhoruoka ja voimahetkeni

Mifu oli testattu, oli toisen uutuuden, Verson Härkiksen vuoro. Härkis on kotimaisista härkäpavuista valmistettu tuote, josta voit lukea lisää täältä. Ulkonäköä ja makua on mainostettu kypsää jauhelihaa muistuttavaksi, ja totta vie näin on, varsinkin jos Härkiksen maustaa reippaasti. Suutuntumassa on pavuille ominaista jauhomaisuutta, mutta kuivalta se ei maistu. Tykkäsin siis!

Hain inspiraatiota Härkis-kokkailuun ja törmäsin nyhtökaurareseptiin, jossa oli mukava meininki. Burritokulho on sikälikin hot, että ruokien kulhosta syömisen trendi jatkuu edelleen. Ihan hassu trendi ja termi, kulhoruoka, mutta hauskahan se on välillä, että astia, mistä syödään, nostetaan esiin. Esillepano on tärkeää syömisessä sekin.

Tein Härkiksestä kulhoannokset burritokulhon reseptiä seuraillen. Kuumensin Härkistä kattilassa, muutama ruokalusikallinen vettä mukana, ja sekoitin salsaa joukkoon. Kokosin kulhoihin romainesalaattia, kurkkua, kirsikkatomaattia ja avokadoa. Mausteeksi rouhaisut suolaa ja pippuria ja varovainen limemehupirskottelu. Koska viikonlopun meksikolaisesta oli jäänyt salsan lisäksi yli Jukolan juuston Aito Cheddar Herkkunapua, sitä lisättiin, samoin reilut ruokalusikalliset ranskankermaa. Tämä lienee kulhosyömisen yksi hyvä puoli: mukaan on helppo piilottaa erilaisia jääkaapin jämäaarteita.

Burritokulho

Muru tykkäsi, ja olin hänestä ylpeä. Kotoa olisi löytynyt jauhelihaa, mutta hän pärjäsi Härkiksellä. Vannoutuneelle lihansyöjämiehelle nämä on isoja loikkia. Viime kerrasta poiketen uusista vauvoista kasvisruoka ei häntä saanut avautumaan, mitä uumoilinkin. Pistin asian kertahairahduksen piikkiin. Perheen koon kasvattaminen ei ole oikeasti seuraavana peliliikkeenä meillä kummallakaan mielessä. Näissäkin asemissa riemua riittää.

Olemme itse asiassa suhtautuneet lasten tekoon, kummallakin kerralla, aika analyyttisesti. Hetken tunnehurmokset tai hormonipuuskat eivät ole päätöksiin vaikuttaneet. Kun esikoinen oli reilu puolitoistavuotias, otin toisen lapsen mahdollisuuden murun kanssa puheeksi. Oltiin vessassa ja harjattiin hampaita. Sanoin, että kun kaksi lasta on luonnostasolla pöydällä aina ollut, niin milloin ajattelit, että sitä toista alettaisiin yrittää. Jos useampi vuosi kuluu, en jaksa ralliin ehkä uudelleen lähteä. Mies tuhahti, että tässä hädin tuskin selvitään elämästä yhden lapsen kanssa.

Sen verran nuiva oli suhtautuminen, etten ottanut asiaa enää puheeksi. Meni useampi kuukausi, ja viimein mies itse viritti tunnelmaa kuiskuttelemalla, että anteeksi se taannoinen, tunteet menee laidasta laitaan koko ajan. Silloin oltiin siinä laidassa, jossa isikin sisaruksen esikoiselle haluaa, ja toive toteutuikin aika pian.

Uusi tulokas oli helppo. Mutta ainahan sitä kaikenlaista hänkslää lasten kanssa on. Kun pieni oli kuukauden ikäinen, meillä alkoi vaihe, jossa kitistiin ja itkeskeltiin ennen yöunille käymistä. Kun kuvio oli jatkunut useita päiviä, aloin pohtia, että mitä jos tämä rassaa miestä. Mitä jos hän on ihan meisseli ottassa siitä, että taas on illat yhtä vauvan hyysäämistä. Mitä jos hän ei niin paljon halunnutkaan toista lasta.

Olen aina ollut surkea pitämään asioita omana tietonani, ja tämäkin epäilys ehti kalvaa sellaisen 90 sekuntia, kunnes avasin suuni. Isoveli oli jo nukkumassa, me maattiin sängyssä vauva välissämme, ja olin juuri saanut sen imettämällä nukahtamaan aika pitkän itkun päätteeksi. Katsoin miestä ja kuiskasin: ”Tehtiinkö me sun mielestä virhe, kun tehtiin lisää lapsia?”

Mies reagoi juuri niin kuin pitikin. Kulmakarvat nousi, ilme oli kysymyksestä yllättänyt. Ei miettinyt, vaan vastasi supervarmasti: ”Ei todellakaan. Patesta tulee kova äijä!” Äänessä isänrakkautta ja ylpeyttä.

Se hetki on minun voimahetkeni – vähän kuin lohduttava mättöannos kulhoruokaa. Kun sittemmin on ollut vaikeampaa, kun esikoisen uhmaikä rassaa, kun vauva on uniongelmineen valvottanut, kun lasten vesirokko vie voimat, olen usein ajatellut mieheni kasvoja ja tuota keskusteluhetkeä. Tätä me haluttiin. Me osataan, me selvitään.

Mutta ei me siis sitä kolmatta lasta nyt aleta tekemään. Piste.

Mifu-perunalaatikko

Mifu-perunalaatikko ja mieshormonit

Tässä postauksessa on kaksi punaista lankaa. Toinen on yllättävän hyvät kasvisruoat. Toinen on perheen kasvattaminen uusilla lapsilla. Kumpikaan tarinalinja ei ole uusi. Jälkimmäisessä kulma, jonka mieheni asiaan keksi, on kuitenkin perheemme normista poikkeava. Varautukaa järkytykseen.

Aloitetaan ekasta stoorista, eli Mifusta. Valion uutuus paistettava ruokarae. Tehty maidosta, ei siis vege vegaaninen (EDIT 2.9.), mutta liittyy kasvisruokavalioon, ja syksyn kiinnostavista tuoteuutuuksista satuin testaamaan tätä ekana. Tein peruna-mifulaatikkoa, ja se onnistui mielestäni mukavasti. Mifu on loistotapa lisätä kasvisruoan proteiinipitoisuutta, jos haluaa välillä välttää lihaa. Minä haluaisin, muru ei. Mutta siltä ei aina kysytä, ja niin söimme Mifu-laatikkoa. Mies oli naama pitkänä. Pelkäsi tofua. Mutta Mifupa ei ollutkaan pahaa tai kumimaista. Ulkonäkö kuin isoa raejuustoraetta, rakenne mukavan napakka mutta hampaissa miellyttävä. Maku mieto. Sopi miehellekin, ja laatikko kelpasi.

”Tämähän on hyvää”, muru hoki yllättyneenä. Hän ei suostu vielä 37-vuotiaanakaan uskomaan, että ruoka ilman lihaa voi olla hyvää. Kuten sanottu, ei mitään uutta tietoa teille tässä, vanha tarina.

Mifua

Sitten siihen toiseen punaiseen lankaan, eli perheen kasvattamiseen uudella lapsella. Meillä ollut hyvinkin tapetilla toisen lapsen saamisen vuoksi, mutta ’kolmas lapsi’ on ollut tähän asti lähinnä kirosanana käytetty termi. Tyyliin VOIHAN KOLMAS LAPSI!

Ilmeisesti Mifu sisältää jotakin mieshormonit sekoittavaa ainetta, en kerta kaikkiaan keksi muuta selitystä syönnin päälle kuulemalleni keskustelulle. Muru hempeili esikoisen kanssa pitkään sylikkäin, ja toinen poika konttaili ja kiipeili heidän ympärillään 11-kuukautisen apinanraivolla. Silloin kuulin miehen kuiskaavan hempeällä äänensävyllä esikoiselle jotakin, josta sydämeni meni kurkkuun: ”Arttu. Olisikos kivaa, jos meille joskus vielä tulisi lisää vauvoja ja sinä saisit pikkusiskon?”.

En tiedä minkä kuvan tämä minusta antaa ihmisenä ja äitinä, mutta sanon silti. Olen juuri pykännyt maailmaan toisen pojan. Vaikka ihania hetkiä on ollut paljon, elämämme on nyt niin heviä ja täynnä meteliä ja olen poikiin niin sidottu, että uudet vauvat ja pikkusiskojen yrittämiset tuntuvat yhtä läheisiltä ajatuskuvioilta kuin vaikkapa toisen jalkani myyminen eniten tarjoavalle. Tarkoitan, että onhan sitä kai hullumpaakin joskus tapahtunut, mutta kovin montaa älyttömämpää ratkaisua en tähän hätään keksi.

Olin juuri huutamassa viereisestä huoneesta, että nyt isi on vähän väsynyt ja kipeä ja puhuu siksi ihan hölmöjä, että ottakaa vaikka suklaata tai jotain ja rauhoittukaa. Mutta onneksi 3,5-vuotias ehti ensin. Täysin hölmistyneellä äänellä ja pikkuveljeään tuijottaen hän sanoi isille. ”Oishan se ihan kiva. Mutta mihin me Pate sitten laitetaan?”

Rakas mieheni. Lapsikin sen tietää. Ei meille mahdu – symbolisesti eikä fyysisestikään tähän syli- ja käsiparimäärään nähden – enempää ihmisiä taloon.

P.S. Lapsihaaveita aiheuttavista sivuvaikutuksista huolimatta söimme lopun Mifun nakkikeiton kanssa. Paistoimme Mifun pannulla, ja lappasimme keittoannoksille yhdessä mausteisten nakkimakkaroiden kanssa. Nam!

Lohi-piparjuurilaatikko

Arjen pelastava lohikiusaus

Miten niin arjen pelastava, huudan pääni sisällä, kun näen tuollaisia otsikoita. Jos lapset kiukuttelee, ulkona sataa, olet myöhässä töistä kun mikään ei onnistunut aamulla tai myöhässä lasten hakemisesta kun töissä tapahtui jotain odottamatonta, ei siinä onepot-lihapullapasta auta. Tai jos koti on kaaoksessa ja pyykit pesemättä ja taas joku oksentaa päälleen ja ryömii sen jälkeen villakoirissa, ei kulhoruoka-annos nosta oloani automaattisesti sfääreihin.

Se on nähkääs sillä tavalla, että ei mitään arjen pelastavaa ruokaa ole olemassakaan. Kun ei arjelta voi pelastua, arki vaan on. Toisaalta voi kysyä, miksi meidät pitäisi pelastaa arjelta. Arkihan on yhtä kuin elämä. ”Elämältä pelastava uunilohi” ei juuri reseptilööpeissä vastaan hypi. Kuinka kummaa.

Sitähän luulisi että mulla on joku pointti tässä. Älkää luulko. Ei mulla ole. Tällä hetkellä vaan ärsyttää ne elämän raskaat hetket, jolloin kaikilla on nälkä mutta pelastava ruoka on vasta alkutekijöissä, ja lupaus pelastumisesta tuntuu kerta kaikkiaan ja muutenkin liian isolta.

Joten sovitaan, että tämä postaus ei sitä lupaa. Jaan tässä reseptin lohi-piparjuurikiusaukseen, joka ei pelasta sinua miltään. Mutta koska syödä on pakko, arkena ja sunnuntaina, tämä on yksi vaihtoehto. Olen postannut aiemmin maailman parhaasta ja toiseksi parhaasta lohilaatikosta, ja tämä on osastoa jälkimmäinen. Eli verraten helposti valmistuva lohikiusaus, jossa käytetään pakastealtaan valmiita perunasuikaleita ja savulohta. Tuhtia makua saa käyttämällä oikeaa kuohukermaa.

Lohikiusaus

Ajattelin ennakkoon, että piparjuuri saattaa olla liian tymäkän makuista meidän 3,5-vuotiaalle, mutta ei se ollut. Lapsi oli ruoasta innoissaan, savulohi on lempparijuttuja. Hän haarukoi tätä ison satsin, äiti ja isi tulivat maaliin hyvinä kakkosina. Huom! Ketään ei pelastettu tai biipattu emoalukselle, vaan syönnin päälle istuttiin samassa tilanteessa missä ennen ateriaa.

No, kiistaton fakta toki on, että kaikilla oli mahat täynnä parempi mieli kuin tyhjinä. Sen verran voin tulla vastaan.

Vadelma-limeblondies

Vadelma-blondies ”Back to school”

Kun ”lomat” on lusittu ja lähes vuosi on oltu töistä pois, pitää työkavereille viedä jotakin makeaa. Lomapullaksi kelpaa mikä vain makea, mutta huom! EI tumma suklaa. Ei tarvitse varmaan selittää.

Leipoa tummasta suklaasta toki saisi, on jopa toivottavaa, mutta leipaisinpa silti valkoisesta. Blondies on brownies-leivosten vaalea sisko. Makeaa kuin mikä. Vadelmaiset blondies-palat tuntui hyvältä idealta, marjat vähän raikastavat. Koska valkosuklaa, vatut ja lime on loistoyhdistelmä, korvasin reseptin sitruunankuoriraasteen limenkuorella. Ei huono.

Resepti on helppo, mutta varoituksen sana: Taikinasta tulee aika jäykkä. Kyllä se silti lusikalla avittaen eli taputtelemalla vuokaan asettuu. Neliskanttisen vuokani mitat ovat n. 22 x 22 cm, ja mukavan muhkeita paloja tuli. Paistoaikaa pidensin viidellä minuutilla kun keskikohta oli puolen tunnin jälkeen vielä täysin hyllyvä. Jäipä se keskipala silti hieman taikinaiseksi. Reunapalat olivat kuitenkin, arvioisin, juuri niin kuin pitää. Eli tahmeita, mutteivät raakoja. Paistoaikojen määrittäminen on suklaaleipomisessa aina yhtä vaikeaa. Vaikka raakaakaan ei ole kiva syödä, neuvoisin silti, että älä ylipaista. Ennemmin vähän alle kuin yli. Mutta älä jätä raa’aksi. (Hekoheko.)

Vadelma-blondies

No. Täällä siis sitä taas ollaan omassa työpisteessä. Peppu penkissä sorvin ääressä. Viikkorutiinit työkavereiden kanssa käyttöön otettu ja blondiet syöty. Tutut kuviot alkavat täyttää päivää, kohta on jo kalenterissa merkintöjä vähän enemmän kuin se eka tiimipalaveri. Tästä tämä taas. Fiilis on rauhallinen, ei infarktivaaraa.

Kotona lienee vähän hektisempi meisinki. Muru jäi lasten kanssa nauttimaan isän vapaistaan. Väittämättä, että töissä käyvät isit eivät mitään ymmärtäisi lapsiarjesta, niin silti sanon, että meidän isi saa nyt niiiiiin nyt hyvää treeniä tosielämästä. Ja se on sille osasyyllisenä kaikkeen ihan oikein ;)

Mustikkamuffinit

Leipomisvinkkejä omista ja vieraista

Kesä (ja äitiysloma) solahti sormien välistä nopeasti. Monta ”pitäätehdä”-juttua jäi tekemättä. Haikea fiilis.

Toisaalta. Tuli tehtyä paljon kivoja juttua, myös ruoanlaiton saralla. Sävellettiin itse monta keitosta, ja ehdittiin testata reseptejä, joita pitkään on pitänyt. Otin kuvia tekeleistäni myös enemmän kuin yleensä, koska olin äitiysloman aikana ajatellut opetella valokuvaajaksi. No… Eihän sitä nyt kaikkeen. Ja oli se ihan ylimitoitettu tavoitekin. Kun ei ole suoraan sanottuna hirveää intohimoa kuvaukseen. Erottakoon se minut epäedukseen muusta genrestä, ja tulipa kerrottua.

Josta aiheeseen. Mitä enemmän seuraan ruokablogeja, sitä useammin huomaan suomalaisen piirin olevan pieni. Jonkinlainen ydinporukka vähintään on. Seuraavat toistensa blogeja ja linkkaavat niihin usein. Koska tykkään hyvistä blogivinkeistä, päätinpä vuorovaikuttaa minäkin ja postata muutamasta kesän aikana kuistillamme vietetystä päiväkahvihetkestä, joihin inspiraatio tuli tutusta blogista. Perässä samanhenkinen nosto Yhteishyvän reseptiarkistosta. Ne ovat puolestaan niitä, jotka kesänkin jälkeen roikkuvat testaamattomien listallani. Houkutukseksi ja vinkiksi teille.

Ja niistä kuvista: Esimerkkibloggarit ovat pesunkestäviä valokuvaajia ja ruokastailaajia. Oheisia linkkejä kannattaa klikata jo ihan kauniin ruokakuvan takia. Josta vääjäämättä herää huoli, kuinka uskallan julkaista oman kuvaversioni linkin rinnalla… Ei kun ai niin. Koko bloginihan perustuu tälle perverssille idealle. Reseptilinkin tarjoama vertailumahdollisuus meikkiksen tekeleiden ja ammattitoimittajan annoksen & ammattikuvaajan otoksen välillä, mulle jokaviikkoista kauraa. Eli älkää olko huolissanne. I’ll live ;)

RAPARPERIPIIRAKKA KOOKOSJAUHOISTA

Vegaaniruokablogi Chocochilin Elina on nätti ja ilmeisen hyvä kokki, kun on parikin keittokirjaa ulos saanut. En seuraa blogia intohimoisesti, koska reseptit ovat isku meidän lihasyöjä-isin palleaan, mutta kun joku erityisen kiinnostava otsikko silmään osuu, klikkaan. Kesäkuun alussa tein raparperi-kookospiirakkaa, reseptin olin ottanut talteen ajat sitten. Olipa jännä kokeilu! Yksi huomautus: Piiras oli leipomispäivän iltana parhaimmillaan, ei mielestäni parantunut pitemmässä säilytyksessä.

Raparperi-kookospiirakka

Jos ”jotain uutta raparperista” kiinnostaa, Yhteishyvän raparperilettukakku on sekin hauska lisä testilistaan.

 

PORKKANAKAKKU-KÄÄRETORTTU

Perinneruokaa prkl on blogi, jolla on loistava idea ja asennenimi. En seuraa Mikan edesottamuksia viikoittain, mutta otsikkotasolla tämäkin blogi on hyvin hallussa. Kun tarpeeksi kiinnostaa, hiiri sanoo klik ja resepti jää usein talteen. Porkkanakakkufanina halusin ilman muuta testata kääretorttuversiota, ja o’ou miten herkullista oli… Ihan öky resepti!

Porkkanakakkukääretorttu

Porkkanakakkufanit huomio: Myös Yhteishyvän porkkana-kinuskipiirakka kuulostaa herkulta ja on simppelin oloinen – yleensä tae hyvästä reseptistä.

 

MUSTIKKAMUFFINIT JENKKITYYLIIN

Fanni & Kaneli –blogissa kokataan ja leivotaan paljon amerikkalaisittain. Tiinan blogi löytyy em. Mikan blogin tavoin maku.fi-sivustolta. (Pisteet Maku-lehden ”digikehitystiimille” onnistuneesta blogien haltuunotosta.) Fanni & Kanelissa on mahtava reseptitarjonta. Olen fani! Jouduin vauvan synnyttyä lopettamaan aktiivisen seuraamisen hetkeksi, sillä aloin liian usein itkeä kun ”tuotakaan en ehdi nyt tehdä”. Inspiraatiota tuli siksi kesällä ammennettua parikin kertaa. Tein amerikkalaisia mustikka-murumuffinsseja nimipäiväpöytääni. Hyviä!

Mustikka-murumuffinit

Toinen testaamisen arvoinen muffiniresepti on Yhteishyvän vadelma-myslimuffinit. Roikkunut ikuisuuden testilistallani, minulla on nääs pakkomielle mysliä sisältäviin leipomuksiin. (Hmm… muun muassa…)

 

RAUTAINEN PANNUKAKKU

Ropsu on pannukakku Pohjanmaalta, tehdään valurautapannuun. Jälleen asia, jota pitänyt pitkään kokeilla. Resepti otettu talteen jo vuosi sitten Vatsasekaisin Kilinkolin –blogista. Herkkua oli! Riikan blogi on ”näitä vilkaisen usein” –osastoa. Tai siis oli, kunnes blogissa kerrottiin hänenkin saaneen vauvan. Kuvat ristiäispöydästä häkellyttivät. Tehnyt itse kolme erilaista kakkua. Ja ehtinyt niitä ristiäishälinässä kuvatakin. Melkoinen slap in the face. Alemmuuden tunteeni tulee kaihertamaan välejämme, mutta ystävyytemme todennäköisesti kestää.

Ropsu

Pannukakut on parasta, myös kuvassa näkyvän 3,5-vuotiaan mansikkavarkaan mielestä, ja hävettää, kun perinneversioiden testaus on hunningolla. Ahvenanmaan pannukakkua testataan ensi kerralla, vaikkapa tällä Yhteishyvän reseptillä.

 

TULOSSA BANAANIA JA KARAMELLIA

Mainittakoon vielä, että minulla on jo synttärikakku katsottuna syyskuisiin juhliini. Kaikki äitini reseptit –blogin Nannalta talteen otettu ohje banaanikakkuun suolapähkinäkaramellilla on suunnilleen täydellisen kuuloinen, keikki juuri minun makuuni. Seuraan blogia, koska Nannalla on hauskoja postauksia ja erottuva tyyli. Nanna julkaisee säännöllisesti yhteistyössä K-ruoan kanssa toteutettuja juttuja, mikä sai minut raapimaan päätäni. Mutta sitten tuumasin, että eihän se nyt ihmisestä ihan läpeensä mätää tee, vaikka blogiyhteistyötä massiivisen kaupparyhmän kanssa harjoittaakin.

;)

Mahtavaa leivontasyksyä koko blogiskenelle ja kaikille lukijoille!

Jogurttipannukakku

Jogurttipannari ja mustikkahillo

Se ruokahävikki, se ruokahävikki. Älkää hyvät ihmiset tehkö sitä! En halua jeesustella, mutta kehtaan väittää, että meillä elintarvikkeita vanhenee hyvin vähän. Ja olen siitä ylpeä.

Vaan joskus sitä mokataan paremmissakin piireissä. Syödään miehen kanssa paljon maustamatonta jogurttia, lähes joka iltapalalla. Kesämeisingillä kun kaupassa pyörii, sitä tulee lastattua kärryyn tölkki katsomatta, että toinen oli ottanut niitä kyytiin jo kaksi. No eihän se hyvin päättynyt, kun seuraava viikko vielä oltiin kokonaan reissussa. Lopputuloksena yksi yli viikolla päiväyksen ylittänyt jogurttilitra, minkä tajusin kun kaappia taas kollasin. Avasin rohkeasti iltapalalla, ja söin pari desiä. Tuoksui vähän happamammalta kuin yleensä, mutta pahaksi ei ollut mennyt. Mies silti kieltäytyi kunniasta avustaa hävikinhallinnassa. ”Syö ite vanhaks menneet ruokas” oli karu vastaus aneluihini.

Jäädäkö rypemään itsesääliin jogurtin kanssa, joka vanhenee lisää, kun taas lähdetään reissuun, vai tehdäkö salakavalasti iltapalaa, johon jogurtti uppoaa huomaamatta? Tietenkin tein.

Testasin alkuraskausaikana Yhteishyvän rahkapannaria karpalososeella, ja herkkua oli, niin kuin pannari tuppaa olemaan. Päätin pokerina nyt korvata reseptissä olevan maidon ja rahkan 7 dl:lla maustamatonta jogurttia. Ihan vähän ohensin taikinaa maidolla, olisikohan sitä desin verran lirahtanut. Ja ei kun uuniin!

Teen pannarin harvoin pellille, useimmiten vuokaani, jonka mitat on n. 30 x 30 cm. Pannari näytti aika paksulta, parilla minuutilla pidensin siksi paistoaikaa. Kuumana se vaikutti vähän hyllyvältä, ja kerkesin jo pelästyä, että jäikö se raa’aksi. Annoin jäähtyä lisää, ja sitten leikkuupuuhiin. Arvatkaa mitä tapahtui?

Jouduimme koko perhe pannaritaivaaseen. Hapan jogurtti teki pannarista kuin yhden ison jenkkityylisen piimäpannukakun, ykkösherkkuani. Tuli niin hyvää, että pakko oli tunnustaa miehelle, mitä tekele sisälsi. Hän antoi anteeksi, koska hänen oli pakko. Oli jo toinen pala menossa kovaa vauhtia suuhun.

Mustikka-kardemummahillo

Pannarin kanssa maistui kermavaahto, sokeri ja tuoreet mansikat. Avasin myös pari viikkoa aiemmin keittämäni mustikkahillon. Täydellistä sekin. Tein hillon tällä ohjeella. Siitä tuli kolme kookasta purkillista. Täytin kaksi purkkia, ja lopun hillon maustoin kardemummalla (alle 1 tl) ja täytin sillä kolmannen purkin. Suosittelen. Nyt ei lopu iltapalajogurteiltamme hillo hetkeen!

P.S. Tulevan kuun vaihteessa vietetään taas hävikkiviikkoa ja soditaan kotitalouksissa syntyvää turhaa ruokahävikkiä vastaan. Tiedosta, osallistu ja ole valmis! Tämä taistelu on niitä ainoita, jotka me perheenäidit voidaan kotona voittaa helposti.

Rucolaa ja bataattia

Syötäisiinkö tänään bataattisalaattia?

”Mitä tänään, huomenna ja myöhemmin tällä viikolla syödään?” Siinäpä kysymys. Ennen lasten tuloa pidin ihmisiä, jotka suunnittelevat ruoat etukäteen ja käyvät viikossa vain kerran pari kaupassa, pikkaisen pimahtaneina. Nihilisteinä. Tylsinä.

Onneksi Luoja on huumorintajuinen ja tykkää arjen ironiasta. Lasten tulon jälkeen Hän on släpännyt naamalleni jo monta kertaa tyyliin ”Hähähää, niin vähän aikoinaan tiesit!”. Totta tosiaan: Tästä perheralliksi kutsutusta rumbasta selviää elossa kaikkein parhaiten, kun suunnittelee mitä syö ja hoitaa tarvikehankinnat kunnon könteissä. Kaupassa käynti on mukavaa vaikka joka päivä, mutta siltä varalta että joku päivä sattuu jokin odottamaton muu ohjelmanumero, ainakin meillä lämpimän ruoan tarpeita on pakko olla varastossa edes se yksi.

Jos sinun perhettäsi vaivaa sama vika, tässä kaksi vinkkiä siihen, miten ruokalistan suunnittelu edes puolikkaaksi viikoksi onnistuu aika helposti:

Sinua inspiroivat verkkosivut ja blogit, joissa on hyvä hakutoiminto

Seuraan paljon blogeja (ja luen paljon ruokalehtiä), joista otan inspiroivia ruokavinkkejä talteen koko ajan. Joskus reseptit pölyttyvät pitkään, toisinaan on aikoja, jolloin suunnittelen syömiset kokonaan niiden perusteella. Inspiroivien ja ns. kivalta kuulostavien ruokien välissä on kuitenkin pakko tehdä ruokaa siitä, mitä kotona on, eli on hyödynnettävä jääkaapin sisältöä. Kun hommaa tiettyä tarveainetta reseptiä varten, osa jää käyttämättä. Ruokahävikki on kirosana, ja siksi kaappinsa sisältöä on joka äidin osattava huoltaa huolella. Kun homma on oikein hallinnassa, sitä muistaa jääkaapin sisällön ulkoa, mutta jos ei, kurkkaus parin päivän välein jeesaa. Näin kävi minulle taannoin. Katsoin vihanneskoriin, ja kas, olin unohtanut, että siellä köllötti pieni ja nahistumisvaarassa jo ollut luomubataatti ja samassa hädässä kirkunut chili. Pikkumuovirasiasta löytyi iso pala mozzarellapötköstä. Ja nyt tullaan siihen varsinaiseen vinkkiin.

Perheenäidillä on hyvä olla verkossa jokin luotettava kaveri, jolta voi kysyä, mitä näistä aineksista voisi tehdä. Minulle sellainen on löytynyt blogikumppanistani Yhteishyvästä. Yhteishyvä.fi:n reseptihakutoiminto on kätevä. Nyt kirjoitin hakusanoiksi ’bataatti chili’. Hakutuloksia 13, klikkasin numeroa kaksi Bataatti-fetasalaatti. Siinäpä hyvä idea ruoaksi! Kauppalistaan rucola ja pojille vaikkapa kanafileet salaatin kaveriksi (kasvisruoka kun on toinen kirosana…). Fetan korvasin jämämozzarellallani, jonka kuutioin ja marinoin aurinkokuivattujen tomaattien öljyllä. Kas, mitä hävikkiruokaa, ja NAM!

Bataatti-mozzasalaatti

Ruokakeskustelut perheen kanssa

Kerroin aiemmin, että istutin eräs sunnuntai pojat alas ruokakeskustelulle. Jokainen saisi valita pari ruokaa, ja niitä sitten tehtäisiin seuraavalla viikolla. Kauppalistan suunnittelu olisi helppoa, äiti pääsisi vähemmällä. Vaikka alkukankeutta tehtävän suorittamisessa olikin (lähinnä isillä), niin homma oli suksee. 3,5-vuotias oli aivan myyty ruokalistan teosta, kaupassa käynnistä tuli seikkailu kun etsittiin kaikki ainekset, ja pitkin viikkoa hän halusi kerrata, mitä kukakin toivoi. Tulokset voi lukea tästä postauksesta.

Seuraavalla viikolla homma uusittiin. Poika toivoi spagettia, ja äiti teki italialaistyyppistä makkaraspagettia. Äiti toivoi lohta, ja keksi sen kaveriksi kasvis-kuskuslisukkeen. Isi toivoi lihakeittoa, ja sai sitä kesäisenä versiona, sisältäen uusia pottuja ja kesäporkkanoita sekä –sipulia ja yrttejä. Huomasin nauttivani tosi paljon ruokaviikon suunnittelusta lapsen ja miehen toiveiden pohjalta – niitä kunnioittaen mutta hieman tvistaten.

’Ruokakeskustelusta’ tulikin meillä käsite. Tätä jatkamme varmasti, kun arki kesäisten lomien jälkeen iskee vasten kasvoja. Suunnittelua jos mitä me vanhemmat tarvitsemme, jotta työntäyteinen viikko rullaa eikä kukaan näänny nälkään!

Puutarhajuhlat

Puutarhajuhlien menu

On ilo ja kunnia, kun joskus harvoin joku pyytää ruoanlaiton saralla allekirjoittaneen vinkkejä. Nyt niin kävi pitkästä aikaa. Soittivat paikallislehdestä ja kysyivät, millaisia pöperöitä bloggari kattaisi puutarhajuhliin.

Mietin hetken. Olen ennen ollut tosi arka tällaisissa ja ajatellut, että kaikkien tarjottavien pitäisi muka sointua yhteen saumattomalla tavalla. Katin kontit. Se kalskahtaa jopa vanhanaikaiselta. Erilaisia kivoja pikkusyötäviä tai suurempia suupaloja voi kattaa ihan huoletta samaan noutopöytään, omia lemppareita tai villejä kokeiluja, ja sitten vaan naapurit ja läheiset paikalle ja meillä on kemut pystyssä. Puutarhajuhlat ovat ihan mielettömän kaunis tapa viettää vaikkapa syntymäpäiviä. Voi kehveli kun koko meidän katras on syntynyt syksyllä. Mutta juhlan aiheeksi käy tietty vaikka viimeinen lomaviikko. Tai ensimmäinen. Ja niin edelleen.

Joku päivä järjestän kello viiden teekutsut ja katan ulos jääteetä, haudutettua teetä ja erilaisia leivonnaisia. Mutta nyt paikallislehti sai ruokaisemman ehdotelman. Linkit ja vinkit menun jälkeen postauksen lopussa. Voisin tietty suuren maailman tyyliin vain todeta, että reseptit löytyvät huomisesta Orimattilan Sanomista… mutta äh, ei se taitaisi tarkemmin ajatellen niin suuren maailman tyyliä olla ;)

 

Kemut puutarhassa

Porkkana-/kurpitsasosekeittoa shotteina
Minihampurilaiset ylikypsästä possusta
Graavilohileipäset
Pienet poropiirakat
Parmesaaniporkkanat
Vihreä salaatti

Mustikka-kaurakakku

Graavilohileivät

Pienet poropiirakat

Parmesaaniporkkanat

Puutarhajuhlien kattausta

Mustikkakakku

 

PARI SANAA RESEPTEISTÄ

Sosekeittoshotti: Jos omaa lempparireseptiä ei ole, kokeile mausteista porkkana-bataattikeittoa tai myskikurpitsasosekeittoa, klik. Laita tarjolle pieniin laseihin.

Minihampurilaiset: Leivo pienikokoisia hampurilaissämpylöitä (hyvissä ajoin pakastimeen). Valmista ylikypsää kassleria (jo juhlia edeltävänä päivänä), ja suolaa kassler sitä edellisenä päivänä: Liuota hienoa merisuolaa veteen (1 dl suolaa per 1 l vettä). Laita possu kannelliseen astiaan ja peitä suolaliemellä. Anna suolautua yön yli jääkaapissa. Laita liha voideltuun pataan. Hauduta kannen alla 125 asteessa n. 4-5 tuntia, kunnes liha on lohkeavan kypsä. Revi liha haarukalla pieniksi paloiksi. Mausta varovasti BBQ-kastikkeella (itse tehdyllä tai ostetulla), pippurilla ja pataan tulleella liemellä. Leikkaa sämpylät, laita väliin salaattia, pikkukeko possunlihaa ja tomaatti- tai retiisisiivut. Purista kansien sisäpuolelle hyvää sinappia ja paina kannet paikoilleen.

Lohileipäset: Resepti graavilohileipiin täällä, klik.

Pienet poropiirakat: Yhden piirakkavuoan kokoisesta suolaisesta piirakasta saa muffinipellillä (n.) 12 kpl minipiirakoita. Olen jakanut hyvän poropiirakan reseptin aiemmin, ja nyt tein piirakan tosiaan niin, että jaoin taikinan ja täytteen muffinipellille. En esipaistanut pohjia, vaan lisäsin täytteen ja paistoin 220 asteessa 20 minuuttia. Juustona käytin parmesaania ja sekoitin raasteen tällä kertaa porokuutioihin, en ripotellut piirakoiden päälle. Ei paistu niin tummaksi pinta, vaan kenties herkullisemman näköiseksi.

Porkkanaranut: Resepti juustoisiin rakuunaporkkanoihin täällä, klik. Rakuunan sijaan porkkanoissa voi käyttää mieliyrttiään, ja minä käytin rosmariinia.

Vihreä salaatti: Luonnistunee ilman ohjeita. Uunissa kuivatut kirsikkatomaatit ja hyvä balsamico on must, muistakaa :)

Mustikka-kaurakakku: Reseptiin onkin tässä blogissa jo useamman kerran törmätty. Tässä linkki, klik. On niin hiton hyvää että. Äitin kakussa on kermaa ja rahkaa, minä teen täytteen kermasta ja purkillisesta mascarponea. Täyte onnistuu helpoiten, kun yhdistää kerman ja juuston vatkauskulhossa ja sekoittelee sähkövatkaimella rauhallisella nopeudella, kunnes täyte on suloisen samettinen ja paksu.

 

HYVIÄ LOPPUKESÄN JUHLIA joka pihaan ja puutarhaan!

fiiliskuva

Kuva: Outi Sirviö